Kesän lapsi on kaipuuseen kahlittu

Jossain on kai keskiviikko

Minulla oli tänään söndag i sängen, koska en halunnut tuhlata jumalaista auringonpaistetta. Kämppis on koko viikon jossain reissussa, joten asunto on minun koko viikon, pitihän se käyttää hyväksi. Alusvaatteissa keittiössä ja vessassa ovi auki :) Pienet ilot ovat parhaita. Soluasuminen ei sovi minulle ollenkaan, mutta opiskelijabudjetilla se on ainoa vaihtoehto.

Asun tässä kaupungissa vain opiskelun takia, enkä noin puolentoista vuoden opiskelun aikana ole tutustunut oikeastaan kenenkään. Opiskelujen parista en ole löytänyt mielenkiintoisia ihmisiä, en ole tutustunut Setan paikallistoimintaan tai viettänyt edes baareissa aikaa satunnaisia opiskelijahässäköitä lukuun ottamatta. Viime vuonna syksy meni eri koulussa opiskelevan tyttöystävän kanssa pyöriskellessä, ja kevät tuhlaantuikin sairaslomaan. Tänä vuonna olen vihdoin päässyt henkiselle tutkimusmatkalle itseeni, mutta siitä lisää toiste.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa ylistys itsenäiselle arjelle. Tässä muutama syy, joiden takia minun on parempi asua yksin:

- En kestä aamuisin seuraa. Viikonloppuaamut menettelevät, mutta arkiaamuisin kihisen raivosta, vaikka keittiössä olisivat Jeesus ja Joulupukki.
- En halua tehdä ruokaa enkä syödä terveellisesti saati säännöllisesti. Jääkaapissa ei saa olla mitään hyvää, koska muuten syön liikaa.
- Hallitsen kaaoksen paremmin kuin järjestyksen, sillä pidän siitä, että kaikki tavarat ovat käden ulottuvilla. Toisille ihmisille kaaokseni on samanlainen sotku kuin heidän henkilökohtainen kaaoksensa minulle.
- Haluan kuunnella vain omia levyjäni.
- Nukun epäsäännöllisesti, valvon usein öitä ja nukun päiviä. Lisäksi olen herkkäuninen, joten toisen olisi hyvä elää minun unirytmini mukaan.

Lista jatkunee, mutta tässä tärkeimmät. Olen siis kerran käytännön syistä asunut tyttöystävän kanssa yhdessä, ja yleensä yhteisasumisen kaltaiseen tilaan päädytään parisuhteen edetessä. En tykkää.

Lieneekö tämä itsekkyyttä ja keskenkasvuisuutta? Turrun ja menen lukkoon, jos en saa olla yksin välillä. Pitkiä aikoja. Omassa tilassa. Häiriöttä.


Kevätpolkuja

Aurinko tunkeutui juuri tunkkaiseen huoneeseeni, ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Sumuinen, pieni kaupunki, johon olen väliaikaisen fyysisen kotini rakentanut, on lumen peitossa, vaikka nythän koivujen pitäisi jo vihertää ja pikkulintujen pukata uusia pikkulintuja maailmaan. Kevät on kummallisinta aikaa, välillä turhuuden ja sekavuuden lentohiekkaa, välillä rakkauden sinfonia elämälle jazzin sointukululla.

Ikkunan takana kevät tuntuu lamaannuttavan kaukaiselta, mutta se tekee selvästi tuloaan: valvotut yöt, levottomuus, sekaviin kasoihin ajautuvat tavarat ja appelsiinien hinnannousu. Merkkeihin kuuluvat myös pakkomielteinen Eino Leinon tuotannon selailu ja eroottishenkiset unet sattumanvaraisista (tai ehkä alitajunnallani on asiaa?) henkilöistä.

Aloin kirjoittamaan blogia, koska minulle suositeltiin harrastuksen hankkimista - vaikka blogi homosivustolle ei tainnutkaan olla äitini mielessä. Koska liikkeellä on suuria voimia, pyrin narsistisesta mielenkiinnosta omia ajatuksiani kohtaan tallentamaan kevätprosessin tänne, ainakin itseni tutkiskeltavaksi.