Minulla oli tänään söndag i sängen, koska en halunnut tuhlata jumalaista auringonpaistetta. Kämppis on koko viikon jossain reissussa, joten asunto on minun koko viikon, pitihän se käyttää hyväksi. Alusvaatteissa keittiössä ja vessassa ovi auki :) Pienet ilot ovat parhaita. Soluasuminen ei sovi minulle ollenkaan, mutta opiskelijabudjetilla se on ainoa vaihtoehto.
Asun tässä kaupungissa vain opiskelun takia, enkä noin puolentoista vuoden opiskelun aikana ole tutustunut oikeastaan kenenkään. Opiskelujen parista en ole löytänyt mielenkiintoisia ihmisiä, en ole tutustunut Setan paikallistoimintaan tai viettänyt edes baareissa aikaa satunnaisia opiskelijahässäköitä lukuun ottamatta. Viime vuonna syksy meni eri koulussa opiskelevan tyttöystävän kanssa pyöriskellessä, ja kevät tuhlaantuikin sairaslomaan. Tänä vuonna olen vihdoin päässyt henkiselle tutkimusmatkalle itseeni, mutta siitä lisää toiste.
Tarkoituksenani oli kirjoittaa ylistys itsenäiselle arjelle. Tässä muutama syy, joiden takia minun on parempi asua yksin:
- En kestä aamuisin seuraa. Viikonloppuaamut menettelevät, mutta arkiaamuisin kihisen raivosta, vaikka keittiössä olisivat Jeesus ja Joulupukki.
- En halua tehdä ruokaa enkä syödä terveellisesti saati säännöllisesti. Jääkaapissa ei saa olla mitään hyvää, koska muuten syön liikaa.
- Hallitsen kaaoksen paremmin kuin järjestyksen, sillä pidän siitä, että kaikki tavarat ovat käden ulottuvilla. Toisille ihmisille kaaokseni on samanlainen sotku kuin heidän henkilökohtainen kaaoksensa minulle.
- Haluan kuunnella vain omia levyjäni.
- Nukun epäsäännöllisesti, valvon usein öitä ja nukun päiviä. Lisäksi olen herkkäuninen, joten toisen olisi hyvä elää minun unirytmini mukaan.
Lista jatkunee, mutta tässä tärkeimmät. Olen siis kerran käytännön syistä asunut tyttöystävän kanssa yhdessä, ja yleensä yhteisasumisen kaltaiseen tilaan päädytään parisuhteen edetessä. En tykkää.
Lieneekö tämä itsekkyyttä ja keskenkasvuisuutta? Turrun ja menen lukkoon, jos en saa olla yksin välillä. Pitkiä aikoja. Omassa tilassa. Häiriöttä.