armeijaan vai sivariin?
apua! mun pitäis päättää menenkö armeijaan vai siviilipalelukseen. Ajattelin aivan aluks siviilipalvelusta, mutta se kestää yli vuoden!!
Kertokaa kokemuksia kummastakin ja onko siitä oikeesti mitään haittaa, jos ei ole käynyt sitä "todellista miesten koulua"? Ja sotkeeko se koko elämän kun se kestää just pikkasen yli vuoden? Kaikenlaisia mielipiteitä kaivataan!
Eikös se armeija ole nykyään lyhimmillään tosi lyhyt. Jos ajallisesti haluat haaskata mahdollisimman vähän, niin mene armeijaan. Meinaan jos ei ole aatteellisia / vakaumuksellisia esteitä armeijalle. Säästät aikaa ja rahaa.
Sivariin tuhraantuu tosiaankin aikaa, mutta itse en edes harkinnut armeijaa. Sivarissa saadusta työkokemusta voi olla todellista hyötyä, jos se liittyy omaan (tulevaan) alaan.
Toisaalta sivari voi olla kauhukokemus, jos palveluspaikka kitsastelee vuokranmaksun jne. kanssa. Lain mukaan ne eivät saisi tehdä niin, mutta kaikkea näkee. Huonona puolena voi olla se, että sivari on usein yhä stigma miesvaltaisilla aloilla. Työnhaussa voi siis tulla syrjityksi.
Oma palveluspaikkani oli aivan mahtava, ja sain sieltä tosi hyviä ystäviä. Aikaa meni, ja rahan kanssa oli välillä tiukkaa, mutta ohessa saattoi tehdä muitakin hommia.
Sanoisin, että kannattaa kysellä ensin palveluspaikkaa ja sitten päättää. Lisätietoa paikoista ja palveluksesta saat osoitteesta
http://www.sivarikeskus.fi/data/pplista/paikkalista.htmlSeta näyttää hakevan sivaria heinäkuun puolesta välistä eteenpäin (www.seta.fi). Se voisi olla mukava palveluspaikka?
Itse kävin aikoinaan sivarin - silloin se kesti vaatimattomat 16 kk :) Valintani ei ole haitannut myöhempää elämistäni millään tavoin - tosin olen varsin suvaitsevalla alalla töissä.
Ihan "intti" tuli käytyä, joskin 11 kk siinä silloin meni (+ muutama kuukausi toimiupseerina). Peruskoulutusjakson jälkeen siirryin ( harrasteitteni johdosta) lääkintähuollon puolelle, joka oli varsin kattavaa ja monipuolista koulutusta erilaisten tapaturmien ja vammojen maailmaan. Vaihtoehto sopi itselleni erittäin hyvin, sillä saamastani koulutuksesta on ollut siviilissä huomattavasti enemmän apua, kuin 7,62 RK 62:n sokkokokoamisesta ja tahtimarssista =D.
Mielelläni kävin muutaman kerran kertaamassakin ( = saa tehdä perusterveystarkastukset porukalle *hih*).
Jonkun verran on olemassa työnantajia, jotka tuijottavat tuota varusmiespalveluksen suorittamista, ja joihinkin työtehtäviin ei nimenomaan pääse ilman sitä. (suojelu / vartiointi).
BF:ni oli reilun viikon harmaissa ja hakeutuu sivariin sopivassa vaiheessa, riippuen työ- ja opiskelutilanteesta...
Nykyisin lyhin aika taitaa olla varusmiespalveluksessa, mutta jokainen ratkaiskoon itse omien vakaumustensa mukaan, mihin menee... Onnea kuitenkin valitulle tielle...
Itse ainakin teen 13 kuukauden palvelukseni niin, että menen nyt heinäkuussa Lapinjärvelle ja sit tulen elokuussa ensi vuonna vapaalle jalalle, ehkä sit reilaamaan tai jotain. Opinnot eivät keskeydy, kesätöitä on vähän vaikea saada... mutta opintotukeahan saa kesältäkin.
Itse suosittelen armeijaa, ainakin itse tykkään vähän koetella mihin kaikkeen pystyy. Lisäksi niissä olosuhteissa muodostuu erilainen yhteishenki kuin varmaan juuri missään muualla. Se on sitten oma asia, meneekö siitä missä aita on matalin (6kk) vai ei, mutta itse voin kyllä suositella johtajakoulutustakin, oli aika hauskaa kokea käytännön johtamisen ongelmia.
Siviilipalvelus on nössöille =)
Eihän se nyt niin itsestään selvää ole että intistä selviää 6 kuukaudessa - kyllä ne loppuajan palveluspaikat jaetaan ihan suunniteltujen paikkamäärien mukaan ja voi käydä paska säkä eikä pääsekään siihen hommaan mihin haluis. Tosin johtajakoulutukseen ei kai vasten omaa tahtoa yleensä laiteta, mutta onhan niitä 12 kk miehistöhommiakin. Sen puolesta en ymmärrä suurta vouhotusta sivariajan pituudesta, eihän se oo kuin kuukauden enemmän. Tosin mun mielestä sen sais kyllä ihan hyvin lyhentää tuohon samaan 12 kk - en sitte tiedä pitäiskö sen olla vieläkin lyhyempi mut ei ainakaan pitempi kuin max asepalvelus.
Itse kävin intin (9 kk), koska sivari ei mun mielestä oo mikään oikee vaihtoehto siihen kohdistuvien asenteiden takia. Kaapissa elävälle tai turhaa stereotypiaa päällensä haluamattomalle sivari ei oo nyky-yhteiskunnassakaan tasapuolinen vaihtoehto. Tää on vaan henk.koht. mielipide, älkää lynkatko mua. Ootte mun mielestä rohkeita jotka valitsette sivarin. Itse en olis inttiin halunnu mennä, mutta näin jälkeen päin ei siitä niin pahat muistot jääny - varsinkin ikävän alokaskauden jälkeen oli oikein mukavaakin.
Se, muodostuuko siviilipalvelus haitaksi vai hyödyksi työpaikkaa hakiessa, riippuu monesta tekijästä, mutta ennen kaikkea henkilöstä itsestään.
Syy siviilipalvelukseen hakeutumiselle on ratkaisevin. Itse asetan pitkän varusmiespalveluksen ja siviilipalvelun suorittaneet samalle viivalle työpaikan hakijaa arvioidessani. Jumbosijan saavat kaverit, jotka eivät ole viihtyneet armeijassa kuutta kuukautta kauempaa.
Älykäs, valintansa järkevästi perusteleva siviilipalvelusmies on yritykselle yhtä hyvä ratkaisu työntekijää valittaessa kuin johtajakoulutuksen saanut varusmies.
Itse vietin armeijan "harmaissa" 12kk. Näin jälkeenpäin mukavaa aikaa, enkä onneksi päätynyt minnekään rötväyskomppaniaan vaan palveluksessa oli ihan oikiastikin haastetta ja kuntokin joutui koetukselle. Välissä oli armoton vitutus päällä kaiken säätämisen takia mutta jälkeenpäin olen todella tyytyväinen ,että intin kävin. En katunut sinne menoa intissä ollessani, enkä sen jälkeen. Sai jopa välissä kokeilla omia rajojaan ja kestävyyttä. Ei olisi kenellekään pahaksi välissä :). Mut en minäkään osaa sanoa juuta enkä jaata. Kaikki on siitä kiini mitä ite haluat :)
Nojaa... Kukin tehköön mitä haluaa... Ite menin sivariin lähinnä kapinointina... Mut mitä siitä seuraskaan? Siitä seuras vakituinen työpaikka ja uraputki... Ainoa hyvä puoli on siinä et mikäli huonosti käy pääsen JO 45 vuoden päästä eläkkeelle... ;=)
Kävin intin (11kk) ja parin sattuman kautta osuin siellä tehtävään josta tuli sittemmin ammattini. Sen puolesta olen kiitollinen intille. Yhtä hyvin joku toinen voi saada toisen alan ammatin sivarista.
Jos haluaa mennä siitä mistä aita on matalin, nykyään saa kai aika helposti lääkärille marisemalla ("homouteni ahistaa mua jos joudun 20 pojan kanssa nukkumaan samassa huoneessa") paperit joilla vapautuu kaikista palveluksista. Se onkin sitten toinen juttu.
Lisätäämpä vielä että ihan siviiliammatin sain, ei mitään tekemistä intin kanssa enää.
Itse olen aikoinani käynnyt armeijan. Se oli helpoin vaihtoehto silloin. Nyt olen kuitenkin tyytymätön valintaani, koska mielestäni tappamisella ei saavuteta mitään. Tiedän että maanpuolustus on muutakin, mutta ihmisten surmaamisen opettelua se suurelta osin oli.
Jo kutsunnoissa kerroin haluavani koiranohjaaksi, heti saavuttuani varuskuntaan kerroin haluavani koiranohjaajaksi... joka paikassa. Ja kuinka ollakkaan olin koiratarhalla alokasajan päättymisestä koko loppuajan :) Eli sikälis ihan mukavat muistot.
Viitaten nimim. "Jannen" vinkkiin että lääkäriltä saa kätevästi vapautuspaperit:
Kyllä saa, mutta silloin napsahtaa herkästi papereihin merkintä psyykkisestä häiriöstä, vaikkapa sairausluokitus ICD-10: F66.1 "itseä häiritsevä sukupuolinen suuntautuminen". Homseksuaalisuus sinänsä ei (enää) ole psyykkinen häiriö, eikä näin ollen (enää) este varusmiespalvelukselle.
Tässä puhutaan siis vakavista asioista; ihmisten luokittelusta terveisiin ja psyykkisistä häiriöistä kärsiviin. Kannattaa miettiä TODELLA tarkkaan siellä lääkärissä mitä sanoo!
Tämä on sellanen asia joka on päätettävä jokaisen omista lähtökohdistaan. Nimittäin siltä pohjalta täällä vastailevat kirjoittelevatkin. Ja se on aika pitkälle vakaumus ja oma näkemys mistä jokainen lähtee, ja sitä puolustaa.
Se mitä tälläsessä keskustelussa toivoisi ja josta voisi olla hyötyä, on se että kerrotaan kokemuksia, hyviä ja huonoja, siitä mitä itse on kokenut: Ei sivarit armeijasta, tai intin käyneet sivarista. Ja siitä sitten vielä pitäisi lukijan suodattaa pois se tosiasia että jokainen kokee asiat omalla tavallaan, ja oma asenne on joka paikassa ratkaiseva.
Otan kuitenkin itse kantaa nyt yhteen asiaan joka jossain viestissä ylitti ärsytyskynnykseni, ja se oli tuo, vapaasti lainattuna, että intissä opetetaan tappamaan ihmisiä:
Toki se on mahdollista siinä epätodennäköisessä tilanteessa että puolustusvoimia tarvittaisiin siihen mitä varten ne ovat, ja olemassa olollaan tarvetta ehkäisevät, mutta mä en ole kyllä keneltäkään kuullut että siellä "opetettaisiin tappamaan." Pikemmininkin siellä opetetaan pysymään hengissä, ja auttamaan myös kaveria pysymään hengissä.
Tästä varmasti huomaa että olen armeijan käymisen kannalla, mutta kuten sanoin, harva osaa kovinkaan puolueetonta kantaa ottaa.
Niin sen verran perustelen sanomisiani, jotta...
Olen saannut pioneerin koulutuksen ja kyllä niitä miinoja asennetaan ihan tiettyä tarkoitusta varten. Muut räjäytykset, sillat yms, on sitten toinen asia. Ampumakoulutustakin sain paljon, taisteluharjoituksia, jne.. Eli jos tarkennan että opeteltiin pysymään hengissä, opettelemalla tappamaan toinen ihminen. En näe kovinkaan paljon eroa tuossa :) No juu...
No mulle ainakin tuo intin käyminen oli sellainen, että halusin näyttää että en ole huonompi kuin muutkaan miehet. Itsellä siihen vaikutti tietysti se, että on urheilulliset harrastukset ollut nuorena ja suht kova kunto joten tiesin pärjääväni. Olin tosin 100% kaapissa intissä, eikä se siellä ollut edes vaikeata koska jatkuvasti on kyllä kiirettä ja tekemistä että ei ehdi miettiä seksuaalisuuttaan liikaa. (vaikka olikin tupa-, KAAPPI- ja siisteystarkastuksia.)
Mutta jos siellä haluaa saada tunnustusta ja arvostusta, niin ei kannata välttämättä homoudestaan huudella.
Itse olin johtotehtävissä ja sain paljon kiitosta.
Ja näille jotka valittaa, että intissä opetetaan tappamaan, niin täytyy kyllä sanoa, että get real. Sodassa vihollinen hyökkää tänne, eikä kukaan ole puolustamassa äitiä ja iskää, siskoja, mummoja, pappoja ja naispuolisia kavereita (ja sivareita) ellei sitä tappamista ole joku käynyt opettelemassa. Miehet sinne laitetaan siksi, että miehet ovat naista fyysisesti vahvempia (myös homomiehet).
Ihminen vain voi joskus olla julma toiselle, eikä siinä auta se että pyytää armoa ja heiluttaa valkoista (tai sateenkaari)lippua.
En ota kantaa intin tai siviilipalveluksen paremmuudesta tai huonommuudesta. Mielestäni on kuitenkin ihmisoikeudellinen kysymys se, että siviilipalveluksen valitsevat joutuvat olemaan pääsääntöisesti palveluksessa pidemmän ajan kuin armeijan käyvät. Tästä on hoksattu ryhtyä keskustelemaan myös eduskunnassa; eli pitäisikö siviilipalveluksen olla yhtä lyhyt tai pitkä kuin asepalveluksenkin. Asia on edennyt valiokuntaan ja lyhentämistä tietenkin vastustavat Kepu ja Kokoomus.
Motiivin asepalveluksen suorittamiselle voi löytää vaikkapa tästä jääkärien tunnuslauseesta heidän mennessään Saksaan saamaan sotilaskoulutusta ja samalla taistelemaan Saksan armeijan riveissä Baltiassa.
Perempi kuolo vieraalla maalla kuin elo orjana omalla maalla.
Hankittuaan sotilaskoulutuksen Saksassa he muodostivat perusjoukon tulevalle, kansamme itsenäisyydestä taistelemaan joutuvalle Suomen armeijalle.
Joidenkin käsityksen mukaan niin Talvi- kuin Jatkosotakin hävittiin. Niinkin voi väittää. Mutta se, mikä voitettiin oli Suomen itsenäisyys sekä tulevaisuus vailla bolsevikkien ja broletariaatin diktatuurin kaiken lamaannuttavaa iettä.
Siviilipalvelusmiehistä kukaan ei ole vielä maininnut yleisintä syytä valintaansa: pelko, ettei homona pärjää miesten maailmassa. Tämän syyn olen todennut kahdenkeskisissä keskusteluissa olevan homoilla se tavallisin, minkä vuoksi armeijaa ei käydä.
Myöhemmin alkuperäinen syy kuitenkin monesti verhotaan häveliäästi tuohon "en halua opetella tappamaan" -mottoon.
Tyttömäisille pojille armeija on (liian?) kova paikka.
Sen verran tätä asiantuntemusta on vuosien varrella kertynyt, että en "tyttömäisyyttä" mene mitenkään yleistämään homojen ominaisuudeksi. Myös heteroseksuaalisesti käyttäytyvien miesten joukossa esiintyy aivan samoja piirteitä, joita oletan tuolla tyttömäisyyden stereotypialla tarkoitettavan.
Ja toiselta puolen, homomiehistä valtaosa on aivan yhtä miehekkäitä ja fyysisesti sekä henkisesti yhtä vahvoja kuin ikäluokkansa miehet muutenkin keskimäärin.
"Pärjääminen homona miesten maailmassa" mietityttänee lähinnä siksi, että pelkona on joutuminen keskelle tuntemattomien raakalaisten joukkoa, joka saa jotenkin selville yhden joukostaan kuuluvan "niihin" ja alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Todellisessa tilanteessa tämä pelko on kuitenkin nykyaikana lähes aina turha, kun koko joukko on toisilleen joka tapauksessa aluksi aivan yhtä outoja ja joukko muutenkin on hyvin heterogeeninen.
Ja halu välttyä tappamisen opettelemiselta - edes itsepuolustukseksi - on todellakin monilla nykyajan nuorilla, sekä homoilla että heteroilla, aivan aito. Ei siihen mitään muuta syytä tarvitse verhota.
Useimpia miehiä pelottaa armeijaan meno, se on uusi ja outo kokemus, kultturishokki on melko väistämätön aluksi jokaiselle joka sinne tulee. Nopeasti huomaa, että kaikkia muitakin jännittää. Henkilökunta osaa siellä myös ottaa huomioon jännityksen. Varsinkin isot varuskunnat kuten Vekaranjärvi voivat tuntua aluksi kuitenkin aika lohduttomilta paikoilta. KAIKKEEN tottuu.
Nimim. "Asiantuntija" mainitsi, että "tyttömäisille pojille armeija on kova paikka". Se varmasti on totta. Tyttömäisille heteropojille, tyttömäisille homoille ja tyttömäisille tytöille.
Homouttaan ei välttämättä kannata tuoda esiin hirveästi, eikä sitä kukaan tule kysymäänkään jos olet vain asiallisesti kuten muut. Itse esim. luin paljon iltaisin (vapaa-aikoina), päivisin oli kyllä niin kiire aina joka paikkaan, että ei ehtinyt paljoa murehtia homouttaan. Oppi huomaamaan, että heteropoikien kanssa voi olla hyvä kaveri (varsinkin jos ne eivät tiedä että olet homo :).
Jos on fyysisesti hyvässä kunnosa ja normaalilla järjellä varustettu, intistä selviää kuitenkin kuka vain. Jos ei ole koskaan harrastanut liikuntaa, kannattaa kunnon kohottaminen aloitta ennen intin alkua, niin rasitus ei tule liian yllättävästi. Juoksukestävyys on kaikissa palveluspaikoissa ja aselajeissa ylivoimaisesti tärkeintä, mutta pieni lihasvoima ei haittaa.
Armeija on vanha instituutio, jossa moni asia on vielä samalla lailla kuin 40 vuotta sitten. Kaikki pukeutuvat samalla lailla, omistavat samat tavarat ja kaikkia lähtevät samalta tasolta mikä on todella alhainen. Armeijassa ei huomioida ihmisen yksilöllisyyttä juurikaan, kukaan ei edes kutsu toista etunimeltä. Siellä se ei ole tarkoituksenmukaista. Siellä ollaan hoitamassa velvollisuutta jonka jokainen täyttää parhaan kykynsä mukaan. Tarkoitus on, että sodassa joukko toimii tehokkaasti, ja intissä opetellaan tottelemaan komentoja.
Fyysinen suorituskyky on intissä arvossaan ja joillekin se voi olla vastenmielistä. Keltään ei kuitenkaan alussa vaadita mitään mahdottomia, vaan hitaintakin aina odotetaan.
Kaikki sujuu hyvin jos yrität parhaasi etkä valita turhista.
Itsellä armeija-aika opetti aivan uudenlaiset elämäntavat. Menin sinne huonokuntoisena ja masentuneena. Intin aikan jätin alkoholin, kahvin, tupakan, rasvaisen ruoan ja sokerituotteet kokonaan, fyysinen kuntoni parani huimasti. (juoksin Cooperin testissä lopussa 3200 metriä ja sain lihaskuntotesteistä kiitettävät, alussa 2400m ja tyydyttävä) Opin erä- ja ensiaputaitoja, pitämään itsestäni huolta ja pärjäämään tiukoissakin paikoissa, sain paljon kavereita.
Tämä elämäntapa on myös jatkunut intin jälkeen, enkä näe mitään syytä miksei homo voisi myös olla urheilullinen, jämäkkä ja itsestään huolta pitävä MIES tai MUUTTAA itseään sellaiseksi, käydä inttiä ja jopa nauttia siitä.
Sisua se kyllä vaatii mutta tulos on sen arvoinen, useimmat ihmiset kunniottavat enemmän armeijankäyneitä ja suoraselkäisiä homoja kuin naurettavasta 13kk palvelusajastaan iniseviä heterosivareita. Sivaripaikasta pääsee kuitenkin kotiin joka ilta äidin helmoihin ja se on usein miten siistiä sisätyötä.
Intissä olimme jopa 3 viikkoa yhtäjaksoisesti Lapin talvisessa metsässä ilman sähköä, puhelinta, peseytymismahdollistuutta, sänkyä, vessaa tai peiliä ja pahimmillaan 3 tunnin yöunilla. Vapaa-aikaa ei myöskään ollut vaan koko hereilläoloajan oli käskynalaisena ja toimivan joukon osana! Jouduimme myös valvomaan kerran 35 tuntia yhtäjaksoisesti syömättä, hiihtäen koko ajan, seisomaan yöllä vartiossa 27 asteen pakkasessa. Olen kahlannut talvella marssikilpailussa jääkylmän joen läpi keskellä tähtikirkasta yötä kantaen asetta pääni päällä, vettä oli rintaan asti ja se oli +4 asteista. Kuivia vaatteita ei ehditty heti vaihtamaan vaan matka jatkui juosten muutaman kilometrin.
Itse olin kylläkin 12 kk palvelusajan tiedustelijana, mikä ei ole mikään helpoin tapa käydä armeijaa. Kovempia kavereita taitavat olla vain Utin laskuvarjojääkärit jaa laivaston sukeltajat.
Mutta käteen jäi myös hienoja kokemuksia ja itsensä ylittämisen tunteita, joita ei varmasti olisi saanut jossain sairaalassa mummojen vaippoja vaihtaen. Että miettikääs sitä sivaria harkitsevat.
T. Res. Kers.
Edelliseen puhujaan viitaten. Joskus ihmettelen ihmisten logiikkaa. Ensin kysytään, miksei voisi mua hyväksyä kun mä käyn intin, ja sitten heti aletaan mollaamaan niitä jotka käy sivarin. Uskomatonta! Tee niin kuin itse haluat, ja anna muiden tehdä kuten he haluavat. Arvosta muiden valintoja niin voit vaatia, että muut arvostavat sun valintoja.
Valitettavasti mä en arvosta kaikkia ihmisiä ja kaikki valintoja yhtä paljon. Olen ehkä avarakatseisempi kuin useimmat, mutta on mullakin mielipiteet.
Ote sivarikeskuksen nettisivuilta:
"Sivarin tehtävää sodan aikana ei ole laissa määritelty. Tämä on yksi niistä asioista, joihin sivarit ovat yrittäneet saada muutosta. Todennäköisesti sivari palvelee armeijan harmaissa."
Eli kun sota tulee, sivarille lyödään rynkky käteen ja pistettään etulinjaan ilman riittävää koulutusta. Minkä taakseen jättää...
Ja tähän lisätäkseni, mua ei kiinnosta pätkääkään mitä jotkut neitimäiset käsilaukkukanat musta ja mun valinnoista ajattelee.
Miksi asiat pitää kärjistää käsittämättömällä tavalla? Ei kaikki sivarit ole käsilaukkukanoja, eivätkä kaikki armeijan käyneet reippaita, rehtejä ja urheilullisia nuoria miehiä. Joukkoon mahtuu todella monenlaista hiihtäjää. Ja intissä kyllä pärjää, jos siviilissäkin pärjää. Hienoja kokemuksia ja itsensä ylittämisen tunteita saa taatusti niin armeijassa kuin sivarissakin. Täytyy nostaa hattua niille, jotka suorittavat sivarinsa esim. vanhusten ja kehitysvammaisten parissa - itse en siihen kykenisi. 12 kuukauden aliupseerikoutuksestani ei jäänyt liiemmin konkreettisia siviilielämässä hyödynnettäviä taitoja käteen, mutta eniten opin sosiaalisia taitoja ja pääsin tutustumaan hyvin monenlaisiin ihmisiin ja ajattelutapoihin. Samat taidot voi varmasti oppia sivarinkin aikana ja samalla saattaa saada arvokasta työkokemusta tulevaisuuden varalle. Kannattaa valita se vaihtoehto, joka itsestä parhaalta tuntuu, eikä miettiä liikaa sitä, mitä muut haluavat. Samalla on myös hyvä oppia kunniottamaan muiden vapautta valita arvojensa ja mielipiteidensä mukaan.
Olen parhaillaan palveluksessa oleva sivari Pohjois-Suomesta.
Ensin hieman omasta valinnastani. Olen vakaumuksellinen pasifisti, joten sivarin tekeminen oli minulle itsestäänselvää. En halua nyt kuitenkaan puhua muusta kuin palveluksen plussista ja miinuksista.
Olen aina urheillut paljon. Pelaan joukkuepelejä ja käyn salilla. Elän kaapissa. Minusta ei varmasti monikaan osaa aavistaa homomaisia piirteitä. En silti ole kokenut ajoittaista pelkuri-nimittelyä ahdistavaksi. Aika leikkimielistä se on omalla kohdallani ollut. En ole joutunut mitenkään kärsimään.
Olen varma, että olisin armeijassa saanut monia hyviä kokemuksia ryhmähengestä ja itsensävoittamisesta, mutta en halua puhua siitä.
Haluan kertoa sivariajastani. Olen tehnyt sitä monen mielestä kaikkein kauheinta sivarihommaa - hoitanut sekä vanhuksia että kehitysvammaisia. Se ei todellisuudessa ole kovinkaan kauheata. Istun juuri parhaillaan yövuorossa - nyt on menossa laitoksen hiljaiset tunnit, kohta ensimmäiset herätellään ja pesetetään. Vaikka olisin intissä voinut kokea monenlaista, voin sanoa teille, että olen kokenut paljon myös sivarissa. Tämä on näkökenttää avartavaa hommaa.
Rahaa on tulee vähän, mutta sille nyt ei mitään voi
Vaikka ei varmaan aina ole hauskaa palella Lapissa, kokemus voi silti olla lopulta positiivinen. Sama asia pätee vammaistyöhön.
Jos sivari tuntuu omalta valinnalta, älkää epäröikö. Upeita kokemuksia saa tästäkin työstä. Ei ehkä sellaisia, joilla voisi rehennellä baarissa tyyliin: "Juostiin pakkasessa perkele. Oli nälkä ja kylmä." Mutta hyviä silti.
armeija on sairas laitos,sinne pesiytyy enemmän tai vähemmän sadisteja, hyvä esimerkki on viime aikaiset tapahtumat Irakissa,monet nauttivat simputuksesta jne..
Olipa Onni45 hyvin kommentoitu. Homot ovat kanssa kaikki pervoja. Papit ovat fundamentalisteja. Poliitikot ovat huijareita. Opettajat ovat pedofiileja. Kaupan kassat ovat muuten vaan tyhmiä.
Keskustelu näyttää saaneen taas yleistämisen piirteen. On vain päivän selvää, että tietynlaiset ihmiset hakeutuvat / joutuvat/ pääsevät tietynlaisiin tehtäviin - niin siviilissä kuin Oy SA Int Ab:ssä. Turha tuosta on yleistää sen ihmeemmin ihmisten erikoisia piirteitä...
Ja uskon kyllä, että homokin pärjää intissä siinä missä muutkin, jos niikseen tulee. Kysymys on vain siitä, miten palveluksensa suorittaa. Intissäkin on niin monenlaisia tehtäviä.
Ja mitä tulee noihin Onni45:n sanoihin: "armeija on sairas laitos,sinne pesiytyy enemmän tai vähemmän sadisteja, hyvä esimerkki on viime aikaiset tapahtumat Irakissa,monet nauttivat simputuksesta jne.." Armeija voi olla sairas laitos, mutta on otettava huomioon myös se, että Irakissa olevat ulkomaiset sotilaat, ovat ammattisotilaita, ei kuten Suomen puolustusvoimissa , lakisääteisessä palveluksessa olevia. Eli voimme rajata jo ammattilaisten ja "pakollisesti" palveluksessa olevien eron.
Tarkoituksenani ei suinkaan ole ihannoida millään muotoa sotilaallisuutta, koska itsekään en voi ymmärtää, miksi pitäisi tappaa ihmisiä kodin uskonnon ja isänmaan puolesta. Raamatuksi sanottu kirja kieltää tappamisen, kehoittaa rakastamaan lähimmäistä "niinkuin itseäsi", kuitenkin uskontoon liittyy lähes kaikki tappaminen maailmassa.
Toisaalta, olen valmis puolustamaan itsenäisyyttä, niissä tehtävissä, jotka olen intin käydessäni oppinut, mikäli joku porkka väkisin yrittäisi maahamme tulla... Myös siksi, että Onni 45:n ja kaikkien "käsilaukkukanojen" olisi helpompi elää omassa maassa, kuin vieraassa kulttuurissa...
Käsittämättömän monelle näyttää olevan inttiin menemisen pääsyynä halu näyttää itselle ja muille, että pärjää siinä missä muutkin. Itse en olisi aikoinaan mennyt armeijaan missään tapauksessa, mutta todellista uskaltamista vaati pikkupaikkakunnalla nimenomaan se, että valitsi sivarin. Moni kaveri sanoi lukiossa, että haluaisi kyllä mennä sivariin, mutta ei uskalla ystävien ja sukulaisten reaktioiden pelossa.
Monessa tapauksessa armeijan käyminen osoittaa minun mielestäni vain laumasieluista pelkuruutta. Harvat ovat vielä alle 2-kymppisinä niin rohkeita että uskaltavat tehdä omantuntonsa mukaan. Myöhemmällä iällä monet tutut ovat katuneet katkerasti intin käymistä ja osoittavat aikuisina uskallustaan kieltäytymällä sitten edes kertausharjoituksista.
Armeijaan meno pelotti minua aivan törkeän kamalasti, mutta en kerta kaikkiaan uskaltautunut sivarilaiseksi ympäristöpaineiden takia. Olin varma että homma on yhtä helvettiä josta tuskin selviydyn läpi.
Vaan ihan toisin kävi. Jo nopeasti palvelukseenastumisen jälkeen aloin nähdä hommassa monia hyviä puolia: tutustuin monenlaisiin suomalaismiehiin eri puolilta maata, joilla kaikilla ei ollutkaan yo-tutkintoa ja sosiaalisuuteni kehittyi roimasti. En ole lihaksikas enkä muutenkaan urheilijatyyppiä, joten arvelin usein joutuvani maitojunalla kotiin. Mutta yllätyinkin sitten kuinka paljon enemmän siellä arvostetaan ja tarvitaan sitkeyttä, aivojen käyttöä ja maalaisjärkeä. Olin aivan yhtä äimänä kuin kaikki tuttuni ja sukulaisenikin, että pääsiin RUK:iin ja toimin sitten joukkuueenjohtajana muutaman kuukauden. Tästä sain aivan korvaamatonta kokemusta tiimityöskentelystä ja johtamisesta. Suosittelen armeijaa aivan jokaiselle, ellei jokin AITO vakaumus estä.
Arvaan, että näkemykseni ärsyttää montaa, mutta näin sen itse koin. Ihan tavallisena homomiehenä.
joo sinne armeijaan vaan kaikki homot ja pysykää kaapissa ja olkaa tosi miehiä, antakaa simputtaa itseänne, armeija on instituutio joka ei "tykkää homoista", monilla suorastaan vihamielinen asenne, järkyttäviä ihmiskohtaloita ympäri maailmaa, itsemurhia jne..mutta siitä ei sovi puhua ääneen, itse olen monen ammattisotilaan kanssa nainut, haluavat yleensä tulla alistetuiksi, sanovat syyksi sen että päivittäin työssään alistavat ja simputtavat,saavat sängyssä sitten vaihtelua
Mikset hoitas hommaa helposti ja hommais vapautusta??? Se oli jo 10 vuotta sitte, kun ite hommasin sen, ihan helppoa. Opiskelin Helsingin laakiksessa ja menin YTHS:aan (ylioppilaiden terveydenhoitosaatio). Kysyin respasta asiaa. Antovat ajan ****lekurille (nimea en viitti pistaa) sanoen: "****-han se niita kirjottaa"! 2 kertaa kavin lekuri **** kattomassa ja homma oli siina! Viralliseksi vapautusperusteeksi tuli jotaki koodeja, katoin sitte jostaki myohemmin mita ne koodit tarkottaa ja ne oli: "muu tai tarkemmin maarittelematon ei psykoottinen mielenhairio" ja toinen "seksuaalisuuden kohdehairio(!!!)". Eika oo koskaan haittaa ollu, kaikkihan tietaa etta vapautuksia vaan haetaan tosta vaan.
"Fyysinen suorituskyky on intissä arvossaan ja joillekin se voi olla vastenmielistä."
Jep, ja myös raskasta. Itse en olisi inttiin halunnut millään mennä juuri huonokuntoisuuden takia. Paineet oli kuitenkin kovat niin kuin tuossa aikasemmin tilitin - kiva muuten kuulla että muillakin samanlaisia fiiliksiä ollut. "Homona miesten maailmassa" -ongelmalla nyt ei mun mielestä ollut kovin suurta merkitystä "inttipelkoon", vaikka en muuten ehkä karskien hetero-urosten kanssa siviilissä kauheasti kaveeraakaan.
"Keltään ei kuitenkaan alussa vaadita mitään mahdottomia, vaan hitaintakin aina odotetaan."
Tämä on kaunis korulause, jolla inttiä markkinoidaan nykyperheille: psyykatkaa lapsi armeijaan, kyllä täällä kaikki pärjää. Käytännössä paikan päällä sitten sanotaan huonokuntoisille että täältä voi vapaasti lähteä sivariin ja oli tyhmää edes tulla.
Tämä aihe herättää intohimoja..aina. Ja miksei, sitähän se tekee kaikkialla yhteiskunnassamme, onhan armeija suomalaisille aika läheinen asia, kiitos yleisen asepalveluksen.
Se ei ole "jotain jossain" vaan kaikki ovat tavalla tai toisella joutuneet tekemisiin armeijan kanssa jossain elämänsä vaiheessa.
Keskustelua lukiessani tuli yhdestä kohdin mieleen että mihin perustuu se "hyvyys" vai naivius siihen että maailmassa tultaisiin toimeen ilman armeijoja? Kyllä demokratia maailmassa vaatii poliittisen johdon alla toimivan armeijan, sillä maailmassa on aina ollut, ja tulee aina olemaan niin paljon pahuutta ja vallanhimoa että "kauhun tasapaino" pitää säilyttää.
Okei, tästä varmaan joku saa päähänsä meneillään olevan "demokratian luomisen" Irakissa, ja kaikki tapahtumat siellä: Eihän niitä hyväksyä voi, ja siellä tosiaan käytetään hyökkäysvoimia, ei puolustusvoimia. Vaikkakin sillä perusteella tuotakin sotaa on puolusteltu. Tuohonkaan ei kyllä auta yhtään se että laiminlöisimme oman maamme puolustuksen.
Siellä myös näkee sen mitä sota tekee ihmiselle. Se kaivaa esiin sen eläimen joka ihminen pohjimmiltaan on. Sitä ei kaiva esiin rauhanajanpalvelus vaan sota.
Ihmisissä on paljon samanlaisia eläimellisiä viettejä jotka pidetään kurissa laeilla ja "moraalilla."
Ainakin joskus armeijan saattoi suorittaa myös aseettomana. En tiedä onko tälläistä mahdollisuutta enää, mutta sellaiseen ryhtyvää kunnioitan kyllä vakaumuksensa suhteen. Ei siihen silloin sivariksi ryhtymistä tarvita. (jos siis näin on edelleen mahdollista tehdä)
Mitä tulee sivaripalveluksen pituuteen, olen sitä mieltä että nykyinen palvelusaikaero on kohtuullinen ja suotava jatkossakin.
Joku sanoo että sivarit tekee yhteiskunnallisesti arvokasta työtä: No, ehkä ne jossain määrin säästävät julkisia varoja, ja estävät työttömien palkkaamisen kyseiseen työhön. Vaikka eihän siihen palkkaamiseen tietenkään rahaa olisi.
Sikäli kyllä tunnustan sivariin menon rohkeudeksi että itselläni ei sellaista kyllä olisi löytynyt, eikä löytyisi!
Armeija kestää korkeintaan vuoden(joka siellä kannattaa olla jos saa mahdollisuuden), mutta sivari olet lopun ikääsi, tosin ei kai sitä kovin usein enää vanhemmiten kysytä. En tiedä. Tosin itse olen melko varma että en nykyisessä työssäni olisi jos olisin haastattelussa vastannut sotilasarvo-kysymykseen että sivari!
Tähänkään asiaan ei ehkä ikinä törmää, mutta aina se on mahdollista, sillä ihmiset kuitenkin työntekijöitä valitsee.
Jos itse olisin valitsemassa työntekijää ja olisi kaksi tasavahvaa hakijaa, kyllä mä sen armeijan käyneen ottaisin.
Okei, sekavaa löpinää josta kukin saa tarttua mihin tykkää, tai unohtaa koko jutun. En kuitenkaan malta olla vielä lopuksi sanomatta että mikäli se on homous joka pistää arveluttamaan "uskaltaako sinne mennä" niin pääsääntöisesti sanoisin että sinne vaan! Jos sun missio ei ole huutaa homoutta koko maailmalle, pärjäät kyllä!
Normaalissa intti-iässä ei vielä ole tarvetta sille että jokaisella on tyttöystävä, joten senkään suhteen ei tarvitse selitellä mitään. Voi vaikka naureskella heteroparkojen pillunkaipuulle ja katsella vaikka jossain välissä sivusilmällä onko jossain silmänruokaa. Mutta ainakin oma kokemus on että esim. omien tupakavereiden kanssa suhde muodostuu niin "veljelliseksi" ettei moisia tule siinä mielessä ajateltua.
Niin tai näin, onnea valitsemallesi tielle!
Alkuperäiselle kirjoittajalle...
Se ei kyllä ole mikään korulause sinänsä, hitainta todellakin odotetaan. Meillä jopa pari kertaa joku heikompi kaveri otettiin autokyytiin, muut kantoivat hänen tavaroitaan. Tietysti jos aina porukka joutuu odottamaan sinua, niin jossain vaiheessa voi tulla vähän kuittailua, mutta useimmat siellä vain miettivät että koska pääsee lomille ja tyttöystävän luo, ei siellä paljoakaan esiinny kiusaamista tms. jos kaikki näkee että yrität todella tosissasi.
Useimmat varusmiesjohtajat ja kouluttajat arvostavat yrittämistä sinänsä, eivätkä niin välitä miten pärjäät. Jos näkevät että hiki virtaa ja olet aidosti hengästynyt, niin se riittää, ei tarvitse olla nopea.
Ja maineesta huolimatta intissä tarvii myös älliä ja terävämmät kaverit siirretään alun jälkeen muihin tehtäviin, esim. kirjuriksi tai johonkin teknisempiin hommiin tai aliupseerikouluun.
Se tietysti vähän riippuu tuurista millaiseen palveluspaikkaan joutuu/pääsee. Kyllähän sieltä pääsee sitten sivariin vaikka ensimmäisenä päivänä, sieltä lähtee paljon sivariin ihan heteroitakin n. 10% saapumiserästä lähtee parin eka viikon aikan kotiin.
Mutta kannattaa silti vaikkapa lenkkeily aloittaa ennen inttiä jos on ihan sohvaperuna, se on hauska laji alkukipujen jälkeen ja sopii kyllä kelle vain - se ei vaadi kuin kaksi tervettä jalkaa. Kestävyysjuoksu on rauhallisen ja nöyrän miehen laji, eli sopii homoille kuin nenä päähän.
Meillä oli itseasiassa jopa yksi kaveri siellä josta tiedettiin aika yleisesti että se on homo. Olikin vähän semmoinen iloinen käytökseltään. Kyllähän sille naureskeltiin ja vittuiltiin "että mitä sääkin täällä luulet tekeväs", mutta sitkeästi se vain väänsi hymyä ja kävi palveluksen loppuun. Ei sitä kukaan kehdannut hakata kun niin hintelä ja kiltti oli, mutta kyllä sitä vähän karttoivat. Itse valitsin toisin ja naurahdin joskus mukanakin hänelle, pelkuri kun olin. Mä olin kuitenkin johtotehtävissä käskemässä joukkoja ja katson että auktoriteettini olisi romuttunut jos homouteni olisi tullut ilmi.
Jokaisen oma valinta ja voi tietysti riippua palveluspaikastakin ja tupakavereista, että miten homoihin suhtautuvat, en mene takaamaan mitään.
Tulevaisuudessa armeija naisistuu vääjäämättä, jos pääsykokeet madalletaan(johon uskon) heidän fyysiseen suorituskykyynsä nähden. Intistä katoaa vähitellen tämän takia "se jokin".
Toivoisin, ettei se olisi totta, mutta pahoin pelkään...
Mä en itse enää menis armeijaan, koska siellä on nyt naisia. Armeijan erikoislaatuinen fiilis tuli juuri siitä, että miehet teki kaiken eikä naisia näkynyt muuta kuin siviilityöntekijöinä (keittäjät, siivoojat). Siinä mielessä olin kuin kala vedessä, vaikka en erityisemmin intistä nauttinutkaan alokaskauden jälkeen (kun ei enää ollu mitään tekemistä). Siviilissä teen mieluummin töitä naisten kanssa, mutta intissä oli eri juttu.
ei armeijassa mitään käytännön taitoja opi. Tärkeintä mitä armeijassa oppii on erilaisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Että jaksaa hermostumatta katsoa vierestä kaiken maailman pässien toilailua ja vielä ystävystyäkin heidän kanssaan.
Armeijaan mennessäni olin tiukasti kaapissa, mutta rakastua räpsähdin. Siinä sitten juoksutimme alokkaita ampumaharjoituksiin, (olimme koksuja molemmat, komppanian ainoat) luennoille ja tetsaamaan :)
palveluksen loppuaikana emme enää jaksaneet/muistaneet käyttäytyä heteronoloisesti ja varmasti kaikki herkkävaistoiset tajusivat meidän välillä olevan kipinän (mm. komppanian vääpeli tunnustautui meille homoksi) kun 'työasioissa' ja toimintasuunnitelmissa ilmenneet erimielisyydet purkautuivat 'perheriitoina'. nyt jälkeenpäin naurattavat kaikki minunkin mököttämiset jossain marjapuskassa kädet puuskassa, kun toinen silittää ja lepyttelee: "älä ole mulle vihainen"-lällyttelyllä. koko touhua todistamassa komppanian alikessut, kirjurit ym. 'johtoryhmä'.
koko palvelus meni kuitenkin nappiin ja meitä pyydettiin jäämään töihin kouluttamaan kessuina seuraavankin vuoden alokkaita. toinen jäi, minä kuitenkin aloitin mieluummin opiskelun.
http://www.mil.fi
Tutustukaa faktoihin, ennen kuin alatte suoltaa mutua keskusteluun.
Itse kävin armeijan Oulussa 1992-93. Olin alkuun hyvin jännittynyt siitä, kuinka tulen toimeen yltiömaskuliinisessa ympäristössä. Hyvin meni. Tutustuin moneen mukavaan ihmiseen, joista osan kanssa pidän vieläkin yhteyttä. Viime kesänä olin erään bestmaninakin. Että armeijassa pärjää kyllä, jos omaa ihan toimivan järjen. Ja jos ei omaa niin pärjää vieläkin paremmin.
Yksi ikävä kokemus oli kyllä; oltuani puoli vuotta harmaissa, silloinen poikaystäväni päätti vaihtaa kultaa lennossa. Masennuin siitä kovasti ja menin kertomaan murheitani komppaniaan sijoitetulle kenttäpappikokelaalle. Hän kuunteli kyllä kauniisti, mutta kertoi sitten olevansa lestadiolainen ja vihaavansa 'taipumustani'. Lohdutusta ei tullut, vain lukuisia mietintäkertoja, kuinka ehkä voisin löytää naiset (ja Jumalan) elämääni.
En tiedä, kuinka intti on muuttunut lyhentyessään, mutta eniten ihmetytti miespotentiaalin ääretön hukkaaminen. Ammatiltaan ja koulutukseltaan sihteerin ohitti liki lukutaidoton metsuri, kun valittiin uutta kirjuria ja valmis sairaanhoitaja ei päässyt sairastuvalle töihin.
Jälkeenpäin ajatellen muistelen armeija-aikaani kaiholla, mutta silti: jos nyt voisin päättää, en valitsisi niin. Jos aikaa voisi kelata taaksepäin, menisin sivariin ja yrittäisin saada paikan sellaiselta alalta, joka kiinnostaa ja josta voisi olla hyötyä.
Nykyisessä ammatissani, opettajana, olen toiminut jo pitkään ja opiskeluaikana tienasin rahaa ruokaa varten. Koskaan ei kukaan ole kysynyt sotilaspassini perään. Ainakin minun elämässäni se on ollut yhtä turha paperi kuin ylioppilastodistus tai graduarvosana. Kun sen on saanut, ei sitä ole kukaan enää halunnut nähdä.
Valitkaa siis ihan itse oma paikkanne. Kummassakin on hyötynsä ja haittapuolensa. Älkää kuunnelko puheita 'neitien paikoista' tai 'tappokoulusta'. Tehkää niin kuin itse tunnette oikeaksi. Itseä varten tämä elämä eletään, ei toisten!
Tyhmä kysymys... Sivari tietsti!!
Tiedän muutaman paikan johon tarvittais "hyviä tyyppejä" ja ihania ihmisiä (=yli99.999999999999999999999999% homppeleista...)
Jos kiinnostaa nii kysy...
t.Höntti
Oma kokemukseni intistä oli todella positiivinen. Palvelin merivoimissa 11kk noin 8v sitten.
Opin paljon uutta (mm. merenkulkua) ja tutustuin todella mukaviin tyyppeihin, joista moni on edelleen hyvä ystäväni. Luulen, että kokemukseni positiivisuuteen vaikutti myös se, että merivoimissa ns. oman järjen käyttö on usein sallittua eikä fyysisellä suorituskyvyllä ole niin suurta merkitystä kuin monissa maavoimien tehtävissä.
Alkuaikoina pidin seksuaalisen suuntautumiseni omana tietonani, mutta tutustuttuani inttikavereihini kerroin monille heistä olevani homo enkä saanut osakseni minkäänlaista syrjintää. Kävimme usein yhdessä bailaamassakin mm. DTM:ssä!
Omasta valinnastani on jo aikaa. En mennyt armeijaan, enkä ollut sivari. Siviilipalvelus oli tuolloin vielä aika mitätön vaihtoehto. Sain parit kerrat lykkäystä "terveydellisistä syistä" ja sitten lopulta vapautuksen rauhanaikaisesta asepalveluksesta. Tuli "homokoodi" papereihin.
Koodista ei ole ollut pienintäkään haittaa tai kiusaa missään vaiheessa.
Miten sitten olisi käynyt, ellen olisi saanut vapautusta? Vankilaan, mutta siitähän ei olisi hyötynyt mikään osapuoli,
eikä muuten hyödy nykyäänkään.
Mielestäni vanhat arvot joutavat romukoppaan. Jos naiset voivat halutessaan mennä armeijaan, tasapuolisuuden nimissä miehillä pitää olla oikeus olla menemättä, ellei asia kiinnosta.
aika siisti toi Henrin juttu :). Olispa itselläkin ollu oma kulta intin aikoina. Tarvetta olis ollu ja on kyllä edelleenki :)
Itse pelkäsin armeijaa, enkä olisi ikimaailmassa halunnut mennä sinne. Kuitenkin aika merkitsi minulle enemmän, 13kk vs 6kk on aikamoinen ero. Hirvittävä ero.
Mietin vielä noin kuukausi ennen intin alkua, että pitäiskö sittenkin vaihtaa sivariin. Mietin sitä tosissani. Lopulta päädyin siihen, että armeijasta pääsee nopeammin pois: "kyllä sen ajan nyt vaikka päällään seisoisi", kuten sanonta kuuluu. Halusin myös välttyä selittelemästä sukulaisille asiaa, mutta se oli pieni murhe. Olisin mahdollisesti, jollain kierolla tavalla, voinut jopa hieman nauttia siitä, että olisin voinut shokeerata heitä hieman. Vanhoillisten käkättäjien arvoja pitää joskus hieman räjäytellä :)
Armeija oli yhtä helvettiä alusta loppuun, mutta kestin sen jotenkuten kun jätin aivoni kotiin odottamaan. Minusta ei siellä oikein kukaan tuntunut tykkäävän, joka vain pahensi oloja. Normaalisti, kun saan kuulla nälvimistä aamusta iltaan joka päivä, puolustautuisin (sanoin, ei nyrkein). En kuitenkaan pahemmin jaksanut haastaa riitaa, ja ehkä se oli parempi niin. Pidin matalaa profiilia, mutta kyllä ne sitten ajan mittaan rauhoittuivat hieman.
En ole koskaan ollut ns. tekninen ihminen. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että en ole koskaan vaihtanut autoon renkaita, hädintuskin tunnistan ruuvimeisselin jakoavaimesta, ja sitä rataa. Siitä koitui ongelmia. Siellä oli autonrassaajia joka lähtöön, ja pitivät minua hieman älyllisesti vajaana, koska en ollut yhtä näppärä työkalujen kanssa. Naurettavia pellejä, mutta en sitä heille sanonut. Jätin ne omaan arvoonsa ja kuuntelin haukkuja.
Siinä se sitten meni, päiviä laskeskellessa. Ja koska meiltä joutui epätavallisen moni johtajakoulutukseen, oli kaikilla paniikki siitä, sillä kukaan ei olisi halunnut rypeä siellä lafkassa kokonaista vuotta. Ilmeisesti olin kuitenkin ainoa "fiksu" sieltä, koska ymmärsin tehdä asian eteen jotain: palikka- ja persoonallisuustestit tein niin huonosti kuin uskalsin. Ja niinhän siinä kävi, että puolella vuodella siksi selvisin. Ja se jos mikä oli ilon asia.
Jos se on ajasta kiinni, niin ehdottomasti kannattaa mennä armeijaan. (ja tehdä sen eteen jotain, ettei sitten joudu olemaan yli puolta vuotta). Toisaalta armeija oli niin naurettava paikka, että huh huh... siellä tehdään miehistä poikia. Olen niin iloinen, että se on ohi. Vaikka siitä on jo jokusen verran aikaa, mietin aina silloin tällöin edelleenkin, että onneksi se on ohi. Se jätti pysyvät arvet.
Niin, jos en sitä maininnut, niin menen sitten heinäkuun erässä Lapinjärvelle ja sit työpalvelukseen, paikka hankittu jo.
Mitä tulee inttiin, niin siellä kyllä tuntuu joidenkin siellä olleiden kertomusten mukaan pärjäävän sillä, että tekee niin kuin muut sanovat - yksilölliselle ajattelulle ei löydy sijaa. Enkä sano että se olisi ihmisten jotka siellä käyvät, vika, vaan koko armeija-järjestelmän. Se kannustaa ihmisiä toimimaan niin kuin ylempi upseeri sanoo, eikä niin kuin itsestä tuntuisi parhaimmalta. :)
Niin mulle ei ihan selvinnyt miksi niin monet pelkäävät tätä armeijaa?Siksikö ettei psyke, fyysikka, henkinenvakaumus ei kestä?Siis mikä näistä?
Itse pelkäsin etten saa pidettyä suutani kiinni, en tiennyt enkä vielläkään tiedä typerämpää paikkaa kun armeija.
Se pitäisi käydä 10vuotiaana kun lapsettaa niin pirusti vielä että jaksaa leikkiä muiden poikein kanssa `sotaa´metsässä.
En tarvinnut armeijaa `katkaisemaan´napanuoraani äitiini, vaan osasin jo silloin pitää itsestäni aika hyvin huolta.Vaikkakin se toimisi Juuri tällä tasolla aika monelle.
Nyky vuosina monet palavaat `maitojunassa´takaisin kotiin kasvaan juuri siitä syystä ettei hermot kestä. Onko meistä tullut niin `pehmoisia´että `hajoamme välittömästi pienen paineen alla?
Itse en ollut aikoihin nähnyt niin lapsellisia tyyppejä pitkiin aikoihin (viimeksi ala-asteella koulussa), mutta päätin viedä homman kotiin, kunnialla.Itse vietin 11kk koska palvelin asettomana, oma vakaamus ilman uskonnollista pohjaa.
Monet ovat sanoneet myöhemmin että olisivat tehneet samoin, mutta ei rohkeus tai järki riittäänyt silloin.
Armeija ajan voisi käyttää paremmin, koulutta jokaisen miehen esim osamaan ensiapu 1&2 niin hyvin että osaa sen vaikka unissaan.Mutta itse olin niin pitkästynyt siihen kouluttajien ammattitaidottomuuteen joka ilmeni lapsellisisna `rätti rumpana´. Sitähän Suomen maa tarvitsee kriisitilanteessa, vai mitä?
Väliin hauska fakta miksi armeijaa lepsonnetaan kokoajan, ei siksi koska yleiskunto olisi huonompi, vaan etteivät kaikki menisi sivariin ^_^
Armeija olisi ihan hyvä laitos jos sillä ei olisi niin suurta sosiaalista pakotetta takana, jos sen voisi käydä ne ketkä oikeasti sitä tahtovat, eikä ne ketkä sinne joutuvat pelkojensa takia, niin kaikki olisi ok.
Ja vielä: Jos suomi piettäisi puolta pienempää armeijaa voisi se varustaa joukot tuplasti paremmin, odottamaan ei olisi niin kiire ja suomestahan ei koskaan ylivoima tyylin taisteluun ole etenkin tulevan väkikadon edessä!
olen kyllä ihan samaa mieltä DKNY:n kanssa koko armeijasta. vaikka paljon mukavia muistoja sainkin, oli se loppujen lopuksi pelkkää ajan haaskausta.
sivaripalvelus on varmasti paljon mielekkäämpää ja tulevaisuutta ajatellen järkevämpää.. armeijaa arvostavat ukot ovat jo eläkeiässä ja harvoin asemassa, joka valitsisi uusia työntekijöitä (ja eiköhän se ole kuitenkin ammattitaito se tärkein valintakriteeri). ikinä ei kukaan ole sotilasarvoani kysellyt.
joukossa tyhmyys tiivistyy. ja kommentit edellä, kuinka kannattaa jättää aivot kotiin, ovat ihan tosia. itsenäinen ajattelu palkitaan erittäin harvoin, yleensä siitä joutuu kylläkin kärsimään koko joukkue. tärkeää on kuulua joukkoon, jota yleensä johtaa jos ei tyhmin ja niin kovaäänisin. jos on ulkoiselta olemukseltaan ranteitaan ketkutteleva fitnesskana, niin varmasti saa viettää vapaa-aikansa yksin. mutta sopeutumisvaikeuksia on varmasti kaikilla vähänkin itsenäisillä tyypeillä, jotka eivät tarvitse ohjesääntöjä selvitäkseen arjen rutiineista.
toisaalta en myöskään ymmärrä koko hössötystä armeijan suhteesta vakaumukseen. en ainakaan itse ala mieltäni kuohuttamaan ajatuksilla: 'mullehan on annettu oma rynkky, mä en siis voi olla pasifisti'. ajatus on todella tiukkapipoinen. vaikka asetta osaisi intin jälkeen käyttää, en ainakaan minä tule sillä ketään tappamaan.
Hoh hoijaa. Jopas tällä palstalla on taas ahdasmielistä ja militaristista uhoa. Tulee mieleen yhä vastenmielinen armeija-aika epämiellyttävine varusmiestovereineen, joita en todellakaan jäänyt pääosin kaipaamaan.
Erehdyin muinoin menemään armeijaan, mutta tänä päivänä en varmasti enää moiseen hommaan ryhtyisi. Olisi pitänyt aikoinaan olla rohkeampi ja hankkia vapautus tai mennä sivariin. Ja jos rohkeus ei olisi riittänyt, niin hakea hieman lykkäystä, sillä hieman vanhempana ihminen tuppaa olemaan rohkeampi ja paremmin puoliaan pitävämpi.
Joka tapauksessa Suomella ei ilman Nato-jäsenyyttä ole uskottavaa puolustusta sitä ainoaa todellista uhkaamme vastaan. Enkä taatusti ala tapattamaan itseäni naisten puolesta, kun heiltä ei edellytetä vastaavasti samanlaisia yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Onneksi todellisissa ihmisoikeuksia kunnioittavissa länsimaissa on sentään ammattiarmeija. Orja-armeijaan perustuva maa ei ansaitse puolustamista.
Totuus armeijaan menosta piilee siinä vanhassa totuudessa, että jos sinne haluaa mennä, sinne on mentävä heti kun voi, silloin kun on mahdollisimman nuori ja vielä kakara. Järkevämäpänä, miehempänä, sitä aivotonta nöyryytyspeliä ja joukossa tyhmyyden tiivistymistä ei kestä.
Paitsi ne, jotka ei kasva ollenkaan aikuisiksi.
Sitten tilastotietoa:
Miten on mennyt intissä? (varusmiesjohtajat)
arvosteluasteikko:
4 = hyvin huonosti
5-6 = huonosti
7 = kohtalaisesti
8 = hyvin
9-10 = erittäin hyvin
Ryhmänjohtajat ja kokelaat Kymin ilmatorjuntarykmentti (12 kuukauden palvelusaika) I/2000, otos 48
4 0%, 5-6 6%, 7 19%, 8 59%, 9-10 16%
Kokelaat RUK+KymItR (12 kk) I/2001, otos 50
4 0%, 5-6 0%, 7 6%, 8 22%, 9-10 72%
Miten on mennyt intissä? (miehistö)
KymItR miehistö (6kk) II/2001, otos 127
4 9%, 5-6 19%, 7 25%, 8 42%, 9-10 5%
KymItR miehistö (9kk) I/2001, otos 23
4 0%, 5-6 4%, 7 30%, 8 53%, 9-10 13%
KymItR miehistö (12kk) I/2001, otos 79
4 3%, 5-6 6%, 7 28%, 8 50%, 9-10 13%
Lähde: Tämän päivän asevelvollinen johdettavana, Vesa Aurén 18.10.2002
Eli varusmiesjohtajat ovat erittäin tyytyväisiä palvelukseensa ja 9 sekä 12 kuukauden miehistökin on melko tyytyväisiä palvelukseensa, mutta hälyttävää on kuuden kuukauden miehistön tyytymättömyys. Neljäs osa kokee palveluksen olleen hyvin huono tai huono ja vain puolet toteavat sen olleen hyvä.
Tämän tutkimuksen ja muiden vastaavien tullessa puolustusvoimissakin lähtivät rattaat liikkeelle ja mm. nykyinen ns. pehmeä lasku armeijapalvelukseen eli alussa otetaan entsistä kevyemmin palvelu on jo tuottanut tulosta, mikä näkyy mm. keskeyttäneiden määrässä, jotka perinteisesti ovat pääosin painottuneet aivan palveluksen alkuun.
Puolustusvoimat ovat niin varusmieskoulutuksessa kuin työnantajana ja koulutuksen tarjoajana ollut vahvassa muutoksessa vuosituhannen vaihteesta lähtien. Tämä näkyy mm. siinä, että PV on top10 työnantajien joukossa nuorten piirissä ja henkilökohtaisesti olen nähnyt uuden varusmiesjohtajakoulutuksen, joka vähitellen saa jalansijaa intissä, tuoneen miehistölle mielyttävämpää palvelusta ihmisläheisellä johtamisella ja kasvuhakuisella ihmiskuvalla, eli perinteinen kuva naama punaisena huutavasta varusmiesjohtajasta alkavat olla lähes täysin historiaa. Lisäksi simputukset ovat lähes täysin poistuneet, koska puolustusvoimat ovat viimeisen viiden vuoden aikana ottaneet tiukan kielteisen kannan kaikenlaiseen yksittäisen ihmisen pompotteluun ja sortamiseen eli simputukseen.
Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta ikäviä asioita löytyy vieläkin ja parannettavaa, mutta turha pelon lietsonta varusmiespalvelusta kohtaan on nykyään tarpeetonta. Yleisesti voin henkilökohtaisesti todeta nuorten pärjäävän siellä olkoot hän sitten hetero, homo tai bi. Omaa suuntautumista en tuonut esille eikä kukaan sitä kysynytkään. Varusmiesjohtajana toiset puhuivat kuinka joku alokas oli heidän alaisuudessaan homo, mutta käytännössä siitä ei seurannut minkäänlaista syrjintää tai simputusta kyseiselle alokkaalle.
Itse hairahdin touhuun vähän liiaksikin ja palvelin ensin 13 kuukautta varusmiehenä vuonna 2001 (kävin siis jälki-RUK:n), jonka jälkeen töissä opetusupseerina kyseisessä firmassa seitsemän kuukautta. Henkilökohtaisesti koen palvelukseni onnistuneen hyvin tai erityisen hyvin. Sekaan mahtui vitutusta ja itsetuntoa koettelevia hetkiäkin, mutta kaiken kaikkiaan jäi oikein positiivinen mieli. Mitä henkilökohtaiseen hyötyyn siviilipuolta varten tulee, koen saaneeni paljonkin, mm. sosiaaliset taidot, johtamis-, organisointi- ja kouluttajataidot paranivat huimasti. Armeijan uudesta johtamiskoulutuksesta olen saanut suoraan käytäntöön sovellettavaa johtamis-, organisointi- ja kouluttajakoulutusta paremmin kuin tähän mennessä eri akateemisissa instituutioissa kyseisiä aiheita lukiessani (mikä kuulostaa aika kovalta väitteeltä, mutta näin tähän mennessä). Erilaisten esitysten ja oppituntien pitäminen onkin siviilipuolella ollut huomattavasti helpompaa armeijan jälkeen ja samoin tilaisuuksien organisointi ja niihin liittyvä ihmisten johtaminen.
Oma näkökulmani on siis pääosin varusmiesjohtajan näkökulma. Miehistöstä siviiliin vietävänä on ehkä asioita kuten parantuneet sosiaaliset taidot, elinikäisiä kavereita ja ryhmätyökyvyn paraneminen.
Siviilipalveluksesta minulla on vain kyseisen palvelun suorittaneilta saamaa tietoa ja saanut käsityksen, että sitäkin pitäisi uudistaa ja muuttaa monella tavoin järkevämmäksi. En ota kantaa eri motiiveista pyrkiä joko siviilipalvelukseen tai varusmiespalvelukseen, mutta karsastan ajatusta, että homo joutuisi valitsemaan siviilipalveluksen pelätessään pärjäämistä varusmiespalveluksessa.
Mitä ikinä valitsettekaan, onnea ja menestystä valintaanne ja reippaan avoimella ja ennakkoluulottomalla asenteella henkilökohtaisesti menestykselliseen palvelukseen!
Nopea tulevan alokkaan selviytymis kit.
ota mukaan:
omat aivot ja itsenäinen ajattelukyky
(hurtti)huumorintaju
reipas ja aktiivinen asenne
oman kullan kuva, jos on, muutoin suklaata
jätä kotiin:
pelko
näsäviisastelu
vastahakoiset ennakkoluulot
sateenkaari-lippu :)
Koska tästä asiasta edelleen jaksetaan keskustella, niin on kai sitä pakko sanoa pari sanaa itsekin.
Sivari kestää 13kk, parempi kai sekin kuin olla 6kk armeijassa ja loppuvuoden työttömänä sen jälkeen (jos vaikka on mennyt kesällä inttiin ja koulu alkaa syksyllä), jos näin on ollakseen... Kuitenkin sivari kestää liian kauan, mutta onko sillä nyt niin väliä? Mihin teillä kaikilla on niin kiire?
Itse aloitin sivarin kaksi vuotta sitten. Olihan se pitkäpiimäistä ja etenkin Lapinjärven "koulutusjakso" on ihan turha. Työkokemuksen kannalta sivari on kuitenkin ihan hyödyllinen. Poikaystäväni oli samalla koulutusjaksolla ja ollaan oltu pian kaksi vuotta yhdessä. Ei mennyt aika todellakaan hukkaan. Ja muutenkin, jos koko intti tuntuu vastenmieliseltä, sinne ei kukaan pakota menemään...
"jätä kotiin: pelko, näsäviisastelu, vastahakoiset ennakkoluulot, sateenkaari-lippu :)"
Eli toisinsanoen jätä persoonallisuutesi kotiin? :/
Pelkoa on mahdotonta jättää kotiin, varsinkin jos on miettinyt tosissaan sivaria vaihtoehtona... ja pelkää armeijaa. Ei se onnistu.
Näsäviisastelu ja vastahakoisuus? Osaan, ja haluan olla, vittumainen asioita kohtaan joihin olen vastahakoinen. Vaikeinta armeijassa oli olla viljelemättä näsäviisautta, sarkasmia, ironiaa, kyseenalaistamista...
Sateenkaarilippu... senhän takia sivarin homo usein valitseekin. Oli rankkaa kuunnella homovastaisuutta niin usein.
Armeijaan ei siis kannata, minun mielestäni, ottaa aivoja mukaan... ettei tule konflikteja persoonallisuuden kanssa. Siellä on muutenkin niin lapsellista touhua, että...
Ja sivari-poika... miten niin kuluisi 6kk kestävän armeijan jälkeinen puolivuotinen hukkaan? Itse nautin tuosta vapaa-ajasta ennen tulevia opiskeluja täysin rinnoin...
Minulla ainakin on elämä, ja en elä sitä rahaa, työntekoa tai opiskelua varten... vaan harrasteita varten. Työnteko ja opiskelu on pakollinen paha, jotta pärjää elämässä. Tuo 6kk oli minulle ja ystävilleni (samassa tilanteessa) upeinta aikaa.
Itse laskisin sen siis ehdottomasti positiiviseksi asiaksi, en negatiiviseksi.
Edellinen kirjoittaja: Pelkoa ei ole mahdoton jättää kotin. Moni pelkää armeijaa. Moni pelkää jotain muuta. Jos ei voita yhtään pelkoa elämänsä aikana niin saa pelätä milloin mitäkin hautaan saakka.
Ja persoonallisuuden joutuu kaikki muutkin jättämään kotiin. Ei siinä homot ole mitenkään eri asemassa erityisemmin.
Kyllä niitä näsäviisauksia itsekullakin tuli siellä mieleen, mutta mitä hemmettiä se hyödyttää niitä mennä ääneen sanomaan, kaikkien ajasta se on pois. Työt pitää hoitaa, joten ne hoidetaan eikä selitetä. Ei suomea puolusteta millään mielipiteillä ja näsäviisauksilla vaan fyysisellä kunnolla ja taistelutaidoilla jotka on aika pirun yksinkertaisia asioita.
Ei sitä arvostusta ole ennenkään itseään säälimällä saatu.
Niin, tuo minun selviytymis kit ei siis ollut mikään absoluuttinen juttu ja osin pilke silmäkulmassa tehty, mutta tuon suuntaiset käyttäytymistavat auttavat yleensä varusmiespalvelun suorittamisessa.
Ei se ole persoonallisuuden jättämistä kotiin, jos ei ala vittuilemaan ja näsäviisastelemaan ylempi arvoisille intissä, kun he toimivat mielestäsi väärin tai tekevät virheitä. Mitä pelkoon tulee, niin tietenkin itekin jännitin ensimmäistä päivää. Kaikki tekevät niin, mutta ei sitä turhaan kannata pelätä vaan lähteä avoimella ja reippaalla asenteella uusia haasteita kohti. Olet ehkä yksin mennessäsi, mutta pian huomaat, että sinulla on kymmenkunta uutta ystävää tuvassasi, jotka tukevat toisiaan.
Ja mitä tuohon selviytymis kitiin vielä tulee, niin suunnilleen sama se on, kun menette työpaikkaan. Eli ovatko työpaikatkin sitten persoonallisuuden tukahduttajia, kun ette voi näsäviisastella pomolle tai vastahakoisia ennakkoluuloja ei ylemmillä tasoilla ja ehkä työtoverien silmissä katsota hyvällä. Ja harva työpaikka on sellainen johon voitte mennä sateenkaarilippu liehuen vielä nykypäivänäkään. En minä joutunut koskaan kieltämään seksuaalisuuttani intissä, mutta en sitä myöskään tuonut esillekään.
..ja vielä pieni lisäys. Kaikki ovat kuulleet sanonnan "armeijassa ei tarvitse ajatella vaan siellä kaikki on jo valmiiksi ajateltu" eli toisin sanoen aivot voi jättää kotiin.
Suuri virhe.
Omana palvelusaikana kuulin useamman kantahenkilökunnan suusta kuinka väärä asenne tuo on ja onneksi se on hiljalleen poistumassa varusmiesten mielistä. Varsinkin varusmiesjohtajia (kuten minua) koulutettaessa usein painotettiin kuinka väärä tuo sanonta on ja ihmisten johtamisessa avainkäsitteitä olivat asiat kuten inspiroiva tapa motivoida (eli alaiset on saatava innostumaan ja motivoitumaan koulutuksesta), ihmisten yksilöllinen kohtaaminen (alaiset eivät ole harmaata massaa vaan jokainen eri tavalla ajattelevia yksilöitä, joilla on omat taustansa, arvonsa ja persoonallisuutensa), älyllinen stimulointi (herätetään alaiset ajattelemaan koulutusta ja esim. kyselemällä johdattelemaan oikeisiin vastauksiin tai keskusteluilla tai muilla keinoilla, jotka herättävät alaista ajattelemaan kys. asiaa), luottamuksen rakentaminen (omalla esimerkillä, ammattitaidolla, alaisten huolenpidolla, kuuntelemisella, auttamisella jne. luodaan alaisten ja varusmiesjohtajan välille molemminpuolinen luottamus) sekä kasvuhakuinen ihmiskuva (ihmiset nähdään kykenevinä oppimaan ja kasvamaan niin fyysisesti kuin henkisinä ja oppimaan virheistään).
Että tässä osa nykyajan varusmiesjohtajien johtamiskoulutuksen avainkäsitteistä. Tietenkin heidän ollessa 19-20 vuotiaita niin näiden asioiden sisäistäminen tuottaa suuria vaikeuksia ja heidän kokemattomuus, kun menevät ensimmäistä kertaa joukon eteen, mutta tämäkin asia paranee vuosi vuodelta.
Eli itsenäinen ajattelukyky ja varsinkin alaisella ajatukset kuten "miksi?" ja "mikä on tarkoitus?" yms. ovat erittäin tärkeitä oppimisen kannalta ja armeijapalveluksen sujuvuuden kannalta. Aivojen kotiin jättäminen on ehkä huonoin ohje, jota uudelle alokkaalle voidaan antaa. Mutta se miten kysymyksiään ja ajatuksia tuo esille on eri juttu. Eli turha naljailu ja vittuilu ei johda siviilielämässäkään mihinkään, mutta asiallinen käyttäytyminen kyllä.
Armeijassahan asiat hoidetan nimenomaan naljailemalla ja vittuilemalla - näin nimenomaan varusmiesjohtajilla on tapana. Mitään asiaa ei sanota järkevästi suoraan vaan vittuilun kautta: jos vaikka et löydä jotain, ei suinkaan sanota että katsokaa alokas se ja se on tuossa vasemmalla, vaan että eikö alokkaalla ole silmiä päässä. Eli ei anneta ohjetta vaan sen sijaan kysytään jotain mihin joutuu vastaamaan mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla, tai yleensä ei pysty vastaamaan ollenkaan.
Alokas Mähönen on aivan oikeassa. Varsinkin alokaskausi on lähes pelkästään naljailua ja vittuilua varusmiesjohtajien taholta. Ihan turha puhua hurtista huumorista - vaikka siltä kannalta se on kyllä paras ottaa. Vaikka ylemmät tahot eivät muka hyväksyisi "kyseenalaista käytöstä" niin sellaista se intti on aina ollut ja tulee olemaan. Kummallista miten pieni hiven valtaa saa ihmiset kiusaamaan alempiaan.
Älkää alkako saarnaa valtion puolustamisesta, mä puhun intin tarjoamasta "koulutuksesta ja ihanista muistoista" tavallisen möttösen ja senjasen näkökulmasta.
satiirinen kirjoitus, joka kannattaa lukea
http://www.edu.lahti.fi/~las/ituhipit.jpg
Eli ei armeija ilman tarkoitusta ole. Nythän on helppo ajatella, että sodat ovat kaukana ja ollaan paljon sivistyneempiä kuin vielä 50 vuotta sitten tai kylmän sodan aikana. Turvallisuuspolitiikkaa sattumoisin tehdään pitemmällä aika jänteellä, 10-20 vuotta eteenpäin. Luuletteko että ketään Suomessa uskoi sotaan Neuvostoliiton kanssa 1930-luvun alkupuolella. Entä Eurooppa yleensäkin 2. maailmansotaan ensimmäisen jälkeen? On totta, että globalisaatio varsinkin telekommunikaatioteknologioilla (internet) muuttaa maailmaa nopeasti ns. maailman perheeksi. Kuten nähty, tämä ei muuta armeijoiden tarvetta. Jo nyt on käynnissä terrorismin vastainen sota. Konfliktit eivät katoa vaan muuttavat muotoaan. Tosin veli-venäläisenkään hyökkäämistä ei voi poissulkea. Putinin valtaan tultua Venäjä on ajautunut koko ajan kauemmaksi demokratiasta ja kyseinen valtiopäämies on omassa kirjassaan maininnut, että Suomi ja Baltian maat pitää palauttaa Venäjän yhteyteen.
Talvisodan sytyttyä Suomi oli erittäin huonosti valmistautunut ja vain ihmeen kautta vältimmi miehityksen. Voimmeko siis sanoa tällä hetkellä, että uskottavan puolustuksen ylläpitäminen on rahan haaskausta ja vastoin yksilön oikeuksia? Jos luulette, että armeijoiden koolla tai niiden olemassa ololla ei enää nykypäivän maailman kansainvälisessä politiikassa ole merkitystä, think again?