”Olen etuoikeutettu!”, sanoi Pentti Holappa minulle kesällä 2012. Hän oli kutsunut luokseen kylään. Paikalla oli myös Samuli Vierikko, joka oli vastikään saanut koottua Pentin sanelut muisteluteokseksi Miehen suudelma (Lurra Editions 2012, 229 sivua).
Etuoikeuksilla nyt 85-vuotias kirjailija tarkoitti ymmärtääkseni, että hän vaivoistaan huolimatta kokee itsensä terveeksi, hän saa asua väljässä asunnossa, rauhallisessa maassa, hän saa tässä maassamme ylipäätään kaiken mitä ihminen tarvitsee elääkseen kelvollisesti. Maailman ihmisillä asiat eivät yleensä ole niin hyvin. Holapalla on myös ystäviä, joista Samuli Vierikolle muuten pitäisi järjestää vähintään mitali siitä miten hän pitää huolta Pentistä.
Olen tuntenut Pentti Holapan hatarasti nyt noin 44 vuotta. Oikeastaan tuttavan kirjaa ei tulisi kritikoida, mutta kun olin tehnyt sellaista ennenkin, Ranneliike pyysi mainitusta kirjasta arvion tai esittelyn, niin suostuin.
Holapan muistelot ovat monisärmäiset. On parempi jättää kirjan laaja esittely tässä syrjään ja ehdottaa sen lukemista. Kirja ei ole aivan niin peniskeskinen kuin mitä jotkut lehtiarvostelut antavat ymmärtää, vaikka kirjailija mainitseekin useiden miesten vehkeet. Hän on näet suorasukainen sekä itsensä että muiden suhteen. Joskus ilkeä.
Pentin huikea sosiaalinen kapasiteetti ja ihmismuisti tekevät vaikutuksen, vaikka hän usein epäileekin muistiaan, jopa niin tiuhaan, että se saattaa häiritä lukijaa.
Pitkän elämänsä aikana Pentti Holappa on liikkunut laajalti Suomessa, Ruotsissa ja Ranskassa, jopa Venäjällä ja Baltiassa. Hän on lähtenyt Pohjois-Suomen köyhistä oloista, tutustunut etelämpänä hämmentävän suureen joukkoon tavallisia ihmisiä. Myöhemmin lähelle on osunut kulttuurihenkilöitä ja Suomen politiikan huipputekijöitä. Itse hän oli Suomessa kulttuuriministeri 1970-luvun alussa. Ranskassa ollessaan hän päätyi Euroopan runousakatemian rehtoriksi.
Mm. mummostaan ja Toini Havusta kirjailija on pitänyt, Tuomas Anhavasta ja Kai Laitisesta ei.
Yli 50 vuotta kestänyt kumppanuus runoilija Olli-Matti Ronimuksen kanssa on varmasti ollut ristiriitaisuudestaan huolimatta tärkeä. Kirjasta avautuu henkilöhistorian lisäksi eräs näkökulma koko Suomen – ja osin Ranskan – historiaan 1940-luvulta nykypäiviin.
Muistin lipsahduksia – ehkäpä pikemminkin turhan monia editoijan huolimattomuuksia tai tietämättömyyksiä - sattui silmiin. Niinpä Tove Janssonin Syyslaulun on säveltänyt Erna Tauro, ei Elina, Marja Rankkala on Rankkala eikä Rankala, jne.
Kirjaa täydentävät valokuvat ja runot. Runojen ja proosankin syntymisestä olisi ollut kiintoisaa lukea enemmän kuin mitä kirjan lopussa kerrotaan. No, runot ovat olemassa lukemista ja nauttimista varten, eivät selitettäviksi.
Ohje: Kun ilmeisesti luette tätä tekstiä, jos luette, Ranneliikkeen verkkosivuilta, napsauttakaapa linkkiä media-arkistoon. (Puskaradio 1986). Kuunnelkaa siitä Pentti Holapan sanavalmiutta, älyä ja vaikuttavia runoja. Muistelukirjaa Miehen suudelma kannattaa lukea juuri tuo Holapan ääni korvissaan. Puheesta kirjatun tekstin ajoittainen töksähtely häiritsee silloin vähemmän. Kukapa meistä olisi aina sulosointuinen kuin Mendelssohnin sinfonia?
Vertauskohta: minulle tulee hyvä olo Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläistä lukiessa, kun viritän korvani Waltarin äänelle. Radiosta olin näet kuullut, miten hän vastasi kysymykseen, mikä on elämässä tärkeää. Hän vastasi rauhalliselle puheenparrelleen tyypillisesti, niin että s kuulosti lempeästi lähes š:ltä: ”Ystävällisyys, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus.” - ”Mikä nyt sitten on kaunista turhuutta?” - ”Vaikkapa nuorten miesten parrat”. Uskon, että Pentti Holappa on Waltarin kanssa ja kanssani samaa mieltä. Ystävällisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja muusta.
Kelpo lisätutustumiskohde Holappaan olisi esim. Seta-lehti 1/1988. Taru Väyrysen kirjoittamiin tutkielmiin Holapasta kannattanee perehtyä (en ole perehtynyt), ja äskettäiseen Holapan haastatteluun Parnassossa. Vielä viesti aivan nuorille: Työväenarkistossa on sinetöity C-kasetillinen Pentin haastattelua, noin 1,5 h. Sinetin saa avata joskus 2045. Jos oikein muistan.
Veli Hyvärinen
Veli Hyvärinen on ensimmäisiä henkilöitä Suomessa, jotka lähtivät omalla nimellään julkiseen keskusteluun homojen oikeuksista. Hän aloitti osallistumisensa 1969, siis jo ennen homoseksuaalisuuden dekriminalisointia (1971) lähettämällä vastineen homoista virheellisesti kertoneeseen Kotimaa-lehden pääkirjoitukseen 1969, ja yllättäen vastine julkaistiin.
Hyvärinen kirjoitti sittemmin paljon mm. 96-lehteen, sitten Seta-lehteen ja sen seuraajiin. Hän oli 1970-luvulla Psyke ry:n puheenjohtaja, sittemmin myös vähän aikaa Setan hallituksen varajäsen.
Nykyisin Veli Hyvärinen on ollut eläkkeellä pian 10 vuotta valtion virkamiehen ja tutkijan tehtävästä ja avustaa mm. kirjoituksillaan ranneliike.nettiä ja Tieteessä tapahtuu -lehteä.