Alan ymmärtää Peter Pania

Verkostoituminen on rankkaa.

Työviikon päätteeksi meni viikonloppukin töissä ja työhön kuuluvissa velvollisuusbileissä. Perjantai- ja lauantai-illat oltiin innostuneita isäntiä juhlamenoissa yötä myöten; lauantaina ja sunnuntaina omistauduttiin asialle heti aamusta alkaen. Onneksi seura oli kivaa ja teema tärkeää.

Joulupukki, lähettäisitkö huomisaamuksi tontun ja reen? Taittuisi työmatka lempeämmin. Porontalja, huopikkaat ja glögiä, kiitos. Ja kynttilälyhty. Eikä saa herättää, jos nukahdan. Niin, ja se tonttu saa olla erityisen komea ja kookas.

Ai niin... Eihän meillä ole lunta.

MikaMikaa lainatakseni työnilon sunnuntaisäkeet:

Työtä työtä työtä tehdään,
jotta jotta leipää syödään.
Työ ihmisen
tuo tekijälleen
mielen niin iloisen.

Nuoremmalle lukijakunnalle kerrottakoon, että Ylen lastenohjelmat valmistivat meitä 70-luvun lapsia tulevaisuuteen tuolla iloisella rallilla. Sitä toistettiin minareetin kutsuhuutona harva se ilta jossain Arja-tädin Taikapeilissä. Siis kampakeraamisella kaudella ennen pikkukakkosia ja lennilokinpoikia, kun Kekkonen tarkoitti presidenttiä ja maitoa myytiin muovipusseissa, joista mummot virkkasivat mökkisaunan mattoja.

Joulupukki, se tonttu voiskin viedä mut takaisin lapsuuteen. Sinne mummolan kesiin. Tekemään hiekkavalliin onkaloita, jonne voi vangita perhosia. Sotkemaan t-paitaan voikukan voilla rinkuloita. Takertumaan takiaisiin. Kaivamaan veljelle onkimatoja. Juoksemaan pystykorvan kanssa heinäpellolle. Pujottamaan metsämansikoita heinänkorteen ja solmimaan vaahterapiippuja. Kokeilemaan vasikan karheaa kieltä. Hakemaan herukkamehua pelottavasta kellarista. Nukuttamaan kissanpentuja kainalossa. (Jotka ryökäleet huijasivat ja nukuttivatkin minut!)

Ei haettu tämänkään sunnuntain Hesarissa lasten töille tekijää.