Yllätin itseni lähtemällä vanhempieni asuntovaunulle. Pakko myöntää että karavaanarielämä ei ole oikein minun juttuni, mutta pienissä annoksissa tämä kyllä menettelee. En ole myöskään ollut viimeaikoina tekemisissä vanhempieni kanssa, joten tämä on mukavaa vaihtelua.
Täällä myös kuulee kiinnostavia juoruja.
Kuulin äidiltäni, että isä ei suostu ottamaan erästä henkilöä vieraaksi vaunulle koska hän on liian erilainen. Ilmeisesti hän ei halua julkisesti näyttäytyä täysin erilaisen ihmisen seurassa - mitä muut karavaanarit ajattelisivat? Täällä karavaanarialueella pitää olla mahdollisimman neutraali ja maanläheinen: puukengät tai Crocs-kopiot ja hervantaverkkarit jalassa. Tästä "normaalista" eroavat ihmiset varmasti kääntävät päitä ja aiheuttavat vaunuissa kuiskutusta. Asiassa on huvittavinta se, että ihmiset joiden kanssa isäni haluaa täällä harrastaa interaktiota ovat juuri sellaisia joiden kanssa minä en kehtaisi julkisesti esiintyä. Joten olen todellakin isäni poika - mutta toisella puolella aitaa.
Eilen illalla, muutaman valkoviini+sprite sekoituksen jälkeen, noin nelikymppinen naimisissa oleva nainen alkoi ehdottelemaan, että lähtisimme yhdessä "kävelylle". Olin hieman hämmentynyt ja ehkä jopa jossain määrin kiinnostunut siitä mitä tämä kävelyretki pitäisi sisällään. Ilta kuitenkin jatkui pitkään ja kellon lähestyessä kahta, selitin päissäni siitä kuinka olin päättänyt ajaa jaloistani karvat. Heti tuon jälkeen oikea korvani rekisteröi kysymyksen: "oletko homo?". Kävelyretkiajatus oli jo siinä vaiheessa alkanut tuntua huonolta tempulta, joten sanoin suoraan "joo, olenhan minä". Vanhempani sattuivat istumaan samassa tilassa ja olivat itsekin hieman hämmentyneitä: "oho, uusi juttu meillekin, mutta kyllähän me jo tiedettiin".
Nyt istun asuntovaunun sängyllä ja naputtelen läppärilläni. Ulkoa kuuluu tikanheiton ääniä ja nousuhumalaista jutustelua. Oluttölkki tyhjenee tasaista vauhtia vieressäni. Taidan mennä nauttimaan karavaanarielämästä vielä yhdeksi illaksi.
Se sitten riittääkin tälle vuodelle.