Kynän kammo

Näin taas painajaista aiheesta opiskelut. Näin se menee joka kerta: Minä luen ja harjoittelen normaalisti ja sitten eteen tulee koetilanne ja minä en muista mitään oppimaani tai sitten opiskelijatoverini ovat fiksuja ja osaavia, mutta minä en ymmärrä yhtään mitään.
Näin tapahtui oikeastikin eikä minusta tullut ikinä oppinutta, keskeisin ammatillinen valmius jäi kansanopistossa suoritetuksi kurssiksi. Kaikki suvaitsevaiset ihmiset luonnollisesti pitävät minua tosi älykkäänä ja ihmettelevät, miksi minä en ole opiskellut joksikin suureksi, kuten vaikka sairaanhoitajaksi tai jopa lääkäriksi.
Suhtaudun oppimattomuuteeni tunteellisesti, mutta kun tänään heräsin kuudelta, mietin sitä analyyttisemmin. Tuli mieleen yksi kirja, jossa puhuttiin itsetuhoisesta älykkyydestä. Yksi itsetuhoisen älykkyyden laji on se, että sabotoi omaa menestystään koska alitajuisesti uskoo, ettei menestys ole itseä varten. On siis hyvin alhainen itseluottamus.

Tässä tämä muuttuu yhteiskunnalliseksi asiaksi. Minusta tuntuu, että jos olisin kasvanut kannustavammassa ympäristössä, olisin selvittänyt opiskeluvaikeuteni enkä olisi jäätynyt niiden edessä, mutta nyt minä jähmetyn heti kun tulee kylmää vettä vasten kasvoja. Minusta tuntuu, että lannistaminen on liittynyt siihen, että kuulun sukupuoli -ja seksuaalivähemmistöön tai sitten se on itsesyrjintää.

Tämä on se syy, miksi minä olen anarkisti ja tykkään Yhdysvalloista. Yhdysvallat osaa olla kannustava ja vapaamielinen, kun taas Suomi on kateellinen ja suvaitsematon. Täällä jatkuvasti muistutetaan katajista, joihin on tullut kapsahdettua.

Jos kyse on alasta. Must sä oot älykäs ja lahjakas. Osaat kirjoittaa sujuvasti, oikein.

Koetilanteet ovat stressaavia, kun pitäisi muistaa juuri opittuja asioita ja kirjoittaa niistä vakuuttavasti paperille. Käytin sanaa "muistaa". Nimittäin lukemani ja oman kokemukseni perusteella ihmisen oppiminen on kaksivaiheista. Ensin muistetaan uusia asioita ja viimeistään hieman myöhemmin ne sitten sisäistetään. Jos sisäistetään. Sisäistäminen edellyttää, että opittu asia napsahtaa loogisesti ajateltuna kohdalleen. Tulee sellainen ahaa-elämys. Tämä on aivojen vaatima oma prosessinsa, joka voi vaatia oman aikansa ja hyvän opettajan, eli selittäjän. Kun oppiminen menee sisäistämisen eli syvällisen ymmärtämisen tasolle, paperille on helppo rykäistä asiat vaikka omin sanoin ja täysin toisesta näkökulmasta. Ja asian muistaa. Valitettavasti koulujen kurssiaikataulujen puitteissa tähän ei usein ole aikaa, ja siksi kokeissa vain muistetaan edellisen yön aikana päntättyjä tietoja. Parin päivän kuluttua niitä ei enää muista. Lisäksi aikuinen oppii eri tavalla kuin lapsi tai nuori. Tämä on haasteellista työelämässä olevien koulutuksessa. Työelämässä onkin tyypillistä, että oppiminen onkin käytännönläheistä "opi tekemällä" -lähtöistä.

Ellei sitten ole valkoisen paperin kauhua, eli pelkää sitä, että yleensä suoltaa omasta päästään ajatuksia toisten luettavaksi. Eli pelkää esittävän virheellisen tiedon ja pelkää siitä seuraavaa muiden esittämää arvostelua. Oppimisessa tämä on luonnollinen osa prosessia eikä siitä kannata kantaa huolta. Ja koko elämä on elinikäistä oppimista. Vanhat ja viisaat kuolevat vanhuuteen. Eivätkä he edes silloin ole täysin oppineita. Tähän vedoten on luonnollista, että ei tiedä kaikkea, tai tietää niistä virheellisesti. Työelämässä asiantuntijarooleissa oleville tämä on jatkuvasti takaraivossa piilevä peikko, kun muille pitäisi jakaa oikeaa tietoa. Korkeasti koulutetuille yliopistojen professoreille ja tohtoreille väärässä oleminen voikin olla kova paikka ammattiylpeyden näkökulmasta.

Joten ei kannata lannistua. Kärsit itse asiasta ihan luonnollisesta asiasta. Kuten sanoit, itsetuntoa on saattanut nakertaa seksuaalivähemmistöön kuuluminen. Toisaalta itsetuntoa voisi kohottaa muistaa aina välillä, että usein tällaiset ihmiset ovat olleet samalla tavalla tai toisella sillä tavalla erikoisen älykkäitä, että ovat erottuneet joukosta. Taiteilijoita, tieteentekijöitä, jne.

Jos haluat oppia uusia yleisasioita, kannattaa harkita aikuislukiota, jonka kautta voi sitten ponnahtaa korkeamman tason ammattikoulutukseen esim. ammattikorkeakouluihin. Tiedän muutamia 50-vuotiaita, jotka työelämä on hylännyt piilotetun ikärasismin myötä, kun peruskoulutus ei ollut nykyvaatimustasoon nähden riittävää. He ovat hakeutuneet ammattikorkeiden aikuisopintolinjoille hakemaan tutkintoa, jonka avulla voivat sitten perustaa vaikka oman yrityksen, jos eivät enää muuten työllisty. Mahdollisuuksia on, jos niihin vain haluaa tarttua.

Koetilanneuni on yksi unien perusaihe.. niitä näkevät kaikki tai lähes kaikki. Minulla se yleensä menee niin että olen teatterin lavalla, enkä osaa vuorosanoja.

Luin jostain lapsen kuoluun suhtautumisesta sellaista, että lapsi, jota kannustetaan ja joka saa tukea, suhtautuu koulutehtäviin haasteina, ja tekee parhaansa. Sen sijaan lapsi, joka ei sa tukea eikä kannustusta, tekee kaikkensa välttyäkseen tehtäviltä tai selvitäkseen niistä yli, läpi, ohi. Hän ei käytä energiaa yrittämiseen vaan välttelyyn, saattaa sutaista jotain ja toivoo että tilanne menee sillä ohi.

Tälläisenkin asian kun aikuisena tiedostaa omasta käyttäytymisestään, voi valita suhtautumisensa toisin ja lopettaa välttelyn, vaikka se olisikin tunneperäisesti hankalaa ja laittaa energiansa siihen että suorittaa aidosti omalla tasollaan.

Hyvin kirjoitettu, kesäpoika!
Koko elämäni olen lähinnä vältellyt. Vanhempien odotukset olivat suhteettomia, niin kuin ne suurella ikäluokalla usein ovat ja minulle oli pienestä lähtien täysin selvää, etten tulisi mitenkään niitä täyttämään. Jos jotain täytän, niin se vain johtaa vaatimusten kasvamiseen. Nykyäänkin onnistumisen hetkellä minulla on sellainen tunne, että onnistuminen tarkoittaa vain että minuun kohdistetut vaatimukset kasvavat, enkä iloitse siitä. Tulee vain lisääntynyttä rimakauhua.
Kun olen katkaissut välit vanhempiini ja sukuun niin olen menestynyt paremmin.

Minä tiedän, että ihmiset tarkoittavat hyvää sillä, että ne sanovat, että minun pitäisi pyrkiä korkeammalle, mutta olen julma itseäni kohtaan aina kun jään kiinni mokasta. Erehtyminen on inhimillistä ehkä joidenkuiden toisten tapauksessa, mutta minä hajoan kappaleiksi joka kerta. Vastuu on sama kuin menisi piiloon nyrkkeilysäkin sisälle ja kaikki vain sen takia, että saisi enemmän rahaa, josta kuitenkaan ei nauti.