Mielenterveysongelmat

Tutkimuksissa USA:ssa ja Iso-Britanniassa on todettu että homoseksuaaleilla on suurempi riski saada mielenterveysongelmia, ja että heteroita enemmän homoseksuaalit sanovat kärsivänsä ahdistuksesta.

Hyvin henkilökohtainen aihe, tiedän, mutta oletteko itse turvautuneet ammattiauttajan apuun, ja millaisia kokemuksia heistä teille on jäänyt? Tutkimuksissa on käynyt ilmi että kokemukset mielenterveysammattilaisten asenteista seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat olleet varsin ikäviäkin, ja ammattiauttajien asenteet heitä kothaan ovat olleet osittain negatiivisia.

Tässä on aivan samasta ilmiöstä kysymys kuin viime päivinä uutisoidussa jutussa maahanmuuttajien masennuksen yleisyydestä: syrjittyyn vähemmistöön kohdistuu järkyttävää painetta valtaväestön taholta. Vaikka ei olisi suoranaista syrjintää tai väkivaltaa itse kokenutkaan niin pelkkä yhteiskunnassa vallitseva painostava ilmapiiri voi todella syödä ihmistä (joskus jopa ilman, että itse sitä sen erityisemmin tiedostaa). Ei ole ihme, että vähemmistöjen edustajilla on suurempi riski sairastua masennukseen ja muutenkin oirehtia psyykkisesti.

Kelpo pano auttaa kaikkiin vaivoihin >D

Itse olen "kärsinyt" mielenterveysongelmista kohta viisi vuotta, olen ollut myös sairaalahoidossa, ja voin sanoa että homouteeni on suhtaudutty erittäin positiivisesti ammattiauttajien taholta niin sairaalassa kuin avohoidossakin. Olen saannut apua ongelmiini ja nyt olen viettänyt yli kaksi vuotta lääkeiden avulla tasapainoista elämää poikaystäväni kanssa.

Mä olen monesti miettinyt, miksi vastoinkäymiset jalostavat toisia ihmisiä entistä parempii suorituksiin ja toisaalta ajavat toiset sitten entistä pahempaan masennuksen kierteeseen.

Se, mikä mulle on jäänyt epäselväksi on se, mikä masennuksen loppujen lopuksi aiheuttaa? Vastoinkäymiset kun ovat yhteiset niin valtaväestön heteroille ja homoille, kuin myös maahanmuuttajielle.

Tiedän, että nykyään kuuluu olla trendikkäästi masentunut, ja terapiassa käynti on lähestulkoon must - lääkkeitä napostellaan kuin välipaloja pahimpaan nälkään. Jos yksin masennuslääkkeiden kulutusta tarkastelee, niin maassa pitäisi olla pelkäästään terveitä.

Mä itse en voi väittää olevani joskus masentunut, mutta toisaalta en voi myöskään väittää olevani joskus iloinen...tota, mikä ajaa ihmisen mielenterveysongelmiin? Syy ei voi olla aamuvitutuksessa tai dösälastillisessa happamia kanssamatkustajia.

Se mikä ei tapa, vahvistaa?

Eräs tuttavistani on ammatiltaan psykologi ja samalla jooganopettajani, jolta olen saanut tarvittaessa ohjausta. Suggestopedisiä menetelmiä olen myös käyttänyt psykologin opastuksella (mm. NLP). NLP:n suomia mahdollisuuksia käytän vaikka ei pinnaa kiristäisikään.

Minulla myönteisiä kokemuksia.

Vakava masennus.lähes kuolemaan johtanut syömishäiriö jolle ei loppua näy,itsensä vahingoittaminen eri keinoin,itsemurhayritys,alentunut toimintakyky...

Käyn terapiassa neljättä vuotta ja syön lääkkeitä,kolmatta merkkiä,josta toivottavasti vihdoin jotain hyötyä edes olisi.

Trendikästä?Jaa-a.Enpä tiedä.Ja jos totta puhutaan,niin aivan vitun sama.

Masennus on monimutkainen ja monitahoinen juttu. Ei ole olemassa yhtä tiettyä perussyytä, joka selittäisi masennuksen.

Hyviä lääkkeitä on kehitetty. Ne vaikuttavat eri ihmisiin hieman eri tavalla. Ensimmäinen kokeiltava lääke ei välttämättä ole juuri se oikea.

Terapiat auttavat. Niitä on tarjolla monenlaisia tänä päivänä. Kannattaa kokeilla. Ellei yksi toimi, niin koettaa toista.

Tärkeintä olisi, ettei jää yksin masennuksensa kanssa. Siitä on syytä keskustella jonkun kanssa. Vähänkään vaikeammissa tapauksissa lääkärin kanssa.

Setan sosiaalityöntekijällä on tietoa näistäkin asioista. Hän voi auttaa sopivan terapeutin tai lääkärin löytämisessä.

Ammattiauttajilla on aikaisempaan nähden paljon enemmän tietoa myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä. Ei kuitenkaan kaikilla. Terapeutin henkilökohtaiset asenteet ovat saattaneet estää uuden tiedon omaksumisen. Silloin kannattaa vilkkaasti vaihtaa terapeutti toiseen.

Joopa joo, lisätään vielä pikaisen mielihyvän lähteet ja näiden
entisestään pahentava vaikutus. Huumeet, viina ja villin seksin
harrastus on oikein kivoja asioita. Sit syödään taas lisää lääkkeitä,
kun pää ei kestä sitä oireiden kirjoa ja taas mennään. Terapia on
tietty aivan p*********. 10-20 erilaista huumausaineyhdistettä, autonkonteittain viinaa, pervoa seksiä ja lähes kymmenen erilaista
lääkettä puolen vuoden sisällä tekee olon oikein mukavaksi.

Millä patentoisit oman salaisuuden olemisen sietämättömään keveyteen
ja olisiko se edes patentoimisen arvoinen asia? Ketä kiinnostaa?

Saisko tästä nu-homosta uuden stereotyypin? Ei, kukaan ei voi oikeasti
käsittää ja seliselitellä tuollaista. Ei.

.. Mistäköhän tuossa edellisessä viestissä oikein mahtoi olla kysymys?

Kuten edellisestä vähän tein päätelmiä, eipä varmaan ollut kyse muusta kuin tästä nykydraivista jossa mennään. Aina pitäis olla kauhee meno päällä, hurjempia seksi-tai muita kokemuksia, aamuun jatkuvaa biletystä,...Kontaktit rajoittuvat chatteihin, deitteihin tai muihin "täsmäkontakteihin".
Se on tää hektinen meno, joka jotakuta viehättää riippumatta kunkin suuntautumisesta.
Itse oon kyllä pudonnut kyydistä, eikä kiire ole siihen takaisin. Eikä kukaan "yhtä" kaipaakaan.
Välillä nuo sähkökatkot sentään muistuttavat kaiken haavoittuvuudesta.
Nämä ovat jänniä nämä viestiketjut.Ne muuttuvat alullepanijasta lähtien pikkuhiljaa muotoaan.

Aivan - asia johtaa toiseen. Noi itse tutkimukset USAssa ja UKssa ovat sen verran laajoja, etteivät sellaisinaan istu meikäläiseen ruokapöytään.

Mitä taas tulee alkuperäiseen kysymykseen ammattiauttajien suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin Suomessa niin mä en tiedä onko heidän asiakaansa oikeita hlöitä arvioimaan sitä koskapa hehän eivät käsittääkseni ole täysissä sielun voimissa tapaamishetkellä - tämä siis oletuksella että ammattitaito löytyy auttajalta ja auttaja on puolueeton asemassaan?

Esim. mä itse kävin hammaslääkärissä, ja hammaslääkäri käski mun tukkia suuni välittömästi ja vetää välillä henkeä että hän pääsee töihin. Mä tietysti loukkaannuin, mutta toimenpiteen jälkeen kiittelin hammaslääkäriä hyvästä työstä.

Tapauksia on monenlaisia. Toiset voivat hakeutua jossain kriisitilanteessa selvittämään päätään ammattitaitoisen tutkihenkilön luo, esimerkkinä työterveyshuolto. Tämä väliaikaisena toimenpiteenä, jonka jälkeen toki on valmis arvioimaan tilannetta luotettavasti.

Suomalaisilla on perinteisesti ollut melkoisen korkea kynnys lähteä ammattiauttajan pakeille, joten en usko että itsensä lääketieteellinen hoidattaminen olisi meillä trendi. Lääkäriin/psykologillehan ei edes pääse jos ei ole todellista ongelmaa. Tosin tunnetaanhan ns. Münchausenin syndrooma, jossa henkilö hakeutuu hoitoihin, vaikka mitään "oikeata" vikaa ei olekaan.

Trendinä voidaan sen sijaan pitää moninaisia vaihtoehtoisia terapiamuotoja, joiden tehon suhteen monet koululääketieteen edustajat ovat varsin skeptisiä. Kyseessä on paljolti subjektiivisista kokemuksista. Jos auttaa, niin hyvä. Nämä näen etupäässä ennaltaehkäisevinä hoitomuotoina. NLP:stä olen saanut tosin apua nimenomaan kriisitilanteissa ja niiden jälkihoidossa, kokemukseni siitä myönteisiä. Tunneprosessointi ei tietenkään ole useinkaan tuntemuksena miellyttävää. (NLP-terapiassa tosin on hyödyksi etukäteen suoritettu NLP Practitioner -koulutus, ja esim. Tampereen yliopiston psykologian laitos on tehnyt tätä varten oivallisen oppikirjan)

Sellainen asetelma, jossa asiakas on tuttavapiiristä, on usein ongelmallinen hoidon kannalta. Tällöin on vaikeata olla puolueeton ja sanoa asioita tarvittaessa päin naamaa. Varsinaisia ongelmia on mieluiten mentävä hoidattamaan sellaisella, jota ei laisinkaan entuudestaan tunne.

Masennus on vain ajatusten välillä.
Masennus on vain sillä matkalla.
Masennus on ujo askel.
Masennus on hallitsematonta.
Masennus on arjen harjoittelua, toisten ehdoin.

Masennus on se hetki kun tietää vastauksen ja
tyytyy vastustamaan.
Pois sulkien.

"Sitoo narun sormeen"
;-?

SKITSOFRENIA

Hävinnyt on taju kokonaisuuden - skitsofrenia
Minää on ympäri avaruuden ­ skitsofrenia
Kaikkea kavahdan, kaikkea pelkään ­ skitsofrenia
Pelko saa minulle siivet selkään ­ skitsofrenia
Ja minä lennän, lennän pois...

Olen täällä ja tuolla... Kuka vainoaa
Joka paikkaan voi kuolla... Kuka vainoaa
Miten tuikkivat tähdet... Kuka vainoaa
Mihin sinäkin lähdet... Kuka vainoaa
Ja palat yhteen liimaa Vin Rose.

Kadulla minua piiritetään­ skitsofrenia
Kaikki tuntee minut vaan minä en ketään­ skitsofrenia
Orpona nousen vieraaseen laivaan­ skitsofrenia
Aina yhtä kaukana on ranta taivaan­ skitsofrenia

Laulan itseni suohon...
Muutun juuriksi ruohon...
Kuka minua soittaa...
Aina elämä voittaa...
Ja palat yhteen liimaa Vin Rose.

Ei elämästä selviydy vauriotta - skitsofrenia
Totuus on harhaa: vain harha on totta ­ skitsofrenia
Tarroista hymyt on ihmisillä ­ skitsofrenia
Onko tauti minussa vai minun ympärillä? - skitsofrenia

Joka puolelta kun katson niin kaiken nään!
On hyvä käydä ulkopuolella oman pään!
Tuska nautinnon on aateloimaa!
Epäilystä saan mä uutta voimaa!
Ja palat yhteen liimaa Vin Rose!

© Juice Leskinen

Lisäys edelliseen:

Kyllä skitsofreniankin kanssa tulee toimeen kun vain muistaa käyttää säänöllisesti lääkeitä. Kokemusta on!

Hieman on keskustelu siirtynyt eri aiheisiin mitä alunperin hain. Lähinnä mielessäni oli esimerkiksi vastaavanlainen tilanne:

Nuori mies, asuu maaseudulla, huomaa olevansa homo. Ei voi kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa ja tulevansa hylätyksi. Ahdistus kasvaa, pakko olisi puhua jollekin. Nuori päättää hakeutua jonkin ammattilaisen puheille koska hän tuntee ettei jaksa. Jos tässä vaiheessa vastassa onkin jostain syystä negatiivisesti homoseksuaaleihin suhtautuva henkilö, oli se sitten vaikka kouluterveydenhoitaja jolta nuori kysyy neuvoa kenen puoleen kääntyä asiansa suhteen, niin luulisin että tällaisesta on helposti hyvinkin paljon haittaa (esimerkiksi syyllistävästä asenteesta homoseksuaalia kohtaan). Eli halusin tietää että onko tällaisia asenteita miten usein kohdattu? Ihan myös vaikka yleislääkärin tai vaikkapa kouluterveydenhoitajan taholta?

Eli en niinkään tarkoittanut mielenterveysongelmilla varsinaisia mielisairauksia, kuten skitsofreniaa tai vaikeaa psykoosia. Vaan lähinnä juuri tällaisia ahdistukseen ja masennukseen liittyviä asioita, kenties itsetuhoajatuksiakin. Ja varsinkin nuorten ihmisten kohdalla.

Ok - mulla ei ole vastaanvalaisia kokemuksia. Jotenkin kaikki (vanhemmat, sukulaiset, muut ns. ei kaveripiiriin kuuluvat) ovat aina odottaneet mun kertovan olevani homo - tosin sitä tunnustusta saavat odottaa.

Heh. Tuppukylässä kaapissa asuminen todellakin lisää ahdistusta & masennusta aika maksimiin. Sitkun siihen lisätään vielä syömishäiriö ja persoonallisuushäiriö, niin hauskaahan elämä on.

Mutta homouteen kaikki hoitohenkilökunnat ympäri Suomea ovat kyllä suhtautuneet oikein hyvin. Sit muuhun paskaan hieman negatiivisemmin...

Mutta nyt kaikki on hyvin. Tai ainakin paremmin...

Jumankaut, et o sairasta sakkii!

Jos ei pysty hyväksymään itse itseään, kuinka voi odottaa hyväksyntää muiltakaan?
Perin on surullista luettavaa nuo kommentit joissa todetaan, että minähän en ainakaan "tunnusta" olevani homo! Lisääkö salailu suvaitsevaisuutta kyseisen kirjoittajan mielestä? Itse uskon sen vaikuttavan juuri päinvastaisesti.

Kysyy ujona hetkenä,varovasti.
Jurona voimana, rikon sinut vastaamattomiin sanoihin.
Kysyy: Kuinka paljon sinusta saan.

Ujona hetkenä pysäytän sinut;
vastaamattomiin sanoihin.

Kaikki voima minussa on halu nähdä sinut.

En minä sinua vihaa..

Rakastan omin rajoin.

Pelätään tunteita yhdessä.

Pelätään tuntematonta rakkautta syöksykierteessä.

Sammaltyynyllä.

Tämänkin hetken vie vai pelkonen...

;-) Abguruba

Lisääkö salailu suvaitsevaisuutta kyseisen kirjoittajan mielestä?

Ei lisää, miksi pitäisi lisätä? Kerrotko vähän tarkemmin, mihin uskosi perustuu?

Jospa, Antti, lukisit ajatuksella, mitä olen kirjoittanut! Silloin huomaat, että sanon juuri avoimmuuden olevan tie suvaitsevaisuuteen. Salailu aikaansaa tietämättömyyttä joka puolestaan aiheuttaa ennakkoluuloja ja vihamielisiäkin reaktioita.
Myönnän kyllä sen, ettei kaikilla ole voimia toimia omien oikeuksiensa saavuttamiseksi. Juuri siksi meistä jokaisen, jolla näitä voimia riittää, tulee mielestäni omalta osaltaan vaikuttaa siten, että suvaitsevaisuus voittaa vihamielisyyden ja syrjinnän.
Toivon, että omalta osaltasi teet parhaasi niin itsesi, kuin muiden kaltaistesi henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Lieva masennus oli, joskaan en tieda johtuiko se varsinaisesti siita etta olin vastikaan tullut kaapista. Luultavasti se (tai lahinna rakastuminen) vain oli viimeinen pisara, joka heitti laidan yli. Hoitui kumminkin suht nopeasti ilman laakkeita. Enka kohdannut Helsingin nuorisopsykiatrisella ennakkoluuloja. Mutta toisaalta tapaus ei ollut ihan mita haettiin, olin varmaan jotenkin tynnyrissa kasvanut kun tuli taysin yllatyksena, etta jonkun mielesta tytoista tykkaamisessa olisi jotakin kummallista. En siis ollut siita syysta ahdistunut, eika se myoskaan ollut tapaamisten paaasia.

Nykymaailma on sellainen, että kaikki on sairautta. Jos on paha mieli, niin olet sairastunut masennukseen. Jos juot "liikaa viinaa" olet sairas eli alkoholisti. Jos et tule toimeen kaikien kanssa jokaisessa tilanteessa, sinulla on persoonallisuushäiriö. Jos et pärjää koulussa, sinulla on tarkkaavaisuushäiriö. Jos syöt liikaa tai liian vähän, sinulla on syömishäiriö. Jatkakaa itse listaa.

Olen eri mieltä. Ongelma on se, että nykymaailmassa kaikkien on oltava samanlaisia. Kaikkien on pystyttävä istumaan hiljaa koululuokassa oppitunnin ajan ja oppia koko ajan. Jos et pysty, sinulla on häiriö. Kaikkien on oltava sosiaalisia ja tultava toimeen kaikkien kanssa - jos et tule, sinulla on persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö, mikätahansahäiriö.

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät sopeutu koulumaailman vaatimuksiin, globaaleihin sosiaalisuusvaatimuksiin jne. Kyseessä ei ole sairaus. Ennen vanhaan ihmiset ohjautuivat eri urille, eri ammatteihin ja toimiin persoonallisuutensa mukaan, yksi ihmisten pariin, toinen yksinäisempään puuhaan. On nyky-yhteiskunnan ongelma, että kaikilta vaaditaan samanlaisuutta - siitä ne "häiriöt" ja "sairaudet" kumpuavat.

Ei tarvitse katsoa kauas taaksepäin kun Suomessakin homoseksuaalisuus oli sairaus. Siitäkin on luovuttu, luovutaan näistä muistakin ja lakataan vaatimasta jokaiselta yhtä ja samaa käytöstä.

Flash:
"Olen eri mieltä. Ongelma on se, että nykymaailmassa kaikkien on oltava samanlaisia. Kaikkien on pystyttävä istumaan hiljaa koululuokassa oppitunnin ajan ja oppia koko ajan. Jos et pysty, sinulla on häiriö. Kaikkien on oltava sosiaalisia ja tultava toimeen kaikkien kanssa - jos et tule, sinulla on persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö, mikätahansahäiriö."



Kai sairauden maaritelma mielenterveyden suhteen on se, etta siita koituu harmia itselle (ja/tai muille)? Varmasti kuvailemaasi mentaliteettia on olemassa, mutta ei kai se ole mikaan syy sulkea silmat oikeilta sairauksilta?

Tiedan ihmisia, joiden on ollut vaikea useiden itsemurhayrityksienkaan jalkeen saada tarvitsemaansa apua. Kasitykseni mukaan hoitoonpaasy on Suomessa oikeasti tosi vaikeata, ja kallista.

Ja jos ihminen joutuu sairaalaan koska ei syo, tai tuhoaa sisuskalunsa, koska oksentaa kaiken syomansa ulos, ei kai voida vain sanoa etta "kaikki ovat erilaisia"?

Toki monien ongelmien syyt ovat varmastikin myos ympariston vaatimuksissa, mutta se ei kai ole mikaan syy olla hoitamatta niiden uhreja?

Asioiden nimeaminen paitsi ehka patologisoi, myos antaa valineita kasitella ongelmaa. Tunnen parikin ihmista, jotka pitkaaikaiseen pahaan oloonsa apua hakiessaan esim. koulussa on saanut kuulla, etta heidan ainut vikansa on "asenneongelma".

Tai sitten en vain ymmartanyt, mita ajoit takaa.

Tarkoitin juuri sitä, että olisi pidettävä mainitsemasi oikeat, rampauttavat sairaudet sairauksina, niin fyysiset kuin psyykkiset, eikä vesittää niitä nimittämällä mitä sattuu pientä pahaa oloa tai erilaisuutta sairaudeksi tai häiriöksi.

En tarkoittanut niinkään sitä, että yhteiskunnan paineet aiheuttavat häiriöitä (vaikka niinkin voi olla), vaan että ihan tavallisia käytös- ja luonne-eroja määritellään nykyään häiriöiksi ja sairauksiksi sen takia, että nyky-yhteiskunta on niin tasapäistävä, kaikkien on oltava samasta tuutista tulleita, ja jos et ole niin sitten sulla on häiriö, puute tai sairaus.

Psykiarikaverini kertoin, että Hesassa on selvästi nähtävissä kasvavana potilasryhmänä noin 4-kymppiset homomiehet. Syinä tähän on esim. kysymys elämän merkityksestä. Mihin meni nuoruus? Mitä on vanhuus homona? Mitä on jäänyt käteen ym?

Masennus on eri asia kuin ´huono fiilis´. Huonot päivät kuuluvat elämään, mutta vakava masennus on sairaus, josta ei selviä ilman lääkkeitä. Syynä siihen on aivojen molekyyleissä tapahtunut muutos. Krapulapäivinä kaikki ovat masentuneita hieman, se johtuu siitä, että alkoholi laskee aivojen serotoniin tasoa. Uuden sukupolven masennuslääkkeet ovat loistavia, ainoa haittavaikutus lienee seksivietin lasku. Lääkäreitä, jotka vielä määräävät uusia lääkkeitä on paljon.

Toinen tuttulääkäri totesi, että suomalaisilla menisi paljon paremmin jos vesijohtoveteen laitettaisiin vähän lääkettä. Lääkkeet ovat siis eritääin turvallisia.

Itse olen käyttänyt kolmea eri lääkettä. Cipramil oli pahin - en nukkunut ollenkaan. Remedonilla tulin hirveeseen känniin kahden tuopin jälkeen. Seroxat toimii kohdallani parhaiten. Muutaman kerran olen käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa ja kokemukset erittäin hyviä.

Oma masennukseni (luulisin...) lähti siitä, että kokeilin hashista. Menin psykoosiin ja se oli aivan helvettiä pari tuntia. Sen jälkeen aloin masentua, tein helvetisti töitä ja join paljon tuskaani. Aloin saada paniikkikohtauksia. Sitten vaan kaikki romahti, jäin 6 viikon sairaslomalle. Vaihdoin työtä, löysin ihanan miehen ja elämä voitti.

Nyt olen rehellisesti sitä mieltä, että burn out oli omalla kohdallani pelastus. Uutta hyvää työtä eikä poikaystävääni olisi olemassa, ellen olisi käynyt pohjalla.

Osaan arvostaa kaikkea mitä minulla on.

Sorry ajatusvirhe. Siis lääkäreitä, jotka tietämättömyydessään määräävät VANHOJA lääkkeitä on vielä paljon...

Joo-o.

Minulla on ollut vakava masennus, johon sairastuin 7 vuotta sitten. nyt on 2 vuotta ollut suht "normaalia".

Hoitohenkilökunta suhtautui hyvin bi-seksuaalisuuteeni.
Se onkin kummaa, että sillä ei ollut ensin mitän tekemistä sairauteeni, mutta sitten kun aloin olla yhteydessä erääseen naiseen, romanttisissa mielissä, niin jo vain olikin hoitokokouksien topikki aihein meikän bi-seksuaalinen suuntautuminen.

Bi:llä on aika paljon vaikempaa saada ketään ymmärtämään olonsa vaikeus.
Ei todellakaan ole helppoa, kun molempi sukupuoli viehättää ihan yhtä paljon.

Tunnetuin kommentti oli, jotta jos se vaivaa sinua, niin miksi et sitten vain "ryhdy" heteroksi, eli eläisin vain miehen kanssa..

Aivan.. Juuri näin.
Kylläpä oli taas pitelemistä.

Siitä ei ole kuitenkaan niiiin kauan, kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokasta. Osa vanhaa lääkärikuntaa muistaa hyvinkin ne ajat kun heille toisin opetettiin..

Masennuksesta pääsin vasta silloin ottamaan ensimmäiset parannuksen askeleet, kun sisäisesti päätin elää, vaikka halua ei ollut.
Aloin toteuttaa haluani.
Ja nyt elän. JA rakastan elämää.

Tiedän, että tämä ei sovi ohjeeksi kaikille, mutta sävysästi sanon, olkaa ihmiset armeliaita itsellenne.

:D

Semppeeri