masennus

Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että kumppanilla olisi masennus tai ylipäänsä syvä "epävireinen" kausi? Kuinka ihmistä voi auttaa, jos hän ei siitä juurikaan halua puhua?

Tiedän mistä tuo kaikki aiheutuu (pitkäkestoinen stressi & taloudelliset huolet), mutta sen suhteen en voi tehdä juuri mitään ellen sitten satu pääsemään törkeän hyvin palkattuun työhön.

En tietenkään osaa sanoa miksi lääkäri tuon oman puoliskoni olotilan määrittelisi, mutta hieman huolestuttaa. Hän vaikuttaa toisinaan niin valtavan lamaantuneelta. Hän mainitsee olevansa ihan masis ja päivän menneen tekemättä yhtään mitään. Kun yritän puhua, hän vain sanoo, ettei siitä tarvitse välittää. Kuinka huolestunut ihminen voisi olla välittämättä?

Tosimies menisi varmaankin lääkärille, valehtelisi oireet ja syöttäisi lääkkeet vaikka väkipakolla oikealle potilaalle.

Kommentoinpahan tuota Oton edellä esittämää kysymystä, vaikkakin tämä taas saa jonkun toteamaan, ettei noin pidä missään nimessä tehdä!
Ellei kyseessä ole jo pitempään jatkunut syvä, kaiken lamaannuttava depressio, jossa ihmisen on jopa vaikea päästä ylös sängystään, ja jossa yleensä valvotaan yöt ja nukutaan päivät, saattaa olla nopein ja helpoin apu valvottaminen. Siispä sitä kannattaa kokeilla ensiavuksi, se kun ei maksakaan mitään.
Koeta keksiä, vaikkapa viikonlopuksi, niin ei työtehokaan alene, jotakin sellaista mielekästä puuhaa, jolla saat kumppanisi olemaan hereillä yhtäjaksoisesti päivän, sitä seuraavan yön ja vielä seuraavaan iltaan jonnekin yhdeksän, kymmenen korville.
Tuon hereilläolojakson jälkeen yleensä henkilö onnistuu saamaan pitkän ja rentouttavan unen, jolla on todettu olevan masennusta poistavaa vaikutusta.
Mikään kaikkiin tapauksiin tepsivä hoito tämä ei todellakaan ole, mutta tällä on hyvä ja helppo aloittaa.

Niin, masennus on hyvin yleistä. Minua masennus myös vaivaa usein ja kun masennuksen syy on kaverini, tai ainakin kuvittelen niin. En tiedä. Yritän toimia oikein, mutta tuntuu, että minua ei hyväksytä omana itsenäni. En kai voi itseäni täysin muuttaa. Miksi mielipiteeni ja tekemiseni täytyisi olla sidottuna kaveriini. Mutta en enää nykyisin jaksa enää sanoa mitään. Jos aukaisen suuni, ei siitä tule kuin käsky olla hiljaa. Muutun pikkuhiljaa pienemmäksi ja surkeammaksi. Älkää, te jotka olette vielä vapaana, suostuko tällaiseen. Elämäni on pian ohi ja en enää jaksa kuin odottaa että tämä helvetti loppuisi. Siinä parisuhteen autuutta. Harmi, sillä rakkautta minulla olisi ollut jakaa ja antaa, mutta entinen ulospäinsuuntautuva, iloinen minäni on vuosien mittaan vain hävinnyt. Voimat ei enää riitä.
Eli en osaa paljon neuvoa, koska itse olen todella masentunut ajoittain. Paras olisi vain olla lähellä ja pitää huolta ja hyvänä. Minusta ei välttämättä asioiden "tonkimista" tai utelua. Kyllä hän aikanaan kertoo jos haluaa. Läheisyys on varmasti tärkeätä tällä hetkellä. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossakin.

Tämän viikon maanantaina sain viikon lomaa;
masennuksen takia;
Se mikä helpotti oli se tieto etten ole vielä ahdistunut.
Mutta kuitenkin.
Tässä viitekehystä:
Masennus alkaa useamman ajatuksen summasta.
Mun maailmassa .
Elämysten harharetkistä.

Yleensä sitä huomaa ettei osaa sanoa
mitä tunsi tai ajatteli.
Epävarmuudesta.
Siitä me puhutaan.
Ujoin sanoin.
Kysytään voisitko olla hetken vahva.
Ei sun tarvitse rakastaa, pitäisit edes.
Älä anna mulle tilaa, katoan ajatuksiin.
Anteeksi tää on omakuva.
Hatara hetki.

Pahinta on kun tietää vastauksen jokaiseen
kysymykseen.
Suomeksi: Ei kuule muita.

Anteeksi,Otto kulta. Tässä vastaus:
ilmiselvästi yksinkertainen ehkä.
enempiä en osaa.

OLE VAIN PAIKALLA
.;-)

CocaColan juonti aiheuttaa ahdistusta ja masentuneisuutta.

coca-colan aiheuttamaan masennukseen auttaa erittäin hyvin sirpin ja vasaran heiluttelu.
Tehoa voi lisätä laulamalla samaan aikaan internationalea!
Kaikki maailman proletaarit, yhtykää!

Hei.

Paha paikka. Olin itse jokunen vuosi sitten masentunut, poissaoleva, vieteristä veto loppu. En välittänyt mistään, toljotin seinään eikä edes terveesti ja raikkaasti vituttanut - millään ei ollut mitään väliä.

Mutta. Kaverini yritti monenlaista pientä ja isompaa, raahasi leffaan vaikka en nyt niin kauheasti olisi välittänyt. Laittoi ruokaa, pesi pyykkiä. Toisaalta hän oli aika hienotunteinen eikä leikkinyt mitään pirtsapirkko-tehosekoitinta. Antoi mun siis toisaalta olla, mutta omien sanojensa mukaan "katseli vähän perään".

En mäkään osaa oikeen neuvoa, mutta älä luovuta. Älä laita hanskoja naulaan, koska voi oikeasti olla, että kaverisi ei oikein tajua kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ja jos hän on oikein itsetuhoisella ja -säälisellä päällä ("älä musta välitä"), tarvitset vielä enmmän voimia katsellaksesi hänen peräänsä.

Omasta puolestani voin sanoa, että olen maailman onnellisin mies kun senkin mökötys-toljotus-helvetin yli päästiin. Hyviä, arvokkaita ihmisiä on niin vähän, että niistä kannattaa pitää kiinni. Kukaan ei veny äärettömiin, mutta kyllä sitä aina muutama lisäsentti löytyy tarpeeseen...

Jaksele.

Tapa olla näkemättä.
Tapa olla tuntematta.
Varmoin lausein hajoittaa.
Siihenkö pyrimme.
Voittojen maksimointiin ...

Ps. Mä rakastan suo Voitto.(serkkupoika)

ahdistunut alkorytmi...

tai toisaalta .
Sä voit lyödä itses siihen maailmaan.
Masennus on vain paha hetki.
Se syö susta vain sen minkä annat.
Älä kysy.
varovaisesti hämmenny.
Jooko.
sitä me odotamme.
Odotettujen sanojen taustaunina.

Ps. pelottaa kuitenkin.

Masennukseen ja "lamaantumiseen" löytyy aina monia syitä, omassa unihäiriö/masennuskaudessani vuosia sitten olivat taustalla silloisen bf:n alkoholismi, alkoholistiveljeni itsemurha, kahden peräkkäisen työpaikan menetys yritysten konkursseissa ( paska mäihä), sekä bf:n toistuvat selän takana tapahtuneet pilkkaukset yrityksistäni opiskella uutta ammattia. Kaikki kaatui ja ainoa ratkaisu, jonka itse osasin tehdä, oli hakeutua hoitoon "itselleni vaarallisena" - kuukauden sairaalassa olon ja sitä seuranneen 8 kk:n seurantajakson aikana lopetin itse terapiaistunnot ja masennuslääkkeet. Hankkiuduin eroon bf:stäni ( joka muuten kärsi myös läheisriippuvuudesta) ja aloitin elämään itselleni uudelleen... Hullun leiman sain ainoastaan exältä, sekään ei paljoa haitannut, koska yhteisiä kavereitamme on edelleen parhaina ystävinäni. Omalla kohdallani lääkkeistä / hoidosta oli apua, joten vähintäänkin lääkärikäynti on suositeltavaa - eihän sitä muutoin paljon selvää saa mistä kaikki johtuu ... Paikalleen jämähtäminen on osoitus jo syvemmälle menneestä masennuksesta. Harmi vaan, että yleensä ympäristö huomaa masennuksen oireet ennemmin kuin "potilas" itse.
Ymmärtävän läheisen ihmisen tuki on myös tarpeen, mutta rajansa siinäkin. Päivittäisten rutiinien palauttaminen ja säännöllisyys ovat olleet omaan palautumiseeni sopineita malleja - joskin taas pariin vuoteen elämäni ei ole ollut muuta kuin säännöllisen epäsäännöllistä... Sanouduin irti työpaikasta, jossa jouduin tekemään esimiehenä liikaa ylitöitä, tällä hetkellä painiskelen tilapäisen työttömyyden ahdingossa opiskellen itsenäisesti uusia asioita ammattiin liittyvistä asioista, yritän hoitaa talouttamme parhaalla mahdollisella tavalla ja ennenkaikkea olemaan stressaamatta itseäni ja bf:ää sillä, ettei maailma ole joka päivä niin ruusuinen paikka elää ja olla...

Mulla on tällä hetkellä masennus. Tai ei sitä ole diagnosoitu, mutta tiedän, että sinne suuntaan olen valumassa. Omalla kohdalla on ollut se, että on yksinkertaisesti liian monta hyvää asiaa romahtaneet silmien edestä yhtäaikaa. Tulee se hirveä riittämättömyyden tunne. Kun alkaa työt, talous ja ihmissuhteet ontumaan, tulee sellainen olo, ettei enää tiedä, mistä lähtisi rakentamaan itseään kasaan. Ei ole sellaisia kiinnekohtia omassa elämässään, joihin voisi tarttua.

Jatkuva paha olo. Itsesäälissä rypeminen. Luovuttaminen. Sellaiset asiat pahentavat koko ajan omaakin tilannettani. Ja vaikka ne asiat itse tunnistaakin, ei silti pysty niitä vastaan kamppailemaan. Ei vain kerta kaikkiaan omat voimat enää riitä. Ystäviltä saa tärkeää tukea, mutta tuntuu, että sekään ei ole enää tarpeeksi tilnateen vakavuuden huomioon ottaen. Eivätkä ystävät tietenkään mitään voi tehdä omasta puolestanikaan.

Se on se tunne kun ei enää näekään sitä valoa siellä tunnelin toisessa päässä. Olen ajatellut lähteä lääkäriin, itse asiassa jo tänään. Mutta siinä pelottaa, jos minua ei otetakaan vakavasti. Kokemukseni eräästä sairaanhoitajasta jolta kävin hakemassa sairaslomaa (olen siis pätkätyöläinen) näihin ongelmiin, sanoi virne naamallaan: "Voi kuule, on niitä ongelmia kaikilla muillakin. Yritäpä vaan toipua." Voitte kuvitella, kuinka paljon tuollaisesta on apua. Nyt ajattelinkin mennä yksityiselle. Jos rahalla saisi edes teeskenneltyä välittämistä ja apua. Kirjoitan tänne sitten, kuinka kävi.

Itsellä on ollu jo jonkin aikaa alavirettä.
Välillä enemmän, välillä vähemmän. Erosta se alkoi ja muutamasta muusta "pikkuongelmasta"
No eroja tulee ja sukulaisia kuolee muillakin.
Töissä alkoi kanssa olla raskasta ja tuli muutama iskukin.. =) Kaksi tikkiä takaraivoon.. No ´enivei´..
Kävin tossa jo muutama päivä sitten melkoista taistoa itseni kanssa, kun en ole enää aikoihin saanut "työniloa" työstä jota olen aina halunnut tehdä... Johtuen syksyn välikohtauksesta ja muutenkin valmiiksi alavireisestä olosta.
Olen jo useasti miettinyt ammatinvaihtoa, mutta se olisi pakoilua, kun tiedän tykkääväni ammatistani. Mutta meinasin jo mennä lääkärinkin juttusille, mutta heräsin aamulla ennen kahdeksaa ja katsoin että päivystys alkaa yhdeksältä, mutta en mä saanut mihinkään lähdettyä..
Vähän sama homma kuin tällä joka oli saanut "motkotukset" hoitajalta.. Itselläni nuoruusiässä unettomuutta valittaessani (koko yö hereillä) lääkäri kertoi ettei minun ikäiset ihmiset voi kärsiä unettomuudesta... =) Siinä oli huumori vähissä ja tuli mielipiteitä lääkärärin kanssa.. Mutta kyllä se uskoi lopulta.. trauman se kuitenkin jätti ja aina epäilyttää mennä lääkäriin.. "olet vaan luulosairas, ei sua mikään vaivaa.. mee kotiin ja tapa ittes.. jne.."

No nyt sain kyllä tuttavalta apua, hän lupasi auttaa, kuunnella olla tukena jne.. Saas katsoa kuinka kauan.
Totesin hänelle, ette jos yhtään lohduttaa, niin kun hänellä käy raskaaksi mun tukeminen, niin mulle on vaikeampaa..
Olen aina myöntänyt tietyissä asioissa oman heikkouteni, mutta henkisesti olen aina muka ollut vahva ja ilman ystävien apua pärjäävä..
ja nyt olen joutunut nöyrtymään ja avaamaan panssarini ja poistamaan sakseni..

Ystävien tuki on vaikeina aikoina varmasti kallisarvoista, mutta se ei välttämättä yksistään riitä. Psykologin juttusilla käyminen voi auttaa. Hänellä on vaitiolovelvollisuus ja vuosien mittainen koulutus juuri kuuntelemista ja auttamista varten. Usein jo pelkkä asioiden purkaminen vaitiolovelvolliselle kuuntelijalle helpottaa. Muutama käyntikerta ei leimaa avun hakijaa. Ensimmäisellä kerralla psykologille hakeutumisen kynnys voi olla korkea, mutta sitä ei kannata pitkittää. Mitä myöhemmin tukea hakee, sitä vaikeammaksi tilanne pääsee pahenemaan.

Mulla alkoi viime talvena tosi paha masennus. Tunnen asian, koska mulla on ollut sellainen kerran ennenkin n. 15 vuotta sitten. Kun olo oli loppujen lopuksi täysin sietämätön, menin lääkäriin, pyysin ja sain masennuslääkereseptin. Markkinoilla on ollut jo vuosia ns. uuden polven masennuslääkkeitä (jenkeissä tunnetaan nimellä Prozac).
Odotukset ei olleet korkealla, mutta se toimi! Noin kuukauden kuluttua lääkityksen aloittamisesta olo alkoi kohentua. Lääkket eivät aiheuta mitenkään erityisen "hyvää oloa", ne vievät vaan mukanaan levottomuuden ja ahdistuksen ja antavat normaalin toimintakyvyn takaisin. SUOSITTELEN!

No niin.. Se yksityinen lääkäri oli huomattavasti auttavaisempi ja ymmärtäväisempi ongelmaan. Varsinaista ratkaisua en tietenkään ongelmaani suoraan häneltä saanut, mutta hän puolestaan suositteli hyviä psykiatreja ja psykologeja. Sanoi myös, että en ole mikään menetetty tapaus, koska itse pystyn / ymmärrän / haluan apua hakea.

Tällä hetkellä on ehkä hieman parempi olo. Sain parin viikon päähän mielenterveysklinikalle. Silloin kartoitetaan ongelmani laajuutta ja päätetään jatkohoidon muodosta. Ensi apuun sain lääkäriltä nukahtamislääkkeitä, jotta pystyn tarpeen mukaan itseni niiden avulla lepotilaan saattamaan. Uni on kuitenkin yksi parhaista lääkkeistä.

Valoa tunnelin päässä siis.

No joo. Ihan viikon vinkkinä: Mitkään lääkkeet ja shrinkit eivät teitä tule masennuksesta parantamaan. Ainoa vaihtoehto on raahata itsensä ITSE pinnalle, tietty terapia ja OIKEA lääkitys auttaa. Ja useat, etenkin psykiatrit, ovat itserakkaita mulkkuja, jotka eivät tiedä asioista paskaakaan. Mut hei, niin on suurin osa muistakin ihmisistä.

SSRI -lääkkeet on jo vanha juttu. Toisilla toimivat, toisilla eivät. Itseltäni fluoksetiini vei lähinnä loputkin tunteet ja joo -orgasmikyvyn. Antidepiksien kyky hankaloittaa seksielämää on tunnettu ja testattu...

Onhan niissä tietty placeboefekti. "Kun mä nyt vedän vähän pilleriä niin kaboom, elämä tuntuu paremmalta."

Efexor (venlaflaksiini) on puolestaan kovin kehuttu. Patentin alla tosin, joten saatanan kallis. Jos vaivautusisin antid:t aloittamaan, niin Efexor olis listalla ekana.

Jos mä rupeisin nimeämään lääkeryhmän, joka auttaa, niin se olis bentsodiatsepiinit. Alpratsolaamia, diatsepaamia, tematsepaamia jne. vaan kitaan. Jopas elämä näyttää paremmalta.

Loputtomien
ajatusten
alkeissa
sä
nousit
helposkisi
sanaksi.
Uskalsit
kysyä
mihin olet
matkalla
Unelmoit
hetkestä
kun
olit paikalla.
Missä
olet?
M:ien alkeessa...

"Aatteli harmaa kissa"

"Jos mä rupeisin nimeämään lääkeryhmän, joka auttaa, niin se olis bentsodiatsepiinit".... vai niin... Kannattaa ottaa selvää lääkkeistä ja niiden vaikutustavoista. Kaikille bentsodiatsepiini -ryhmän lääkkeille on yhteistä, että niiden teho voi heikentyä ja lääkkeisiin voi tulla riippuvuus. Aluksi tuntuu hienolta kun ne auttavat, mutta ajan myötä annosta on lisättävä ja käytön lopettaminen voi olla vaikeaa. Netistä löytyy paljon tietoa masennus- ja unilääkkeistä mm:

http://www.samianttila.net/tyo/opas_masennuslaakkeista/

Mikähän lääke auttaisi persoonallisuushäiriöön joka saa ihmisen crazyn tavoin meuhkaamaan?
Lääkevaatimusta voi ilmeisesti aivan oikeutetusti tehostaa vaikkapa lyömällä puukon pystyyn tuon itserakkaan psykiatripaskiaisen pöytään. Kun ei se saatana muuten tajua, että kyllä M I N Ä tiedän, mitä siihen lääkereseptiin on kirjoitettava.

Itseasiassa persoonallisuushäiriöiden hoitoon ole lääkkeitä, tietty oireita voidaan hoitaa (esim. niillä mulle rakkailla bentsoilla). Tosin kaikki lääkehoitohan pyrkii helpottamaan oireita, ei parantamaan syitä. Kai mä tän asian tiedän... ;)

Ja btw, shrinkeiltä irtoaa paremmin kun esittää kilttiä, myötätuntoista ja ahdistunutta poitsua.

Kimmo, tiedän ihan riittävästi lääkkeistä. Thank you very much. Tiedän toimintamekanismit, farmakologiset ominaisuudet ja kaiken muun tarpeellisen. Avain on luonnollisesti siinä, että pitää osata käyttää lääkkeitä oikein. Ja sen taas oppii ihan vasta kokemuksen kautta (psykiatrit harvemmin tietävät siis mitään).

Nimim. bentsoilua jo useamman vuoden -ilman minkäänlaista riippuvuutta

Sitä näemmä on keskustelussa edetty jo masennuksesta persoonallisuushäiriöön ( ettei vain ole taas joku ollut eheytysterapiassa hetken ja uskoo, että homoseksuaalisuus on persoonallisuushäiriö?). Omien kokemusteni mukaan masennus on ohimenevä tila ( toki vaatii joskus runsaastikin aikaa) ja persoonallisuushäiriö on sitten jo vakavampi olotila, joka useimiten muodostuu "pakotetussa" kaavamaisessa ja normitetussa ympäristössä. Itse en ole alan ammattilainen, joten olisi tietty kiva kuulla kuinka väärässä heidän mielestään olen. Kaikkihan eivät toki voi olla "normaaleja", mutta siinä yhteydessä tullaankin sitten "perimmäisten kysymysten" äärelle, kuten mikä on normaali? (Taitaa sen määritteleminen olla jokaisella hiukan erilaisin lähtökohdin, joten normaalin sijasta käyttäisin ilmausta: enemmistön mielipiteen mukainen..).

Kiitos neuvoista ja ajatuksista. Ei tässä kuitenkaan tunnu mikään auttavan. Hänen puheisiinsa on tullut unilääkkeet ja yliannostus. En kohta uskalla jättää häntä yksin enää hetkeksikään.

Voi voi otto... Jonnekin se kaveri olisi saatava juttelemaan ja apua hakemaan. Ei ole höpöhöpöä, että oikea lääkitys ja keskusteluapu/terapia on hyvä ja toimiva yhdistelmä. Kunnalliselle pääsee käsittääkseni kohtalaisen helposti, vaikka resurssipulaa on kaikkialla -riippuen tietysti siitä missä asutte. Mielenterveyspalvelujen pariin hakeutuminen on tietty pelottavaa, ja kun ei ole parhaassa terässä eikä, niinkuin ekassa viestissä kirjoitit, tahdo saada edes arkihommia hoidettua, on kynnys korkea. Teillä on pitkä tie kuljettavana, mutta uskon, että se palkitsee :). Ja sulla otto on tärkeä tehtävä pysyä tukena ja rakastaa...

Jos olisin tiennyt bf:n olevan pitkään poissa, olisin viiltänyt viimein ranteeni auki. Ei olisi enää ennättänyt tulla väliin. Pitää varmaan alkaa utelemaan paluuaikoja. Olen ihan terve, mutten halua enää elämäni epäonnistumisilla aiheuttaa häpeää kenellekään.

Hei,



Tässä on ehkä hiukka kevyesti otettu masennus. Todellinen syvä masennus ei ole mikään leikin asia. Monilla se johtaa synkkyydessään itsemurhaan. Se, että joskus on huono päivä tai jokunen viikko on vetämätön olo saattaa tietenkin olla masennusta, mutta sen hoito saattaa ratketa itsestään ajan kanssa tai lievällä lääkityksellä tai terapialla. Itselläni on pari tuttua tehnyt itsemurhan pitkäkestoisen ja rankan masennuksen vuoksi, koska hoito ei ole tepsinyt ja jatkuva tuska ja paha olo on ollut kestämätöntä.Sanotaan, että ihminen tappaa jatkuvan tuskan itsessään,eikä varsinaisesti itseään.Itsellänikin on kokemusta masennuksesta. Kutsuisin sitä alavireisyydeksi, eikä niinkään masennukseksi (lääkäri on sen kuitenkin diagnosoinut masennukseksi).Lääkettäkin siihen on määrätty, mutta olen tosi arka noille psyyken lääkkeille.Tässä olenkin alkanut tutkia vaihtoehtomuotoista lääkitystä.Terapiat ovat varmaan hyviä, mutta suhde hoitavaan terapeuttiin on ratkaiseva ja siitä,miten se alkaa.Jos hoitavan terapeutin kanssa ei synkkaa, hoito menee varmasti puihin.Samoiten on myös terapiamuodon laita . Paljon on kiinni, miten itse kokee hoitomuodon itselleen sopivaksi ja mielekkääksi. Lääkkeet ovat ensiapuna tärkein anti. Niiden avulla pääsee itse toimimaan ja pohtimaan omaa tilannettaan, ihan niinkuin särkylääke mahdollistaa kipeän raajan kuntouttamisen.Oman masennukseni hoito on aivan alkuvaiheessa, enkä osaa sanoa, miten se tulee etenemään.

En tässä halua halveerata kenenkään masennusta (onpa se lievää tai vaikeampaa), vaan halusin tuoda esille, että vaikea masennus on aina hoitoa vaativa. Jos jonkun poika/tyttökaverilla on vaikean masennuksen oireita ,hoitoon on mentävä vaikka väkipakolla.Kukapa meistä ei rakkaastaan huolehtisi.



Huolehditaan toinen toisistamme, omista rakkaistamme ja muista lähimmäisistämme.

"Tässä on ehkä hiukka kevyesti otettu masennus. Todellinen syvä masennus ei ole mikään leikin asia."



Yhdyn tässä Vekeen (ehem), tai siis Veken ajatukseen. Muistakaa että masennus voi olla oire jostakin fyysisestä viasta. Syy masennukseen on kemiallinen ja sen voi aiheuttaa esim. kilpirauhasen toiminnan häiriö tai jokin muu. Muistetaan myös että paha mieli ei tarkoita masennusta.



Todella masentunut ihminen voi muuttua lähes toimintakyvyttömäksi. Usein potilas muuttuu myös marttyyriksi, jolloin läheisten pitäisi itse osata toimia hänen edukseen. Missän tapauksessa sairasta ihmistä ei pidä jättää yksin sairautensa kanssa. Joskus pelkkä keskustelu auttaa, mutta syvään masennukseen pitäisi saada jo lääkärin apu ja ehdottomasti pitäisi selvittää mistä masennus johtuu