Muutamia vuosia sitten verkossa julkaistiin kirja, joka kertoi uskonnollisen herätysliikkeen piirissä kasvaneesta homomiehestä, hänen ristipaineestaan oman seksuaalisen identiteettinsä ja uskonnollisen yhteisönsä ahdistavien normien keskellä.
Kirja kertoo kasvamisesta ja kypsymisestä hyvinkin kivuliaalla tavalla. Jo lyhyen lukemisen jälkeen selvisi, että tässä on erityislaatuinen kehityskertomus, jossa mitä ilmeisimmin melkoinen osa on kirjoittajan omaa elämäntarinaa ja osa muiden kohtalotovereiden tarinaa lomittuneena yli 200 sivun kirjaksi. Ei ole lainkaan vähättelyä kirjan esittelyssä maininta, että se on kirjoitettu sydänverellä. Se on mahtava selviämistarina. Kun kirjan kirjoittamisesta on kulunut joltisestikin vuosia, päätin esittää kirjoittajalle joukon kysymyksiä. Seuraavassa ovat hänen vastauksensa.
Mikä antoi kipinän Sakun tarinan kirjoittamiseen?
Elin silloin tähänastisen elämäni ahdistavinta aikaa. Vaikka olin jo antanut itselleni luvan kriittiseen ajatteluun, olin yhä molempien, sekä homoseksuaalisuuden että herätyskristillisyyden vetovoimakentässä. En ollut myöskään tullut kaapista läheisilleni; vain outtaamista tai vapaaehtoista kaapista tuloa pelkäävä tietää miten ahdistava tuollainen aika voi olla. Työni vei myös paljon voimavaroja, mutta siihen liittyvistä haasteista olisin sinällään kyllä selvinnyt. Akku vain tyhjeni ja itsetuhoajatukset alkoivat saada yhä enemmän sijaa.
Eräänä päivänä istuessani työpöytäni ääressä näissä vähemmän valoisissa ajatuksissa, sain yhtäkkiä oivalluksen: minullahan on tarina kerrottavana! Aivan samalta istumalta, parin minuutin kuluttua, aloin kirjoittaa. Kirjoitin koko päivän, aina kun vain töiltäni ehdin, kirjoitin kuumeisesti illan melkein yöhön saakka. Näin tarinasta valmistui viikossa suunnilleen puolet. Sitten tahti alkoi hidastua.
Kirjoittaminen oli elämänlankani, selviytymiskeino.
Milloin tämä kaikki tapahtui ja kauanko koko prosessi kesti?
Aluksi kirjoitin tarinasta puolet melkein yhteen pötköön. Sitten perustin oman sivuston, jossa julkaisin tarinaa yksi osa viikossa. Osia on yhteensä 36. Yhtä monta viikkoa meni kaikkien osien julkaisemiseen. Itse tarinan olin kirjoittanut parissa kolmessa kuukaudessa. Jälkeenpäin ajatellen tuo aika tuntuu melko sumuiselle ja mielen omien torjuntojen takia olen unohtanut paljon yksityiskohtia. Prosessi tapahtui vuonna 2002.
Kirjasi on nyt Finnqueer verkkosivustolla. Miten päädyit siihen?
Muistaakseni sivuston perustaja ja eräs sen ylläpitäjistä, Olli Stålström otti minuun yhteyttä ja kysyi haluanko julkaista tarinani Finnqueerissa. Lukijoiden määrä luultavasti kasvaisi huomattavasti pelkästään mahdollisen painetun kirjaan hankkineisiin verrattuna. Tutustuin sivustoon ja tunsin hienoista ylpeyttä siitä, että kirjoitukseni pääsisi noin korkeatasoiseen seuraan. Toki sekin, että Ollin kokemukset olivat samansuuntaisia kuin omani, joskin monta kertaluokkaa traumaattisempia, vahvisti ajatustani tarinan julkaisemisesta tuolla sivustolla.
Kuinka kirjan kirjoittaminen sinua muutti sen lisäksi, että totesit sen olleen sinulle eräässä mielessä elämänlanka?
Aika hassua, että kokemus palautti joiltain osin uskoani ihmisten luontaiseen hyvyyteen. Herätysliiketaustani takiahan olin ajatellut ihmisen olevan perimmältään paha ja turmeltunut. Nyt tulin käsitykseen, että ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ja turmeltumaton, kunnes ympäristö katkeroittaa ja muutenkin pilaa hänet. Näin ajattelen edelleenkin. Uskon myös muutoksen ja toipumisen mahdollisuuteen kaikkien muiden paitsi psykopaattisten henkilöiden osalta.
Kuinka on käynyt omalle kristilliselle uskollesi?
Viisas, uskovainen isäni sanoi aikanaan: "Kristinusko ja Raamattu ovat niin vahvoja, että ne kestävät kaiken rehellisen tutkimisen ja kritiikin." Näin ajatellessani avasin eräänlaisen Pandoran lippaan: asetin uskonnollisen ja kaiken muun tiedon samalle viivalle ja aloin tarkastella niitä samoista lähtökohdista, antamatta uskonnolliselle tiedolle mitään lähtö- tai tasoituspisteitä. Uskonto hävisi tässä tutkimuksessa 6-0. En ollut toivonut enkä mitenkään odottanut tällaista lopputulosta.
Olet siis etääntynyt omasta alkuperäisestä uskonnollisesta yhteisöstäsi. Oletko nyt matkalla helvettiin?
Minulle kävi vähän samalla tavoin kuin Markus Hirsilä kertoi itselleen käyneen kun hän tutki helluntailaisten piirissä liikkuvia parantumiskertomuksia tarkoituksenaan hankkia naturalistisen tieteen keinoin vahvistus sille, että Jumala parantaa. Kävi päinvastoin: Jumalan parantavasta vaikutuksesta ei saatu mitään luotettavia todisteita. En siis usko enää Jumalan olemassaoloon, koska lähes kaikki Raamatun ihmekertomuksiin sekä Jumalan olemukseen liittyvät oletukset ovat ristiriitaisia, suorastaan mielettömiä.
En ole matkalla helvettiin vaan olen paluumatkalla sieltä.
Jumalaa tai jotain korkeampaa voimaa ei siis mielestäsi ole?
Jos Jumala olisi olemassa, hän ei olisi sairaan kiinnostunut siitä, että kaksi homomiestä rakastelee keskenään. Hän olisi kaiken tuollaisen yläpuolella, eikä kuten muurahaiskekoon vetensä lorauttava pikkupoika, joka katselee uteliaana kuinka nuo pikku olennot selviävät hänen järjestämästään täysin turhasta ja tarpeettomasta "koettelemuksesta". Jos Jumala pitäisi yllä varovaisesti arvioiden miljardi kertaa miljardi tähteä käsittävää järjestelmää, olisiko hänellä niin heikko itsetunto, että hän liiskaisi olennon joka ei käsitä häntä?
Mistään korkeammasta voimasta ei ole mitään havaintoa; jos sellainen ilmaantuu, olen ensimmäisenä valmis ottamaan sen/hänet vastaan.
Minkälaisia palautteita olet kirjastasi saanut? Entäpä näiltä kristillisiltä herätysliikkeiltä, joista joku mitä ilmeisimmin kuuluu kirjasi "kohderyhmään"?
Olli Stålströmin veikkaus kävijämäärän kasvusta oli erittäin oikeaan osunut; vuoden aikana tarina oli ladattu verkosta kymmeniä tuhansia kertoja. Aloin myös saada sähköposteja, joita yksin kappalein tuli yhteensä satoja. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta palaute oli myönteistä. Suurimpana ryhmänä olivat uskovat, omasta identiteetistään ja Jumalan tuomioista peloissaan olevat homo- ja binuoret. Kyynel on tullut silmäkulmaan kerran jos toisenkin, kun olen lukenut heidän kertomuksiaan. Niistä monessa olisi ollut aineksia aivan vastaavaan tarinaan kuin omani.
Tietenkin olen kohdannut muutamia kirkasotsaisia parantaja- ja eheyttäjäfundamentalisteja. Heidänkin kanssaan olen keskustellut. Kun varsinkin nk. eheyttäjän toivottaa tervetulleeksi eheytymään homoksi, juttu yleensä loppuu siihen.
Mikä on mielestäsi tarinasi tärkein tehtävä?
Sen tärkein tehtävä on kertoa uskovalle nuorelle, että hän ei ole ahdistuksineen yksin; hänellä on kohtalotovereita, jotka ovat käyneet tai käyvät parhaillaan samaa prosessia. Ei ole syytä jäädä toivottomuuteen. Vaikka väite "mikä ei tapa se vahvistaa" on asiantuntijoiden mukaan jokseenkin perätön, näistä kokemuksista voi aina oppiakin jotain.
Vaikken tunne itseäni keinutuolista elämänviisauksia latelevaksi vaariksi sanon, tai oikeastaan huudan jokaiselle nuorelle, joka on vähänkin epävarma omasta seksuaalisuudestaan:
1. Älä tee mitään elämän mittaisia parisuhderatkaisuja ennen kuin tiedät joltisenkin varmasti, mitä olet.
2. Ole rehellinen, tinkimättömän rehellinen ennen kaikkea itsellesi.
3. Älä anna kenenkään yrittää muuttaa seksuaalista identiteettiäsi - se on keskeinen osa juuri sinua.
Millaisia tuntemuksia sinulla on kirjaasi kohtaan juuri nyt?
Edellä sanoinkin jo, että itse syntyprosessi on jäänyt muistoiltaan melko utuiseksi. Se oli kuitenkin tavattoman tärkeä osa omaa kasvamistani, koska sain kirjoittaessani tilaisuuden jäsentää ajatuksiani ja kokemuksiani. Olen tavattoman kiitollinen ihmisille, jotka ovat rohkaisseet minua, ja niille, jotka ovat osoittaneet luottamusta ja kertoneet oman tarinansa minulle.
Jos sinulla olisi ollut kaikki se tieto, jonka olet nyt elämäsi aikana kerännyt silloin käytössäsi kun tulit tietoiseksi omasta seksuaalisesta identiteetistäsi, mitä olisit kaiken tuon tiedon pohjalta tehnyt kenties silloin toisin?
Ehkä en ota kysymystäsi ihan sananmukaisesti, koska kolmentoista vanhana minulla ei ole mitenkään voinut olla nykyistä tietoa ja ymmärrystä. Mutta ihan ajatusleikkinä... Neljäntoista vanhana saamani ensimmäinen kokemus ikäiseni kaverin kanssa olisi tietysti ollut ihan eri kehyksissä. Olisin iloinnut siitä ilman mitään tarpeettomia helvetinpelkoja ja omantunnonpistoksia. Olisimme ehkä pussailleet julkisesti ja nostaneet keskisormea paheksuville katseille.
Ei... niitä eri lailla menneitä asioita on liian paljon tässä lueteltaviksi. Aivan käsittämätön määrä turhaan syyllisyyteen valutettua energiaa olisi silloin vapautunut. Olisin nukkunut levollisesti lukemattomia öitä sen sijaan että kyyneleet ja räkä valuen rukoilin olematonta jumalaa vapauttamaan minut homoudesta.
Jos sinulla olisi kaikki valta ja edellytykset itselläsi käytössäsi juuri nyt, mitä haluaisit tehdä noilla keinoilla suomalaiselle sateenkaariyhteisölle?
Haluaisin panostaa erityisesti nuorten parissa tehtävään valistukseen, jonka on oltava elämän- eikä paperinmakuista. Haluaisin vahvistaa heidän vastuullisuuttaan ja samanaikaisesti kertoa, miten monimuotoista sekä ihmisen sisäinen että julkinen elämä on ja mitä kaikkea mahtuu toista vahingoittamattomaan seksuaalisuuteen ja miten kulttuurisidonnainen ja horjuva on seksuaalisen normaaliuden käsite.
Panostaisin kaupallisen seksuaalisuuden macho- ja nymfimyyttien hajottamiseen ja puhuisin lämmön, hellyyden ja välittämisen tärkeydestä sukupuolisuhteen osana.
Esipuhe kirjailijalta, sekä linkki kirjaan. Se on nimetty uudelleen: Risti ja sateenkaari