HS: Häpeä hävisi länsimaista

Hesarin jutussa väitetään, että häpeämättömyys on nykyään yhä trendikkäämpää. Kulttuuriantropologi Matti Sarmela väittää häpeän tyystin kadonneeksi. Häpeä kuului hänen mukaansa kyläkulttuuriin. Jos joku töppäsi koko kylä tai suku sai hävetä. Enää ei ole mitään minkä edessä hävetä.

Eräästä vähemmistöstä katsellen totean, että lehden väite on väärä. Ainakin homous on yhä vieläkin monen mielestä häpeällistä. Huomaan "paatuneena" homonakin, että jotakin omasta häpeästä on vielä jäljellä tuolla selkäytimessä hyvin syvällä. Tuskin se sieltä ikinä lopullisesti häviää, teki mitä tahansa. Sen kanssa on vain elettävä edelleen.

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/H%C3%A4pe%C3%A4+h%C3%A4visi+l%C3%A4nsimaista/1135251095825

Olen samaa mieltä JuhaniV:n kanssa. Ainakin minun sukuni häpeää minua.

Luin tuon Häpeää käsittelevän sivun HS:n kulttuurisivuilla. Aihetta oli käsitelty eri näkökulmista. Jäin miettimään miksi jotkut pitää häpeää jotenkin hyvänä ominaisuutena. Mielestäni häpeämättömyys ei ole samaa kun vailla omatuntoa oleva.

Häpeä perustuu alemmuuden ja mitättömyyden tunteeseen enkä näe että sillä olisi mitään myönteisiä ominaisuuksia.
Jutussa viitattiin että koska ei mitään hävetä niin ei oteta huomioon muita ja käyttäydytään muita loukkaavasti. Mutta johtuuko tuo häpeämättömyydestä? Eikö se pikemminkin viitaa narsistiseen ja itsekeskeiseen toimintaan jossa vaaditaan kaikki minulle nyt ja heti.

Jussi on huomannut sen, että häpeä voidaan määritellä hyvinkin eri tavalla ja eri näkökulmista.

Myötähäpeä ei ainakaan ole hävinnyt mihinkään. Ja kyllä sitä häpeän tunnetta vieläkin esiintyy, vaikka kulttuurintutkijat eivät sitä huomaisikaan.

Häpeä on onnea estävä tunne. Mitä enemmän häpeää, sen huonompi itsetunto. Häpeä ei edistä mitään (käytöstä), se vain rajoittaa.

Hyvällä itsetunnolla varustettu ei tunne häpeää, kun epäonnistuu. Korkea itsekontrolli ja eettinen toiminta eivät tarvitse häpeää käyttövoimakseen, joskin häpeä on hyvin voimakas käytöksen säätelijä.

Ennen oli käytössä häpeärangaistuksia, joissain kulttuureissa niitä varmaan käytetään yhä.

Häpeän tunne on niin voimakas käytöksen säätelijä, häpeään saattaminen niin voimakas keino manipuloida ihmistä, että mä itse tunnen syvää vastenmielisyyttä sen tietoista käyttöä kohtaan. Kiusaaja yrittää saattaa kohteensa häpeään.

Jussi: <Häpeä perustuu alemmuuden ja mitättömyyden tunteeseen enkä näe että sillä olisi mitään myönteisiä ominaisuuksia.
Jutussa viitattiin että koska ei mitään hävetä niin ei oteta huomioon muita ja käyttäydytään muita loukkaavasti. Mutta johtuuko tuo häpeämättömyydestä? Eikö se pikemminkin viitaa narsistiseen ja itsekeskeiseen toimintaan jossa vaaditaan kaikki minulle nyt ja heti.">

Olen aika pitkälle samaa mieltä. Kenties sanaan häpeämättömyys on liitetty sana synti, jota pitää hävetä. Kun toisaalta "synti" on teko, joka on väärin toista ja/tai itseä kohtaan.. juuri tuolla narsistisella, itsekeskeisellä toiminnalla; Ei välitetä seurauksista, mitä toiselle tai itselle tekee. Mietin, kuuluuko tämä vain meidän aikaamme: Ihmiset ovat aina olleet luonnostaan melko itsekeskeisiä. Omatunto yleensä herättää syyllisyyden (kun sen tiedostaa), jos on tehnyt väärin toista/itseä kohtaan. Silloin on se miettimisen ja "katumuksen" aika, voinko tulevaisuudessa tehdä toisin?

Häpeä on niitä aiheita, joista pölistään miten sattuu, pysähtymättä hetkeksikään määrittelemään mistä oikeastaan puhutaan. Siinä menee aina sekaisin erilaiset häpeän aiheet ja muodot. Puhutaan päällekkän tarpeellisesta, sosiaalista rauhaa ylläpitävästä häpeästä ja sitten esimerkiksi seksuaalisesta häpeästä, ikään kuin ei voisi olla ensimmäistä ilman jälkimmäistä. Esimerkiksi homoutta pitäisi hävetä kovasti, koska jos ei häpeä, niin se ilmentää samalla muutakin häpeämättömyyttä. Toisin sanoen häpeästä käsitteenä tehdään muodoton könttä: sitä joko häpeää aivan kaikkea tai sitten ei häpeä mitään, eli on häpeämätön.

Hieman samanlaisia käsitteellisiä ongelmia on esimerkiksi puheessa yhteisöllisyydestä. Sekin on aihe josta puhutaan valtavasti, mutta koskaan ei määritellä mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Yhteisöllisyydestä puhutaan yleensä "individualismin" kritiikin yhteydessä, mikä aiheuttaa valtavasti sekaannusta, koska individualismi sekoitetaan tällöin yksilöllisyyteen. Jokainenhan on väistämättä yksilöllinen, mutta jokainen ei välttämättä ole omaksunut kapitalistisen ihmiskuvan mukaista individualismia, ts. yksilöllisyys ei rakennu jokaisella kulutusvalintojen tms. kautta. Kun yksilöllisyys sekoitetaan tällä tavalla individualismiin, jää ainoaksi vaihtoehdoksi yksilökielteinen kollektivismi.

Näitä käsitteellisiä sekaannuksia toisaalta tuotetaan myös tietoisesti, koska se joka hallitsee keskustelussa käytettäviä käsitteitä hallitsee myös keskustelua. Homoseksuaalisuutta vastustava heteroseksisti hyötyy, jos keskustelussa sekoitetaan toisiinsa sosiaalisesti tarpeellinen häpeä ja väärä seksuaalinen häpeä. Totalitäärisen kollektivismin kannattaja saa niin ikään etulyöntiaseman, jos sekoitetaan keskenään yksilönvapaus ja kaupallinen individualismi.