I only want what I can't have

Joskus.
Kun seura on ollut hyvää
Edellisessä entryssä kirjoittamani "miitin jälkeinen masennus" iskee jo ennen tapaamisen loppua.

Niin kävi eilen. Olin ystäväni (välitieto: ilmeisesti turha toive enemmästä) luona ja illalla iski tietoisuus siitä, että aika on kohta kulunut. Lähden huomenna.
Ystävä nukkui. Katsoin sitä etäisyyttä, joka meidän välillämme oli.
Se oli todellakin "vain" ystävyyttä. Halusin kovasti käpertyä siihen ihan viereen, mutta tunsin sen vääräksi. Jos hän ei kerta halua olla muuta kuin ystävä, niin se olisi väärin. Eikö?
Käänsin selkäni ystävälle ja itkin.
Ja nukahdin siihen.

Halattiin pitkään kun tänään lähdin.
Olisin tahtonut sanoa, että rakastan häntä, mutta en sanonut.
Ennen sanoin niin mielelläni ihmisille. Sitten toinen ystäväni kertoi aika selvästi, että en saisi sanoa niin. Sain siihen selityksen viime viikolla kun kysyin. Saisin ilmeisesti taas sanoa, mutta en enää uskalla. Sain minä aikaisemminkin luvan, mutta en silti saanut.
En ole käyttänyt sanaa "rakastaa" sen jälkeen melkein ollenkaan.

Mutta niin. Olen kuitenkin onnellinen, että saan olla ystävä. Ettemme sopineet ettemme enää tahdo nähdä toisiamme. Minulla on mukavaa hänen kanssaan.
Mutta minua pelottaa kuinka paljon olisin valmis hänen puolestaan antamaan. Perinteisesti olen ollut itsekäs, mutta tänään antaisin jokaisen pienen jaksamisen rippeeni hänelle, jos vain voisin. Enkä kaipaisi mitään vastaan.

On surullista etten voi liikkua tässä eteenpäin. En ole kai valmis vielä päästämään irti. Haluaisin olla hänelle puhtaasti ystävä jos hän niin tahtoo, mutta en voi olla miettimättä, että voiko jostain joskus tulla jotain. Voiko se onnistua jos odotan?
Ei pitäisi.