Tämä on tateista ainoa, jota ei voi syödä: sappitatti. Sen pillistö on lievästi violettia. Kun koskettaa sientä sormella ja maistaa kevyesti sormea, katkera maku paljastaa heti sappitatin. Sappitatti ei ole myrkyllinen, mutta se pilaa sieniruuan.
Sieniretki alkoi hyvällä löydöllä: punainen kärpässieni oli nousemassa maasta. Jostain kummallisesta syystä kärpässienen läheltä, muutaman metrin päästä, löytyy hyvin usein herkkutatti. Niin nytkin. Suomalaisia herkkutatteja toimitetaan suuria määriä Italiaan. Saksassakin saa herkullisia pastoja, joiden ainesosana on Steinpilz, herkkutatti. Suomessa herkkutattia saa vain harvoissa ravintoloissa.
Herkkutatin ongelmana on matoisuus. Mutta mitä sanoo asiantuntija radion Luontoillassa, kun kuulija kysyy: ”Mitä ainetta ovat madot”? Asiantuntija vastaa: ”Samaa ainetta kuin sieni”. Eli pieniä matoja voi mennä sienimuhennokseen. Ei ole haittaa.
Sieniretkellä on aikaa ajatella
Kun on hyvä, risuton ja esteetön metsä, on mukava liikkua ja on aikaa miettiä asioita. Aamulla Waldemar Melanko oli radiossa haastateltavana kirjastaan "Puistohomot", joka julkistettiin Helsinki Priden aikana kaksi kuukautta sitten. Melanko haastatteli ja teki havaintoja kruisailua harrastaneista helsinkiläisistä homomiehistä 1960-luvun lopussa ja 70-luvun alussa. Kirjassa on hyvin tarkat kuvaukset kohtaamispaikoista, kuten Kissalankujasta, Kirsikkapuistosta ja Jennyn teehuuoneelta. Monellekaan sitä aikaa eläneelle ei olisi edes tullut mieleen kirjata tarkkaan miesten päivystyspaikkoja ja käyttäytymisen tapoja. Nyt he on kirjassa karttoina ja kuvauksina.
Melangon haastattelusta kävi ilmi mm. heteromiesten ja ravintolasta kotimatkalla olevien miesten osuus kruisailjoista.On myös tarkkoja kuvauksia käyttäytymisestä pömpeleissä. Mutta liian vähän on puhetta siitä, että suuri osa kiertelijöistä oli oikeasti etsiskelemässä ystävää ja mahdollista elämänkumppania. Jos ei mielellään käynyt savuisissa ravintoloissa, puisto oli lähes ainoa mahdollisuus. Monet pitkät ystävyydet syntyivät puistoissa. Vain osalle kruisailijoista seksi oli pääasiana.
Ennen vuotta 1969 vain harvat helsinkiläiset homot tiesivät mitään puistokulttuurista. Tieto levisi suu-sanallisesti. Jos eksyi Vanhan Kellariin ja tajusi, mikä paikka se on, sai varmaan kuulla kaikki mahdolliset tapaamispaikat. Mutta jotkut kertoivat, että kun vanhempi ja kokeneempi löysi kivan nuoren ensikertalaisen kumppanin, hän ei välttämättä paljastanut tälle muita kruising-paikkoja, ettei uusi tuttavuus heti katoaisi puistojen pimentoihin.
Maalla asuvilla ei ollut harmainta aavistustakaan, mistä voi löytää kumppanin. Helsingin Sanomat kielsi 60-luvun lopulla sellaiset kontaktinhakuilmoitukset, joissa oli jokin ”tunnussana” kuten EOS-MAN (EOS oli tanskalainen homolehti) tai muuten kävi ilmi, että kyseessä oli homokontaktin haku. EOS-lehdessä oli 60-luvulla suomalaisten kontakti-ilmoituksia, mutta sitä kautta kontaktin saaminen kesti jopa viikkoja, koska kirjeiden edelleenvälittäminen oli käsityötä. Ja vaati rohkeutta ja hieman kielitaitoa vastailla ulkomaisen lehden ilmoituksiin. Olisi mielenkiintoista tietää, miten ystävää kaipaavat löysivät samalla tavalla tuntevia 50- js 60-luvuilla. Jotkut esim. kertoivat, että koulussa kaverit kertoivat, että siellä ja siellä kiertelee homoja. Siis heti sinne. Mutta pelottavaahan se oli, koska jotkut heterotkin tiesivät asiasta. Uhkakuvana oli, että joku tuttu näkisi.
Tilanne muuttui 1969, kun 96-lehti alkoi ilmestyä ja HYMY kertoi keväällä kaikki Helsingin kohtaamispaikat. Se oli juuri sitä aikaa, jolloin Melanko teki haastattelujaan. Puistoihin ilmaantui uutta väkeä ja lämpiminä kesä- ja syksyöinä oli hyvinkin vilkasta.
Pitäisiköhän vastaavanlaisia kartoituksia tehdä tämän päivän kruisailupaikoista? Sellainen tieto olisi kiinnostavaa 50 vuoden päästä. Työväen museo varmaan kiitollisuudella ottaisi kirjallisia kuvauksia ja valokuvia arkistoihinsa.
