Tapasin tänään yhtä naapuriani kadulla, joka toisinaan soittelee ovikelloani, mutta en yleensä avaa, koska tiedän, että hän on siellä. Minulla on hyvä intuitio. Koko ajan on ollut sellainen olo, että en haluaisi olla tuon oudon naisen kanssa kuin pakolliset tekemisissä. Joka ikinen asia, jonka hän onkii tietoonsa, menee kulovalkeana eteenpäin. Olen tästä aivan varma. Juttelin hänen kanssaan, kun hän oli kaupassa hedelmätiskin äärellä, koska ajattelin, että on kohteliasta heittää small talkia, mutta hänen kanssaan kun juttelee se on vain hänen oman itsetehostuksensa kuuntelemista. Tylsää. Monilla naisilla on tämä: minä, minä, minä vaihe jäänyt päälle: kehuvat koko ajan omaa itseään ja erinomaisuuttaan. Joka ikiseen lauseeseen tulee, " mutta minä...En usko puoliakaan, koska tiedän totuuden. Se totuus vilahtaa sieltä aina, pilkistää hieman, kurkistelee sivulauseesta. ( Sitten vajaan tunnin päästä hän soitteli ovikelloani, koska hän on UTELIAS ja juorukello. Nyt tuli AVAUS: hän tarjosi RUOKAA, jota ei kuulemma voi syödä. Otin lahjan vastaan, mutta ajattelin, että nyt tuo eukko alkaa koko ajan soittelemaan milloin milläkin tekosyyllä. Oikea maanvaiva ) Todennäköisesti myös selkäänpuukottaja. Jos ei olisi, niin miksi hän on niin yksinäinen. Hän löyhkää omaa vastenmielisyyttään, mutta ei tajua sitä itse ollenkaan. Ei hemmetti. Olkoot. Hän on sitä tyyppiä, että jos ystävystyy, saa tehdä kaikenlaisia passauksia ja palveluksia loputtomiin, koska miehet ovat sellaista varten....no way! En ole hänen yleismiesjantusensa enkä missään nimessä ala auttelemaan yhdessäkään asiassa. Ostakoot!