Nykyaika ahdistaa?

Tälläkin keskustelupalstalla puhutaan ihmissuhteista. Osassa keskusteluja puhutaan jo entisistä suhteista, toisissa manataan sitä, kuinka vaikea on saada kunnollista ihmissuhdetta ja kolmannessa ylistetään sinkkuutta elämäntapana. En vielä tiedä, mihin ryhmään tämä postaukseni sijoittuu.

Kirjoitan tätä siksi, että olen hieman huolestunut. Minua ahdistaa lauantaisin katsella televisiosta sosiaalipornosarjaa "Temptation Island", missä pariskunnat erotetaan toisistaan eripuolille saarta samaan joukkoon kiimaisten sinkkuihmisten kanssa. Olen varmasti itse sen verran vanhakantainen ihminen, etten edes halua ymmärtää sellaista. Vielä vähemmän ymmärrän niitä ihmisiä, jotka lähtevät tuollaiseen leikkiin mukaan. Merkitseekö kuukausi tuollaisessa kohteessa heille vain "lomaa suhteesta", jonka aikana on täysin hyväksyttävää kuksia kuka ties kuinka montaa eri ihmistä ja sitten palata takaisin yhteen ja kertoa kameroiden edessä "kuinka paljon tämä saarella vietetty aika nyt syvensi ja vahvensi suhdettamme."

Miksi sitten katson sitä ja ahdistun? Hyvä kysymys. Ketä se auttaisi, jos jättäisin sen katsomatta. Itse asiassa, jos en olisi katsonut sitä nyt lauantaina, istuisin tuskin tässä kirjoittamassa tätä postausta. Ahdistukseni suurilta osin perustuu myös siihen, että turhan monta kertaa olen nähnyt/kuullut (onneksi vain kerran kokenut) kaveripiirissäni olleiden ihmissuhteiden loppuneen sen takia, ettei suhteen osapuoli/-et ole osanneet pitäytyä vain siinä seurustelukumppanissaan ja asia on myöhemmin tullut paljastuneeksi. Miksi sitten edes alkaa seurustella, jos ei kerran halua sitoutua toiseen ihmiseen ja sitoutua siihen, että seurustelu vähentää tiettyjä vapauksia? Samaan aikaan, kun tämä piirileikki jatkuu, hurrataan toisaalla parisuhdelaille. Mihin ihmeeseen me tarvitsemme parisuhdelakia, jos emme ole valmiita sitoutumaan tieten tahtoen toiseen ihmiseen, tai jos haluamme suhteen tarkoittavan vain sitä, että "nukun sun vieressä, mutta kuksin ketä haluan, revi siitä." Pelottavaa mielestäni.

Tietenkin mukaan mahtuu niitä liberaaleja ihmisiä, joiden suhde on sallivampi sen suhteen saako nusaista muitakin. Se on heidän valintansa. Ja onnittelut heille, jos se toimii. Itse olen kuitenkin sen verran mustasukkainen ihminen, etten usko sellaisen toimivan itseni kohdalla.

Tämä ei ole pelkästään homopiireissä esiintyvä asia. Pahinta minun mielestäni on se, että ihmiset menevät naimisiin, hääpäivä on kaunis kuin mikä, morsian säteilee, sulhanen on uhkea ja kaikkea. Puolen vuoden kuluttua tapaan heidät uudelleen ja kuulen, että avioero on vireillä ja astuu voimaan jokusen ajan kuluttua. Ja pahinta on se, ettei mikään instanssi edes pidä tällaista toimintaa erityisen pahana. Puhutaan vaan siitä, kuinka hyvä on se, että pääsee tilanteesta eroon, kun ilmiselvästi he eivät tulleet keskenään toimeen. Apua! Miten he sitten edes päätyivät naimisiin? :-o Eroa haettaessa on käytössä lain määräämä harkitsemisaika. Sellainen pitäisi varmaan ottaa käyttöön myös avioliittoa suunniteltaessa. Kuulutusten jälkeen on puolen vuoden harkitsemisaika, jonka ajan pariskunnan tulee asua ja elää yhdessä ja kokea se tavallisen arjen mukanaantuoma elämä, ei vain se alkuvaiheen ruusuillatanssintakausi.

Mihin ihmeeseen on kadonnut se "sen oikean" etsintä ja löytäminen? Eräs ystäväni kerran, kauan sitten minulle totesi: "Ei ole olemassa sitä oikeaa. On vain enemmän ja vähemmän hyviä kompromisseja." Tavallaan kyllä uskon tuohon ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se pitää paikkansa. Onnekseni minua on nyt siunattu erittäin hyvällä kompromissilla.

Veikkaan, että monien tätä lukevien päässä vierailee ajatus: "Pfft, tollastakin kakkaa" tai jotain tuohon viittaavaa. :) Minä en ole sanomassa, että asioiden pitäisi mennä näin tai näin ja näin. Olen vain miettimässä ääneen sitä, mille minusta tuntuu keskiaikaisine ajatuksineni. Ehkä olen toivottomasti väärällä vuosisadalla sen suhteen, että haluan pysyvän, kestävän suhteen, toivottavasti kuitenkaan en. Tarkoitukseni ei myöskään ole hyökätä kenenkään kimppuun tällä kirjoituksellani.

--Druusi

Mä myös tunnen kuuluvani joukkoon, jotka syystä tai toisesta ovat syntyneet väärälle vuosituhannelle. Eri trendit, tavat ja tottumukset ennen (lue: kauemmas taaksepäin kuin lähihistoria) ja nyt. Meidän maailmamme tapa käsitellä ihmissuhteita ja onko itse asiassa mitään kehitystä tapahtunut ja mihin suuntaan? Nykyään yksi trendiajatelmista on ”mä teen mitä haluan” kuvaa musta nykyisen meiningin itsekeskeisyyttä – ja kuitenkin, eiköhän tässä itse kukin olla jonkun renki eli aina löytyy joku tai jokin jotka välillisesti tai välittömästi vaikuttavat päätöksentekoomme.

Henkilökohtaisesti en usko rakkausavioliittoihin, vaan näen asian enempi yhteisöllisenä (kaikki sidosryhmät huomioon ottaen) kysymyksenä kuin kahden kauppana. En usko, että rakkaus sinänsä on kovinkaan kantava voima pitempiaikaiselle suhteelle, vaan kaikki se siipien alle tuleva noste ja perusta hyvälle, kestävälle liitolle tulee muualta, esim. miten sukulaiset ja ystävät ajattelevat suhteesta, miten suhde hyödyttää suhteessa eläviä (taloudelliset tekijät), mitä osapuolet menettävät jos ja kun suhde päättyy.

Ns. järkiavioliitot, mitä ennen solmittiin, eivät varmastikaan olleet aluksi mitään onnenpesiä mutta pitkän suhteen aikana kumppanit oppivat myös rakastamaan toisiaan.

Mikä muu voisikaan enempää ahdistaa kuin aika jossa elämme?

Miksi avioiliittoja pitäisi edeltää harkinta-aika? Onhan kilhaus järjestelmä jo olemassa. Ymmärtääkseni moni menee kihloihin ja/tai asuu avoliitossa ennen papin aamenta.

Häät ovat muutaman vuoden olleet suuri trendijuttu. On häämessut jne. Lapsuuden prinsessakirjojen ja romanttisten elokuvien, kuninkaallisten gloriaa säiteilee Meiju Mattilaisenkin ja hänenkin sukunsa päälle. Ja ovathan häät hieno, perinteinen tapa juhlistaa suhdetta, ei siinä mitään.

Rakkaus ei yksin suhdetta pidä kasassa, se on totta. Mutta minulle suhteeseen kuuluu itsestäänselvästi rakkaus. Toki sen syvyys ja luonne muuttuu. Alun ihastus saa enemmän toverillisia sävyjä. Tästä kertoo moni parisuhteisiin liittyvä tieteellinen tutkimus. Mitään estettä ihastuksen jatkumiselle en kuitenkaan näe. Muistan mummoani, joka vielä 80-kymmpisenä syvästi ja työttömäisesti oli myös ihastunut mieheensä.

Taloudellinen ja muu turvallisuus jne ovat tärkeitä. Työttömyys, sairaudet rasittavat suhdetta sillä silloin moni kokee arvottomuuden tunteita. Kumppanin kyky tukea ja ymmärtää nousevat ratkaiseviksi ja sitä ei kaikilta löydy. Itsekkyys on ajassamme paitsi esillä, se on myös yleisesti hyväksyttyä. Parisuhteessa yksilöllisyys on erilaista kuin sinkun vapaa yksilöllisyys. Parisuhteessa voi silti olla myös oma itsensä.

Näkisi asian näin. Vanha tapa solmia suhde ja aviolittokin on säilynyt. Se on edelleen hallitseva, yleinen malli elää toisen ihmsen kanssa. Valtaosa haluaa suhteeseen.

Suhde on kahden aikuisen ihmisen juttu. Kypsät ihmiset pysyvät suhteessa varmemmin kuin kakarat. Muutama kymmenen vuotta sitten suhteet solmittiin kutakuinkin samassa iässä. Paine suhteessa pysymiseen oli kuitenkin suurempi. Kun ensi-ihastus loppui ja arki tuli, kun mies kävi vieraissa, suhde jatkui.

Ehjä, onnellinen koti oli se ideaali keskiluokkaiselle enemmistölle. Siitä pidettiin kiinni vaikka kulissit huojuivat.

Nyt ykslilöllisyys, minä itse, on ihanne. Keskiluokalle myydään yksilöllisyyttä kaikilla rintamilla. "Hemmottele itseäsi."

Myös nopeus ja hetkellisyys on vallitsevaa, pitkänäköisyys puuttuu. Fastfood toimii kaikilla tasoilla.

Kunnon parisuhde taas muodostuu ajan kuluessa. Ja vain siinä voi saada suurta tyydytystä.

Siinä mielessä olen minäkin näitä menneen vuosisadan kasvatteja. Rakkauden syntymiseen järkiavioliitoissa en kuitenkaan yleisesti usko. Tottuminen ja mukavuudenhalu lienevät oikeampia syitä.

Se oikea, on paha klishee. Maailmassa on monta, joiden kanssa onnen voi löytää. Sattumaa on kenet heistä tapaa.

Minäkin olen huomannut nyky yhteiskuntamme pinnallisuuden ja suhtaudun epäilevästi esim. avioliittoihin, jotka solmitaan hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Tässä suhteessa olenkin varmasti toivottoman vanhanaikainen, mutta mielestäni parin olisi tunnettava toisensa pidemmän aikaa ennen kuin he menevät naimisiin/virallistavat suhteensa. Ehkäpä liittokin sitten kestäisi kauemmin eikä eroa haettaisi ensimmäisen riidan jälkeen.

Olen myös sitä mieltä, että toisen kanssa mennään yksiin sen takia että tätä rakastetaan eikä sen takia ettei parempaakaan ole näköpiirissä. Tämä on tietenkin melko optimistinen näkemys enkä ole tässä mikään ekspertti, kun kokemusta tuolta rakkauden saralta ei vielä juurikaan ole=)
Mutta tälläisen näkemyksen valossa on ainakin miellyttävämpi katsella tulevaisuuteen kuin ajattelemalla ettei rakkauden varaan kannata mitään rakentaa...

Rakkausliitolla en tarkoita sitä, että naimisiin mennään/suhde virallistetaan vain rakkauden tähden vaan sitä, että rakkauden mukana suhteeseen tulee niitä muitakin tärkeitä elementtejä kuten toisen kunnioitus, tukeminen ja ymmärtäminen. Tällä tavalla suhteesta muodostuisi kentien kestävämpi...

Tämä kuulosti nyt kyllä lähes pelottavan idealistiselta, mutta toivottavasti ei sentään täysin mahdottomalta=)

Avioliitot eivät onnistu, jos niiden luulee olevan sellaisia satulinnoja, joita näkee vanhoissa Suomi-filmeissä ja Harlekiinikirjoissa.

Historian tutkijana voin vain ihmetellä, miten tällainen käsitys näkyy olevan yleisemminkin vallalla: "ennen vanhaan" ihmiset rakastuivat, menivät naimisiin ja olivat onnellisia koko loppuelämänsä. Mikään voisi tuskin olla kauempana totuudesta.

Avioliitto-instituutio on aikoinaan syntynyt, koska oli tärkeää turvata omaisuuden siirtyminen jälkeläisille. Liitot olivat vanhempien järjestämiä, eikä avioero juolahtanut kenenkään mielenkään. Siksi liitot olivat pysyviä, vaikka ainakin miehet saattoivat hyppiä vieraissa minkä ehtivät.

1800-luvun romantiikan ajalla keksittiin, että avioliiton pohjalla saattaisi olla liittoon aikovien keskinäinen rakkaus ja puolison voisi jopa valita itse. Harvalle tosin oli mahdollista tällaista toteuttaa.

1900-luvun maaseudulla - jota varmaan monet ihannoivat onnistuneiden avioliittojen tyyssijana - olivat aviottomat lapset todella yleinen ilmiö. Avioero ei silti juuri mitenkään olisi ollut mahdollinen - samallahan olisi pitänyt jakaa suvussa kenties vuosisatoja kulkenut maatila. Naisten ei erosta juuri kannattanut haavellakaan, sillä ilman miestä vain hyvin harvalla naisella oli mahdollisuus elättää itsensä.

Kulissit siis pidettiin pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Vasta nykyään, kun naisten asema on tasa-arvoistunut, on avioero osassa länsimaista tullut heillekin mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Muualla päin maailmaa ei edelleenkään näin ole, joten katoliset ja islamilaiset maat ovat täynnä näitä "onnellisia" avioliittoja, joiden perään edelläkin kuulutettiin. Nainen on hiljaa ja sallii miehen juoksut.

Joten hieman realismia peliin, kiitos. Älkää uskoko vanhojen elokuvien onnellisiin loppuihin; kyllä se realismi tulee mukaan liittoon kuin liittoon. Silloin auttaa yleensä asioista puhuminen eikä puolison jättäminen heti ensimmäisen syrjähypyn jälkeen. Kannattaako homojenkin todella kaipailla tällaisten heterokiiltokuvien tapaista liittoa?

Kiiltokuvien palvontaa tai ei, oleellista on ajatella itse. Mitä itse haluaa ja miksi haluaa. Lopulta valkenee, jos hyvin käy, että on hakenut sokeasti jotain mitä ei itse todellsuudessa halua.

Nykyajassa on se ongelma, että moni asia saa median ansioista suhteettoman suuren merkityksen ja arvostuksen. Kun sitten on se komea ja huoliteltu, menestyvä mies, asunto arvostetulla alueella ja vaatteet ja hiukset trendikkäässä kuosissa, voi elämä yllättäen tuntuakin tyhjältä, merkityksettömältä. Ja mitäs sitten tapahtuu...? Päihteitä, extreme lajeja, seksiseikkailuja, terapiaa. Tyhjyyttä, kylmyyttä, raivoa ja epätoivoa. Neuvottomuutta. Esimerkiksi.


Ehkä yksi syy homoliittojen epäonnistumiselle on läheisten ihmisten neuvojen puute. Suhteen ongelmien yleiseksi ratkaisuksi on muodostunut ero. Ennen sukusiteen olivat kiinteämmät, oli helpompaa antaa ei-toivottujakin neuvoja liittoaan pilaaville, ohjata heitä takaisin ruotuun. Jos suhteen perusasiat ovat kunnossa niin ei se mies vaihtamalla parane! Parisuhdeasioissakin parhaat neuvot saa kokeneemmilta, esimerkiksi isovanhemmiltaan. Miettikääpä sitä!

Tuttavapiirini on täynnä näitä tapauksia, jotka ovat vuosikymmenien ajan epätoivoisesti hakeneet "sitä oikeaa". Sellainen löytyykin keskimäärin kerran kuussa ja silloin ilmoitetaan kaikille, että elämän suurin rakkaus on nyt vihdoin löytynyt. Parin viikon päästä roihu on ohi ja vaihdetaan seuraavaan. Tuskin tuntematon ilmiö heteroidenkaan keskuudessa. Ilmiö tunnetaan nimellä sarjamonogamia. Heteroilla kierre usein päättyy lapsen syntymään ja avioliittoon.

Ihmiset tuntuvat nykyään luulevan, että ihmissuhteen pitäisi olla vuosikymmenestä toiseen sitä palavaa ensirakkautta; ikävä kyllä se ei ole mahdollista. Asia ahdistaa, koska viihdeteollisuus on saanut meidät uskomaan oikean ihmissuhteen olevan pelkkää roihua alusta loppuun. Mutta ensi-innostuksen jälkeen pitää vain jaksaa elää sen valitun kanssa, vaikka joka minuutti ei enää teekään mieli hypätä sänkyyn. Sen ilmiön nimi taas on rakkaus.

Viihdemaailma on osasyynä siihen, miten nykyään suhtaudutaan elämänkatsomuksellisesti suhde-elämään. Tai niin minä ainakin sen näen.
Yhdessä kirjoituksessa peräänkuulutettiin myös perhesuhteiden muuttumista nykysen suuntaan ja siitäkään en ole eri mieltä. Ennen saattoi koko suku asua yhden ja saman katon alla, vauvasta vaariin. Nykyisin on vain trendikästä olla sinkku, tehdä iso ura, asua yksin ja näyttää menevälle. En tiedä, onko siinäkään mitään sen suurempaa vikaa.

Tottahan se on, että rakkauden ensi huumaus, kukkain päällä tanssiminen ja muut sen sellaiset kliseet, jotka kuuluvat rakastumisen ensi vaiheisiin eivät kestä kuin sen ohikiitävän hetken. Sen takia elokuvatkin loppuvat yleensä siihen kohtaan, kun pari saa kauan kaivattuaan toisensa. Kuka meistä haluaisi nähdä ah-niin-romanttisen elokuvan lopuksi, kun vaimo ilmestyy ensi kertaa resuisessa aamutakissaan asuntovaunun kylpyhuoneesta, papiljotit päässään homssuisena (asuntovaunun? toki, hehän sanoivat karkaavansa tekemään oman elämänsä!) nalkuttamaan miehelle, joka on jättänyt soffalle parin likaisia sukkia.

Järjestettyihin avioliittoihin en sen sijaan usko. Sen verran minussa on idealistia, joka uskoo rakkauden olemassaoloon. Uskon myös siihen, että mitä kauemmin parit ovat yhdessä, sitä enemmän he kasvavat yhteen ja "tottuvat" toistensa olemassaoloon. Tai näin käy, jos pariskunta tekee töitä suhteensa eteen. Itse näen sen sellaisena arkipäivän rakkautena. Ei rakkaus ole ainaisia ruusukimppuja tai kynttiläillallisia, vaan se voi olla halaus ja pusu toisen tullessa töistä kotiin tai se voi olla pieni yllätys: "kulta, tiskasinkin, vaikka oli sun tiskivuoro." Mutta se on jotain, minkä eteen pitää tehdä töitä. Ei se tipu parisuhteeseen jostain taivahalta. :-)

-Druusi, hassu :)

Hassua. Sekä ideaalit että kyyniset uskomukset rakkaudesta on taas esitetty.

Pikku lisänä täytyy vielä kertoa muutama esimerkki omasta elämästä. On oikein mieltä lämmittävää rutistaa omaa rakasta töistä tullessa. Kiihottavampaa miestä en ole koskaan nähnyt tai saanut. En saa hänestä tarpeekseni. Silmä lepää vaikka hänellä olisi aamulla herätessään silmät sihrussa ja hiukset sekaisin.

Okei, olemme olleet yhdessä vasta puolivuotta. Kaikki voi muuttua, mutta nautin hetkestä.

Toisaalta edellinen suhde kesti n. kolme vuotta: Kertaakaan ei ärsyttänyt arkiolemus ja seksuaalinen veto pysyi ja vain parani aina viimeiseen kertaan saakka. Molempien mielestä.

Meitä on moneksi.

Hmmm. Pidettiinköhän minua nyt esimerkkinä kyynisestä suhtautumisesta rakkauteen?

Minun puolestani ihmiset saavat aivan vapaasti vaihtaa partneria vaikka monta kertaa yössä tai muuttaa asumaan uuden kaverin luokse puolen vuoden välein. Mutta turha sitten tulla ruikuttamaan, kun "nykyajan" suhteet eivät kestä, jos itsekään ei ole valmis sitoutumaan.

Yhtä minun sen sijaan on vaikeampaa ymmärtää ja se on tämä valtava mustasukkaisuus, jota näen kaikkialla. Siitä omasta kullasta pitävät monet kiinni kynsin hampain, vaikka seksielämä olisikin jo lakastumaan päin.

Syrjähyppyjä ei sallita, vaikka molempien todellisuudessa tekisikin mieli. Jos puoliso jää kiinni, niin se on sitten moro. Sekin vaikuttaa minusta kovasti amerikkalaisten heteroelokuvien tiukkapipomoraalilta, joka sopii huonosti meille Euroopan homoille. Jotkut tietysti ovat sairaalloisen mustasukkaisia luonnostaan, eikä sille mitään voi.

Jos toisesta todella välittää, niin sallii tälle kyllä vapauksia seksinkin suhteen. Kyllä puolisoonsa pitää sen verran voida luottaa.

Mun kohdalla mustasukkaisuus on ollut kyllä suoraan verrannollinen itsetuntoon. Parikymppisenä kun sitä oli itsetunto nollissa, niin mustasukkaisuus silloista seurustelukumppania kohtaan saattoi olla aika sairaalloista. Nyt iän myötä kun on itsetuntemus kasvanut ja tietää itsensä ja nykyisen suhteensa varmaksi ja horjumattomaksi, niin eipä ole juuri mustasukkaisuutta esiintynyt puolin eikä toisin, vaikka ehkä pientä aihetta jonkun silmissä olisi ollutkin ;-)

Niin, elämme samassa maassa, mutta eri maailmassa :)

Sinänsä Eerikin esittämä mielenkiintoinen näkökulma valaisee suhteen ulkopuolista seksiä harrastavien ajatuskulkua. Olen moista käytöstä pitkään ihmetellyt.

En ole mustasukkainen enkä omistushaluinen. En roiku kumpanissani kynsin hampain. Oveni on aina auki ja hän tietää sen. Tiedämme molemmat, että ennen pitkää löytäisimme kyllä uuden kelvollisen miehen. Kumpikin tietää myös sen, että seuraa ja seksiä saisimme molemmat enemmänkin kuin voisimme hoidella.

Mutta me haluamme olla yhdessä. Minä haluan olla mieheni kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi minua niin syvästi koskettaa, että siitä jotain itselleni saisin.

Vain jos en pystyisi itse enää miestäni seksuaalisesti tyydyttämään, vakavan vamman tms. takia, voisin sallia hänen hakea tyydytystä muualta. Toisaalta kun itseäni ajattelen ei tyydytys itsestäänselvästi tarvitse penetraatiota yms. Masturbointi rakkaan kumppanin vieressä em. tilanteessa on tyydyttävämpää kuin muualta haettu hetken lohtu.

Jos kumppanini kokisi tarpeelliseksi hakea seksiä muilta, se loukkaisi minua suuresti.

Tiedän, että suhteen ulkopuolista seksiä haetaan vaihtelun, jännityksen, itsetehostuksen jne. takia. Minulla on kuitenkin ollut sen verran miehiä, että tiedän mitä sieltä rintamalta voi saada. Kertaakaan en saanut sellaista tyydytystä mitä olen suhteessa ollessani saanut.

Ei suhde välttämättä yhteen syrjähyppyyn kaadu, mutta minä en kuulu sen pelin kannattajiin.

Kyynisimmät väittävät, että jokainen on potentiaalinen pettäjä tai pettää ennen pitkää. Meitä on kuitenkin monia, jotka saavat täyden tyydytyksen suhteestaan. Ehkä meillä on sopivampi kumppani. Ehkä kyse on elämänkatsomuksen eroista.

EvilS: Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla!

En todellakaan ymmärrä eerikin ja kaltaistensa arvomaailmaa. Eikös tuollainen oman mielihyvän tavoittelu johda kuitenkin itsekkyyteen...tai sitten johdu siitä. Jos minusta tuntuu, että kumppani on minulle se jota rakastan ja kenen kanssa haluan olla, niin ilmanmuuta siitä seuraa että haluan jakaa hänen kanssaan myös seksuaalisuuteni.

Oman bf:n kanssa on mennyt välillä todella huonostikin, mutta aina olen hänelle pystynyt suoraan sanomaan, että hän on kuitenkin minulle edelleen se 'unelmajätkä'. Kenenkään muun kanssa en edes halua seksiä. (Tyhmää tai ei, mutta sekin piti käytännössä kokeilla ja todeksi havaita. Ei siitä mitään muiden kanssa tule, koska tunne ei ole mukana)

Tietysti siinä tapauksessa, että kumppanin kanssa on vain siksi, että parempaakaan ei nyt juuri ole saatavilla, niin ymmärtäähän sen että ei sen seksinkään kanssa niin tarkkaa ole. Silloin taas homo-stereotypiat vahvistuvat... naidaan kenen kanssa vaan, koska vaan, ilman mitään sitoumuksia :(

Niin... on mustasukkaisuutta ja "mustasukkaisuutta".

Jos mustasukkaisuudeksi lasketaan se, että en hyväksy miehelleni syrjähyppyjä, niin ok: olen mustasukkainen. Tähän tietysti huomautuksena, että en salli niitä myöskään itselleni. Joskus kokeillut, eikä kannattanut.

Mutta minulle mustasukkaisuus on kumppanin muun elämän rajoittamista ja hänen toimiensa kyseenalaistamista. Ei sallittaisi kumppanille suhteen ulkopuolista elämää ilman epäilyä pettämisestä.

Vaikka suhteessa eletäänkin, niin täytyyhän muutakin elämää olla! Ei ne vanhat kaverit/ystävät seurustelun alettua katoa. Esimerkiksi: mieheni ei viihdy homopaikoissa lainkaan. Mutta ei hänelle ole tullut mieleenkään kieltää minua käymästä niissä ystävieni kanssa. Ja päinvastoin: jos hän haluaa viettää aikaansa omien ystäviensä kanssa ilman minua, niin miksi minä sen kieltäisin?

Jos mieheni joskus pettäisi, niin suoraan sanottuna en tiedä, miten reagoisin. Todennäköisesti suhde ei ainakaan heti kaatuisi siihen. Mutta pystyisinkö enää luottamaan häneen? Jos en, niin sitten kaatuisi.

Mutta onneksi tuota ei tarvitse ainakaan etukäteen murehtia :)