Määrätietoinen tasa-arvostrategia!

Millaista on homon elämä Suomessa 10 vuoden kuluttua? Jotenkin vaikuttaa siltä, että konservatismi on taas muodikasta.. Mikä on strategiamme parempaan yhteiskuntaan?

Setan toiminta virallisena äänenä valtakunnan tasolla, esim. lainvalmistelussa, on kiitettävää.
Suomesta puuttuu kuitenkin keskitason (alueellinen, kunnallishallinto) ja ruohonjuuritason (työpaikat, yhdistykset, koulut) määrätietoinen tasa-arvopolitiikka.

Miten voitaisiin laatia toimintasuunnitelma, joka vähitellen kouluttaisi yhteiskuntaa - sen kaikilta osin - suvaitsevaisuuteen? Meitä homoja on yhteiskunnan kaikilla paikoilla. Miten voisimme koordinoida toimintaa, tuottaa projekteja etc.? Kukin panoksellaan - joku näkyvämmin toinen vähemmän näkyvästi.

Ranneliikkeen sivuilla oli linkki oregonilaisille sivuille; heidän yhteiskunnan eri sektoreihin liittyvät ohjelmansa ('työpaikkatasa-arvo', 'vaikuta poliitikkoihin' jne. ) vaikuttavat hyviltä:
http://www.basicrights.org
Mielenkiintoinen oli myös 'Ruotsin Setan' kattava selvitys kuntien suhtautumisesta seks. tasa-arvoon. Vastaavalle selvitykselle olisi tilaus Suomessakin.

Tarvitaan määrätietoinen homostrategia!
Setako tätä koordinoisi? Internetitse olisi mahdollista kerätät ajatuksia ja tietoja. Netissä sujuu tiedotuskin; ja tietysti varsinaisen strategian täytäntöönpanon valtakunnallinen ohjaus. Tietysti toteuttajina voi olla myös esim. paikallisia tai esim. ammattikuntakohtaisia yhteenliittymiä.

Ideoita?! Kommentteja?!

Ihan hyvä idea. Tosin tästähän ne ääriuskonnolliset tahot oikein innostuvat: Homojen kansainvälinen, salakavala salaliitto uhkaa! Muahhahhaa! ;) Hassua, että kun homoseksuaalit ihmisryhmänä haluavat tasavertaista kohtelua valtaväestöltä, niin se on heti jonkinlainen "salaliitto".

Totta. Tässä oliskin 2 mahdollisuutta:
1) avoin toiminta, mutta tehokas, pitkäkestoinen ja kattava. eri tasoiselle osallistumiselle tilaa. 'koordinoitua pitkäjännitteistä manipulointia'
2) miksei kysyntää voisi olla ovelammallekin toiminnalle (tietty lailliselle)..

"Millaista on homon elämä Suomessa 10 vuoden kuluttua? Jotenkin vaikuttaa siltä, että konservatismi on taas muodikasta.. Mikä on strategiamme parempaan yhteiskuntaan?"

Nostan tämän viestin esiin nyt, kun on kulunut melkein se kymmenen vuotta. Millaiseksi maailma muuttui? Luin aamun uutisista, että Perussuomalaiset-niminen uuskonservatiisivilla peloilla ja ahdasmielisyydellä ratsastava puolue on noussut Suomen suosituimmaksi. Kun katson nettikeskusteluja, niin melkein aiheeseen kuin aiheeseen vastataan kaavamaisella natkutuksella "suvaitsevaiston" fasistisesta pahuudesta ja rehtien, valkoihoisten, kristittyjen heteromiesten kokemasta sorrosta. Vilkaisu kirjamarkkinoille ja johtavien sanomalehtien kulttuurisivuille paljastaa, että samasta natkutuksesta on tullut myös intellektuaalinen muotiasenne. Uuskonservatismi on muuttunut salonkikelpoiseksi, ja 1930-luvun kulttuurin perään sopii taas haikailla sivistyneen puheensorinan ja viinilasien kilkkeen täyttämässä ilmapiirissä.

Vastapainoksi on todettava, että seksuaalisten vähemmistöjen asema ei ole luisunut alamäkeä ainakaan vielä, tai ainakaan huomattavassa määrin. Päinvastoin, näyttää siltä, että aihe on jo niin arkipäiväistynyt, etteivät kaikki konservatiivitkaan enää viitsi nostaa sitä erityiseksi kysymykseksi. Jotkut kulttuurikonservatiivit ovat myös asettuneet puolustamaan seksuaalivähemmistöjä, koska vapaudellisuus ilmentää heidän lukutapansa mukaan aitoa europpalaisuutta vastakohtana islamilaiselle teokratialle. Tällöin he tosin unohtavat pari vähemmän ylevää jaksoa Euroopan historiassa, mutta konservatismiahan luonnehtii juuri ihanteellinen kulmien pyöristely ja taktinen unohtelu.

Mitä siis voi sanoa nykytilanteesta? Itse en osaa sanoa muuta kuin että haluan suhtautua optimistisesti tulevaisuuteen, vaikka kulttuurin tasolla esiin pulpahtaneet arkaaiset ilmiöt huolestuttavatkin. Miten seksuaalivähemmistöjen kannattaa toimia tässä tilanteessa? Mielestäni on toimittu jo jossain määrin hyvin siinä mielessä, että ei olla lähdetty erikoistumaan enempää alakulttuurina, vaan pikemminkin lähestymään kulttuurin valtavirtaa. En näe valtavirtaistumista minään seksuaalisen emansipaatioprojektin vesittymisenä, niin kuin jotkut radikaalit ovat tulkinneet, vaan paremminkin seksuaalisuuden teemojen yleisinhimillisyyden julistuksena. Meidän tulee luopua aiempien aktivistisukupolvien lapsellisista kuvitelmista, että voimme muuttaa koko yhteiskunnan radikaalin seksin huvipuistoksi, ja keskittyä sen sijaan syrjinnän vastustamiseen ja tasaveroisen kohtelun periaatteen täsmentämiseen.

Kaikkien seksuaalivähemmistöjen asemasta kiinnostuneiden tulee kiinnostua myös seksuaalisuutta yleisemmistä teemoista, ennen kaikkea siitä, että yhteiskunnan demokraattinen uusiutumisen on turvattu myös tulevaisuudessa. Yleiset vapauden ja tasa-arvoisuuden teemat ovat yhtä tärkeitä kuin erityiset, omiin vertaisryhmiin liittyvät kysymykset.