moikka Kielonkukka. Hieno blogi ja elämäsi on kuin minun. Ihana mies, lapset ja kaikki hyvin mutta viehtymys naisiin sekoittaa pakkaa. Minä kokeilin, petin ensimmäistä kertaa ja pariterapiassa sitten kerroin. En ole pyytänyt anteeksi mutta olen saanut anteeksi. En pyydä anteeksi sitä mitä olen, mutta en saa miestä ymmärtämään mitä olen. Ja juuri tuo, että miksi seksuaalisuuden pitää määritellä kenen kanssa haluaa elämää - arkielämää viettää. Minä voisin olla tässä ja nyt, mutta kokea intohimoa jossain muualla. Jos haluat vaihtaa ajatuksia samanlaisesta tilanteesta, kirjoittele: sunmuru73@gmail.com
Myöhäinen herääminen, osa 2
Moi kaikille,
huomaan että monet kokevat onnea heräämisestään, toisaalta pelkoa siitä miten elämä jatkuu.
Kun oma historiani on se, että olen ollut kiinnostunut naisista jo varhaisesta kouluiästä, ja ymmärtänyt mistä on kyse vasta nelikymppisenä, niin onhan siinä monta, monta sellaista vuotta, kun ei ole kokenut olevansa samalla viivalla muiden juttujen kanssa. Pelotti suorastaan, kun miehet lähentelivät - en ymmärtänyt, miten minun pitäisi vastata, kun tunteita ei juuri ollut. Yksi ja ainoa mies ja avioliitto, joka on nyt päättynyt.
Kun nyt olen elänyt muutaman vuoden parisuhteessa naisen kanssa, huomaan että yhä vähemmän ja vähemmän välitän siitä, onko muilla asiaan sanomista. Totta on, että sukulaisille en ole asiasta avautunut. Omat aikuiset lapseni ovat asian hyväksyneet. Lähimmät ystävät tietävät, mutta toki on tukku ihmisiä töistä ja harrastuksista, joille en ole puhunut. Muttamutta, se mitä elämääni kuuluu, ei ole piilossa eikä salassa, mutta ei vain tule kummemmin esille - enhän näe monien aviomiehiäkään, eikä niistä koskaan puhuta, joten... ei huolta. Ymmärrän varsin hyvin, että monella on asiasta hyvä vainu, ja silti hyväksyvät minut entisenä minuna. Onhan se vähän pitkäpiimäistä omassa mielessä, mutta oikeasti ei minun elämästäni heteroparinakaan juuri kukaan kysellyt mitään. Sen verran merkityksellisiä ne puolisot ovat, uskotteko?
huomaan että monet kokevat onnea heräämisestään, toisaalta pelkoa siitä miten elämä jatkuu.
Kun oma historiani on se, että olen ollut kiinnostunut naisista jo varhaisesta kouluiästä, ja ymmärtänyt mistä on kyse vasta nelikymppisenä, niin onhan siinä monta, monta sellaista vuotta, kun ei ole kokenut olevansa samalla viivalla muiden juttujen kanssa. Pelotti suorastaan, kun miehet lähentelivät - en ymmärtänyt, miten minun pitäisi vastata, kun tunteita ei juuri ollut. Yksi ja ainoa mies ja avioliitto, joka on nyt päättynyt.
Kun nyt olen elänyt muutaman vuoden parisuhteessa naisen kanssa, huomaan että yhä vähemmän ja vähemmän välitän siitä, onko muilla asiaan sanomista. Totta on, että sukulaisille en ole asiasta avautunut. Omat aikuiset lapseni ovat asian hyväksyneet. Lähimmät ystävät tietävät, mutta toki on tukku ihmisiä töistä ja harrastuksista, joille en ole puhunut. Muttamutta, se mitä elämääni kuuluu, ei ole piilossa eikä salassa, mutta ei vain tule kummemmin esille - enhän näe monien aviomiehiäkään, eikä niistä koskaan puhuta, joten... ei huolta. Ymmärrän varsin hyvin, että monella on asiasta hyvä vainu, ja silti hyväksyvät minut entisenä minuna. Onhan se vähän pitkäpiimäistä omassa mielessä, mutta oikeasti ei minun elämästäni heteroparinakaan juuri kukaan kysellyt mitään. Sen verran merkityksellisiä ne puolisot ovat, uskotteko?
Xmie
Tuota minäkin olen ajatellut, että varmaan kun sen aika tulee ja tulee hetki jolloin minulla on nainen en ala asiaa kailottamaan. En varmasti sen enempää kuin ennenkään suhteistani. Voi puhua kumppanistani. Ehkä minun kohdalla siinä on sekin, että tässä elämänvaiheessa, kun lapset ovat vielä pieniä ja edessä on koulut ja muut niin tahdon vähän suojella heitäkin. Esikoiseni on jo valmiiksi aika altin kiusaamiselle ja olen kovin saanut näiden ensimmäisten kouluvuosien ajan taistella, että sellainen loppuu alkuunsa.
Mutta sitten ehkä, kun tämä elämänvaihe on ohi voin olla avoimempi, kun on sen aika. Isovanhemmat tahdon myös säästää. He eivät syrjisi, mutta kantaisivat murhetta lapsista ja sitä en tahdo heidän viimeisille vuosille.
Sunmuru73 laitoin viestiä :)
Nyt voisin tänne kertoa vähän enemmän itsestäni ja tilanteestani kokonaisuudessaan. Blogiini en uskalla kaikkea kirjoittaa, kun sinne nyt voi eksyä kuka vaan enkä tahdo tunnistautua. Tänne eksyvät ovat varmana tavalla tai toisella samassa tilanteessa niin siinä ei ole menetettävää jos sellainen olisi lähipiirissä :)
Eli olen 27 vuotias nainen ja myöhään herännyt lesbo ja minulla on kolme lasta joista kahdella on autisminkirjoon kuuluva neurologinen kehityshäiriö. Itselläni on myös lievä ja nämä on sitten näitä seikkoja jotka pistävät vähän ajattelemaan tätä tilannetta monelta kantilta. Miehen kanssa ollaan nyt puhuttu jo tästä ja hän on perillä seksuaalisuudestani.
Tilanteessa on monenlaista hämmentäjää ja taas myös kummallista onnea. Ja välillä tunteet heittelevät vähän laidasta laitaan. Olen onnellinen, että vihdoin ymmärsin tämän. Olen onnellinen, että viimein voin päästä syyllisyydestäni. Voin kuitenkin myöntää, että seksuaalinen elämä parisuhteessa kanssani ei ole ollut ihan sitä mitä kumppani välttämättä odottaisi. Vaikka olen aina tiennyt, että pidän enemmän naisita, en ole sisäistänyt tätä sillä tasolla. Olen koittanut kaivaa tekosyytä jos toista epämukavuuteeni ja haluttomuuteeni miehiä kohtaan. Nyt oikeastaan se jo vähän huvittaakin. Ennen miestäni jo etsin naista kumppaniksi, mutta silloin asuin vielä pienellä kunnalla ja jotenkin sitten kuitenkin ajauduin varmaan omaa yksinäisyyden pelkoanikin suhteeseen mieheni kanssa. Hän on kuitenkin mielettömän mukava tyyppi ihmisenä. Ajattelin, että kyllä minä siihen parisuhdepuoleenkin sitten totun. Huvittavaa on se, että mieheni on aika feminiininen. Koen aika usein itseni joksenkin äijämäiseksi hänen rinnallaan. Ehkä siinä on jopa piillys se salaisuus, miksi sitten hänen kanssaan lähtti kuitenkin perhe rakentumaan. Suhteemme ei ole mitenkään heteronorminen.
No, nyt olen aikalailla voiton puolella, kun ymmärrän. Mutta ymmärryksen tuominen elämään käytännössä luokin monenlaisia haasteita. Ensinnäkin lapset. Täytyy myöntää, että he ovat aika haastavia. Ja heillä on kuntoutusta jos toista useamman kerran viikossa. En myöskään pysty menemään työelämään, koska pienempi ei sopeudu hoitoon vielä tässä kohtaa. Eikä esikoinen pärää aamuisin siihen asti, että koulu alkaa. Eli olen ajallisesti ja taloudellisesti kovin riippuvainen puolisostani. Puhumattakaan henkisesti, koska erityislapset vievät niitä kuuluisia voimavaroja kaikessa ihanuudessaan ja siinä kohtaa toinen aikuinen on kohdallaan. Tietenkin mieheni tulee olemaan isona osanea heidän elämää kävi miten kävi, mutta esim. niinkin arkinen rutiini kuin nukuttaminen yhdellä aikuisella on näillä aikamoisen haastavaa. Myöskään kukaan sukulainen ei pärjää heidän kanssaan, joten siitä ei olisi apua.
Toinen on omat hasteeni. Ne eivät paljoa arkeen vaikuta, mutta siinä määrin kuitenkin, että oma pärjääminen tässä tilanteessa ilman toista aikuista jännittää. Arjenhallintani on kausittain vähän niin ja näin. Yksinään aikanaan pärjäsin hyvin, kun sain keskittyä asiaan kerrallaan, mutta tämä multitasking on aika moinen haaste minulle :D Saatika raha- ja paperiasiat.
No tässä kohtaa tulee todellakin sitten punnittua, että mitä kannattaa tehdä.
Mieheni reaktio koko juttuun on kumma. Vähän kuin ei mitään olisikaan. En oikein ymmärrä hänen suhtautumistaan. Hän on aiklalailla olemassa sen lopunelämän yhdessä. Hän välittää minusta paljon. Hän ei kai osaa ajatella elämää ilman minua. Sinänsä meillä on hyvä koska emme riitele ollenkaan ja meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.
Minä soitin Setan sosiaalityntekijälle ja me tapaamme alkusyksystä. En oikein tiedä mitä siltä odottan. Koitin myös ilmoittautua Sateenkaariperheiden luomuisät ja -äidit ryhmään, mutta siletä ei olla vastattu mitään. Pitää varmaan soittaa. Saattavat olla lomallakin.
Mutta tunteet ovat onnensekavat. Olen iloinen, että löysin ja ymmärsin vihdoin tämän asian, mutta on tämä tilanne itsessään kietämättä vähän hankala. Minä ehdottaisin miehelleni jotain vakituista seksisuhdetta niin minun ei tarvisi siitä enään tuntea syyllisyyttä, mutta sitten taas hänen suhtautuminen siihen ei ole niin hyvä. Han tahtoisi olla minun kanssani. Hänen on kovin vaikea hyväksyä sitä, että se ei oikeasti tunnu minusta hyvältä. Kaipaisin myös ihan joskus sitten tulevaisuudessa elämää naisen kanssa.
Asia kuitenkin kerrallaan. Tällähetkellä en yhtään osaa ajatella mihin päädyn. Kenties johonkin hullunkuriseen polyamoriseen suhteeseen missä meillä on molemmilla oma nainen ja toisemme ystävinä samassa perheessä :D No ei kai...
Mutta ajattelin edetä hitaasti ja rauhassa. Nuo lapset ovat piirteineensä aikamoisen herkkiä ja esikoinen on varsinkin todella huono missään muutoksissa. Hän itkeskelee edelleen, kun kaksi vuotta sitten hänellä oli erillainen tyyny. Mitenköhän perheenrakenteenmuutos menee. Huhhei! Arjen ajattelu ilman toista aikuista tuntuu mahdottomalta tämän pakan kanssa. Ja vielä miten ihmeessä saan mieheni ymmärtämään, että rakastan kyllä häntä kuin hullu puuroa, mutta rakkaus on enemmän veljellistä...
Ei voi muuta sanoa, kun elämä on mielenkiintoista! Onneksi on oma harrastus ja tuleva ammatti johon uppotua niin ei tule liiaksi mietittyä näitä.
Ja onneksi en juuri nyt ole ihastunut keneenkään. Se voisi sekoittaa omaa harkintakykyä.
JATKOA
No kylläpä nyt on asiaa, kun pitää jatkaa :)
"Suhteet miesten kanssa ovat minulla lopulta päätyneet siihen, että elämme kuin sisarukset saman katon alla, mutta mitään himoa tai kumppanille suuntautunutta läheisyyttä ei enää suhteessa ole
Toisaalta voinko tietää saavani kaipaamaani kumppanuutta/läheisyyttä naissuhteessakaan, koska minulla ei ole mitään kokemusta suhteesta naisen kanssa?"
Hepskeikalla, oli tämä täydellinen lausahdus. Tai lauseet. Ne teki mieli poimia. Kuin minun päästäni.
Ja Piparmintun tilanne on täydellinen! Voisin melkein haaveilla eläväni siinä paitsi, että voisin jättää sen miehen kanssa olemisen kokonaan pois. Se ainakin olisi täydellinen väliratkaisu, kunnes elämäntilanne antaa tilaa muulle. Olen välillä miettinytkin, että olisi varsin hupaisaa perustaa oma deittisivu kaappilesbo/bi äideille :D Kaikilla sama tilanne niin ymmärrystä olisi suuntaan ja toiseen. No ei nyt tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa.
Tekeekin mieli pohtia tätä ihan puhtaasti fyysistä puolta. Se on varmaan koko jutun turhin, mutta osaltaan turhauttavin puoli. Varmaan kaikki tämä vuosien odottelu ja kieltäminen ja yritys unohtaa on saanut sisälle niin valtaisan naisenkaipuun, että välillä tuntuu kuin pakahtuisin. Järjen puolella pysyn ja ymmärrän, että mikään säätö ei sovi nyt kuvioihin, mutta kyllä se välillä tuntuu niin epäreilulta. Maailma on täynnä niin ihania naisia joiden syliin minulla ei ole mitään asiaa ja kotona odottaisi kovin innokas syli mihin ei ole mitään kaipuuta. Tuntuu hassulta olla samaan aikaan todella halukas, mutta täysin haluton siihen mitä olisi. Jotenkin se epämkavuusalueelle meneminen on käynyt vuosivuodelta vaikeammaksi.
Ja välillä surettaa. Olen vielä nuori ja koen olevani aika viehettäväkin. Jos tilanne olisi eri niin voisin varmana löytää itselleni naisen. Nyt kun ikää ja itseluottamustakin on tullut.
Olen aina ollut äärimmäisen moraalinen pettämisen suhteen. En ole edes koskaan pitänyt ketään kädestä seurustellessa, vaikka mikä olisi. Silti olen aina tiennyt, että se koskee vain miehiä. Nainen veisi jalat altani täysin. Se on jotain mitä olen niin pitkään saanut kaivata. Mutta minun täytyy olla kärsivällinen. Sen aika tulee vielä :)
Tuota minäkin olen ajatellut, että varmaan kun sen aika tulee ja tulee hetki jolloin minulla on nainen en ala asiaa kailottamaan. En varmasti sen enempää kuin ennenkään suhteistani. Voi puhua kumppanistani. Ehkä minun kohdalla siinä on sekin, että tässä elämänvaiheessa, kun lapset ovat vielä pieniä ja edessä on koulut ja muut niin tahdon vähän suojella heitäkin. Esikoiseni on jo valmiiksi aika altin kiusaamiselle ja olen kovin saanut näiden ensimmäisten kouluvuosien ajan taistella, että sellainen loppuu alkuunsa.
Mutta sitten ehkä, kun tämä elämänvaihe on ohi voin olla avoimempi, kun on sen aika. Isovanhemmat tahdon myös säästää. He eivät syrjisi, mutta kantaisivat murhetta lapsista ja sitä en tahdo heidän viimeisille vuosille.
Sunmuru73 laitoin viestiä :)
Nyt voisin tänne kertoa vähän enemmän itsestäni ja tilanteestani kokonaisuudessaan. Blogiini en uskalla kaikkea kirjoittaa, kun sinne nyt voi eksyä kuka vaan enkä tahdo tunnistautua. Tänne eksyvät ovat varmana tavalla tai toisella samassa tilanteessa niin siinä ei ole menetettävää jos sellainen olisi lähipiirissä :)
Eli olen 27 vuotias nainen ja myöhään herännyt lesbo ja minulla on kolme lasta joista kahdella on autisminkirjoon kuuluva neurologinen kehityshäiriö. Itselläni on myös lievä ja nämä on sitten näitä seikkoja jotka pistävät vähän ajattelemaan tätä tilannetta monelta kantilta. Miehen kanssa ollaan nyt puhuttu jo tästä ja hän on perillä seksuaalisuudestani.
Tilanteessa on monenlaista hämmentäjää ja taas myös kummallista onnea. Ja välillä tunteet heittelevät vähän laidasta laitaan. Olen onnellinen, että vihdoin ymmärsin tämän. Olen onnellinen, että viimein voin päästä syyllisyydestäni. Voin kuitenkin myöntää, että seksuaalinen elämä parisuhteessa kanssani ei ole ollut ihan sitä mitä kumppani välttämättä odottaisi. Vaikka olen aina tiennyt, että pidän enemmän naisita, en ole sisäistänyt tätä sillä tasolla. Olen koittanut kaivaa tekosyytä jos toista epämukavuuteeni ja haluttomuuteeni miehiä kohtaan. Nyt oikeastaan se jo vähän huvittaakin. Ennen miestäni jo etsin naista kumppaniksi, mutta silloin asuin vielä pienellä kunnalla ja jotenkin sitten kuitenkin ajauduin varmaan omaa yksinäisyyden pelkoanikin suhteeseen mieheni kanssa. Hän on kuitenkin mielettömän mukava tyyppi ihmisenä. Ajattelin, että kyllä minä siihen parisuhdepuoleenkin sitten totun. Huvittavaa on se, että mieheni on aika feminiininen. Koen aika usein itseni joksenkin äijämäiseksi hänen rinnallaan. Ehkä siinä on jopa piillys se salaisuus, miksi sitten hänen kanssaan lähtti kuitenkin perhe rakentumaan. Suhteemme ei ole mitenkään heteronorminen.
No, nyt olen aikalailla voiton puolella, kun ymmärrän. Mutta ymmärryksen tuominen elämään käytännössä luokin monenlaisia haasteita. Ensinnäkin lapset. Täytyy myöntää, että he ovat aika haastavia. Ja heillä on kuntoutusta jos toista useamman kerran viikossa. En myöskään pysty menemään työelämään, koska pienempi ei sopeudu hoitoon vielä tässä kohtaa. Eikä esikoinen pärää aamuisin siihen asti, että koulu alkaa. Eli olen ajallisesti ja taloudellisesti kovin riippuvainen puolisostani. Puhumattakaan henkisesti, koska erityislapset vievät niitä kuuluisia voimavaroja kaikessa ihanuudessaan ja siinä kohtaa toinen aikuinen on kohdallaan. Tietenkin mieheni tulee olemaan isona osanea heidän elämää kävi miten kävi, mutta esim. niinkin arkinen rutiini kuin nukuttaminen yhdellä aikuisella on näillä aikamoisen haastavaa. Myöskään kukaan sukulainen ei pärjää heidän kanssaan, joten siitä ei olisi apua.
Toinen on omat hasteeni. Ne eivät paljoa arkeen vaikuta, mutta siinä määrin kuitenkin, että oma pärjääminen tässä tilanteessa ilman toista aikuista jännittää. Arjenhallintani on kausittain vähän niin ja näin. Yksinään aikanaan pärjäsin hyvin, kun sain keskittyä asiaan kerrallaan, mutta tämä multitasking on aika moinen haaste minulle :D Saatika raha- ja paperiasiat.
No tässä kohtaa tulee todellakin sitten punnittua, että mitä kannattaa tehdä.
Mieheni reaktio koko juttuun on kumma. Vähän kuin ei mitään olisikaan. En oikein ymmärrä hänen suhtautumistaan. Hän on aiklalailla olemassa sen lopunelämän yhdessä. Hän välittää minusta paljon. Hän ei kai osaa ajatella elämää ilman minua. Sinänsä meillä on hyvä koska emme riitele ollenkaan ja meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.
Minä soitin Setan sosiaalityntekijälle ja me tapaamme alkusyksystä. En oikein tiedä mitä siltä odottan. Koitin myös ilmoittautua Sateenkaariperheiden luomuisät ja -äidit ryhmään, mutta siletä ei olla vastattu mitään. Pitää varmaan soittaa. Saattavat olla lomallakin.
Mutta tunteet ovat onnensekavat. Olen iloinen, että löysin ja ymmärsin vihdoin tämän asian, mutta on tämä tilanne itsessään kietämättä vähän hankala. Minä ehdottaisin miehelleni jotain vakituista seksisuhdetta niin minun ei tarvisi siitä enään tuntea syyllisyyttä, mutta sitten taas hänen suhtautuminen siihen ei ole niin hyvä. Han tahtoisi olla minun kanssani. Hänen on kovin vaikea hyväksyä sitä, että se ei oikeasti tunnu minusta hyvältä. Kaipaisin myös ihan joskus sitten tulevaisuudessa elämää naisen kanssa.
Asia kuitenkin kerrallaan. Tällähetkellä en yhtään osaa ajatella mihin päädyn. Kenties johonkin hullunkuriseen polyamoriseen suhteeseen missä meillä on molemmilla oma nainen ja toisemme ystävinä samassa perheessä :D No ei kai...
Mutta ajattelin edetä hitaasti ja rauhassa. Nuo lapset ovat piirteineensä aikamoisen herkkiä ja esikoinen on varsinkin todella huono missään muutoksissa. Hän itkeskelee edelleen, kun kaksi vuotta sitten hänellä oli erillainen tyyny. Mitenköhän perheenrakenteenmuutos menee. Huhhei! Arjen ajattelu ilman toista aikuista tuntuu mahdottomalta tämän pakan kanssa. Ja vielä miten ihmeessä saan mieheni ymmärtämään, että rakastan kyllä häntä kuin hullu puuroa, mutta rakkaus on enemmän veljellistä...
Ei voi muuta sanoa, kun elämä on mielenkiintoista! Onneksi on oma harrastus ja tuleva ammatti johon uppotua niin ei tule liiaksi mietittyä näitä.
Ja onneksi en juuri nyt ole ihastunut keneenkään. Se voisi sekoittaa omaa harkintakykyä.
JATKOA
No kylläpä nyt on asiaa, kun pitää jatkaa :)
"Suhteet miesten kanssa ovat minulla lopulta päätyneet siihen, että elämme kuin sisarukset saman katon alla, mutta mitään himoa tai kumppanille suuntautunutta läheisyyttä ei enää suhteessa ole
Toisaalta voinko tietää saavani kaipaamaani kumppanuutta/läheisyyttä naissuhteessakaan, koska minulla ei ole mitään kokemusta suhteesta naisen kanssa?"
Hepskeikalla, oli tämä täydellinen lausahdus. Tai lauseet. Ne teki mieli poimia. Kuin minun päästäni.
Ja Piparmintun tilanne on täydellinen! Voisin melkein haaveilla eläväni siinä paitsi, että voisin jättää sen miehen kanssa olemisen kokonaan pois. Se ainakin olisi täydellinen väliratkaisu, kunnes elämäntilanne antaa tilaa muulle. Olen välillä miettinytkin, että olisi varsin hupaisaa perustaa oma deittisivu kaappilesbo/bi äideille :D Kaikilla sama tilanne niin ymmärrystä olisi suuntaan ja toiseen. No ei nyt tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa.
Tekeekin mieli pohtia tätä ihan puhtaasti fyysistä puolta. Se on varmaan koko jutun turhin, mutta osaltaan turhauttavin puoli. Varmaan kaikki tämä vuosien odottelu ja kieltäminen ja yritys unohtaa on saanut sisälle niin valtaisan naisenkaipuun, että välillä tuntuu kuin pakahtuisin. Järjen puolella pysyn ja ymmärrän, että mikään säätö ei sovi nyt kuvioihin, mutta kyllä se välillä tuntuu niin epäreilulta. Maailma on täynnä niin ihania naisia joiden syliin minulla ei ole mitään asiaa ja kotona odottaisi kovin innokas syli mihin ei ole mitään kaipuuta. Tuntuu hassulta olla samaan aikaan todella halukas, mutta täysin haluton siihen mitä olisi. Jotenkin se epämkavuusalueelle meneminen on käynyt vuosivuodelta vaikeammaksi.
Ja välillä surettaa. Olen vielä nuori ja koen olevani aika viehettäväkin. Jos tilanne olisi eri niin voisin varmana löytää itselleni naisen. Nyt kun ikää ja itseluottamustakin on tullut.
Olen aina ollut äärimmäisen moraalinen pettämisen suhteen. En ole edes koskaan pitänyt ketään kädestä seurustellessa, vaikka mikä olisi. Silti olen aina tiennyt, että se koskee vain miehiä. Nainen veisi jalat altani täysin. Se on jotain mitä olen niin pitkään saanut kaivata. Mutta minun täytyy olla kärsivällinen. Sen aika tulee vielä :)
Kirjoitanpa minäkin tänne kun löysin palstan hetki sitten. Olen lukenut tarinoitanne ja ajatuksianne suuren ihastuksen ja mielenkiinnon vallassa. Minäkin kuulun teihin myöhäisherännäisiin =)
Olen elänyt ensimmäisen puoliskoni tästä elämästäni heterona ja tämä loppupuoli kuluu onnekseni lesbona =)
Ylempänä Noviisitar kirjoitti omia kokemuksiaan ja täytyy sanoa, että ne tuntuivat aika lailla tutuilta ajatuksilta, Noviisitar kirjoitti: En koskaan tuntenut mitään ihmeellisyyksiä miestäni kohtaan. Häitä edeltävästi tiesin ihan faktana, että tämä ei tule kestämään. Kaikki oli vain järkevää. Täytin muiden odotuksia. Niin kuului tehdä, niin kuului edetä. Kun ero koitti olimme kaikkien mielestä se pariskunta, jonka viimeiseksi olisi kuvitellut eroavan. Kukaan ei tajunnut minun helpotustani vapautua siitä kivasta keskiluokkaisesta pumpuliperheestä.
Olin aina elänyt heterona, enkä missään tapauksessä ajatellut mitään muuta, koskaan. Jostain syystä elämä, seksi, läheisyys tai muukaan ei tuntunut miesten kanssa oikealta, aina puuttui jotain. Kaikki suhteet päätyvät aika nopeasti kaverilliseen yhdessäeloon, myös aviomieheni kanssa. Meille syntyi kaksi lastakin, mutta oli päättänyt jo avioliiton aikana, että otan miehestäni eron, kun lapset ovat isoja. Muistan myös Noviisittaren lailla pohtineeni kirkon alttarillla, että pitäisikö tämän tuntua jossain, sisälläni ei läihkähtänyt mikään tunne, vaikka olisi pitänyt olla elämäni onnellisin aika.
Vuodet kuluivat, elämä oli vakaata, sitä keskiluokaista turvallista normielämää.....Mutta se ei tuntunut olevan minua varten ja voin aika huonosti.
Sitten kerran tapahtui jotain todella yllättävää, elämä todella pisti minut polvilleen nöyränä kaiken yllätyksellisyyden edessä. Rakastuin erääseen naispuoliseen tuttavaani eräänä iltana aivan yllättäin yhdestä katseesta, ihan kuin elokuvissa. Tuo katse tai sen merkitys ei jäänyt meille kummallekaan epäselväksi, sisältäni kulki kai se "amorin nuoli" joka pisti koko kropan sekaisin. Siitä se sitten alkoi se ihmettely, että mitä ihmettä nyt???? Tajusin selkeästi rakastuneeni tähän naiseen ja sen, että vanhaan elämään ei ole mitään paluuta. Ikää minulla oli tuolloin aika paljon päälle 30v. Kuukausi tästä illasta, kerroin miehelleni haluavan avioeron ja se sitten tulikin heti. Lapset, silloin leikki-ikäiset jäivät minulle.
Se tunne, mikä oli sisälläni oli niin vahva,että missään vaiheessa en ole epäillyt itseäni, tätä tunnetta tai sitä, että olisiko minun pitänyt jäädä vielä mieheni luokse. Tämän tunteen voimaan olen voinut heittäytyä ja luottaa siihen, että se kantaa. Sen ja rakkaan puolisni avulla olen saanut opetella kaikenalsia uusia asioita ja olen oppinut nauttimaan toisen läheisyydestä ja rakastelulla aivan uudella tasolla. Koen olevani lesbo, koska en viehäty miehistä, en ole koskaan viehätynyt tai nauttinut vilpittömästi heidän läheisyydestään vaikka olen heidän kanssaan ollutkin.
Tottakai tämä elämänmuutos oli valtava. Ja se pelotti, mutta samalla halusin sitä enemmän kuin mitään. Ymmärsin sen, että lapsenikin voivat paremmin kun minä voin hyvin ja olen onnellinen. En voi uhrata omaa elämääni miellyttäkseni muita. Lapsilleni olen ollut rehellinen aina ja voin sanoa, että nyt reilusti yli 40v elämäni vaikein tilanne oli vastata myöntäväasti 5v lapseni kysymykseen, että "oletteko te sillai kun miehet ja naiset yleensä ovat"? Nyt se naurattaa, mutta ei silloin paljon naurattanut ;)
Mutta kaikesta selviää ja mitään en kadu.
Olen elänyt ensimmäisen puoliskoni tästä elämästäni heterona ja tämä loppupuoli kuluu onnekseni lesbona =)
Ylempänä Noviisitar kirjoitti omia kokemuksiaan ja täytyy sanoa, että ne tuntuivat aika lailla tutuilta ajatuksilta, Noviisitar kirjoitti: En koskaan tuntenut mitään ihmeellisyyksiä miestäni kohtaan. Häitä edeltävästi tiesin ihan faktana, että tämä ei tule kestämään. Kaikki oli vain järkevää. Täytin muiden odotuksia. Niin kuului tehdä, niin kuului edetä. Kun ero koitti olimme kaikkien mielestä se pariskunta, jonka viimeiseksi olisi kuvitellut eroavan. Kukaan ei tajunnut minun helpotustani vapautua siitä kivasta keskiluokkaisesta pumpuliperheestä.
Olin aina elänyt heterona, enkä missään tapauksessä ajatellut mitään muuta, koskaan. Jostain syystä elämä, seksi, läheisyys tai muukaan ei tuntunut miesten kanssa oikealta, aina puuttui jotain. Kaikki suhteet päätyvät aika nopeasti kaverilliseen yhdessäeloon, myös aviomieheni kanssa. Meille syntyi kaksi lastakin, mutta oli päättänyt jo avioliiton aikana, että otan miehestäni eron, kun lapset ovat isoja. Muistan myös Noviisittaren lailla pohtineeni kirkon alttarillla, että pitäisikö tämän tuntua jossain, sisälläni ei läihkähtänyt mikään tunne, vaikka olisi pitänyt olla elämäni onnellisin aika.
Vuodet kuluivat, elämä oli vakaata, sitä keskiluokaista turvallista normielämää.....Mutta se ei tuntunut olevan minua varten ja voin aika huonosti.
Sitten kerran tapahtui jotain todella yllättävää, elämä todella pisti minut polvilleen nöyränä kaiken yllätyksellisyyden edessä. Rakastuin erääseen naispuoliseen tuttavaani eräänä iltana aivan yllättäin yhdestä katseesta, ihan kuin elokuvissa. Tuo katse tai sen merkitys ei jäänyt meille kummallekaan epäselväksi, sisältäni kulki kai se "amorin nuoli" joka pisti koko kropan sekaisin. Siitä se sitten alkoi se ihmettely, että mitä ihmettä nyt???? Tajusin selkeästi rakastuneeni tähän naiseen ja sen, että vanhaan elämään ei ole mitään paluuta. Ikää minulla oli tuolloin aika paljon päälle 30v. Kuukausi tästä illasta, kerroin miehelleni haluavan avioeron ja se sitten tulikin heti. Lapset, silloin leikki-ikäiset jäivät minulle.
Se tunne, mikä oli sisälläni oli niin vahva,että missään vaiheessa en ole epäillyt itseäni, tätä tunnetta tai sitä, että olisiko minun pitänyt jäädä vielä mieheni luokse. Tämän tunteen voimaan olen voinut heittäytyä ja luottaa siihen, että se kantaa. Sen ja rakkaan puolisni avulla olen saanut opetella kaikenalsia uusia asioita ja olen oppinut nauttimaan toisen läheisyydestä ja rakastelulla aivan uudella tasolla. Koen olevani lesbo, koska en viehäty miehistä, en ole koskaan viehätynyt tai nauttinut vilpittömästi heidän läheisyydestään vaikka olen heidän kanssaan ollutkin.
Tottakai tämä elämänmuutos oli valtava. Ja se pelotti, mutta samalla halusin sitä enemmän kuin mitään. Ymmärsin sen, että lapsenikin voivat paremmin kun minä voin hyvin ja olen onnellinen. En voi uhrata omaa elämääni miellyttäkseni muita. Lapsilleni olen ollut rehellinen aina ja voin sanoa, että nyt reilusti yli 40v elämäni vaikein tilanne oli vastata myöntäväasti 5v lapseni kysymykseen, että "oletteko te sillai kun miehet ja naiset yleensä ovat"? Nyt se naurattaa, mutta ei silloin paljon naurattanut ;)
Mutta kaikesta selviää ja mitään en kadu.
Ehkä lisään vielä sen äskeiseen viestiin, että lapset ja ympäristö ovat sopeutuneet asiaan hyvin. Mitään ongelmia ei ole ilmaantunut eikä lapsiakaan ole kiusattu ja kavereita riittää, asumme siis puolisoni ja lasteni (nyt jo lähes aikuisia) kanssa yhdessä.
Töissä en ole kovastikaan kaapista ulkona, mutta koen, että se on vain työtä, enkä ole sielä tilivelvollinen kenellekään. Rehelliselle kysyjälle vastaan rehellisesti, tottakai.
Voin sanoa eläväni tasapainoista ja onnellista elämää, ja vuosia kertyy vuosien päälle tällä samalla menetelmällä ;)
Toivon, että tämä tarina antaa jollekin toivoa ja uskoa, että tälläisestäkin elämänmuutoksesta selviää ehkänä, tosin myös vahvempana ja onnellisempana.
Ja todella, joku voi olla näin ummikko yli 30v ikään saakka......... ;) Ei siis mitään tajua ihanista naisista sitä ennen.
Töissä en ole kovastikaan kaapista ulkona, mutta koen, että se on vain työtä, enkä ole sielä tilivelvollinen kenellekään. Rehelliselle kysyjälle vastaan rehellisesti, tottakai.
Voin sanoa eläväni tasapainoista ja onnellista elämää, ja vuosia kertyy vuosien päälle tällä samalla menetelmällä ;)
Toivon, että tämä tarina antaa jollekin toivoa ja uskoa, että tälläisestäkin elämänmuutoksesta selviää ehkänä, tosin myös vahvempana ja onnellisempana.
Ja todella, joku voi olla näin ummikko yli 30v ikään saakka......... ;) Ei siis mitään tajua ihanista naisista sitä ennen.
Apua. Sydän hakkaa tällä hetkellä ihan liikaa!
Mulla on tilanne se että olen aina tienny että pidän naisista, ihan siis pienestä pitäen. Olin 5v parisuhteessa miehen kanssa ja saatiin siinä kaksi aivan ihanaa lasta, eron jälkeen oon ettiny paikkaani ja nyt viimesen parin viikon sisään on tullu sellanen olo ettei bi-seksuaali kuvaa YHTÄÄN mua. Ei millään tavalla. Jotenkin on sellanen olo että olisin oikeesti lesbo, en vaan oo osannu ajatella asiaa aikasemmin koska, no, sillon kun asuin kotona vanhemmat teki selväks mikä on "oikein" ja mikä "väärin" ja nyt kun on saanu olla omissa oloissaan ja on saanu selviteltyä ajatuksia alkaa tuntuun siltä että olisin bi:n sijaan lesbo. Tää on tosi hämmentävää miten nyt vasta alkaa asiat valottuun! Ei tää mua haittaa ja enää en jaksa edes ajatella mitä muut asiasta ajattelee eli sekään ei vaivaa päätä. En vaan osannu odottaa tällästä.
Nooooin. Siinä tuli hienosti ja sekavasti kerrottua edes jollekkin asiasta :)
Ainiin ja ikäähän mulla on kohtapuoliin 22v ...jos se nyt mitenkään oleellinen tieto oli :D
Mulla on tilanne se että olen aina tienny että pidän naisista, ihan siis pienestä pitäen. Olin 5v parisuhteessa miehen kanssa ja saatiin siinä kaksi aivan ihanaa lasta, eron jälkeen oon ettiny paikkaani ja nyt viimesen parin viikon sisään on tullu sellanen olo ettei bi-seksuaali kuvaa YHTÄÄN mua. Ei millään tavalla. Jotenkin on sellanen olo että olisin oikeesti lesbo, en vaan oo osannu ajatella asiaa aikasemmin koska, no, sillon kun asuin kotona vanhemmat teki selväks mikä on "oikein" ja mikä "väärin" ja nyt kun on saanu olla omissa oloissaan ja on saanu selviteltyä ajatuksia alkaa tuntuun siltä että olisin bi:n sijaan lesbo. Tää on tosi hämmentävää miten nyt vasta alkaa asiat valottuun! Ei tää mua haittaa ja enää en jaksa edes ajatella mitä muut asiasta ajattelee eli sekään ei vaivaa päätä. En vaan osannu odottaa tällästä.
Nooooin. Siinä tuli hienosti ja sekavasti kerrottua edes jollekkin asiasta :)
Ainiin ja ikäähän mulla on kohtapuoliin 22v ...jos se nyt mitenkään oleellinen tieto oli :D
En tiedä, mistä alkaa...olin miehen kanssa 20v ja olen eronnut 7v sitten. Olen tiennyt sen jo ennen exän kanssa yhteenmenoa, että pidän myös naisista ja ehkä vain naisista, mutta tungin sen ajatuksen johonkin mappi ö:hön, tuloksetta. Mä en oo nauttinu seksistä miehen kanssa oikein ikinä, mä en saa siitä mitään ja välillä se on jopa inhottanu. Ainut millä selvisin niistä tilanteista oli lähteä palmun alle ajatuksissa tai kuvitella tilalle nainen, ne oli selviytymiskeinoja. Nyt erottua ja omaa elämää jo jonkun verran takana, olen ruvennut miettimään uudestaan asiaa. Haluaisin tutustua vastaavassa tilanteessa oleviin naisiin, vaihtaa ajatuksia, saada ystäviä, mutta mutta...miten 45 vuotias, kotona viihtyvä, aluksi ujo ihminen tapaa toisia ihmisiä?!?
Hei Pihakoivu, onneksi elämä näyttää sinullekin valoisuutta ja opit itseäsi tuntemaan. Suosittelisin sinulle nettitreffejä, on tärkeää löytää joku johon luotat ja jonka kanssa voit keskustella. Tuskin olet niitä, jotka heti haluavat rynniä toteuttamaan uutta minäänsä hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta hyvä sekin kynnys on ylittää, jos sopiva kumppani löytyy - ei ehkä kannata suuria tunteita vielä alussa toiseen kiinnittää vaan nauttia ihan kaveri pohjalla.
Minä olin 45 kun aloitin uuden elämän, nyt sitä on eletty jokunen vuosi, ja ainoa mikä harmittaa on, että olisinpa tuntenut itseni paremmin vuosia sitten, niin kaapista tulo olisi helpompaa.
Minä olin 45 kun aloitin uuden elämän, nyt sitä on eletty jokunen vuosi, ja ainoa mikä harmittaa on, että olisinpa tuntenut itseni paremmin vuosia sitten, niin kaapista tulo olisi helpompaa.
Heissan kaikki ihanat!
On ollut äärimmäisen lohdullista lukea Teidän kaikkien pitkään kestänyttä viestiketjua. Tässä lopullisesti ja rehellisesti häpeän taakse jättäneenä ja arkana elämäänsä uudelleen aloittaneena kykenen samaistumaan niin moniin Teistä. Ikää mittarissa jo enemmän kun laki sallisi ( paitsi ei laki taida kantaa ikäkysymyksiin ottaa kummemmin ;) ), mutta se ei ole enään esteenä täysillä elämiselle ja janolle siitä. Meni aikaa löytää sivusto, josta löytäisi kaltaisiaan, myöhään heränneitä. Mutta kysymys kuuluukin, missä voisi tavata? Löytää ihanaisen syksyn iltoihin? Julkisilta parisuhde sivustoilta löytyminen on neulan heinäsuovasta etsimistä ja turhauttavaa.
Tarinani omalta kohdaltani ei muista Teistä poikkea. Epäonnistuneita tunnevajaita suhteita miehiin takana monta ja kotosalla murkkuikää lähestyvä neito. Muutama epäonninen yritys naisten kanssa ennen lasta. Nämä suhteet pitkälti kaatuivat omiin pelkoihini ja epävarmuuteeni. Itseäni en ole halunnut mihinkään muottiin laittaa saati leimaa saada olenko L- vai Bi-nainen. Lopulta onko sillä mitään merkitystä sen rinnalla, jos tunteiden kohteena on nainen.
On ollut äärimmäisen lohdullista lukea Teidän kaikkien pitkään kestänyttä viestiketjua. Tässä lopullisesti ja rehellisesti häpeän taakse jättäneenä ja arkana elämäänsä uudelleen aloittaneena kykenen samaistumaan niin moniin Teistä. Ikää mittarissa jo enemmän kun laki sallisi ( paitsi ei laki taida kantaa ikäkysymyksiin ottaa kummemmin ;) ), mutta se ei ole enään esteenä täysillä elämiselle ja janolle siitä. Meni aikaa löytää sivusto, josta löytäisi kaltaisiaan, myöhään heränneitä. Mutta kysymys kuuluukin, missä voisi tavata? Löytää ihanaisen syksyn iltoihin? Julkisilta parisuhde sivustoilta löytyminen on neulan heinäsuovasta etsimistä ja turhauttavaa.
Tarinani omalta kohdaltani ei muista Teistä poikkea. Epäonnistuneita tunnevajaita suhteita miehiin takana monta ja kotosalla murkkuikää lähestyvä neito. Muutama epäonninen yritys naisten kanssa ennen lasta. Nämä suhteet pitkälti kaatuivat omiin pelkoihini ja epävarmuuteeni. Itseäni en ole halunnut mihinkään muottiin laittaa saati leimaa saada olenko L- vai Bi-nainen. Lopulta onko sillä mitään merkitystä sen rinnalla, jos tunteiden kohteena on nainen.
Hello kaikki ihanaiset!
Olen joskus ehkä kolmisen vuotta sitten kirjoitellut tänne nimimerkillä Bella, mutta nyt olen siis Bella2, kun en enää muistanut
salasanaani ja mistä sähköpostista olisin tänne rekisteröitynyt. No lyhyesti oma tarinani. Minulla oli aviomies. Lapsia on
kolme. Vanhin yläasteella ja nuorimmat ala-asteella. Nelisen vuotta sitten löysin itseni ja minulla oli lyhyt suhde erääseen
naiseen. Siitä suhteesta ei kuitenkaan silloin tullut mitään, vaikka nykyisin hän on yksi parhaista ystävistäni. Ero tuli miehestä
ja muutin pois yhteisestä kodista. Sen jälkeen minulla on ollu tämän ensimmäisen naissuhteeni jälkeen kaksi naissuhdetta, noin puolentoista
vuoden mittaista suhteita molemmat Toisen kanssa asuimmekin hetken yhdessä ja viimeisemmästä suhteesta olen eronnut noin kolmisen
kuukautta sitten. Eli nyt olen ensimmäistä kertaa ihan sinkkuna. Vieläkin olen miettinyt omaa seksuaalisuuttani, mutta tulen aina
samaan lopputulokseen. En vaan halua miehen läheisyyttä.
Naissuhteeni taas ovat ehkä kaatuneet siihen, että olemme olleet liian erilaisia.
Lapsettoman ihmisen voi kuitenkin olla vaikea sopetua elämään sellaisen ihmisen kanssa, jonka elämää lapset määrittävät. Ja toinen jää
aina ns.kakkoseksi.
Asun aika pienellä paikkakunnalla ja täällähän kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken. Eli siis en niin sanotusti ole kaapissakaan, vaikka
en asiaa mainostakkaan. Jos joku kysyy, vastaan rehellisesti, mutta juuri kukaan ei suoraan ole näiden vuosien aikana tullut mitään kysymään.
Oli kiva lukea pitkästä aikaa näitä kirjoituksia, ja halusin itsekkin kirjoittaa tänne uudestaan rohkaisuna kaikille muillekkin, että kyllä elämästä selviää
vaikka tekeekin isoja muutoksia. Oma onnellisuus takaa onnellisuuden myös läheisille.
Olen joskus ehkä kolmisen vuotta sitten kirjoitellut tänne nimimerkillä Bella, mutta nyt olen siis Bella2, kun en enää muistanut
salasanaani ja mistä sähköpostista olisin tänne rekisteröitynyt. No lyhyesti oma tarinani. Minulla oli aviomies. Lapsia on
kolme. Vanhin yläasteella ja nuorimmat ala-asteella. Nelisen vuotta sitten löysin itseni ja minulla oli lyhyt suhde erääseen
naiseen. Siitä suhteesta ei kuitenkaan silloin tullut mitään, vaikka nykyisin hän on yksi parhaista ystävistäni. Ero tuli miehestä
ja muutin pois yhteisestä kodista. Sen jälkeen minulla on ollu tämän ensimmäisen naissuhteeni jälkeen kaksi naissuhdetta, noin puolentoista
vuoden mittaista suhteita molemmat Toisen kanssa asuimmekin hetken yhdessä ja viimeisemmästä suhteesta olen eronnut noin kolmisen
kuukautta sitten. Eli nyt olen ensimmäistä kertaa ihan sinkkuna. Vieläkin olen miettinyt omaa seksuaalisuuttani, mutta tulen aina
samaan lopputulokseen. En vaan halua miehen läheisyyttä.
Naissuhteeni taas ovat ehkä kaatuneet siihen, että olemme olleet liian erilaisia.
Lapsettoman ihmisen voi kuitenkin olla vaikea sopetua elämään sellaisen ihmisen kanssa, jonka elämää lapset määrittävät. Ja toinen jää
aina ns.kakkoseksi.
Asun aika pienellä paikkakunnalla ja täällähän kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken. Eli siis en niin sanotusti ole kaapissakaan, vaikka
en asiaa mainostakkaan. Jos joku kysyy, vastaan rehellisesti, mutta juuri kukaan ei suoraan ole näiden vuosien aikana tullut mitään kysymään.
Oli kiva lukea pitkästä aikaa näitä kirjoituksia, ja halusin itsekkin kirjoittaa tänne uudestaan rohkaisuna kaikille muillekkin, että kyllä elämästä selviää
vaikka tekeekin isoja muutoksia. Oma onnellisuus takaa onnellisuuden myös läheisille.
Hei Bella, kiva kun kirjoitit elämästäsi "heräämisen" jälkeen. Itse olen kanssa taannoin n. vuosi sitten avautunut tällä palstalla juuri eronneena heterosuhteesta. Muutama päivä sitten tuli virallinen avioeropäätös, joten siihen päättyi elämäni heterona 4 avioliittovuoden 8 yhdessäolovuoden jälkeen. Minulla kävi niin kuin niin monelle täällä että rakastuin naiseen ja koko tuttu ja turvallinen elämä meni uusiksi, samoin oma identiteetti. Tänään olen tyytyväinen päätökseeni lähteä epätyydyttävästä suhteesta ex-mieheeni ja nyt kun aikaa on kulunut niin mieskin rauhoittunut ja jatkanut elämäänsä. Kahden lapsen kanssa jaetaan yhteishuoltajuus vuoroviikoin, joten pakko on sovussa pysyäkin :) Mutta mutta, ei tämä ihan helppoa ole ollut. Rakkaus tähän naiseen vei meidät nopeasti parisuhteeseen ja asummekin tätä nykyä saman katon alla. Lapset ovat ottaneet uuden ihmisen elämäänsä melko hyvin, mutta selvästi eivät hahmota täysin naisystäväni roolia tässä kuviossa. Totta puhuen se tuntuu tuottavan meille kaikille ongelmia. Puolisoni on lapseton, joten juuri tuon Bellen mainitsema ikuinen kakkonen-olotila on tuttua myös täällä. Viikot kun lapset on isällään puolisoni on aivan toisenlainen aurinkoinen, läheinen, rakastava, kun taas viikot kun lapset on meillä hän tuntuu vetäytyvän omiin oloihinsa ja välillä tuntuu, että kaikki kommunikaatio lasteni kanssa on vain torumista tai komentelua. Itselläni on usein olo että olen kahden tulen välissä kun haluan miellyttää sekä puolisoani ja olla samalla läsnä lapsilleni. En haluaisi luovuttaa, koska ymmärrän että puolisolleni ei ole helppoa integroitua lapsiperhe-elämään kun on tottunut itsenäisyyteen ja siihen että kotona saa olla rauhassa ilman melua ja keskeytyksiä kesken keskustelujen. Mutta sitten taas mietin asioita lasten kantilta ja siltä, että heidän kanssaan saan olla vain joka toinen viikko, johon on ollut minulle raskasta tottua(vietinhän heidän kanssaan 24/7 6vuotta putkeen kotona). Toivoisin että meistä voisi tulla toimiva tiimi, mutta epäilys kaihertaa ihan liian usein mieltä. Onneksi on hyviä hetkiä ja rakkautta, jotka saavat haluamaan jatkaa eteenpäin. Bellalta haluaisinkin kysyä, mikä on ollut sinulla parisuhteissasi se hetki kun olet/te todennut ettei enää kannata yrittää? Miten puolisosi ovat suhtautuneet lapsiisi? Ei tarvitse vastata jos et halua :)
Seksuaalisuuteni kanssa olen vielä aika kaapissa, mutta silti varma siitä että tämä on oikea tie.
Voimia kaikille elämässään kipuileville ihanille naisille <3
Seksuaalisuuteni kanssa olen vielä aika kaapissa, mutta silti varma siitä että tämä on oikea tie.
Voimia kaikille elämässään kipuileville ihanille naisille <3
Hei Tuittunen!
En osaa ihan yksiselitteistä vastausta antaa tuohon missä vaiheessa olen luovuttanut naissuhteeni, kun
olen huomannut, että ns. perhe-elämä ei vaan toimi. Molemmat pidemmät naissuhteeni ovat alunperin
kaatuneet minun aloitteestani kun arki on käynyt liian hankalaksi. Alkuhan on ollut ihanaa ihastumista ja ehkä
jopa rakastumista, mutta sitten ne vaikeudet on yleensä alkaneet. Ihminen, jonka kanssa asuinkin hetken oli
jos ei nyt ihan narsisti niin ainakin hyvin paljon narsistisia piirteitä omaava ihminen. Ja varmaan osaatte
kuvitella, että sellaisen ihmisen kanssa elämisestä ei tule mitään, oli sitten suhteessa lapsia tai ei. Vasta päättynyt
suhteeni....niin, vieläkin ikävöin häntä ja kaipaan läheisyyttä, mutta koin sen arjen välillä hyvinkin raskaaksi.
Kun lapset olivat isällään kaipaisin heitä suunnattomasti, enkä sitten ehkä itsekkään osannut nauttia niistä
kahdenkeskeisistä hetkistä. Sitten kun naiseni oli muualla ja olin lasteni kanssa, ikävöin taas naistani. Ja lopulta
tein suhteen päätöksen pelkän järjen perusteella. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni, ajattelin asioita
järjellä enkä tunteella. Tunteet siis ovat edelleen voimakkaat exääni kohtaan, mutta se järjenääni pakotti suhteen
lopettamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en voi koskaan löytää sopivaa parisuhdetta itselleni. Tai ehkä sitten
kun lapset ovat isoja...ja siihen menee vielä melkein kymmenen vuotta.
Ja juuri tuo mitä kerroit Tuittunen, että naisesi on aivan erilainen kun olette kahdestaan tai sitten ku olette yhdessä
lapsien kanssa, on niin tuttua. Ja ehkä sitä on vanhempana vaikea ottaa vastaan krittiikkiä siitä, miten lapsiaan kasvattaa,
komentaa jne., mutta luulen, että nämä asiat voivat olla jokaisessa uusperheessä ongelma ja varsinkin sellaisissa joissa
vain toisella on lapsia. Voisin kuvitella, että itsellänikin olisi hankaluuksia, jos naisystävälläni olisi lapsia.
En tiedä kun en sellaista suhdetta ole kokenut.
Kylläpäs taas tulee tarinaa, olen näköjään omassa elämässäni kokenut kaikki karikot ja elämän kulmakivet..., mutta
ne ovat vain vahvistaneet minua ja saneet minut rohkemmaksi ja ehkä en enää ole niin sinisilmäinen ja vietävissä
oleva kuin joskus vielä muutama vuosi sitten.
Ja tämä kirjoittaminen tänne taas vuosien jälkeen on ihanaa terapiaa, kun huomaa, että muutkin painiii samojen
ongelmien kanssa.
En osaa ihan yksiselitteistä vastausta antaa tuohon missä vaiheessa olen luovuttanut naissuhteeni, kun
olen huomannut, että ns. perhe-elämä ei vaan toimi. Molemmat pidemmät naissuhteeni ovat alunperin
kaatuneet minun aloitteestani kun arki on käynyt liian hankalaksi. Alkuhan on ollut ihanaa ihastumista ja ehkä
jopa rakastumista, mutta sitten ne vaikeudet on yleensä alkaneet. Ihminen, jonka kanssa asuinkin hetken oli
jos ei nyt ihan narsisti niin ainakin hyvin paljon narsistisia piirteitä omaava ihminen. Ja varmaan osaatte
kuvitella, että sellaisen ihmisen kanssa elämisestä ei tule mitään, oli sitten suhteessa lapsia tai ei. Vasta päättynyt
suhteeni....niin, vieläkin ikävöin häntä ja kaipaan läheisyyttä, mutta koin sen arjen välillä hyvinkin raskaaksi.
Kun lapset olivat isällään kaipaisin heitä suunnattomasti, enkä sitten ehkä itsekkään osannut nauttia niistä
kahdenkeskeisistä hetkistä. Sitten kun naiseni oli muualla ja olin lasteni kanssa, ikävöin taas naistani. Ja lopulta
tein suhteen päätöksen pelkän järjen perusteella. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni, ajattelin asioita
järjellä enkä tunteella. Tunteet siis ovat edelleen voimakkaat exääni kohtaan, mutta se järjenääni pakotti suhteen
lopettamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en voi koskaan löytää sopivaa parisuhdetta itselleni. Tai ehkä sitten
kun lapset ovat isoja...ja siihen menee vielä melkein kymmenen vuotta.
Ja juuri tuo mitä kerroit Tuittunen, että naisesi on aivan erilainen kun olette kahdestaan tai sitten ku olette yhdessä
lapsien kanssa, on niin tuttua. Ja ehkä sitä on vanhempana vaikea ottaa vastaan krittiikkiä siitä, miten lapsiaan kasvattaa,
komentaa jne., mutta luulen, että nämä asiat voivat olla jokaisessa uusperheessä ongelma ja varsinkin sellaisissa joissa
vain toisella on lapsia. Voisin kuvitella, että itsellänikin olisi hankaluuksia, jos naisystävälläni olisi lapsia.
En tiedä kun en sellaista suhdetta ole kokenut.
Kylläpäs taas tulee tarinaa, olen näköjään omassa elämässäni kokenut kaikki karikot ja elämän kulmakivet..., mutta
ne ovat vain vahvistaneet minua ja saneet minut rohkemmaksi ja ehkä en enää ole niin sinisilmäinen ja vietävissä
oleva kuin joskus vielä muutama vuosi sitten.
Ja tämä kirjoittaminen tänne taas vuosien jälkeen on ihanaa terapiaa, kun huomaa, että muutkin painiii samojen
ongelmien kanssa.
Kiitos Bella kun vastasit niin nopeasti. Ja totta miten paljon helpottaa lukea ettei ole universumin ainoa näitä (perhe)asioita pohtiva ;)
Minulla oli monta asiaa, mitä halusin kommentoida sinun viestisi jälkeen, mutta nyt kun on aikaa istahtaa tähän näppäimistön ääreen niin tuntuu että ajatukset karkaa kauaksi. Tunnistin sinun tekstistäsi tuon ikävän lapsia kohtaan kun eivät ole minun luona ja se varmasti heijastuu myös tähän parisuhteeseeni. Pohdin myös usein tuota "olemmeko liian erilaisia"-ajatusta ja tämä heijastuu juuri siinä, kun itse koen olevani kokonainen lasten kanssa (tiedän kyllä etteivät lapset ole minun jatke jne), kun taas puolisoni on enemmän oma itsensä kun voi saada jakamattoman huomion minulta. Näin siis ehkä hieman karrikoiden. Mutta tähän kaikkeen liittyy niin paljon liikkuvia osia ja eri näkökulmia, ettei niitä jaksa/osaa oikein eritellä edes. Mutta juuri sen takia myös huomaan yrittäväni yksinkertaistaa ajatteluani miettimällä tuleeko tästä mitään vai olisiko parasta antaa periksi hyvissä ajoin vai onko meillä mahdollista selvitä yhdessä kun kummallakin on taustalla tahto olla toisen kanssa. Ainakin vielä tahto ja rakkaus vie eteenpäin vaikka todellisuudessa näyttää siltä (kun katsoo tilannetta puoli vuotta taaksepäin) että me junnataan paikallaan juuri näissä tietyissä erimielisyyksissä. Mutta ehkä puoli vuotta on vielä kovin lyhyt aika tehdä mitään johtopäätöksiä :) Kovin on ristiriitaista tämä minun teksitini ja se ehkä kuvastaa sitä miten ristiriitaisessa tilassa myös oma pääkoppani on juuri tällä hetkellä.
Minulla oli monta asiaa, mitä halusin kommentoida sinun viestisi jälkeen, mutta nyt kun on aikaa istahtaa tähän näppäimistön ääreen niin tuntuu että ajatukset karkaa kauaksi. Tunnistin sinun tekstistäsi tuon ikävän lapsia kohtaan kun eivät ole minun luona ja se varmasti heijastuu myös tähän parisuhteeseeni. Pohdin myös usein tuota "olemmeko liian erilaisia"-ajatusta ja tämä heijastuu juuri siinä, kun itse koen olevani kokonainen lasten kanssa (tiedän kyllä etteivät lapset ole minun jatke jne), kun taas puolisoni on enemmän oma itsensä kun voi saada jakamattoman huomion minulta. Näin siis ehkä hieman karrikoiden. Mutta tähän kaikkeen liittyy niin paljon liikkuvia osia ja eri näkökulmia, ettei niitä jaksa/osaa oikein eritellä edes. Mutta juuri sen takia myös huomaan yrittäväni yksinkertaistaa ajatteluani miettimällä tuleeko tästä mitään vai olisiko parasta antaa periksi hyvissä ajoin vai onko meillä mahdollista selvitä yhdessä kun kummallakin on taustalla tahto olla toisen kanssa. Ainakin vielä tahto ja rakkaus vie eteenpäin vaikka todellisuudessa näyttää siltä (kun katsoo tilannetta puoli vuotta taaksepäin) että me junnataan paikallaan juuri näissä tietyissä erimielisyyksissä. Mutta ehkä puoli vuotta on vielä kovin lyhyt aika tehdä mitään johtopäätöksiä :) Kovin on ristiriitaista tämä minun teksitini ja se ehkä kuvastaa sitä miten ristiriitaisessa tilassa myös oma pääkoppani on juuri tällä hetkellä.
Hei taas!
Itsekkin pohdin tuota ns.kokonaisena olemista. Olenko sitten koskaan tyytyväinen mihinkään ja kehenkään, kun
kaikki suhteet kaatuu loppupelissä siihen, että en ole täysin onnellinen. No mitä se onni sitten loppupelissä
on, niin sekin kai on suhteellista. Joku viisas on kai joskus sanonut, että ihminen on silloin onnellinen kun
onnellisuutta ei tarvitse erikseen miettiä. Ja minä ainakin olen joutunut onnellisuuttani miettimään näiden
suhteiden aikana. Jokainen suhde on tietenkin erilainen ja kaikissa suhteissa on omat vaikeutensa, mutta
milloin suhde menee liian vaikeaksi hallita, niin sekin kai riippuu siinä suhteessa olevista ihmisistä.
Minä haluaisin ns. normaalin perhe-elämän, mutta kyllä se tällä seksuaalisella suuntautumisella välillä tuntuu
vaikealta. Ehkä minun on nyt tarkoitettu olla yksin ja selvittää omia ajatuksiani, että voisin olla se kokonainen
ihminen, joka sitten joskus pystyy parisuhteenkin heittäytymään niin, että ei koko ajan ole ikävä jotain muuta.
En kuitenkaan enää halua sellaista suhdetta, jossa joudun miettimään onnellisuuttani.
Eilen aukaisin nuoruuden päiväkirjani ja nyt tuntuu siltä, etten niistäkään ajoista ole mitään oppinut.
Varsinkin nyt näiden naissuhteiden aikana on välillä käynyt niin kuin olisin joku teini, joka ei kykene järkevään
ajatteluun ja käytökseen.
Eipä tämä minunkaan kirjoitus kovin loogiselta vaikuta....mutta tällaisia ajatuksia nyt heräsi
Itsekkin pohdin tuota ns.kokonaisena olemista. Olenko sitten koskaan tyytyväinen mihinkään ja kehenkään, kun
kaikki suhteet kaatuu loppupelissä siihen, että en ole täysin onnellinen. No mitä se onni sitten loppupelissä
on, niin sekin kai on suhteellista. Joku viisas on kai joskus sanonut, että ihminen on silloin onnellinen kun
onnellisuutta ei tarvitse erikseen miettiä. Ja minä ainakin olen joutunut onnellisuuttani miettimään näiden
suhteiden aikana. Jokainen suhde on tietenkin erilainen ja kaikissa suhteissa on omat vaikeutensa, mutta
milloin suhde menee liian vaikeaksi hallita, niin sekin kai riippuu siinä suhteessa olevista ihmisistä.
Minä haluaisin ns. normaalin perhe-elämän, mutta kyllä se tällä seksuaalisella suuntautumisella välillä tuntuu
vaikealta. Ehkä minun on nyt tarkoitettu olla yksin ja selvittää omia ajatuksiani, että voisin olla se kokonainen
ihminen, joka sitten joskus pystyy parisuhteenkin heittäytymään niin, että ei koko ajan ole ikävä jotain muuta.
En kuitenkaan enää halua sellaista suhdetta, jossa joudun miettimään onnellisuuttani.
Eilen aukaisin nuoruuden päiväkirjani ja nyt tuntuu siltä, etten niistäkään ajoista ole mitään oppinut.
Varsinkin nyt näiden naissuhteiden aikana on välillä käynyt niin kuin olisin joku teini, joka ei kykene järkevään
ajatteluun ja käytökseen.
Eipä tämä minunkaan kirjoitus kovin loogiselta vaikuta....mutta tällaisia ajatuksia nyt heräsi
Bella, kirjoititpa hyvin ja niin osuvasti tuossa yllä. Samoja ajatuksia itse pyöritän päässäni. Minulla on myös olo, että elin "aikuisena" 8 vuotta heterosuhteessa ja nyt eron ja erilleen muuttamisen myötä tunnun palautuneeni siksi samaksi epävarmaksi "teiniksi" näiden ajatuksien ja tunteiden kanssa. No ei oikeasti huomaan onnekseni että ikä on tuonut perspektiiviä asioiden katsomiseen. Minäkin tahtoisin elää ihan tavallista perhe-elämää, jossa kaikkien osapuolien voisi hyvä olla omassa kodissaan niin aikuisten kun lastenkin. Tällä hetkellä en voi sanoa että se toteutuisi meillä ja se ahdistaa minua kovasti. Minäkin mietin paljon sitä, että onko syy oikeasti minussa kun en tunnu löytävän sitä "täydellistä" parisuhdetta. Teenkö itse asiat vaikeaksi itselleni ja otanko kaiken liian vakavasti ja reflektoinko liikaa itseeni kaikki puolisoni eleet ja käytöksen. Tiedän että edellinen parisuhteeni kariutui osittain omaan kykenettömyyteeni keskustella vaikeista asioista ja nyt kun kirjoitan tänne tuntuu siltä että teenkö sitä taas. Pakenenko ongelmia tänne, kun oikeasti minun pitäisi vain jaksaa tarttua puolisoni kanssa näihin asioihin. Ehkäpä minä kerään näin rohkeutta puhua puolisolleni, kun saan ensin purkaa ajatuksia tänne ja paljon olenkin saanut ajatuksia tämän palstan kautta. Kiitos paljon!!
Hei Tuittunen!
Huomaan itse tehneeni lähes jokaisessa parisuhteessani, niin miesten kuin naistenkin kanssa, saman virheen,
josta en meinaa millään päästä eroon. Ja se on tuo puhumattomuus. En uskalla ottaa vaikeita asioita puheeksi.
Ehkä pelkään, että menetän toisen jos puhun suoraan, mutta niin niissä suhteissa on joka tapauksessa käynyt.
Kun puhuisi rehellisesti mitä mieltä mistäkin on niin silloin olisi helpompi elää. Kun yrittää kierrellen ja kaarrellen
saada asiota sanottua, niin siitä ei vaan tahdo tulla mitään. Tietenkin sanansa pitää miettiä, ettei keskustelu
meni riitelyksi ja tappeluksi, mutta kun puhuu asiat suoraan ja rehellisesti, sitten on mahdollista saada asioihin
ratkaisu. Ja se mikä sitten on lopputulos, niin se on vaan otettava vastaan, vaikka pelkäisi sitä, että
parisuhde kaatuisi siihen. Toivottavasti sinä Tuittunen et tee samaa virhettä kuin minä. Puhukaa. Vaikka se tuntuisi
kuinka pahalta ja vaikealta tahansa.
Huomaan itse tehneeni lähes jokaisessa parisuhteessani, niin miesten kuin naistenkin kanssa, saman virheen,
josta en meinaa millään päästä eroon. Ja se on tuo puhumattomuus. En uskalla ottaa vaikeita asioita puheeksi.
Ehkä pelkään, että menetän toisen jos puhun suoraan, mutta niin niissä suhteissa on joka tapauksessa käynyt.
Kun puhuisi rehellisesti mitä mieltä mistäkin on niin silloin olisi helpompi elää. Kun yrittää kierrellen ja kaarrellen
saada asiota sanottua, niin siitä ei vaan tahdo tulla mitään. Tietenkin sanansa pitää miettiä, ettei keskustelu
meni riitelyksi ja tappeluksi, mutta kun puhuu asiat suoraan ja rehellisesti, sitten on mahdollista saada asioihin
ratkaisu. Ja se mikä sitten on lopputulos, niin se on vaan otettava vastaan, vaikka pelkäisi sitä, että
parisuhde kaatuisi siihen. Toivottavasti sinä Tuittunen et tee samaa virhettä kuin minä. Puhukaa. Vaikka se tuntuisi
kuinka pahalta ja vaikealta tahansa.
Moi Pihakoivu!
Laitoin sulle henk.kohtasen viestin, käyppä kirjekuorella.
Laitoin sulle henk.kohtasen viestin, käyppä kirjekuorella.
Hei PIRPANA 2011, vastasin sulle ja sori, kun en ole huomannut.
Hei Bella ja tuittunen! Onpa ihanaa lukea ajatuksianne. Itse eronneena ja lapsen kanssa kahdestaan eläen (tytär on minulla noin 80 % ajasta) olen miettinyt paljon noita ajatuksia, kokonaisena ja onnellisena olemista ja myös sitä, haluanko edes uutta aikuista tähän meidän perhe-elämään, vaikka naista elämääni kaipaankin. Sen jälkeen kun erosin lapsen isästä, olen muutamaa naista tapaillut, mitään varsinaista suhdetta ei ole edes päässyt syntymään koska minä peräännyn heti kun toinen on enemmän kiinnostunut. Ja toisaalta mitään suhdetta on vaikea luodakaan kun itselläni on vapaa-aikaa ilman lasta kovin vähän enkä halua olla lapsesta erossa enempää kuin olen. Kyllähän sukulaisia voisi pyytää lapsenhoitoavuksi jos haluaisi tilaisuuksia iltamenoihin, mutta jotenkin minusta on tullut sellainen, että nautin rauhallisista hetkistä lapsen kanssa silloin kun niitä vielä on. Olen eniten oma itseni silloin. Tai tyyni, onnellinen, jotain sellaista, mikä tunnetila minulta puuttui kun perhe-elämään vielä kuului tytön isä. Ja olen huomannut että vaatii pidempää lapsivapaata, viikonloppua tai isän loma-aikaa, että irrottaudun äidin roolista niin paljon että alan kaivata deittailua tms. Muutamat ihastumiset ja yksi vakavampi rakastuminen ovat kaikki päättyneet niin että olen ottanut etäisyyttä tai lopettanut jutun. En koe itse olevani kokonainen niissä, kun minussa on se puoli, joka on kokonainen lapsen kanssa kahden eläessä ja se puoli, joka silloin kun on ollut pidempään lapsesta erossa, on se syvällinen, keskittyvä, rauhallinen ajattelija(joka olin ennen lasta), jota taas ei ole paikalla minussa silloin kun lapsi on paikalla. En todellakaan osaa yhdistää näitä kahta, niin että olisin mitenkään luontevasti minulle merkityksellisen aikuisen kanssa samaan aikaan kun lapsi on paikalla.
Ei sikäli, välillä kyllä kaipaisin, että olisi joku ihana nainen elämässäni, jonka kanssa käydä syömässä, viettää iltoja (ilman lasta) jne, mutta minun elämässäni ei tosiaan ole tilaa tällaiseen tapailuun kovin paljon. Ja kun en tavallaan tahdo antaa elämästäni enempää kuin aikaa toisinaan, niin eihän se riitä toiselle.
Olen vähän päätynyt ajattelemaan, että katsotaan kymmenen vuoden päästä :) Tyttö on siis ekalla luokalla ja minä olen vähän päälle kolmikymppinen, on tässä elämää edessä.
Ei sikäli, välillä kyllä kaipaisin, että olisi joku ihana nainen elämässäni, jonka kanssa käydä syömässä, viettää iltoja (ilman lasta) jne, mutta minun elämässäni ei tosiaan ole tilaa tällaiseen tapailuun kovin paljon. Ja kun en tavallaan tahdo antaa elämästäni enempää kuin aikaa toisinaan, niin eihän se riitä toiselle.
Olen vähän päätynyt ajattelemaan, että katsotaan kymmenen vuoden päästä :) Tyttö on siis ekalla luokalla ja minä olen vähän päälle kolmikymppinen, on tässä elämää edessä.
H
Näin tällaisen ilmoituksen ja ajattelin että tämän ketjun kirjoittajille tämä olisi omiaan:
Heteroliitossa_lapsia_saaneiden_sateenkaari-ihmisten_ryhmä
Kaksi ryhmää aiheesta tulossa, toinen netissä ja toinen live-ryhmä
Helsingissä. Liveryhmän ensimmäinen kokoontuminen jo TÄNÄÄN 14.1.
17.2.-17.3.2014 Suljettu nettiryhmä
Ryhmä toteutetaan perheaikaa.fi-palvelussa. Ryhmää vetävät
Sateenkaariperheet ry:n työntekijä ja vapaaehtoiset vertaisohjaajat.
Ryhmään osallistuminen vaatii ennakkoilmoittautumisen. Ilmoittautuminen on
auki 12.2. saakka. Rekisteröidyhttp://www.perheaikaa.f <http://www.perheaikaa.fi>
- -sivustolla ja ilmoittaudu ryhmään sivuston Ryhmät-kohdassa. Hyväksyntä
ryhmään tulee ilmoittautumisajan päätyttyä joko perheaikaa -palveluun
yksityisviestinä (kirjautumisen jälkeen näkyy kirjekuori yläreunassa oman
nimimerkin vieressä) tai jos olet ryhmään ilmoittautumisen yhteydessä
ilmoittanut sähköpostiosoitteesi, niin sinne.
Ryhmä on maksuton ja ryhmässä on tarkoitus keskustella muiden samassa
tilanteessa olevien kanssa kaikenlaisesta, mikä nykyisessä elämäntilanteessa
mietityttää, ilahduttaa tai ylipäätänsä siihen liittyy.
Lisätietoja ryhmästä voi kysellä info@sateenkaariperheet.fi
14.1.-11.3.2014 Ammatillisesti ohjattu liveryhmä Helsingissä
Kuusi tiistaita käsittävä ryhmä kokoontuu Kotolassa. Jokaisella kerralla on
oma teemansa. Mitä useammalle kerralle osallistut, sitä enemmän saat irti,
mutta voit tulla mukaan myös yksittäisille kerroille. Ryhmä on vetäjän
psykoterapiaopintojen lopputyö. Ryhmä on vertaistuellinen.
Ryhmä kokoontuu tiistaisin aina kello 17:30-19:30, Yrjönkatu 29 A 1,
Salonki-tila Kotolan perällä.
Ryhmä on maksuton ja sisältää kahvi-/teetarjoilua.
Ilmoittautuminen ryhmään olisi toivottavaa. Ilmoittautumiset ja tiedustelut
info@sateenkaariperheet.fi tai 050-321 7976.
Tapaamiskertojen aiheet:
14.1. Oma identiteetti ja sen rakentuminen
28.1. Ex-puoliso
4.2. Sukulaiset ja ystävät
11.2. Ulos kaapista ja ihmisiä kohtaamaan
25.2. Lapsen tarpeet ja niiden huomioiminen
11.3. Uusi elämä uusperheenä
Molemmat ryhmät siis suunnattu heteroliitossa lapsia saaneille, jotka ovat
muodostaneet tai haaveilevat muodostavansa sateenkaariuusperheen tai ovat
monisuhteisia.
Heteroliitossa_lapsia_saaneiden_sateenkaari-ihmisten_ryhmä
Kaksi ryhmää aiheesta tulossa, toinen netissä ja toinen live-ryhmä
Helsingissä. Liveryhmän ensimmäinen kokoontuminen jo TÄNÄÄN 14.1.
17.2.-17.3.2014 Suljettu nettiryhmä
Ryhmä toteutetaan perheaikaa.fi-palvelussa. Ryhmää vetävät
Sateenkaariperheet ry:n työntekijä ja vapaaehtoiset vertaisohjaajat.
Ryhmään osallistuminen vaatii ennakkoilmoittautumisen. Ilmoittautuminen on
auki 12.2. saakka. Rekisteröidyhttp://www.perheaikaa.f <http://www.perheaikaa.fi>
- -sivustolla ja ilmoittaudu ryhmään sivuston Ryhmät-kohdassa. Hyväksyntä
ryhmään tulee ilmoittautumisajan päätyttyä joko perheaikaa -palveluun
yksityisviestinä (kirjautumisen jälkeen näkyy kirjekuori yläreunassa oman
nimimerkin vieressä) tai jos olet ryhmään ilmoittautumisen yhteydessä
ilmoittanut sähköpostiosoitteesi, niin sinne.
Ryhmä on maksuton ja ryhmässä on tarkoitus keskustella muiden samassa
tilanteessa olevien kanssa kaikenlaisesta, mikä nykyisessä elämäntilanteessa
mietityttää, ilahduttaa tai ylipäätänsä siihen liittyy.
Lisätietoja ryhmästä voi kysellä info@sateenkaariperheet.fi
14.1.-11.3.2014 Ammatillisesti ohjattu liveryhmä Helsingissä
Kuusi tiistaita käsittävä ryhmä kokoontuu Kotolassa. Jokaisella kerralla on
oma teemansa. Mitä useammalle kerralle osallistut, sitä enemmän saat irti,
mutta voit tulla mukaan myös yksittäisille kerroille. Ryhmä on vetäjän
psykoterapiaopintojen lopputyö. Ryhmä on vertaistuellinen.
Ryhmä kokoontuu tiistaisin aina kello 17:30-19:30, Yrjönkatu 29 A 1,
Salonki-tila Kotolan perällä.
Ryhmä on maksuton ja sisältää kahvi-/teetarjoilua.
Ilmoittautuminen ryhmään olisi toivottavaa. Ilmoittautumiset ja tiedustelut
info@sateenkaariperheet.fi tai 050-321 7976.
Tapaamiskertojen aiheet:
14.1. Oma identiteetti ja sen rakentuminen
28.1. Ex-puoliso
4.2. Sukulaiset ja ystävät
11.2. Ulos kaapista ja ihmisiä kohtaamaan
25.2. Lapsen tarpeet ja niiden huomioiminen
11.3. Uusi elämä uusperheenä
Molemmat ryhmät siis suunnattu heteroliitossa lapsia saaneille, jotka ovat
muodostaneet tai haaveilevat muodostavansa sateenkaariuusperheen tai ovat
monisuhteisia.
Moikka kaikille,
Mäkin olen seurannut tätä viestiketjua / viestiketjuja jo useamman vuoden. Tosi paljon on saanut apua jo ihan muiden tarinoista. Kiitos siis teille kaikille niistä :)
Haluaisin vähän mainostaa tapahtumaa ensi lauantaina 1.2. klo 14-16 Pikku-Huopalahdessa: Päksy ry eli Pääkaupunkiseudun yksin- ja yhteishuoltajat järjestää Sateenkaarevan olkkarin. Täällä lisätietoja: http://www.paksy.net/10
Ajattelin itse mennä tuonne, olisi luonteva paikka tavata teitä muitakin :)
Muutama sana minun myöhäisestä heräämisestäni:
Aivan kuten muutama teistä yllä, myös minä astelin alttarille tietäen, että eihän tämä tule kestämään. Aivan hirveitä riitoja, mutta lapsi jo tuloillaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on käsittää, miksi juuri sen miehen kanssa olin. Olisiko yksi syy se, etten ollut koskaan kokenut todellista rakkautta enkä ehkä edes uskonut siihen...? Ehkä oli myös helpompi juosta miehen luo kuin kestää yksinäisyyttä, joka itsenäistymisestä väistämättä seuraa etenkin aluksi?
Erosin tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen. Hain jopa itselleni mielenterveysapua kestääkseni liittoani, joka tuntui pitkään vain "vaikealta elämäntilanteelta" sairastelevan lapsen kanssa. Prosessi oli todella raskas huoltajuuskiistoineen; tuntui välillä ihan absurdilta 26-vuotiaana "teininä" käydä kaikki se läpi. Juuri, kun olin päässyt vähän selvemmille vesille uuteen kotiin lapsen kanssa, meni muutama kuukausi - ja humpsis, rakastuin ystävääni. Se oli alkuun yhtä kamalaa kuin ero, koska pelkäsin exäni käyttävän suhdetta minua vastaan oikeudessa, jos se paljastuisi. Vanhempani olivat niin ikään järkyttyneitä. Ja olin minäkin; tuntui, että pitääkö tässäKIN asiassa mennä vaikeimman kautta, eikö mikään mene normaalisti elämässäni :D Suhde oli lisäksi todella repivä. Ei siitä sen enempää, liian pitkä tarina. Naisella oli paljon mielenterveysongelmia ja viehtymys polyamoriaan. Seuraava naissuhde oli niin ikään rankka, siinä ikään kuin taistelin itsenäisen elämäni puolesta vaikka samalla oli kauhea palo kokea kaikki se rakkaus, kiintymys ja kumppanuus, joita vaille olin elänyt niin pitkään miesten kanssa ollessani. Toisen osapuolen henkkoht ongelmat vaikeuttivat kuitenkin luottamuksen syntymistä, ja niinpä lopetin suhteen melko hiljattain. Koin siinä suhteessa paljon samoja asioita, joista olisiko ollut Bella2 kirjotti: arjen jakaminen toisen lapsettoman kanssa - vaikka emme asuneetkaan saman katon alla, paljon piti selittää ja pohtia omaa ajankäyttöään, ettei olisi ollut koko ajan vaan kurja olo kaikkialla: lapsesta erossa tyttöystävän kanssa ja lapsen kanssa tyttöystävästä erossa. Me tosin puhuimme näistä asioista paljon, ja etenkin alkuun itkin tyttöystävälleni ikävääni. Hän otti asian tosi hyvin, en koskaan kokenut sen rasittavan suhdettamme. Tunne myös helpotti ajan kanssa. Meillä ei ole edelleenkään vuoroviikkoa, siitä juuri oikeudessä exäni kanssa taistelin. Huonoilla väleillä ja pitkällä välimatkalla ei sellaista onneksi määrättykään. Silti ke-ma on pitkä aika äidille. Ja nykyään myös lapselle... ;(
Vielä viimeisimmästä tyttöystävästäni: vaikka kaiken kaikkiaan väänsimme arjen asioista aivan kauheasti, pääsimme mielestäni useimmiten tosi hyvin yhteisymmärrykseen. Keskustelu oli ainakin meidän kohdallamme kaiken a & o. Luottamuspulan lisäksi ongelmia suhteessamme aiheutti kuitenkin myös yleinen "erisuuntaisuus"; yli kolmikymppisenä vauvakuumeisena naisena tyttöystäväni olisi halunnut edetä paljon nopeammin kuin minä, ja ylipäänsä olisi halunnut tiivimpää yhdessäoloa. Itse taas kävin (ja käyn edelleen) läpi itsenäistymistä ja aikuistumista; menin naimisiin hirveän nuorena ja oman elämän rakentaminen on edelleen kesken. Ennen kuin on oma kokonainen persoonansa, ei voi ryhtyä tiiviiseen parisuhteeseen, on minun näkemykseni.
Vielä loppuun lyhyesti: huoltajuuskiistani on alkanut uudelleen, ja biseksuaalisuuteni rasittaa todella paljon. Exäni nimittäin tietää nykyään "uudesta" suuntautumisestani (en ollut koskaan ennen eroani tajunnut olevani bi, vaikka toki nyt jälkiviisaasti katsottuna merkkejä olí ilmassa jo ala-asteella), ja pelkäänkin hänen käyttävän sitä nyt toden teolla minua vastaan. Se on myös yksi syy, miksi lopetin edellisen suhteen. Liian iso riski, lapsi tulee kuitenkin valovuoden edellä omaa rakkauselämääni. Gay pride on ollut aika kiven alla viime aikoina...
Jaa, ei tästä kovin lyhyt tullutkaan :) Vaikka niin paljon jäi vielä sanomatta!
Aurinkoa <3
Mäkin olen seurannut tätä viestiketjua / viestiketjuja jo useamman vuoden. Tosi paljon on saanut apua jo ihan muiden tarinoista. Kiitos siis teille kaikille niistä :)
Haluaisin vähän mainostaa tapahtumaa ensi lauantaina 1.2. klo 14-16 Pikku-Huopalahdessa: Päksy ry eli Pääkaupunkiseudun yksin- ja yhteishuoltajat järjestää Sateenkaarevan olkkarin. Täällä lisätietoja: http://www.paksy.net/10
Ajattelin itse mennä tuonne, olisi luonteva paikka tavata teitä muitakin :)
Muutama sana minun myöhäisestä heräämisestäni:
Aivan kuten muutama teistä yllä, myös minä astelin alttarille tietäen, että eihän tämä tule kestämään. Aivan hirveitä riitoja, mutta lapsi jo tuloillaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on käsittää, miksi juuri sen miehen kanssa olin. Olisiko yksi syy se, etten ollut koskaan kokenut todellista rakkautta enkä ehkä edes uskonut siihen...? Ehkä oli myös helpompi juosta miehen luo kuin kestää yksinäisyyttä, joka itsenäistymisestä väistämättä seuraa etenkin aluksi?
Erosin tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen. Hain jopa itselleni mielenterveysapua kestääkseni liittoani, joka tuntui pitkään vain "vaikealta elämäntilanteelta" sairastelevan lapsen kanssa. Prosessi oli todella raskas huoltajuuskiistoineen; tuntui välillä ihan absurdilta 26-vuotiaana "teininä" käydä kaikki se läpi. Juuri, kun olin päässyt vähän selvemmille vesille uuteen kotiin lapsen kanssa, meni muutama kuukausi - ja humpsis, rakastuin ystävääni. Se oli alkuun yhtä kamalaa kuin ero, koska pelkäsin exäni käyttävän suhdetta minua vastaan oikeudessa, jos se paljastuisi. Vanhempani olivat niin ikään järkyttyneitä. Ja olin minäkin; tuntui, että pitääkö tässäKIN asiassa mennä vaikeimman kautta, eikö mikään mene normaalisti elämässäni :D Suhde oli lisäksi todella repivä. Ei siitä sen enempää, liian pitkä tarina. Naisella oli paljon mielenterveysongelmia ja viehtymys polyamoriaan. Seuraava naissuhde oli niin ikään rankka, siinä ikään kuin taistelin itsenäisen elämäni puolesta vaikka samalla oli kauhea palo kokea kaikki se rakkaus, kiintymys ja kumppanuus, joita vaille olin elänyt niin pitkään miesten kanssa ollessani. Toisen osapuolen henkkoht ongelmat vaikeuttivat kuitenkin luottamuksen syntymistä, ja niinpä lopetin suhteen melko hiljattain. Koin siinä suhteessa paljon samoja asioita, joista olisiko ollut Bella2 kirjotti: arjen jakaminen toisen lapsettoman kanssa - vaikka emme asuneetkaan saman katon alla, paljon piti selittää ja pohtia omaa ajankäyttöään, ettei olisi ollut koko ajan vaan kurja olo kaikkialla: lapsesta erossa tyttöystävän kanssa ja lapsen kanssa tyttöystävästä erossa. Me tosin puhuimme näistä asioista paljon, ja etenkin alkuun itkin tyttöystävälleni ikävääni. Hän otti asian tosi hyvin, en koskaan kokenut sen rasittavan suhdettamme. Tunne myös helpotti ajan kanssa. Meillä ei ole edelleenkään vuoroviikkoa, siitä juuri oikeudessä exäni kanssa taistelin. Huonoilla väleillä ja pitkällä välimatkalla ei sellaista onneksi määrättykään. Silti ke-ma on pitkä aika äidille. Ja nykyään myös lapselle... ;(
Vielä viimeisimmästä tyttöystävästäni: vaikka kaiken kaikkiaan väänsimme arjen asioista aivan kauheasti, pääsimme mielestäni useimmiten tosi hyvin yhteisymmärrykseen. Keskustelu oli ainakin meidän kohdallamme kaiken a & o. Luottamuspulan lisäksi ongelmia suhteessamme aiheutti kuitenkin myös yleinen "erisuuntaisuus"; yli kolmikymppisenä vauvakuumeisena naisena tyttöystäväni olisi halunnut edetä paljon nopeammin kuin minä, ja ylipäänsä olisi halunnut tiivimpää yhdessäoloa. Itse taas kävin (ja käyn edelleen) läpi itsenäistymistä ja aikuistumista; menin naimisiin hirveän nuorena ja oman elämän rakentaminen on edelleen kesken. Ennen kuin on oma kokonainen persoonansa, ei voi ryhtyä tiiviiseen parisuhteeseen, on minun näkemykseni.
Vielä loppuun lyhyesti: huoltajuuskiistani on alkanut uudelleen, ja biseksuaalisuuteni rasittaa todella paljon. Exäni nimittäin tietää nykyään "uudesta" suuntautumisestani (en ollut koskaan ennen eroani tajunnut olevani bi, vaikka toki nyt jälkiviisaasti katsottuna merkkejä olí ilmassa jo ala-asteella), ja pelkäänkin hänen käyttävän sitä nyt toden teolla minua vastaan. Se on myös yksi syy, miksi lopetin edellisen suhteen. Liian iso riski, lapsi tulee kuitenkin valovuoden edellä omaa rakkauselämääni. Gay pride on ollut aika kiven alla viime aikoina...
Jaa, ei tästä kovin lyhyt tullutkaan :) Vaikka niin paljon jäi vielä sanomatta!
Aurinkoa <3
Tässä kirjoittaa elämänsä toiseen kevääseen herännyt, vaikkakin unelmissaan useasti.
Olen heräillyt vähitellen, rauhassa. Muutama kohtaaminen, painanut torkkua. Ilmaantunut ihminen, joka herättänyt, vaikka tainnut itse vielä kävellä unissaan. Hiuksenhieno raja erottaa herättäjän herätettävästä, joskus kai niin.
Unen ja valveen rajapinnassa mystinen hetki, jolloin voi hipaista totuutta. Tarttumista ei sallita. Ei saa takertua, mihinkään, tai se katoaa. Hän katoaa. Tragedia.
Uuteen aamuun, avoimin aistein. Valoon pitää totutella. Häneen en totu koskaan. Hän ei ollut vartioimassa untani, mutta oli siinä, kun avasin silmäni. Katoaako, jos kosken?
Olen heräillyt vähitellen, rauhassa. Muutama kohtaaminen, painanut torkkua. Ilmaantunut ihminen, joka herättänyt, vaikka tainnut itse vielä kävellä unissaan. Hiuksenhieno raja erottaa herättäjän herätettävästä, joskus kai niin.
Unen ja valveen rajapinnassa mystinen hetki, jolloin voi hipaista totuutta. Tarttumista ei sallita. Ei saa takertua, mihinkään, tai se katoaa. Hän katoaa. Tragedia.
Uuteen aamuun, avoimin aistein. Valoon pitää totutella. Häneen en totu koskaan. Hän ei ollut vartioimassa untani, mutta oli siinä, kun avasin silmäni. Katoaako, jos kosken?
Moi pihakoivu! Mulla samantapainen tilanne... Ikää on 41 jo ja nyt vasta ymmärrän miksi aina miehen kanssa ollessa kuvittelin että siinä olisi nainen.. Olen aina kiihottunut enemmän naisten katselusta ja kuvista kuin miehistä! Mitään kokemusta Ei kylläkään naisista vielä ole..
Mnä heräsin jo puoli kymmeneltä kun olin nähnyt unta pitkään etten olekaan sitä mitä olin luullut olevani, vaikka näin unta siitä etten ollut nähnyt unta siitä etten olisikaan luullut etten luule luulevani olevani sitä mitä en ole vaan luulen olevani jota olen jo pitkään unissani nähnyt luulevani etten ole olevinani sitä.
Poistettu
Onko kukaan tästä ketjusta Keski-Suomesta?
Hei Pihlaja! Käytkö enää kurkkimassa myöhäisheränneitä? Olen lukenut viestisi alusta lähtien ja haluaisin laittaa sinulle privameiliä, ollessani nyt täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä muutama vuosi sitten. Kirjoituksesi on auttanut minua jäsentämään ajatuksiani, joskin ponnistelut ja kipuilu, jotka edessä odottavat, kyllä pelottavat suuresti.
Olen lukenut tätä ketjua jo 2 vuotta ja ihana on ollut huomata, että on muitakin myöhään heränneitä.
Itse heräsin jo 15v sitten, kun opiskellessani ihastuin ensin hieman yhteen ja sitten oikein kunnolla toiseen naiseen. Se jäi pitkiin katseisiin ja kavereina tapailuun, tämä nainen lähti sitten opiskelemaan muualle. Olin 2 lapsen äiti, huonossa ja mun puolelta rakkaudettomassa liitossa ja maailma mullistui. Hetkeksi. Treffailin naisia, tutustuin mukaviin ihmisiin, mutta en uskaltanutkaan sitten erota lasten isästä,oli uhkailua ja aggressiivisuutta. Laitoin jo raottamani kaapin oven takaisin kiinni. Vaihdoin uskontoa ja sysäsin kaikki naisia kohtaan tuntemani syrjään, vaikkakaan en hyväksynyt uuden uskontoni negatiivista asennetta homoseksuaalisuutta kohtaan. Jatkoin huonoa suhdetta ja edelleen mietin eroa joka päivä. Sain 2 lasta lisää.
Välillä aina koin pieniä ihastuksia, kohteet olivat aina naisia. 2 vuotta sitten koin voimakkaasti, etten enää voi piilotella tätä puolta itsestäni kaapissa. Isommat lapset kyselivät usein,miksi en eroa.
Vuosi sitten lopulta erosin. Ihana tunne, että ei enää koskaan tarvitse ottaa miestä saman katon alle. Samalla kaduin sitä,että en ollut tehnyt sitä aiemmin, lapset olivat kärsineet ja myös itselläni oli mennyt 18 vuotta kärsien. Olin ajatellut, että minulle riittää lapset, en nyt tarvitse muuta rakkautta.
Lasten isä kyllä edelleen häiriköi ja pyytää päästä takaisin.
Olen nyt vuoden nauttinyt yksinolosta. Pikku hiljaa on alkanut tulla ajatuksia parisuhteesta ja samalla sitten miettii, että miten lapset hyväksyisivät naisen, miten lasten kaverit jne. Olen alkanut erkaantua uskonnostani ja mietin myös, miten minuun suhtauduttaisiin, jos tulisin ulos kaapista. Onnekseni minulla on yksi ihana opiskeluaikainen kaveri, joka on tässä heräämismatkassa ollut melkein alusta asti, hänelle olen pystynyt puhumaan aina kun on ollut tarvetta.
Itse heräsin jo 15v sitten, kun opiskellessani ihastuin ensin hieman yhteen ja sitten oikein kunnolla toiseen naiseen. Se jäi pitkiin katseisiin ja kavereina tapailuun, tämä nainen lähti sitten opiskelemaan muualle. Olin 2 lapsen äiti, huonossa ja mun puolelta rakkaudettomassa liitossa ja maailma mullistui. Hetkeksi. Treffailin naisia, tutustuin mukaviin ihmisiin, mutta en uskaltanutkaan sitten erota lasten isästä,oli uhkailua ja aggressiivisuutta. Laitoin jo raottamani kaapin oven takaisin kiinni. Vaihdoin uskontoa ja sysäsin kaikki naisia kohtaan tuntemani syrjään, vaikkakaan en hyväksynyt uuden uskontoni negatiivista asennetta homoseksuaalisuutta kohtaan. Jatkoin huonoa suhdetta ja edelleen mietin eroa joka päivä. Sain 2 lasta lisää.
Välillä aina koin pieniä ihastuksia, kohteet olivat aina naisia. 2 vuotta sitten koin voimakkaasti, etten enää voi piilotella tätä puolta itsestäni kaapissa. Isommat lapset kyselivät usein,miksi en eroa.
Vuosi sitten lopulta erosin. Ihana tunne, että ei enää koskaan tarvitse ottaa miestä saman katon alle. Samalla kaduin sitä,että en ollut tehnyt sitä aiemmin, lapset olivat kärsineet ja myös itselläni oli mennyt 18 vuotta kärsien. Olin ajatellut, että minulle riittää lapset, en nyt tarvitse muuta rakkautta.
Lasten isä kyllä edelleen häiriköi ja pyytää päästä takaisin.
Olen nyt vuoden nauttinyt yksinolosta. Pikku hiljaa on alkanut tulla ajatuksia parisuhteesta ja samalla sitten miettii, että miten lapset hyväksyisivät naisen, miten lasten kaverit jne. Olen alkanut erkaantua uskonnostani ja mietin myös, miten minuun suhtauduttaisiin, jos tulisin ulos kaapista. Onnekseni minulla on yksi ihana opiskeluaikainen kaveri, joka on tässä heräämismatkassa ollut melkein alusta asti, hänelle olen pystynyt puhumaan aina kun on ollut tarvetta.
Myöhäisherännäinen avautuminen poistettu 🙊
Hei Kissa K, sattumalta vilkaisin tänne tänään, en ole käynyt ikuisuuksiin! Mielelläni keskustelen kanssasi tilanteestasi, jos yhä haluat. Laita vaikka meiliä: pihlaja1@hotmail.com
Hei,
Tämä ketju ei taida enää olla aktiivinen, mutta jos teitä myöhäisherännäisiä vielä täällä käy, niin ilmoitelkaa itsestänne :) Itse olen näin kolmeakymppiä lähestyessäni joutunut tutustumaan itseeni uudelleen ja sen seurauksena olen huomannut, että olen vain jotenkin lipunut yhteiskunnan heteronormien mukana avioliittoon ja saanut kaksi lasta. Kyllä mä olen varmaan koko elämäni tuntenut vetoa naisiin, mutta aina vaan todennut olevani "vähän" bisse... Sitten olinkin vähän enemmän ja lopulta olen tajunnut, ettei miehet oikeastaan kiinnosta mua ollenkaan enää. Kaipaisin todella juttukaveria, koska tuntuu todella ahdistavalta kun en pysty juttelemaan kenellekään, joka todella ymmärtäis tätä tilannetta. Mun ystävät joiden kanssa oon jutellut kyllä tukee ja sanoo, että mun pitää elää omana itsenäni, mutta se on hiukan eri asia jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Noh, laittakaa viestiä, jos poikkeatte täällä :)
Tämä ketju ei taida enää olla aktiivinen, mutta jos teitä myöhäisherännäisiä vielä täällä käy, niin ilmoitelkaa itsestänne :) Itse olen näin kolmeakymppiä lähestyessäni joutunut tutustumaan itseeni uudelleen ja sen seurauksena olen huomannut, että olen vain jotenkin lipunut yhteiskunnan heteronormien mukana avioliittoon ja saanut kaksi lasta. Kyllä mä olen varmaan koko elämäni tuntenut vetoa naisiin, mutta aina vaan todennut olevani "vähän" bisse... Sitten olinkin vähän enemmän ja lopulta olen tajunnut, ettei miehet oikeastaan kiinnosta mua ollenkaan enää. Kaipaisin todella juttukaveria, koska tuntuu todella ahdistavalta kun en pysty juttelemaan kenellekään, joka todella ymmärtäis tätä tilannetta. Mun ystävät joiden kanssa oon jutellut kyllä tukee ja sanoo, että mun pitää elää omana itsenäni, mutta se on hiukan eri asia jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Noh, laittakaa viestiä, jos poikkeatte täällä :)
Olen pohdiskellut tässä jonkin aikaa lasketaanko minut myöhäisheränneeksi, mutta ehkä ainakin jotain sinne päin. Olen 32-vuotias, ja olen kyllä pitänyt itseäni biseksuaalina jostain 17-vuotiaasta alkaen, kun keskusteltuani ihmisten kanssa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista noin yleisesti tulin ajatelleeksi niitä asioita enemmän, ja tajusin yhtäkkiä jotain siitä millä tavalla katsoin viehättäviä naisia. Mutta vaikka olen ajatellut asiaa usein siitä asti, ja joskus varhaisparikymppisenä arvelin pitäväni enemmänkin omasta sukupuolestani kuin vastakkaisesta, silti ei ole riittänyt juuri rohkeus oikeasti etsiä naisista pitäviä naisia ja katsoa, miltä tuntuisi yrittää oikeasti parisuhdetta. Useita syitä: olen ylipäätään ollut ujo ja arka ihmisten suhteen, ja etenkin näin intiimistä asiasta useimmille avautuminen tuntui hankalalta, joten oli vaikea etsiä tuttavuuksia sen pohjalta. Sitten koska olen ollut muutenkin "outo" ja mm. koulukiusattu, olen tuntenut aika vahvasti miten pahalta tuntuu kun ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, ja tuntui etten kerta kaikkiaan kestä saada lisää syrjintää ja painostusta vielä tämänkin asian suhteen. Ja pelkäsin, mitä perheeni ajattelisi, jos alkaisin seurustella naisen kanssa. Vaikka meillä aika liberaaleja ollaankin, ei se silti vanhempien sukupolvessa välttämättä tarkoita, että oman tyttären ei-heterous olisi helppo paikka.
Joskus 25 ikävuoden jälkeen aloin sitten rohkaista itsessäni sitä oletettua kiinnostusta miehiin, joka kuitenkin tuntui olevan. Olinhan ollut joitan kertoja ihastunut miehiin, ja pidin esim. monia näyttelijöitä jollain tapaa viehättävinä. Muutaman vuoden uskoin vakaasti olevani hyvin ihastunut erääseen tuttavapiirini mieheen, joka ei kuitenkaan kiinnostunut minusta (näin jälkeenpäin onneksi, emme olisi sopineet yhteen). Vasta sen mentyä ohi olen joutunut tunnustamaan sen, minkä kyllä tiesin silloinkin: ihastukseni oli hyvin fiktiivistä ja rohkaisin sitä ahkerasti, koska halusin olla rakastunut häneen, mutta se johtui paljolti siitä että hän muistutti erästä fiktiivistä hahmoa, josta pidin, ja on edelleenkin vaikea sanoa, paljonko se liittyi oikeasti häneen itseensä.
Sen jälkeen olen yrittänyt käydä miesten kanssa treffeillä, koska "jos kerran pidän molemmista sukupuolista, kai minä voin valita sitten etsiä miehiä, ja näin saada helpommin yhteiskunnan ja perheen hyväksynnän, oman perheen jne." Tai rehellisempänäkin aikana olen ajatellut, että haluan ainakin antaa miehille mahdollisuuden, koska muuten tutustun helpommin naisiin. Mutta siitä ei vain tunnu tulevan mitään. Mitä enemmän tapaan miehiä deittailumielessä, sitä vähemmän pidän heistä. En kestä sitä, jos joku mies vaikuttaa kiinnostuneelta; parhaat treffit ovat sellaiset, joilla tulemme hyvin juttuun mutta mitään kiinnostuksen häivää ei ole emmekä halua tavata uudestaan. Vähän aikaa sitten olin parin ihan mukavan tyypin kanssa treffeillä, kumpikin halusi tavata uudestaan, ja ahdistuin siitä ihan totaalisesti. En kestänyt ajatusta, että pitäisi nähdä heidät uudestaankin. Samaan aikaan löysin itseni lukemasta tarinoita, joissa naiset päätyvät yhteen, suunnittelemassa sellaisia, ja haaveilemassa eräästä naispuolisesta tuttavasta, jonka lesbous sattui selviämään minulle eräässä keskustelussa. Aloin laskea asioita yhteen. Entäpä jos minä vain en pidäkään miehistä niin paljon kuin olen kuvitellut? Entä jos olenkin kiinnostunut lähinnä tai pelkästään naisista?
Tässä vaiheessa tuntui kuin lamppu olisi syttynyt. Yhtäkkiä kaikki tunteet, joita minulla oli ollut niin naisia kuin miehiäkin kohtaan tuntuivat selkeämmiltä. Ja ainakin osa siitä koko yhteenkuulumattomuudesta jota tunnen koko heteronormatiiviseen kulttuuriin. Se miten huonosti yleensä kestän heteromiehiä jotka saattavat olla minusta kiinnostuneita. Aloin lukea tarinoita naisia rakastavista naisista, aloin taas etsiytyä tämänkaltaisille sivustoille (joilla olin kyllä alkanut käydä aikaisemminkin). Aloin etsiä samanhenkisiä naisia joiden kanssa jutella näistä asioista ja olla oma itseni.
En tiedä vieläkään, olenko bi vai lesbo. Ehkä minulla on jonkin verran kiinnostusta miehiin, mutta vain harvoihin. Ehkä pidän vain naisista, ja mieltymykseni miehiin ovat johtuneet enemmän siitä, että olen olettanut että minun pitäisi tykätä miehistä, joten olen tulkinnut tietyt tunteet (kuten kaveruustasolla pitäminen ja esteettinen mieltymys) siitä näkökulmasta. En ole tähän mennessä seurustellut kenenkään kanssa, luultavasti siksi etten ole uskaltanut päästää itseäni tutustumaan naisista tykkääviin naisiin, ja tarjolla olleet heteromiehet eivät ole pahemmin kiinnostaneet.
Ylimääräistä ahdistusta aiheuttaa se, että jos haluan perustaa perheen (en ole varma, mutta ehkä), aikaa ei tässä iässä ole niin hirveän paljon ja käyhän se monimutkaisemmaksi naisen kanssa kuin miehen kanssa. Tästä tunnen välillä ahdistusta ja syyllisyyttä. Mutta toisaalta, tuntuvathan naisparit siihen keinoja löytävän, ja yhtä hyvin miehen kanssa seurustellessa voisi käydä niin, että jommastakummasta johtuen lapsia ei voi saada. Tuskin siitä syystä kannattaa muuten tukahduttaa omia tunteita.
Mutta niin, en tiedä mihin tässä olen päätymässä, mutta sen olen ainakin päättänyt, että nyt annan auliisti tilaa tälle puolelle itsestäni enkä yritä enää tukahduttaa sitä ja muuttaa joksikin muuksi, pelottaa muiden ihmisten suhtautuminen miten paljon tahansa. Yritän tutustua muihin naisista kiinnostuneisiin naisiin, ilmaista itseäni ja omia tuntemuksiani jotta tunnen ne, ja ylipäätään päästä osaksi sellaisia yhteisöjä, joissa voin rauhassa olla sellainen kuin olen. Katsotaan, mitä seuraa. Kiitos, jos jaksoit lukea tämän kaiken! (Ja jos joku haluaa jutella, mutta mieluummin kahdenkeskisesti kuin tässä foorumilla, minulle saa laittaa viestiä.)
Joskus 25 ikävuoden jälkeen aloin sitten rohkaista itsessäni sitä oletettua kiinnostusta miehiin, joka kuitenkin tuntui olevan. Olinhan ollut joitan kertoja ihastunut miehiin, ja pidin esim. monia näyttelijöitä jollain tapaa viehättävinä. Muutaman vuoden uskoin vakaasti olevani hyvin ihastunut erääseen tuttavapiirini mieheen, joka ei kuitenkaan kiinnostunut minusta (näin jälkeenpäin onneksi, emme olisi sopineet yhteen). Vasta sen mentyä ohi olen joutunut tunnustamaan sen, minkä kyllä tiesin silloinkin: ihastukseni oli hyvin fiktiivistä ja rohkaisin sitä ahkerasti, koska halusin olla rakastunut häneen, mutta se johtui paljolti siitä että hän muistutti erästä fiktiivistä hahmoa, josta pidin, ja on edelleenkin vaikea sanoa, paljonko se liittyi oikeasti häneen itseensä.
Sen jälkeen olen yrittänyt käydä miesten kanssa treffeillä, koska "jos kerran pidän molemmista sukupuolista, kai minä voin valita sitten etsiä miehiä, ja näin saada helpommin yhteiskunnan ja perheen hyväksynnän, oman perheen jne." Tai rehellisempänäkin aikana olen ajatellut, että haluan ainakin antaa miehille mahdollisuuden, koska muuten tutustun helpommin naisiin. Mutta siitä ei vain tunnu tulevan mitään. Mitä enemmän tapaan miehiä deittailumielessä, sitä vähemmän pidän heistä. En kestä sitä, jos joku mies vaikuttaa kiinnostuneelta; parhaat treffit ovat sellaiset, joilla tulemme hyvin juttuun mutta mitään kiinnostuksen häivää ei ole emmekä halua tavata uudestaan. Vähän aikaa sitten olin parin ihan mukavan tyypin kanssa treffeillä, kumpikin halusi tavata uudestaan, ja ahdistuin siitä ihan totaalisesti. En kestänyt ajatusta, että pitäisi nähdä heidät uudestaankin. Samaan aikaan löysin itseni lukemasta tarinoita, joissa naiset päätyvät yhteen, suunnittelemassa sellaisia, ja haaveilemassa eräästä naispuolisesta tuttavasta, jonka lesbous sattui selviämään minulle eräässä keskustelussa. Aloin laskea asioita yhteen. Entäpä jos minä vain en pidäkään miehistä niin paljon kuin olen kuvitellut? Entä jos olenkin kiinnostunut lähinnä tai pelkästään naisista?
Tässä vaiheessa tuntui kuin lamppu olisi syttynyt. Yhtäkkiä kaikki tunteet, joita minulla oli ollut niin naisia kuin miehiäkin kohtaan tuntuivat selkeämmiltä. Ja ainakin osa siitä koko yhteenkuulumattomuudesta jota tunnen koko heteronormatiiviseen kulttuuriin. Se miten huonosti yleensä kestän heteromiehiä jotka saattavat olla minusta kiinnostuneita. Aloin lukea tarinoita naisia rakastavista naisista, aloin taas etsiytyä tämänkaltaisille sivustoille (joilla olin kyllä alkanut käydä aikaisemminkin). Aloin etsiä samanhenkisiä naisia joiden kanssa jutella näistä asioista ja olla oma itseni.
En tiedä vieläkään, olenko bi vai lesbo. Ehkä minulla on jonkin verran kiinnostusta miehiin, mutta vain harvoihin. Ehkä pidän vain naisista, ja mieltymykseni miehiin ovat johtuneet enemmän siitä, että olen olettanut että minun pitäisi tykätä miehistä, joten olen tulkinnut tietyt tunteet (kuten kaveruustasolla pitäminen ja esteettinen mieltymys) siitä näkökulmasta. En ole tähän mennessä seurustellut kenenkään kanssa, luultavasti siksi etten ole uskaltanut päästää itseäni tutustumaan naisista tykkääviin naisiin, ja tarjolla olleet heteromiehet eivät ole pahemmin kiinnostaneet.
Ylimääräistä ahdistusta aiheuttaa se, että jos haluan perustaa perheen (en ole varma, mutta ehkä), aikaa ei tässä iässä ole niin hirveän paljon ja käyhän se monimutkaisemmaksi naisen kanssa kuin miehen kanssa. Tästä tunnen välillä ahdistusta ja syyllisyyttä. Mutta toisaalta, tuntuvathan naisparit siihen keinoja löytävän, ja yhtä hyvin miehen kanssa seurustellessa voisi käydä niin, että jommastakummasta johtuen lapsia ei voi saada. Tuskin siitä syystä kannattaa muuten tukahduttaa omia tunteita.
Mutta niin, en tiedä mihin tässä olen päätymässä, mutta sen olen ainakin päättänyt, että nyt annan auliisti tilaa tälle puolelle itsestäni enkä yritä enää tukahduttaa sitä ja muuttaa joksikin muuksi, pelottaa muiden ihmisten suhtautuminen miten paljon tahansa. Yritän tutustua muihin naisista kiinnostuneisiin naisiin, ilmaista itseäni ja omia tuntemuksiani jotta tunnen ne, ja ylipäätään päästä osaksi sellaisia yhteisöjä, joissa voin rauhassa olla sellainen kuin olen. Katsotaan, mitä seuraa. Kiitos, jos jaksoit lukea tämän kaiken! (Ja jos joku haluaa jutella, mutta mieluummin kahdenkeskisesti kuin tässä foorumilla, minulle saa laittaa viestiä.)
Hei! Yritin laittaa Fidelina sinulle viestiä mutta profiilisi on sellainen, ettei sinulle pysty lähettämään viestiä :/ Jos haluat vaihtaa ajatuksia, minut tavoittaa osoitteesta 1piparminttu@gmail.com
Amelialle laitoin viestin :)
Amelialle laitoin viestin :)
Moikka vaan kaikille :)!
Oon lueskellut tätä viestiketjua reilut pari vuotta (!) ja tullut nyt siihen lopputulokseen, että taidan keventää mieltäni myöskin kirjoittamalla tänne.
.... Jaaa-a, mistäs aloittaisin... Ainakin pahoittelen tarinan epäloogisuutta ja yleistä sekavuutta :)
Monien teidän teksteistä löytyy samoja piirteitä mitä omasta arjestanikin: parisuhde miehen kanssa, vuosien varrella tapahtuneita ihastumisia milloin ystäviin millloin työkavereihin, jonkinlainen tyytymättömyys tämänhetkiseen seksielämään ja se erilaisuudessaan niin ihmeellinen ja kihelmöivän jännittävä kaipuu toisen naisen luo.
Eli täällä sanojansa asettelee pian 28-vuotias ensimmäistä kertaa elämässään (miehen kanssa) seurusteleva naisihminen.
Kaapista olen rymistellyt ulos muutama vuosi sitten biseksuaalina, ja saanut siitä ystävä-ja tuttavapiirissä lähinnä positiivista palautetta. Itse asiassa yllättävänkin moni tuntemani nainen pitää itseään biseksuaalina... Se mikä minua kuitenkin suuresti surettaa, on itselleni rakkaimpien perheenjäsenten suhtautuminen. Esimerkiksi äitini ei voisi kuvitellakaan päästävänä mahdollista naisystävääni vierailulle kotiinsa. Joskus tuntuu, että hän näkisi minut mieluummin onnettomassa suhteessa miehen kuin harmonisessa yhteiselossa naisen kanssa.
... Sitten siihen parisuhteeseen. Pian tulee vuosi, kun aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurustella vakavasti. Erilaisia suhdekokeiluja jätkien kanssa on tullut kylläkin nuorempana harrastettua... Tämä suhde on edennyt pikkuhiljaa, emmekä vielä asu yhdessä. Mies on kaikin puolin kunnollinen, mutta JOTAIN puuttuu. Onko se sittenkin sukupuoli, joka on minulle väärä? Seksistä (jonka koen itselleni tärkeänä osa-alueena elämässä) en saa fyysistä tyydytystä ja henkinenkin puoli on vähitellen alkanut tökkiä. Suoraan ilmaistuna koko heteroseksikuvio tuntuu välillä yhdentekevältä. Ja sen sijaan, että haaveksisin naapurin timpoista saan säännöllisin väliajoin itseni kiinni ihastelemasta kauniin naisen hymyä tai nätisti laitettuja hiuksia kaupungilla.
Niiiiin, ja ne rinnat... Huoh :) Aikoja sitten olen julkisesti kertonut pitäväni naisen vartaloa huomattavasti miehen vastaavaa esteettisempänä, jopa kaikkine mahdollisine raskausarpineen ja eriparipolvineen ;)
Ensimmäisiä kertoja menin lievästi lätkääntymään opiskeluvuosina kurssikaveriin. Muistan uneksineeni voimakkaasti häneen lähelleen pääsystä, pitkistä halauksista. Uneksinnan tasolle juttu jäikin, olin satavarma naisen heteroudesta ja muutimme myöhemmin eri paikkakunnille.
Jotain kummaa kuitenkin liikahti ensimmäistä kertaa sisälläni. Aloin tavallaan vähitellen kyseenalaistaa koko heteronormatiivisen elämän mielekkyyttä, näin monimutkaisesti ilmaistuna.
Yhtäkkiä olikin älyttömän tärkeää saada "se ensimmäinen kännipusu" kaveritytöltä ja tuntui todella imartelevalta vastaanottaa myös naisilta huomiota yöelämässä liikkuessa :) Pohdin myös tosissani että onhan jo teoriassakin oltava muitakin kuin mies-ja-nainen-perustavat-perheen "toimintamalleja"... Kuitenkin koko ajan taustalla mieltä kaihersi tietoisuus siitä että suurin osa ympäristöstä olisi tuominnut avoimen seurustelun jonkun ihanuuden kanssa :/
Noh, vuodet ovat kuluneet ja niiden aikana on tullut ja mennyt, ihastumisia ja melkein rakastumisiakin, kumpaankiin sukupuoleen.
Joku kumma niitä kuitenkin, kaiken fysiikan lisäksi erottaa ;)
Naisten kanssa en ole edennyt suutelua pidemmälle, ja liekö juuri siitä johtuen, uteliaisuuteni on pohjaton... Heh.
Kun kuvittelen itseni toisen naisen vierelle, tulee tunne että olen enemmän IHMINEN. Miehen kanssa koen olevani "vain nainen", siis jotenkin leimallisesti omaa sukupuoltani. Hieman vaikea selittää, mutta ehkä tämä tavoittaa jonkun tuntemuksia.
Mielestäni moni nainen on myös kokonaisuutena miestä kiinnostavampi, jollain kivalla tavalla monipuolisempi ja haastavampi tapaus :)
Ja lopuksi: Miksen siis vain yksinkertaisesti lopeta haaveilua, ja lähde helposti lapsettomasta ja lyhyestä heterosuhteesta?
Sen kun tietäisi. Ehkä sittenkin vain rakastan...
Oon lueskellut tätä viestiketjua reilut pari vuotta (!) ja tullut nyt siihen lopputulokseen, että taidan keventää mieltäni myöskin kirjoittamalla tänne.
.... Jaaa-a, mistäs aloittaisin... Ainakin pahoittelen tarinan epäloogisuutta ja yleistä sekavuutta :)
Monien teidän teksteistä löytyy samoja piirteitä mitä omasta arjestanikin: parisuhde miehen kanssa, vuosien varrella tapahtuneita ihastumisia milloin ystäviin millloin työkavereihin, jonkinlainen tyytymättömyys tämänhetkiseen seksielämään ja se erilaisuudessaan niin ihmeellinen ja kihelmöivän jännittävä kaipuu toisen naisen luo.
Eli täällä sanojansa asettelee pian 28-vuotias ensimmäistä kertaa elämässään (miehen kanssa) seurusteleva naisihminen.
Kaapista olen rymistellyt ulos muutama vuosi sitten biseksuaalina, ja saanut siitä ystävä-ja tuttavapiirissä lähinnä positiivista palautetta. Itse asiassa yllättävänkin moni tuntemani nainen pitää itseään biseksuaalina... Se mikä minua kuitenkin suuresti surettaa, on itselleni rakkaimpien perheenjäsenten suhtautuminen. Esimerkiksi äitini ei voisi kuvitellakaan päästävänä mahdollista naisystävääni vierailulle kotiinsa. Joskus tuntuu, että hän näkisi minut mieluummin onnettomassa suhteessa miehen kuin harmonisessa yhteiselossa naisen kanssa.
... Sitten siihen parisuhteeseen. Pian tulee vuosi, kun aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurustella vakavasti. Erilaisia suhdekokeiluja jätkien kanssa on tullut kylläkin nuorempana harrastettua... Tämä suhde on edennyt pikkuhiljaa, emmekä vielä asu yhdessä. Mies on kaikin puolin kunnollinen, mutta JOTAIN puuttuu. Onko se sittenkin sukupuoli, joka on minulle väärä? Seksistä (jonka koen itselleni tärkeänä osa-alueena elämässä) en saa fyysistä tyydytystä ja henkinenkin puoli on vähitellen alkanut tökkiä. Suoraan ilmaistuna koko heteroseksikuvio tuntuu välillä yhdentekevältä. Ja sen sijaan, että haaveksisin naapurin timpoista saan säännöllisin väliajoin itseni kiinni ihastelemasta kauniin naisen hymyä tai nätisti laitettuja hiuksia kaupungilla.
Niiiiin, ja ne rinnat... Huoh :) Aikoja sitten olen julkisesti kertonut pitäväni naisen vartaloa huomattavasti miehen vastaavaa esteettisempänä, jopa kaikkine mahdollisine raskausarpineen ja eriparipolvineen ;)
Ensimmäisiä kertoja menin lievästi lätkääntymään opiskeluvuosina kurssikaveriin. Muistan uneksineeni voimakkaasti häneen lähelleen pääsystä, pitkistä halauksista. Uneksinnan tasolle juttu jäikin, olin satavarma naisen heteroudesta ja muutimme myöhemmin eri paikkakunnille.
Jotain kummaa kuitenkin liikahti ensimmäistä kertaa sisälläni. Aloin tavallaan vähitellen kyseenalaistaa koko heteronormatiivisen elämän mielekkyyttä, näin monimutkaisesti ilmaistuna.
Yhtäkkiä olikin älyttömän tärkeää saada "se ensimmäinen kännipusu" kaveritytöltä ja tuntui todella imartelevalta vastaanottaa myös naisilta huomiota yöelämässä liikkuessa :) Pohdin myös tosissani että onhan jo teoriassakin oltava muitakin kuin mies-ja-nainen-perustavat-perheen "toimintamalleja"... Kuitenkin koko ajan taustalla mieltä kaihersi tietoisuus siitä että suurin osa ympäristöstä olisi tuominnut avoimen seurustelun jonkun ihanuuden kanssa :/
Noh, vuodet ovat kuluneet ja niiden aikana on tullut ja mennyt, ihastumisia ja melkein rakastumisiakin, kumpaankiin sukupuoleen.
Joku kumma niitä kuitenkin, kaiken fysiikan lisäksi erottaa ;)
Naisten kanssa en ole edennyt suutelua pidemmälle, ja liekö juuri siitä johtuen, uteliaisuuteni on pohjaton... Heh.
Kun kuvittelen itseni toisen naisen vierelle, tulee tunne että olen enemmän IHMINEN. Miehen kanssa koen olevani "vain nainen", siis jotenkin leimallisesti omaa sukupuoltani. Hieman vaikea selittää, mutta ehkä tämä tavoittaa jonkun tuntemuksia.
Mielestäni moni nainen on myös kokonaisuutena miestä kiinnostavampi, jollain kivalla tavalla monipuolisempi ja haastavampi tapaus :)
Ja lopuksi: Miksen siis vain yksinkertaisesti lopeta haaveilua, ja lähde helposti lapsettomasta ja lyhyestä heterosuhteesta?
Sen kun tietäisi. Ehkä sittenkin vain rakastan...
Hei, olipa mukavaa löytää tämä kiinnostava (ja pitkä!) keskusteluketju! Tunnistin paljon itseäni varsinkin viimeisten kirjoittajien viesteissä... Olen jo nuoresta alkaen tiennyt olevani biseksuaali ja ollut melko avoin asiasta ystäville ja tuttaville. Olen seurustellut hauskan ja (ylläri ylläri) epämaskuliinisen miehen kanssa pitkään, mutta jokin tässä miehen kanssa seurustelussa ei aivan täsmää. Olen ottanut tämän parisuhteen jotenkin liian kevyesti, enkä ole kyennyt ajattelemaan sitoutumista pidemmälle. Mies on samaa tyyppiä, eikä ole vaatinut multa juuri mitään, ehkä siksi suhde on toiminut kohtuullisesti. Pitkään ajattelin, että olen enemmän miehiin päin kallellaan, koska seksi miesten kanssa on ollut noh, ihan ok. Silti kiinnostus naisia kohtaan on pukannut päälle yllättävissä tilanteissa silloinkin, kun olen tuntenut oloni tyytyväiseksi tässä parisuhteessa. Enenevissä määrin mietin ja ahdistun, että onko tullut vain ajauduttua aidan väärälle puolelle!
Vaikeita juttuja... Jos joku edellisistä kirjoittajista käy kurkkimassa keskustelua ja haluaa vaihtaa ajatuksia, niin mulle voi kirjoitella osoitteeseen stor1es@yahoo.se.
Vaikeita juttuja... Jos joku edellisistä kirjoittajista käy kurkkimassa keskustelua ja haluaa vaihtaa ajatuksia, niin mulle voi kirjoitella osoitteeseen stor1es@yahoo.se.
Moi kaikille!
Olen seurannut tätä ketjua epäsäännöllisesti loppuvuodesta 2010, jolloin rakastuin "heterona" naiseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Ketju oli tosi tärkeää vertaistukea, vaikka en koskaan itse kirjoittanutkaan siihen. Päätin kuitenkin jo silloin, että me "myöhäisheränneet", "ex-heterot" tai muuten vaan kahden maailman väliä seilanneet ja seilaavat tarvitaan enemmän kuin vaan tämä yksi ketju, kuten esimerkiksi kirjakaupoista ja kirjastoista löytyvä kirja, jossa kootusti kertomuksiamme.
Nyt voinkin ilokseni kertoa, että koossa on jo innostunut toimittajakunta ja usea kirjoittaja, mutta mukaan mahtuu edelleen!! Meillä on suljettu vertaistukiryhmä pystyssä Facessa, löytyy nimellä Projekti Q (https://www.facebook.com/groups/1605466789697793/), jossa myös suunnittelemme kirjaa tarkemmin. Kirjoitusten deadline on alkuvuodesta 2016, ja kirjoittaa saa 3-30 sivua, oman fiiliksen mukaan. Turun Seta on ottanut meidät jo osittain siipiensä suojiin, ja kustannussopimusta lähdetään hakemaan keväällä 2016. Meillä on ollut myös jo kaksi livetapaamista, ja on todella ollut terapeuttista ja mukavaa tavata muita samassa tilanteessa olevia!
Tervetuloa mukaan, kirjoittajaksi tai vaan ryhmän jäseneksi!
Voit kirjoittaa toimittajille myös osoitteeseen: projektiq2015@gmail.com
Olen seurannut tätä ketjua epäsäännöllisesti loppuvuodesta 2010, jolloin rakastuin "heterona" naiseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Ketju oli tosi tärkeää vertaistukea, vaikka en koskaan itse kirjoittanutkaan siihen. Päätin kuitenkin jo silloin, että me "myöhäisheränneet", "ex-heterot" tai muuten vaan kahden maailman väliä seilanneet ja seilaavat tarvitaan enemmän kuin vaan tämä yksi ketju, kuten esimerkiksi kirjakaupoista ja kirjastoista löytyvä kirja, jossa kootusti kertomuksiamme.
Nyt voinkin ilokseni kertoa, että koossa on jo innostunut toimittajakunta ja usea kirjoittaja, mutta mukaan mahtuu edelleen!! Meillä on suljettu vertaistukiryhmä pystyssä Facessa, löytyy nimellä Projekti Q (https://www.facebook.com/groups/1605466789697793/), jossa myös suunnittelemme kirjaa tarkemmin. Kirjoitusten deadline on alkuvuodesta 2016, ja kirjoittaa saa 3-30 sivua, oman fiiliksen mukaan. Turun Seta on ottanut meidät jo osittain siipiensä suojiin, ja kustannussopimusta lähdetään hakemaan keväällä 2016. Meillä on ollut myös jo kaksi livetapaamista, ja on todella ollut terapeuttista ja mukavaa tavata muita samassa tilanteessa olevia!
Tervetuloa mukaan, kirjoittajaksi tai vaan ryhmän jäseneksi!
Voit kirjoittaa toimittajille myös osoitteeseen: projektiq2015@gmail.com
Toinen mainos:
Tiesittehän, että on olemassa myös vertaistukea yhden vanhemman sateenkaariperheille (ja -uusperheille)? Itse löysin myöhäisheränneitä juuri tästä porukasta. Meininkiä myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ainakin. Tervetuloa mukaan!
Face-ryhmä: Yhden vanhemman sateenkaariperheet https://www.facebook.com/groups/467626523344578/
Sähköposti (Helsingin ryhmä): sateenkaari.yh.helsinki@gmail.com
Tiesittehän, että on olemassa myös vertaistukea yhden vanhemman sateenkaariperheille (ja -uusperheille)? Itse löysin myöhäisheränneitä juuri tästä porukasta. Meininkiä myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ainakin. Tervetuloa mukaan!
Face-ryhmä: Yhden vanhemman sateenkaariperheet https://www.facebook.com/groups/467626523344578/
Sähköposti (Helsingin ryhmä): sateenkaari.yh.helsinki@gmail.com
Hei pitkästä pitkästä aikaa!
Tämä ketju alkaa olla jo melko kuoleentunut, mutta josko vielä joku kävisi vilkuilemassa täällä :)
Ajattelin, että voisin päivittää omaa tarinaani ja samalla huhuilla vertaistukea. Nopeasti katsottuna 2013 olen viimeksi kirjoittanut tänne ja tilanne pysyikin viime syksyyn (!!) asti melko lailla samanlaisena kuin mitä olin kirjoitellutkin. Ei ehkä niin kovin suurena yllätyksenä kuitenkaan tule, ettei tarinallemme onnellista loppua tullut. Tämän vuoden alusta erottiin. Puolisoni muutti jo viime vuoden syksyllä toiseen kaupunkiin opintojen perässä ja suhde jäi silloin leijumaan epävarmaan tilaan, jossa ajateltiin että ei nyt tehdä vielä mitään hätiköityjä päätöksiä. Kun jäin lasten kanssa keskenään tunsin helpotusta vaikka toki myös ikävää puolisoani kohtaan. Pohdin paljon sitä, mitä pitäisi tapahtua, että meidän suhteesta vielä voisi tulla jotain ja mitä itse voisin tehdä asian eteen. Koin kuitenkin ristiriidan meidän parisuhteen ja lasten kanssa elämisen välillä niin suureksi etten enää nähnyt tietä ulos voittajana tästä suhteesta. Tämän vuoden alusta sitten tein päätöksen parisuhteemme lopettamisesta ja vaikka se tuntui pahalta ja tuntuu edelleen niin tällä hetkellä koen että se oli ainut oikea päätös. Vaikka päätöstä olin harkinnut pitkään enkä tehnyt sitä kevyin perustein niin yhä välillä tekisi mieli pyörtää päätös ja anella toista takaisin, mutta en voi. Koen suurta surua siitä, että kaikesta halusta huolimatta me ei osattu tehdä parisuhdettamme ja perhesuhdettamme hyväksi vaikka molemmilla oli tahto olla yhdessä. Toistemme tarpeet olivat liian isossa ristiriidassa keskenään ja kumpikaan ei kyetty täyttämään toisen tarvetta halutulla tavalla. Tällä hetkellä tuntuu etten koskaan tulee kohtaamaan ketään, jota voisin rakastaa samalla tavalla tai edes eri tavalla, mutta tavalla joka tuntuisi hyvältä. Mutta ehkä taas muutaman vuoden päästä voin käydä lukemassa tämän ja todeta että hei selvittiin tästäkin. Nyt yritän taas opetella tuntemaan itseäni paremmin.
Olisi mukava kuulla erityisesti bella2, mitä sinulle kuuluu tänään? Tuntuu että nyt olen siinä tilanteessa kuin mitä sinä olit tuolloin 2-3-vuotta sitten.
Tämä ketju alkaa olla jo melko kuoleentunut, mutta josko vielä joku kävisi vilkuilemassa täällä :)
Ajattelin, että voisin päivittää omaa tarinaani ja samalla huhuilla vertaistukea. Nopeasti katsottuna 2013 olen viimeksi kirjoittanut tänne ja tilanne pysyikin viime syksyyn (!!) asti melko lailla samanlaisena kuin mitä olin kirjoitellutkin. Ei ehkä niin kovin suurena yllätyksenä kuitenkaan tule, ettei tarinallemme onnellista loppua tullut. Tämän vuoden alusta erottiin. Puolisoni muutti jo viime vuoden syksyllä toiseen kaupunkiin opintojen perässä ja suhde jäi silloin leijumaan epävarmaan tilaan, jossa ajateltiin että ei nyt tehdä vielä mitään hätiköityjä päätöksiä. Kun jäin lasten kanssa keskenään tunsin helpotusta vaikka toki myös ikävää puolisoani kohtaan. Pohdin paljon sitä, mitä pitäisi tapahtua, että meidän suhteesta vielä voisi tulla jotain ja mitä itse voisin tehdä asian eteen. Koin kuitenkin ristiriidan meidän parisuhteen ja lasten kanssa elämisen välillä niin suureksi etten enää nähnyt tietä ulos voittajana tästä suhteesta. Tämän vuoden alusta sitten tein päätöksen parisuhteemme lopettamisesta ja vaikka se tuntui pahalta ja tuntuu edelleen niin tällä hetkellä koen että se oli ainut oikea päätös. Vaikka päätöstä olin harkinnut pitkään enkä tehnyt sitä kevyin perustein niin yhä välillä tekisi mieli pyörtää päätös ja anella toista takaisin, mutta en voi. Koen suurta surua siitä, että kaikesta halusta huolimatta me ei osattu tehdä parisuhdettamme ja perhesuhdettamme hyväksi vaikka molemmilla oli tahto olla yhdessä. Toistemme tarpeet olivat liian isossa ristiriidassa keskenään ja kumpikaan ei kyetty täyttämään toisen tarvetta halutulla tavalla. Tällä hetkellä tuntuu etten koskaan tulee kohtaamaan ketään, jota voisin rakastaa samalla tavalla tai edes eri tavalla, mutta tavalla joka tuntuisi hyvältä. Mutta ehkä taas muutaman vuoden päästä voin käydä lukemassa tämän ja todeta että hei selvittiin tästäkin. Nyt yritän taas opetella tuntemaan itseäni paremmin.
Olisi mukava kuulla erityisesti bella2, mitä sinulle kuuluu tänään? Tuntuu että nyt olen siinä tilanteessa kuin mitä sinä olit tuolloin 2-3-vuotta sitten.
Tämä on se jatko-osa