Ali Smith: Oli kerran kello nolla
284 sivua. Otava, 2013
ISBN 978-951-1-26485-9
Kääntäjä: Kristiina Drews
Arvostelukappale
Skottikirjailija . Ali Smithin Oli kerran kello nolla on yksi viime vuosien huikeimmista kielellisistä leikittelyistä. Lontoossa pidetyillä illalliskutsuilla eräs vieraista, Miles Garth, lukitsee itsensä yläkerran huoneeseen, eikä suostu tulemaan sieltä ulos. Koska huoneen ovellakin on ikää yli 200 vuotta, sitä ei haluta murtaa. Niinpä kasvissyöjä-Miles yritetään saada ulos mm. tarjoamalla hänelle pelkästään liharuokaa. Jos tämä lähtöasetelma tuntuu surrealistiselta, juuri sitä tämä kirja onkin.
Oli kerran kello nolla jakautuu neljään osaan, joista jokaisella on oma kertojaäänensä. Ensimmäisenä ääneen pääsee Anna, joka on tavannut Milesin jo nuoruudessaan. Kertomusta jatkaa homo Mark, joka oli juuri se, toi Milesin mukanaan kohtalokkaalle illalliselle. Loppupuoli sulkee ympyrän sairaalasängyssä makaavaan vanhan Mayn ja nuoren naapurintytön, Brooken kautta.
Kirjan juoni on lopulta vain sivuseikka polveilevalle kielenkäytölle, jonka toiseksi tärkein tarkoitus on saada Milesin tarina kerrottua. Tärkeimpänä tarkoituksena voi pitää paitsi aivojen kielikeskuksen rääkkäämistä, myös yhteiskunnallista satiiria. Smithin tarinankerronnan sujuvuutta ei voi kyseenalaistaa; tarina nyt sattuu pomppimaan ihmisestä ja paikasta toiseen vauhdilla, joka ei ole kaikkien mieleen.
Tällaista kirjaa voi pitää kääntäjän päänsärkynä, sillä kielikuvat ja vitsit ovat usein mahdottomia kääntää sanatarkasti. Olisikin mielenkiintoista lukea englanninkielinen alkuperäisteos There but for the. Toisaalta taas juonen ohkaisuus antanee periksi käännökselliset vapaudet.
Oli kerran kello nolla vaatii lukijalta huomiokykyä monestakin syystä, eikä vähiten sen pomppivien aikamuotojen kautta. Tarinan viestikapula siirtyy kertojalta toiselle, enkä kirjan lopussa voinut olla enää ihan varma, että käsitinkö oikein kaiken, mitä kovien kansien väliin oli kirjoitettu.
Jos suomenkielinen luetunymmärtäminen on heikommissa kantimissa tai yleistieto on jäänyt vähemmälle, saattaa Oli kerran kello nolla käydä ylivoimaiseksi jo muutaman kymmenen sivun jälkeen . Tästä kirjasta ei ole suotta sanottu, että sen kielenkäyttö kerää ylistystä, mutta harva muistaa koko teosta enää parin vuoden päästä.
Teos on kuitenkin tulkinnanvaraisuudessaan valtava, jos sen varaan uskaltaa heittäytyä, eikä odota turvallista reittiä pitkin kulkevaa tarinaa. Pelkästään jo vapauden ja kontrollin suhde on hyvää pohdittavaa. Urbaani keski-ikäinen luo ympärilleen illuusion, jonka rauha särkyy niin kovin helposti. Kirjan kaupunkilaisen näkökulman voi tiivistää vaikka siihen, kuinka yksi illallispöydän keskustelijoista on sitä mieltä, että tiikerien joutaakin kuolla sukupuuttoon, koska ne syövät kauniita eläimiä, eikä nykymaailmassa ole enää mitään tarvetta eläville tiikereille.
Jo tarinan lähtöasetelma kuitenkin takaa, että liikkeellä ollaan pitkälti huumorin, erityisesti satiirin keinoin. Ali Smithin tuotannossa yhteiskunnalliset asiat ovat vahvasti edustettuina, niin myös tässä kirjassa. Kun tieto huoneeseen linnoittautuneesta Milesista alkaa leviämään, yksi jos toinenkin aktivistiryhmä yrittää omia herran tempauksen juuri heidän ryhmänsä asian puolesta tehdyksi tempaukseksi.
Oli kerran kello nolla on kannattaa lukea jo pelkästään siksi, että sitä kautta voi saada tarpeettoman intellektuellin imagon, jonka turvin naureskella kirjan yhtä tarpeettomaan ja koomiseenkin teeskentelyyn turvautuvalle, nousukasmaiselle keskiluokalle.
P.S. Kirjan suomenkielinen nimi viittaa Brooken ajatuksiin ajasta. Tapahtumapaikkana on Lontoon Greenwich, jonka kuuluisa observatorio sijaitsee nollameridiaanilla ja jota pidetään ”ajan kotina” (GMT eli Greenwich Mean Time oli pitkään eräänlainen virallinen maailmanaika). Kun digitaalikellon näyttö on täynnä pelkkiä nollia, silloin kellon täytyy olla oikeasti nolla, Brooke järkeilee. Mutta vaikka kello olisi nolla, aika ei silti pysähdy, kuten Oli kerran kello nolla osoittaa.