Mikä on ollut pahinta?

Ajattelin tässä kysellä, että mikä on ollut pahinta mitä olette joutuneet kestämään/sietämään homoutenne takia? Omalla kohdallani koko tähänastisen elämäni hirvein tilanne sattui viime kesänä poikakaverini hautajaisissa. Viime vuoden alussa poikakaverini (jonka kanssa olin jo asunut yhdessä 3 vuotta) sairastui syöpään. Vaikka kaikki mahdollinen tehtiin, ei hän selvinnyt vaan menehtyi kesäkuun alussa. Hautajaispäivä oli kammottava, olin niin murtunut ja shokissa, etten muista koko päivästä vieläkään muuta kuin yhden tapauksen. Siunaustilaisuuden jälkeen poikaystäväni täti, uskovaisena itseään pitävä suvun matriarkka tuli luokseni ja sanoi ylenkatseellista halveksuntaa uhkuen: " Tiesithän, että synnin palkka on kuolema. Harri (poikaystäväni) tulee palamaan helvetin tulessa homoutensa synnin vuoksi."

Olin niin tyrmistynyt etten kyennyt vastaamaan mitään, tuijotin vain suu auki korviani uskomatta. Jälkeenpäin tuli hirvittävä viha ja raivo. Eikö ihmisen julmuudella, tietämättömyydellä ja pahansuopaisuudella ole mitään rajaa? Nähtävästi ei. Vieläkään en ole tuosta kauheasta hetkestä päässyt yli, enkä tiedä pääsenkö koskaan. En ole koskaan kokenut itseäni ja ihmisyyttäni mitätöitävän yhtä tehokkaasti, vaikka mekin saimme yhdessä ollessamme kuulla yhtä sun toista suhteemme "sairaasta " luonteesta. Yhdessä saatoimme kuitenkin nauraa ihmisten typeryydelle ja ahdasmielisyydelle.

Jos teillä on vastaavanlaisia kokemuksia niin kirjoittakaa ja ottakaa kantaa.

Matias,

Kertomasi on varsin tuttua. Uskonnon varjolla voidaan lyödä muita ihmisiä hyvinkin ilkeästi.

Ystäväni entinen kumppani kuoli äskettäin vanhuuden vaivoihin korkeassa iässä. Hän oli ollut paikkakunnallaan jonkinlainen merkkihenkilö.

Ennen hautajaisia suvusta tuli puhelinsoitto, jossa ilmoitettiin suoraan, ettei ystävälläni ole asiaa hautajaisiin. Jos sana ei tehoa, niin vihjattiin hänen fyysisen koskemattomuutensa voivan vaarantua.

Ystäväni piti muistotilaisuuden läheistensä seurassa toisella paikkakunnalla.

Minusta kokemuksesi on täysin kohtuuton. Onko mahdollista, että tuolla sanojalla itsellään on ongelmia? Kenties oma seksuaalisuuskaan ei ole ihan ollut hyväksyttyä. Ihmetyttää se, että kuinka hän voi tietää jonkun ihmisen kohtalosta yhtään mitään "siellä toisella puolen". Pelkää ehkä, että itsekin päätyy kuumalle osastolle.

Tuntuu minusta siltä, että kokemastasi loukkauksesta voisit puhua muiden ihmisten kanssa monta kertaa. Puhuminen yleensä helpottaa ja kirjoittaminen myös. Ajan myötä mielipaha joka tapauksessa helpottaa, kun aikaa ja etäisyyttä tapahtumaan tulee lisää.

Tällaisia mietteitä.

Johnny

Matias, uskomatonta toi mitä kerrot. Täysin uskomatonta. Olen kokenut saman kuin sinäkin melko tarkalleen kaksi vuotta sitten. Mieheni jonka kanssa sain jakaa 5 yhteistä vuotta kuoli uusiutuneeseen mahasyöpään vain 37-vuotiaana. Elämää pursuavan, uraa tekevän ihmisen riutuminen eläväksi luurangoksi oli elämäni tähän asti rankin kokemus, ei sitä voi sanoin kertoa. Sinä kyllä varmasti tiedät mistä puhun. Koko kuoleman jälkeinen vuosi oli järkyttävää, mustaakin mustempaa aikaa. Nyt pikku hiljaa alan olla sinut tapahtuneen kanssa, mutta koville kyllä otti.

Ihminen, joka tulee sanomaan sinulle tuollaista, ei ole mitään muuta kuin sairas. Jätä koko asia tyystin omaan arvoonsa. Ole ylpeä ja iloinen siitä suhteesta mikä teillä oli ja suuntaa katseesi pikku hiljaa kohti tulevaisuutta.

Paljon voimia sulle. Sinun elämäsi jatkuu, ja luulenpa että rakkaasi seuraa sitä hiljaisesti vierestä. Huh.. nyt tulee pitkästä aikaa kyynelet silmiin. Aurinkoa elämääsi!

Joitakin vuosia sitten kuoli hyvä ystäväni syöpään aivan yllättäen. Meillä ei kumminkaan ollut mitään muuta yhteistä tämän heteromiehen kanssa kuin jonkunlainen sukulaisuus. Kuitenkin kävin aina joskus tervehtimässä tätä monivammaista yksinäistä miestä. Olin käynyt häntä katsomassa sairaalassa vähää ennen hänen kuolemaansa.
Samaan aikaan kun tieto hänen vakavasta sairaudestaan tuli meni minun ja hänen (lesbo)sisarensa välit poikki. Tätä ennen välimme oli ollut hyvät tai ainakin tyydyttävät. En tiedä mikä silloin tuli? Olen ajatellut että hän masentuneena yksinäisenä ihmisenä purki kiukkuaan toiseen ”kieroutuneeseen” tyyppiin kun on hänkin.
Jotkut ihmiset tulevat tuollaisiksi ja he varmasti katuvat tölväisyjään katkerasti. Nuo tölväisyt sattuivat minuunkin aikapahasti ja olisin mielelläni mennyt kantamaan tuota ystävääni hautaan, mutta tuo vanhapiika kosti senkin tilaisuuden minulta ja pahoitti lisää mieltäni.

En osaa sanoa mitään lääkettä pahaoloon, mutta ei se mitään hoitoa tarvitsekaan vaan hyvät muistot täyttävät elämäni. Olen kuitenkin huolissani tuosta hänen kiukkuisesta sisarestaan ja hänen mielenterveydestään.

Matias, kun sinulle sanottiin, että synnin palkka on kuolema, niin samalla tuli tuo sanoja itse omalla esimerkillään todistaneeksi sen, että niin todella on.
Hän itse oli niin sielultaan kuin ihmisyytensäkin osalta kuollut. Ei raamattu tarkoita tuolla synnin palkkana olevalla kuolemalla fyysistä kuolemista. Se meillä kaikilla on ennemmin tai myöhemmin osanamme. Paljon pahempaa on edellä mainitun kaltainen henkinen kuolema. Eikä sekään tapahdu yllättäen ja äkkiarvaamatta. Siihen liuútaan pikkuhiljaa ja salakavalasti, katkeroitumalla ja kostamalla oma paha olo muille. Ja lopulta ehkä käy niin, ettei maailmassa näy tämän kaltaisten ihmisten silmin olevankaan kuin rumuutta ja pahuutta. Rakkaus ja anteeksianto ovat siellä tuntemattomia asioita.
Vaikka kävisikin niin, että rakastamasi ihmisen omaiset riistäisivät hänen kuolemansa jälkeen sinulta sen, mitä hänestä fyysisesti on jäljellä, eivät he kuitenkaan saa sinulta otettua pois niitä lukemattomia onnellisia hetkiä, joita te olette yhdessä kokeneet. Se, mitä he saivat, oli kuollut ruumis. Sinulle sen sijaan jäi loppu elämäksesi onnellisia muistoja rakkaastasi joissa hän yhä on luonasi.

Tuo yllä oleva ei varsinaisesti liity sisällöltään aiheeseen josta ketjun aloittaja halusi kirjoittaa, mutta kun minusta oli tärkeämpää, että yrittäisimme muistella onnelisia ja iloisia tapahtumia kuin sitä, milloin ja minkälaista vääryyttä olemme saaneet kokea, niin ajattelin että sallittanee tuo edellä oleva tekstikin.
Tuo yllä oleva ei varsinaisesti liity

Kiitos kaikille viestiini vastanneille. Eskolle haluan sanoa, että olet täysin oikeassa siinä, että kannattaisi yrittää keskittyä siihen hyvään mitä on ollut sensijaan että muistelisi kärsimiään vääryyksiä. Tämän surun ja tuskan kanssa vaan on välillä niin hankalaa, ei oikein tiedä miten siitä kirjoittaisi.

Harrin kuolemasta on kohta kulunut 7 kuukautta ja surun kanssa on ollut pakko oppia elämään. Päivisin on helpompaa kun on jatkuvasti tekemistä työn ja arkirutiinien hoitamisen kanssa, mutta öisin on vaikeampaa. Lähes joka yö havahtuu siihen, että vaistomaisesti etsii toista viereltään ja sitten tajuaa, ettei hän olekkaan siinä, ei ole koskaan enää. Se on tuskallista ja ikävä tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Usein sitä vaan valvoo ja itkee aamuun asti kun kaikki muistot tunkevat päälle.

Kaipaan Harria aivan hirveästi. Hän oli ihan tavallinen 27-vuotias suomalainen mies; kiltti, vähän ujo ja luotettava. Hänen kanssaan oli niin helppoa ja luontevaa olla. Jos itsellä oli ollut huono päivä niin saattoi olla varma siitä, että kotona oma kulta kuuntelisi, lohduttaisi ja halaisi. Kun nyt katson hänen kuvaansa, niin muistan miten hän ensi tapaamisella hymyili minulle juuri samalla tavalla. Mulla on aivan hirveä ikävä Harrin hymyä, hänen hiustensa tuoksua ja hänen ihonsa lämpöä. Kun menin katsomaan Harria sairaalaan tuo hymy tervehti heti astuessani huoneeseen. Vielä siinäkin vaiheessa kun kaikki toivo oli jo menetetty, kun solumyrkyt ja sädehoito olivat vieneet Harrin hiukset ja saaneet hänen suunsa limakalvot vuotamaan verta, vaikka kuolema pelotti hirvittävästi, vielä silloinkin hän jaksoi hymyillä minut nähdessä. Ja miten hän yritti lohduttaa vanhempiaan, sisaruksiaan ja minua, vaikka pahoinvointi sai hänet kouristumaan kaksinkerroin. En usko, että itse kykenisin samassa tilanteessa olemaan yhtä rohkea.

Kävin jouluna viemässä kynttilän Harrin haudalle. Itkuhan siinä tuli, pakko myöntää. Tämä on ollut raskasta aikaa, pitkät pyhät yksin ja aikaa ajatella ja muistella. Mutta suru on vaan uskallettava kohdat, muuten siiitä ei pääse ikinä ylitse. Ehkäpä tämä ajan kanssa helpottaa. Onneksi on muutama hyvä ystävä, ettei näitä juttuja tarvitse ihan yksin kestää.


Matias

Kuolleen ihmisen lähin lähiomainen on lain mukaan hänen puolisonsa. Jo lähes kaksi vuotta voimassa ollut laki rekisteröidystä parisuhteesta takaa rekisteröidyn parisuhteen toisen osapuolen kuollessa mahdollisuuden estää sekä ruumiinryöstöt että vainajan ei-toivottujen sukulaisten tulon hautajaisiin.

Julmasti sanon nyt, että jos parisuhdetta ei ole rekisteröity, se on ollut homoparin oma valinta. Kylvetty ja niitetty.

Mä kyllä väitän ystävien kokemuksiin perustuen, että noin lakipykälät ei auta piirun vertaa siihen, miten ihmiset suhtautuu. Ne ei ole mikään vakuutus niiden ihmisten silmissä, jotka on päättäneet, et homot ja lesbot on pahin vitsaus maan päällä. Tietysti viisainta on jättää ne omaan lokeroonsa mut joskus ne satuttaa aika pahasti, eniten juuri tilanteissa, joissa muutenkin on heikoilla. Ja silloinhan nämä haaskalinnut yleensä hyökkääkin! Lyövät lyötyä, minkä ei luulis kuuluvan yhdenkään kristityn asenteisiin.

Mä olen menettänyt pari läheistä ystävää auto-onnettomuudessa ja osaan kuvitella millainen pimeys vallitsee rakkaan menettämisen jälkeen. Siihen ei varmaan auta mikään muu kuin aika ja se, että antaa itelleen luvan käydä läpi kaikki fiilikset mitä se aiheuttaa. Niin hirvittävää kuin se onkin. Voimia teille ihmiset surun hetkillä; elämä on joskus tosi julmaa.

Laki rekisteröidystä parisuhteesta on hyvä juuri siksi, että se antaa laillisen oikeuden sulkea haaskalinnut ulkopuolelle. Jos parisuhde on jätetty rekisteröimättä terminaalivaiheeseen edistyneestä syövästä tai korkeasta iästä huolimatta, on selkeästi ja täysin tietoisesti annettu signaali, jonka mukaan veri on sittenkin sakeampaa kuin vesi, eikä homopuolisolla tiukan paikan tullen ole mitään väliä.

Jos ei rekisteröi parisuhdettaan, on itse luovuttanut oikeutensa pois. Sanon julmasti, että säälipisteitä en anna.

Gogo,

En ymmärrä lainkaan sinun tapaasi ottaa osaa tähän keskusteluun.

Et tunne Matiaksen ja hänen kumppaninsa elämäntilannetta ennen sairastumista ja kuolemaa. Sinä tarjoilet tapahtuneen jälkeen ohjeita miten heidän OLISI pitänyt toimia. Jälkikäteen annetut ohjeet parisuhteen solmimisesta näin herkässä elämän vaiheessa osoittavat empatian täydellistä puuttumista ja arroganttia käyttäytymistä muutenkin.

Tässä keskustelussa puhutaan mielestäni syvästä surusta ja loukatuksi tulemisesta, sekä noiden tapahtumien herättämistä tunnoista. Gogo, sinä höpiset aivan jostakin muusta, joka voi toki soveltua johonkin toiseen keskusteluun.

Se, että sanot sanovasi ilkeästi ei anna ilkeydelle oikeutta millään lailla. Kertoopahan vain sanojansa kapeasta ajattelusta.

Joidenkin ihmisten käsittämättömään käyttäytymiseen suivaantuneena

Johnny

Just näin. Mene itseesi Gogo ja _häpeä_.

Suru on hinta, jonka kiintymyksestä maksamme

Se ujo hymy uurtui mun kasvoihin,
näen sen vieläkin.
Palan
ajatustesi taustalla.
Kaikki oli totta.
On vieläkin.
Rakkautta ei voi varastaa.
Surua ei voi riisua.
Mutta hetket on jakamattomia.
Sille.

Omalla kohdallani pahinta mitä olen joutunut sietämään ovat donadonat, jotka ovat aina kärkkäinä painamassa muita alas kertomalla kuinka mistään ei ole kuitenkaan mitään hyötyä ja heitä säestävät johnnyt, jotka innolla kertovat asiaan liittyviä kauhutarinoita. Ei enää tarvitse tyytyä epävirallisiin varjotilaisuuksiin.

Muista, Gogo, se vanha sanonta, ettei totuuden puhujalle ole yösijaa tarjolla. Ikävää, mutta totta!

Jahas, nyt siis Gogo on asettautunut ruikutusmoodiin.

Hänen mielestään voi olla kuinka ilkeä kenelle tahansa ja laukoa missä tilanteessa mitä tahansa "totuutta", ymmärtämättä missä keskustelussa mennään. Kun hänen lausumiaan kritisoi, ei se olekaan hänen mielestään sallittua, vaan alkaa parku. Hänelle kaikki on sallittua, muille ei.

Näin tilannetta tulkitsen.

Voi Gogo ressukkaa!

Jään kiinnostuneena odottamaan mitä Gogo seuraavaksi keksii valittaa.

Matias,

Kertomaasi tapahtumaa ja siihen liittyviä tuntojasi uudelleen miettiessäni mieleeni tuli ajatuksia surun ja loukatuksi tulemisen tunteiden kohtaamisesta ja käsittelemisestä.

Jos asia sinua tai jotakuta muutakin kiinnostaa, voin ajatukseni esittää sähköpostitse. En halua niitä esittää tässä keskustelussa julkisesti, koska asiaa ymmärtämättömät repostelisivat ne oitis mitättömiksi.

Johnny

"Ajattelin tässä kysellä, että mikä on ollut pahinta mitä olette joutuneet kestämään/sietämään homoutenne takia?"

Alkuperäiselle kysyjälle: Pahin on vasta edessä omalla kohdallani. On totta, että totuuden torville ei tule yösijaa. Suoraan puhumisesta sakotetaan. Vääränlaisesta huumorintajusta myös sakotetaan. Minulla ehkä hieman omituinen huumori ja joskus liikaa temperamenttia. Olen avautunut tällä saitilla aiemmin liikaa ja nyt saan pelätä henkeni edestä. Uskon karmaan, saan sen minkä ansaitsen. Olen yksin. Olen valmis kohtaamaan sen minkä tuleman pitää. Tämän enempää en uskalla kertoa. Koetin kertoa asian niin neutraalisti kuin kykenin.

Jäin lukemaan tuota juttua uudestaan ja uudestaan. Jotain sentään elää minussakin vielä kun tunnen miten asia saa kyyneleet silmiin. En tunne lainkaan tapausta, enkä mitään neuvoa osaa antaa, mutta jollain tasolla sitä pystyy kait samaistumaan tilanteeseen. Voimia.

Eikös tän kyseisen tyypin pitänyt vastata vaan kysyttäessä?

*halaa*

Mitä tähän nyt voi sanoa...

*halaa uudestaan*

Tää on kyllä varsinainen foorumi. Mistä tahansa asiasta ikinä halutaan keskustella - jopa näin vakavista asioista - niin eipä aikaakaan niin jutustelu luisuu täysin käsittämättömäksi. Matias, jos vielä luet näitä viestejä, niin suosittelen Syöpäsäätiön keskustelupalstaa osoitteessa http://www.cancer.fi. Se oli mulle todellinen henkireikä aikonaan. Jaksele.

Matias
Anna surulle aikaa. Älä mene sen yli, mene sen läpi. Aikaa ja voimia se vaatii, mutta lopulta suru helpottaa - ei se varmaan koskaan lopu. Hyvät yhteiset muistot tulevat kuitenkin olemaan sun voima.
Olet menettänyt läheisen, rakkaan ihmisen. Älä anna toisten ilkeilyn pilata muistojasi Harrista; hänen ihonsa lämpö, hiustensa tuoksusta, hymy johon ihastuit ja jolla Harri sulle antoi voimaa.
Päivä päivältä tulet tuntemaan itsesi vahvemmaksi.

Joskus on vain kyse siitä.
unohdukesen poikasesta.
Miksi se ei tarpeeksi....
varastanut mun unia?
Vieläki haluan nähdä.
Ne hetket.
En oivalla.
Kuka vei sen multa?

"mä näen sen"

Tsemppiä ja lämmin halaus...

Kiitos kaikille jotka olette tukeneet ja rohkaisseet mua tässä surussa. On ollut helpottavaa lukea viestejänne, niistä on oikeasti ollut apua. Vähän kyllä yllätyin siitä, että keskustelu on pyörinyt niin tiiviisti tämän mun juttuni ympärillä, ilmeisesti se on koskettanut jotenkin. Tarkoitukseni ei ollut revitellä surullani tai ruikuttaa sääliä, halusin vain kertoa mitä olen kokenut. Ehkä juuri siksi kaikki tämä saamani lämmin, myötäelävä palaute on tuntunut niin hyvältä.

Yksi juttu vielä tästä raskaasta aiheesta ja sitten lopetan. Kun aiemmin kirjoitin, että Harri oli kuoleman edessä rohkea ja vaan hymyili, niin ei se kyllä ihan niin mennyt. Omaistensa edessä Harri jaksoi kyllä olla rohkea ja reipas, mutta kun jäimme kahden kesken, niin toisillemme meidän ei tarvinnut vetää mitään rooleja. Kyllä Harri pelkäsi kuolemaa, hän oli välillä ihan kauhuissaan kun joutuu luopumaan kaikesta 27-vuotiaana. Hän itki ja vaikeroi ja tärisi pelosta, eikä minulla ollut mitään millä olisin voinut häntä lohduttaa. Makasin vaan hänen vieressään, halasin häntä ja itkin mukana. Eniten Harri suri sitä, ettemme enää koskaan voi olla yhdessä. En tiedä olisiko uskonnon tarjoamasta lohdusta ollut apua, mutta olimme kumpikin jotenkin niin vieraantuneta kirkosta, ettei se tuntunut oikealta ratkaisulta. Juttelin tästä Harrin omahoitajan kanssa ja tuo ihana, lämmin ja kokenut nainen toi minulle poikansa satukirjan Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli.
Hän ehdotti että lukisin sitä Harrille ja niin vaan kävi, että eräänä iltana me kaksi aikuista miestä istuimme Harrin vuoteen reunalla ja luimme satua pienestä sairaasta Korppu- nimisestä pojasta ja hänen veljestää Joonatanista. Nuo veljekset tapaavat kuoleman jälkeen Nangiljanan kauniissa satumaassa, jossa on kyllä seikkailuja ja pahoja asioita, mutta veljekset saavat olla yhdessä. En tiedä oliko tuo tarina vain suruunsa ja pelkoonsa hukkuvan ihmisen viimeinen oljenkorsi, mutta jotenkin tuo satu rauhoitti Harrin kuolemanpelkoa. Viimeiset päivänsä hän oli rauhallinen ja minusta tuntuu, että hän kuoli luottaen siihen että rajan takana me voimme vielä jonakin päivänä olla yhdessä. Ehkä jollain tasolla uskon siihen itsekin, ainakin se ajatus siitä on lohdullinen.

Harrin kohdalta tuskat, suru ja pelko ovat ohi, minun on niiden kanssa vielä elettävä. Totta puhuen olen joskus mustimman surun ja ikävän keskellä miettinyt itsemurhaa, mutta se vaan tuntuu niin väärältä ratkaisulta. Mun on vaan jaksettava ja katsottava kaikki se, mitä tällä elämällä on mulle tarjota. Ehkä nämä mun kirjoitukset tuntuvat joistakin ällöttävän siirappisilta, sentimentaaliselta vuodatukselta ja säälin kerjäämiseltä. Olen kuitenkin vain yrittänyt kirjoittaa asiat niinkuin ne meille tapahtuivat.

Kiitos vielä kerran kaikille tukensa ilmaisseille. Olette olleet todella empaattisia ja auttaneet mua tän asian läpikäymisessä.

Matias

Matias:

Minä olen niin huono sanomaan mihinkään mitään, ja yleensä minun sanomisilleni nauretaan makeasti, mutta...

Äsken, lukiessani tuota viimeistä postaustasi, suuret kyyneleet alkoivat vieriä poskilleni. En tiedä miksi. Olen itse lukenut Veljeni Leijonamielen moneenkin kertaan, ja olen myöskin sitä mieltä että se kirja antoi teille tuossa tilanteessa paljon enemmän kuin vain pelkkänä "lastenkirjana".

Menetin itse lähiomaisen, vanhuksen, tuossa viime vuoden loppupäivinä. Olen omaisista viimeinen joka näki hänet elossa, pitelin hänen kättään noin puolisen tuntia ennen kuin hän kuoli. Eihän hän toki vierailustani mitään tiennyt, koomassa kun oli.

Suru ei ole vielä ehtinyt 'minuun asti', kun on ollut kaikenlaista säätöä hautajaisten järjestämisen yms. kanssa, mutta tuo kirjoituksesi oli tavallaan korkki joka poksahti pois ja nyt kyyneleet virtaavat, niinkuin niiden pitääkin. Jos ei itke suruaan pois, se vain pakkautuu sydämeen ja tekee ihmisestä kylmän ja kovan.

En osaa oikein sanoa sinun tilanteeseesi mitään, olen huono "ottamaan osaa", mutta...

Koeta pärjätä.

*hali*

Matias,

Harrin elämäntaipaleen viime hetkistä kirjoittamasi kosketti minua voimakkaasti.

Kertomalla tuon kaiken tapahtuneen, olet antanut meille merkittävän lahjan. Arvostan sitä hyvin paljon.

Jokin aika sitten ystäväni ja työtoverini kuoli yllättäen miehensä viereen kotona. Kumppani jäi kahden nuoren kissan kanssa. Hieman hautajaisten jälkeen toinen kissoista kiipeili kirjakyllyssä ja pudotti sieltä yhden kirjan. Kirjan nimi oli "Kuolemaa ei ole". Tapahtuma oli mielestäni lähes mystinen.

Joku on jossain todennut, että siirrymme vain ikään kuin toiseen huoneeseen, kun henki lakkaa kulkemasta.

Matias, pystyisitkö ajattelemaan, että jollakin erityisellä tavalla sinulla on kuitenkin säilynyt yhteys Harriin? Se voi olla muistojen kautta, se voi tapahtua unissa.

Jos surusi joskus tuntuu liian raskaalta kantaa, voit käydä juttelemassa ammatti-ihmisten kanssa. Heillä on keinoja surutyön edistämiseksi.

Lähetän lämpimiä ajatuksia sinulle.

Johnny

Seurakunnan työntekijöistä olen oppinut, että pitää hyvin tarkkaan harkita, mitä puhuu ja mistä puhuu kenellekin. Jos ei ole ennestään tuttua seurakunnassa ei kannata alkaa puhumaan kuolevan ihmisen omaisena täysin ennestään tuntemattomalle pastorille. Tein sellaisen virheen ja sain sitä katua. Nuori naispastori ei kuullut minua tai piti puhettani keksittynä ja alkoi raivokkaan selittämisen. Tuossa tilanteessa olin kuunteluoppilaana eli maallikkopappina tuolle nuorelle naispastorille.
Olen tulkinnut tuon, että jotkut lähtevät opiskelemaan teologiaa ilman valmiutta kuolevien omaisten kohtaamiselle. Surevaa omaista voidaan lohduttaa, mutta kuolevan omainen on kai senverran vaikea tapaus ettei sille voi tehdä mitään. Noin arvelen.
Tuosta olen ottanut opiksi etten koskaan kerro vieraalle mitään henkilökohtaista. Se on kova päätös ja se on minun ”suomalaisen jussin” päätös.

Ossi, kerran junassa kuuntelin erään miesporukan jorinoita, miten yhden heistä vaimo oli kuollut pari vuotta sitten. Ilmeisesti henkilö oli jonkin paikkakunnan puolijulkkis. Hän sanoi, että sai parhaimman lohdutuksen vertaiseltaan kirkonmieheltä (eräs piispa).

Miehen mielestä siis lohdutuksen suruun antoi parhaiten samalla henkisellä asteella oleva toinen henkilö. Rivipappi ei tähän kuulemma ollut kyennyt.

Matiaksen kertomus sai minutkin kyyneliin. Ja pohtimaan oman samaistumiskykyni rajallisuutta. Ikinä ennen en ole nimittäin todella ajatellut, että kuolema voisi erottaa minut poikaystävästäni.

Olenko tosiaan ennen ajatellut, että kuolema erottaa toisistaan vain iäkkäitä ihmisiä? Ainoastaan heteroita?

Kiitos, Matias. Voimia surussasi.

Matias,

Voimia....

*katsoo silmiin sanottamana ja hymyilee*

Artsi