Entinen ammattilaiskiekkoilja, nykyinen Toronto Maple Leafsin johtaja Brian Burke jatkaa homofobian vastaista työtään. Liikenneonnettomuudessa kuolleen, avoimesti homon Brendan Burken isä kertoo vihaavansa kiusaajia ja että hän haluaa "päästä tilanteeseen, jossa jokainen voi mennä kouluun ilman pelkoa".
"Tämä on jotain jota poikani olisi halunnut. Olen tämän hänelle velkaa", toteaa Burke.
Molempien Burkejen piti marssia Toronton pridessa tänä kesänä. "Lupasin hänelle (Brendanille), että marssimme siellä" ja jatkaa "hän ei ole siellä, mutta minä olen".
Asiasta uutisoi Globe and Mail -lehti. Urheilupiireissä Burkea pidetään vaikutusvaltaisena miehenä. Hän on myös toiminut mm. Yhdysvaltojen maajoukkueen johtotehtävissä olympiakisoissa.
Brian Burken kaltaisilla miehillä on oikeasti valtaa käsissään. Burke kuuluu auktoriteetteihin, jonka sanomisia ei kuitata tyhjänpäiväisinä poliittisen korrektiuden vaatimina virsinä. Brian Burken sanomassa on hienoa myös pyrkimys "no big deal" -tilanteeseen eli tilanteeseen, jossa seksuaalinen suuntautuminen ei ole puheenaihe siksi, että asia olisi kiusallinen tai kielteinen vaan siksi, että se on aika yhdentekevää urheilussa ja liikunnassa.
Passiivinen, välttelevä, torjuva ja selän takana toimia homofobia on asia, jolle pitäisi pystyä näyttämään ovea, antamaan punainen kortti, suihkukomennus ja pelikielto. Kyse on tahtotilasta. Niin kauan kuin mennään "onhan se tärkeä asia, mutta" -linjalla, niin rinnastaisin hengettömät linjanvedot samaan kuin urheilurasismin hyväksymiseen. Kenttätasolla kyse ei yleensä ole tiedon puutteesta vaan siitä, että ei yksinkertaisesti ole kykyä kohdata toisia. Tilannetta ei yleensä auta tarve olla lajitovereiden tuoma sosiaalinen paine. Silloin koko ryhmän kohtaamistaidot voivat olla heikommat kuin ryhmän heikomman jäsenen kohtaamistaidot yksilönä.
Olisi mielenkiintoista tietää miten paljon hyviä urhelun homofobian vastaisia mekanismeja on oikeasti käytetty. Proseduurit on varmasti olemassa, mutta onko niitä päästy (sanon "päästy" enkä "jouduttu") soveltamaan käytännössä? Jos urheilun homofobian vastaisia käytäntöjä ei olla päästy soveltamaan tositilanteessa, niin kyse ei ole homofobian puutteesta vaan siitä, että ongelmaa ei joko tunnisteta tai siihen ei haluta tarttua.
Rinnastamatta ilmiöitä; rasistinen toiminta esim. kilpailuorganisaation osana johtaisi todennäköisesti sanktioihin. Päihdeongelmainen urheilija tai toimitsija saisi todennäköisesti suosituksen hakeutua hoitoon. Urheilussa voisi esim. tasosta riippuen olla skaalana ensimmäisenä faktatiedon antamista vähemmistöistä ja siitä mikä on yleisesti hyväksytty toimintatapa, jos tämä ei riitä niin sitten "jäähylle" määräajaksi. Räikeissä ja toistuvissa tapauksissa voitaisiin pyytää sulkemaan ovi perässään ja edustamaan jatkossa Mugaben Mailaveikkoja tai Ugandan Uljasta.
