Myöhäinen herääminen, osa 2

Sympatiani kaikille teille ahdistuksen kanssa painiville "kohtalotovereille" ja hyvää joulukuuta koko porukalle!

Onpa täällä kuvattu myrskyisiä tilanteita ja perhekuvioita... Omat, jo käsitellyt ahdistukseni ja pelkoni meinasivat pyrkiä pintaan, kun luin teidän muiden juttuja. Olen periaatteessa sitä mieltä, että totuus on yleisesti ottaen vapauttava tekijä, mutta toisaalta se voi myös (ainakin välillisesti) saada aikaan melkoista tuhoa. Joillekin homous on edelleen niin arka asia, että pelko ja häpeä voivat suistaa ihmisen raiteiltaan, vaikkei ketään kolmatta osapuolta (esim. mustasukkaista miestä tmv.) olisi ruokkimassa näitä tunteita. Vaatii lujaa henkistä kanttia kestää siinä ristipaineessa, jonka omat tunteet ja oman identiteetin rakentaminen sekä ympäristön toiveet ja odotukset asettavat!

En tiedä, mitä oikein haluan sanoa, mutta jokin sisälläni neuvoo varovaisuuteen... Ehkä tarvitsemme kaikki ennen muuta aikaa... Rakkaushan tunnetusti on kärsivällinen eikä etsi omaa etuaan. Kuka tällaiseen hyveellisyyteen lopulta yltää, on toinen juttu, mutta koitetaan olla lujia ja tunteillemme uskollisia eikä odoteta mekään liikoja läheisimmiltämme... :)

Hei vaan kaikille! Onpas täällä tosiaan tapahtunut! Ihan mielettömiä kohtaloita ja kertomuksia, vaikeita asioita ja tilanteita.. Ihan oikeasti todella toivon voimia teille kaikille jaksaa omassa tilanteessanne! Oma tilanteeni ei tunnu enää niin kamalalta, kun vertaa siihen, mitä kaikkea te olette saaneet käydä läpi! Metropole: Sinä taistelet rakkautesi puolesta ja joudut oikeuteen, Bella yrittää selvittää tilannettaan ja vanhemmat tekee hallaa "selän" takana ja Pora-liike elää katsellen rakastansa, joka sairastaa. Ja myös muut.. Totisesti tarvitsette oikean voimahalauksen kaikki naiset tällä palstalla..

Bella 92 / 101
30.11.2009, 11:43 " Olen elänyt elämääni mieheni rinnalla ja varjolla. Hän on tehnyt isot päätökset ja ottanut taloudellisen vastuun. Minä vaan olen seurannut mukana ja olettanut kaiken menevän hyvin ja että loppuelämä eletään yhdessä. Mutta eihän se sitten näin mennytkään."

No, sinulla on työtä tehtävänä, paljon.
Olen tullut nyt siihen tulokseen, että Anthony de Mellon kirja "Havahtuminen" on lähimpänä omia tuntemuksiani elämästä.

"Omat vanhempani eivät tilannetta hyväksy millään muotoa, ja heidän kanssaan keskusteluyhteys lähes kadonnut. Mieheni on heidän kanssaan paljon tekemisissä, mutta minun voimat ei tällä hetkellä kestä sitä kauhee kritiikkiä ja painostusta, mitä sieltä suunnalta tulee. "

Minä pistin vanhempiini välit poikki. Jos suinkin saisin lähestymiskiellon niin sellaisen hankkisin. Minä en heitä jaksa enää, hankkikoot jotkut toiset ihmiset uhreikseen.
Heille suosittelen luettavaksi lukua "B" kirjasta "Days of War, Nights of Love".

"Ja paljon voimia sinulle Bora-liike, minun asianihan on hyvin sinun tilanteeseen verrattuna. Yritetään elää päivä kerraallaan, kyllä asiat joskus vielä paremmaksi muuttuu. Niin on vain pakko uskoa!"

En lähtisi vertailemaan, minä olen itse asiassa aika onnellinen, vaikka mieltäni painaa nyt huoli. Rakkaani on menossa leikkaukseen ja hän soitti itkuisena, että lääkäriltä oli tullut tylyä viestiä. Mutta minä otan tuon haasteena, mahdollisuutena kasvaa ja kehittyä. Ota sinäkin haasteet portaina johonkin parempaan.

Tunnen olevani kuin Neovius Matrixissa, pysäytän luodit kädelläni. Minua ei voi enää satuttaa.

Seuraavalla viikolla la @DTM The L-World tapahtuma.. Pitäisikö järjestää pieni tapaaminen??
Olisiko halukkaita sinne menemään?

Tuntuu niin erikoiselta, että meitä on täällä näinkin paljon. Jotenkin olin ajatellut, että "kaikkihan sen tietävät jo nuorena" ja toimivat
sen mukaan.
Siis posiitivista ettei tarvitse yksin kantaa kaikkea. Tosiaan minulla ollut miessuhteita ja kihloissa olen myös ollut. Ihmetellyt
vain, että miksei oikein ole intohimoa tai suurta rakkauden tunnetta. Nyt vasta sellainen on löytynyt ja hyvin kimurantti
tapaus. Tällä naisella on mies ja pari lasta. Tilanne on,, en osaa edes kuvailla tilannetta. Ei me olla kauan tunnettu, mutta
tunne on suhteessa siihen hyvin suuri. Ehkä nyt tajuan vasta mitä se rakkaus voisi olla. Toivon vain, etten ole mikään kokeilukappale,
mutta toisaalta en halua olla ottamattakaan sellaista riskiä. Voihan se olla mahdollista. Voisiko minulle sattua sittenkin sellainen
tuuri kaiken jälkeen. Sitä ei tiedä. Kirjoitan ehkä sen vuoksi tänne, että tajuan,
että en ole yksin asiani kanssa. Tämä aihe kun ei oikein kahvipöytäkeskusteluun sovi, toistaiseksi.

Kiitos kaikille tuestanne, sitä tässä tarvitaan. Välillä kun tuntuu siltä, että kyllä tästä selviää, niin kohta on taas tunne, että kaikki kaatuu päälle. Pienistäkin asioista tulee omassa päässä suuria ja ajatukset eivät jätä pää parkaa rauhaan. Toisaalta olisi niin helppo jäädä vain tähän tilanteeseen ja koettaa sinnitellä perheen parissa, mutta mitä sitten...olenko onnellinen ja mitä sillä elämällä on minulle annettavaa? Niin isoja asioita, että pelottaa ajatella tulevaisuutta. Ei vain aina jaksaisi pyöritellä näitä samoja asioita edestakaisin...Kumpa voisi vaan olla ajatelematta mitään, että saisi edes hetken rauhan. Voimia teille muillekin. Taikathelma, voin vaan kuvitella tilanteesi, koska oma naiseni on vastaavassa tilanteessa ja minä taas hänen tilanteessaan. Alku on todellista ja se huuma mikä vie mukanaan, vau...ei sitä voi edes sanoin kuvata...En missään nimessä halua pelotella, mutta jossain vaiheessa tulee se aika, jolloin pitää tehdä isoja päätöksiä ja siinä punnitaan sitten ne tunteet ja se todellisuus mihin suhde tulee menemään. Me olemme nyt naiseni kanssa siinä tilanteessa, ja kun keskusteluyhteys on tällä hetkellä huono, niin tulevaisuutta ei voi kun vain arvailla. Pelottaa tehdä isoja päätöksiä. Toisaalta haluaisi lähteä, toisaalta haluaisi jäädä kun voimat ei tällä hetkellä riitä muuhun kuin tästä hetkestä selviämiseen. No, tässä taas purkautumista. Koetaan naiset jaksaa, eihän tässä muutakaan voi! Tuetaan toisiamme, siitä saa kuitenkin aina hieman voimaa kun tietää, että ei ole yksin!

voimahali jokaiselle

meitä on paljon ja vieläkin enemmän, koska kaikki ei edes tiedä tämmöisestä nettifoorumista tai mikä tää onkaan tai käyvät vaan lukemassa ja saamassa sitä kautta voimia itselleen

miten tehdä isoja ratkaisuja, mitä ottaa huomioon.. toisaalta monimutkaisia toisaalta tosi selkeitä asioita.. jokainen elää omaa elämäänsä ja on vastuussa vain omasta hengestään ja tekemisistään ja valinnoistaan..

miten olla ajattelematta.. lukemalla kirjaa, käymällä elokuvissa tai keskittymällä johonkin muuhun tekemiseen niin täysillä, että koko muu maailma unohtuu.. joskus nuo hetket ovat juuri niitä, jotka vapauttavat energiaa ratkaisun näkemiseen, jos sellainen on olemassa.. yleensä on vain valittava jotain ja otettava vastaan mitä sen jälkeen seuraa

kaikesta voi oppia

rakkautta ja valoa teille

Jos saisin sen mitä haluaisin jaksaisin kyllä taistella sen eteen.
Saa nähdä miten käy. Superisti voimia kaikille :)

Olen käynyt lukemassa tätä foorumia säännöllisesti omien viestienikin jälkeen ja erityisen ylpeä siitä, että keskustelun taso on pysynyt hyvänä (toisin kuin eräistä keskustelupalstoista voi sanoa) ja toivon, että mahdollisimman moni löytää tänne jossain vaiheessa itsensä etsintää.

Nyt tahdon vinkata Meredith Baxterin "ulostulohaastattelusta". Löytyy esim. YouTubesta: http://www.youtube.com/watch?v=iRfu_rotO_c. Varmasti paljon samoja ajatuksia, joita täällä ollaan käyty läpi.

Jos nyt joku muistaa oman tilanteeni, olin itse ihastunut (heteroon) perheenäitiin ja kerroin hänelle tunteistani noin vuosi sitten. Lopputulos ei ollut toivomani ja tunteiden kanssa on ollut pitkään hankalaa, mutta suunta on tulevaan. Nyt odottelen muuttoa vähän isompiin ympyröihin ja luotan, että jossain tuolla joku ihana odottaa, että löydän hänet... Etsintä siis jatkuu!

Bella: Voiko tuollaisissa tilanteissa kyse olla hyvin paljon
epävarmuudesta sittenkin. Rakkautta varmasti on, mutta
vaatii aika paljon hypätä perhe-elämästä tyttösuhteeseen.
Täytyis vaan molempien uskoa ja kattoa eteenpäin.
Oishan se vanha perhe-elämä toiminut, jos olisi ollut
toimiakseen.

Hei taas.. Nyt oli taas pakottava tarve kirjottaa.. Jollekin on pakko purkaa, ja tämä forum on juuri tällä hetkellä se ainoa oikea.. Kerroin, että päätin antaa itselleni aikaa selvittää kuka tai mikä olen ja sitten tapahtui SE! Ihastuin... Kirjoitin aikaisemmin josko tunteeni kohde jopa aavistaisi tunteeni ja välttelisi minua, mutta ilmeisesti olin väärässä. Hän kävi luonani ja keskustelimme hänen tilanteestaan ja yritin olla niinkuin ystävä, kuunnella ja neuvoa, ilman että omat fiilikseni mitenkään tulisivat esiin. Hänen lähtiessään minusta tuntui kuin tilaa olisi ollut enempäänkin kuin ystävän halaukseen.. En uskaltanut tarttua kuitenkaan siihen tunteeseen sillä hetkellä..Ehkä se oli vain minun kuvitelmaani.. En tosiaan tiedä oliko se tunne molemminpuolinen, mutta tämän tapaamisen jälkeen, en ole kyennýt ajattelmaan järkevästi. Hän on mielessäni lähes tulkoon joka hetki valveilla ollessani. Ensimmäinen, jota ajattelen herätessäni, viimeinen, ennen nukahtamistani. Hän täyttää koko tajuntani. Tuntuu, että tahtoisin vain olla hänen lähellään ja koskettaa.. Hyväillä ja pitää lähellä.. Niin, taidan olla mennyttä kalua, ihastunut, ehkä jopa rakastunut..

Kylläpä on taas hankalaa. Vieläkään ei keskusteluyhteyttä naiseeni ole. Itse en halua häneen ottaa yhteyttä, koska hän on halunnut sen oman ajan ja tilan käyttöönsä ja luvannut ottaa yhteyttä sitten kun haluaa keskustella. Raastaa tällainen epätietoisuus. Helpompi olisi vain luovuttaa ja yrittää selvitä tästä tunnemylläkästä. Itken harvoin, mutta eilen kun keskustelin ystäväni kanssa kasvotusten itkukin tuli. En tiedä helpottiko se, mutta kuitenkin. Mieheni sanoo, että olisin mennyt henkisesti parempaan suuntaan, mutta itse tiedän, että asia on juuri päinvastoin. Tuntuu kuin olisin joku teinityttö, joka ei näe mitään muuta ympärillään kuin omat tunteensa. Lapsienkin kanssa täytyisi jaksaa, mutta voimat ei riitä kuin pelkkään olemiseen. Perhe ei jaksa innostaa, urheilukin tuntuu työltä, mikään ei tunnu miltään. Ajatukset eivät vain jätä rauhaan...Kauankohan tätä jaksaa? Miksi ihmeessä tämä herääminen tapahtui näin myöhään tai miksi tapahtui ollenkaan? No, näihin ei varmaan kukaan osaa vastata, mutta helpompaa ainakin tällä hetkellä olisi kun ei olisi koskaan "herännyt".

Hurjasti taas on tullut asiaa tänne.. Hienoa että on tällainen saitti ja niin kuin Rajatonkin sanoi, on onni että tämä on pysynyt ihan oikeana keskusteluna.. Pieniä asiattomuuksia lukuun ottamatta..;D Kiitos teille kaikille.

Bella, kuulostaa minustakin sinun tarinasi niin tutulta. Vaikka en vielä noin “pitkällä” olekkaan ja en tiedä haluaisinkokaan. Voi kun olisi sellainen aikahyppykone jolla voisi vaikka seuraavan vuoden hypätä yli.. Jäisin ehkä monta hienoa ja huonoa kokemusta köyhemmäksi. Pora-liike viisaasti sanoikin että haasteet ovat mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä. Mutta silti.. *narinaa* ..voisko tää vaikein osuus olla jo ohi.


Voi Jaapu.. ei tarvitse anteeksi pyydellä. Tästä aiheesta kirjoitan mielelläni. Ihastuminen on vaan niin ihanaa!! Kyselit millaisiin eleisiin olen ihastunut.. Koetin kovasti miettiä ja enkä oikein itsekkään tiedä. Luulen että sellaiset pienet hieman ilkikuriset katseet ja pieni pilke silmäkulmassa ovat ainakin sellaisia juttuja jotka saavat minut sekaisin.. Ja kun tietää että toinen tietää mitä ajattelet..;) Silloin tekisi mieleni niin ottaa kiinni ja rutistaa.. Ja myös ystäväni tapa suuttua on aika hellyttävä. Joskus luulen että olen ihastunut ihan vain siksi kun se on niin mukavaa ja on vain ollut hyvä hetki. Ystäväni olen tuntenut pienestä pitäen ja välillämme on kyllä ihan rakkautta ja luulen että, niin kuin parisuhteissakin, välillä sitä vaan ihastuu enemmän ja sitten se katoaa taas..

Tsemppiä kaikille.. Kyllä se elämä siitä suttaantuu..=)

Taikathelma:Olet varmasti oikeassa siinä, että kyseessä on paljon epävarmuutta. Molemmat osapuolet pelkäävät tulevaa. Naiseni kanssa on jo jonkilainen keskuteluyhteys saatu aikaan. Hän haluaa aikaa ja jos häntä painostaa hän kokee sen ahdistavana ja pakenee. Hän haluaa olla se joka tekee aloitteet sitten kun on siihen valmis. Toisaalta ymmärrän häntä hyvin, sillä hänhän tässä on joutunut minua jo kauan odottamaan, kun elän elämääni pikkuperheeni parissa. Ja nyt kun minun pitäisi odottaa, niin se tuntuukin niin pahalta ja väärältä. Voi kun molemmat olisi sinkkuja, niin ei tarvitsisi murehtia tällaisia asioita. Ja mies taas vanoo rakkautaan ja suunnittelee tulevaa...en tiedä mitä hänelle sanoisin...No tänään tapaan yhden ihanan kohtalotoverin, johon olen muuten tutustunut tämän palstan kautta. Vain toinen samassa tilanteessa ollut voi täysin ymmärtää minkalaisia tunteita ja elämänmuutosta tässä läpi käydään...

Eihän sitä kykenekkään tajuamaan tuota tilannetta. Itse en ole siinä tilanteessa muuta kuin mielikuvituksissani.
Jos totta puhutaan, en kyllä jaksa uskoakkaan joku voisi ajatella edes sellaista vaihtoehtoani minun vuokseni.
Ei minulla ole huono itsetunto eikä mitään sellaista, mutta realiteetit pakkaavat päälle. Mutta, jos sellainen joskus
tilanne tulee eteen niin tekisin sen eteen aika lailla töitä. Tosiasia on, että olen ihastunut erääseen perheelliseen
ja tunne on molemmin puolinen. Toivotan Bella sulle hyvää viikonloppua ja toivotaan että tilan antaminen
antaa toiselle osapuolelle varmuutta ja tulee siihen tulokseen, että sinä olet se elämän nainen:).

Hei Rajaton,

Kiitos Meredith Baxterin 'ulostulohaastattelu' vinkistä. Ilahdun aina kun meitä samanhenkisiä ilmaantuu rohkeasti esiin.
Ja onnea muuton johdosta ja sen ihanan kohtaamiseen!

Vinkkinä, tuli tuosta Meredith Baxter-jutusta mieleen, että sivusto lesbianlife.about.com on ollut mielestäni mielenkiintoinen ja hyvä, sitä on tullut seurailtua. Kathy Belge-niminen jenkki kirjoittaa blogintapaista kaikenmoisesta lesbouteen liittyvästä tosi laajasti, vastaa kysymyksiin, käsittelee ajankohtaisia aiheita ym.

Yksi viimeisimmistä jutuista oli juuri myöhäisheränneisyydestä. Meredith Baxterista oli siinä juttua, mutta lisäksi paljon muuta, ja linkkejä muihin asiaa sivuaviin juttuihin.

Tsekatkaaa jos kiinnostaa, suosittelen =)

Sol, kiitos linkistä! Mielenkiintoista luettavaa ;)

Heippa taas! Jonnekin pitää taas purkaa pahaa oloa. Taas saatiin naiseni kans tekstaritappelu aikaiseksi. Ei pitäisi ikinä hoitaa asioita tekstiviestein kun niihin on niin helppo laittaa kaikkia loukkaavia asioita. Nyt varmaa sitten taas seuraa mökötystä ja tilanne ei edelleenkään etene mihinkään suuntaan. Kotona ahdistaa entisestään. Mies haluaa läheisyyttä ja hellyyttä, ja minä en kykene sellaiseen. En taas tiedä mitä pitäisi tehdä. Ei vaan jaksaisi näitä asioita miettiä, mutta niistä ei pääse eroonkaan kun mitään selvyyttä ei asioihin tule. Haluaisi lähteä pois kotoa, mutta kun on niin rikki ja pää sekasin, ettei kykene järjestelemään tilannetta mihinkään suuntaan. Miten te olette saaneet asianne selvitettyä? Miten kotoa lähtö tapahtui ja millä aikataululla? ja miten elämänne on järjestynyt?

Voi pyhä jysäys! Mä taidan olla rakastunut! Mutta homma on se, että tunteeni kohde on varattu ja naimisissa... Ja vaikka me ollaan suudeltukin (alkoholilla oli varmaan osuutta asiaan), niin se oli IHANAA!! Hänelle se ehkä oli huvia, mutta ei kylläkään minulle! Yritän parhaani, jotta pitäisin pääni kylmänä, mutta miten se onnistuu?? Hän on kaikkein kaunein, suloisin ja haluttavin nainen maan päällää... Haluan suojella häntä kaikelta pahalta... Mutta mitä hän ajattelee? Siinäpä pulma ratkaistavaksi..

Bella: Arvostaisiko sun tyttö sitä, että lähtisit kotoa ja siten näyttäisit, että hän on se oikea? Jotenkin tajuan sen
toisen tilanteen, että joutuu olemaan koko ajan varalla tai se kakkonen. Miksi olet suhteessa kyseisen miehen kanssa
jos et saa siitä mitään? Mitä tarvetta se palvelee, että olet hänen kanssaan? Vaikka et saisi tyttöä niin jäisitkö kyseisen
miehen kanssa suhteeseen? Vaikka nyt olet rikki, haaveile tulevasta, asiat järjestyvät, ota jokin pieni suunta elämässä
mihin tähtäät.

Eilenpä oli jo parempi päivä. Tein ison päätöksen ja päästän irti tytöstäni. Olen lähes varma, että hänellä on toinen ja hän vain odottaa, että minä teen se lopetuspäätöksen, ettei hänen tarvitsisi loukata minua. No loukannut hän jo on, mutta haluan että hän itse kertoo miten asianlaita on. Hämmentävää sinänsä, että myös tämä toinen on naimisissa ja pienten lasten äiti. No pikkuhiljaa mennään eteenpäin ja toivutaan. Aina se yksi hyväkin päivä mahtuu mukaan. En vielä tiedä miten liittoani jatkan, mutta haluan nyt ottaa aikalisän kaikesta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten elämä järjestyy, mutta sen näyttää vain aika. Tällä hetkellä en kuitenkaan pysty mieheni kanssa edes harkitsemaan fyysistä kontaktia enkä tiedä pystynkö tulevaisuudessakaan. Haluan nyt kuitenkin toipua tästä yhdestä erosta ja sitten miettiä taas jatkoa.

Pienenä sivuhuomiona tähän väliin... Luin juuri Tarja UUsitalon romaanin Lepinkäinen. Suosittelen tämän ketjun kirjoittajille/lukijoille, asetelma kun romaanin päähenkilöiden välillä on juuri sitä, mikä täälläkin niin monella. Onneksi oli aikaa, sillä en malttanut jättää kirjaa kesken, vaan luin yhteen putkeen kannesta kanteen... Autenttisen oloista kuvausta ja minulle tuli tunne, että Oh my gosh, ovatko kokemukseni sittenkin totta, vaikka olen luullut toisen "viestejä" tahattomiksi tai vain oman mielikuvitukseni värittämiksi ;) Olkoon kuinka vain, oli hauska lukea, miten samanlaisia lähestymisriitit ovatkaan... No nyt eksyn ihan toisiin aiheisiin ja ajatuksiin, mutta pointtini siis on, että lukekaa ihmeessä.

Bella: Ehkäpä se on hyvä ratkaisu, odottelet mitä tämä liike saa aikaan. Mulla mun tyttö alkoi oma-aloitteisesti
vihjailemaan, että hän eroaisi miehestään, mutta siihen tarvii aikaa. Ei ole rakastanut miestään aikoihin. Ihmettelin, että edes sanoo sellaista kun
en ole mitään sen suuntaista edes vihjannut.. Ei voi käsittää. Pää vähän pyörällä, että joku voi ajatella näin mun takia..

No hei taas kaikille! En taas tiedä miten tämä elämä menee aina niin sekaisin. Pitäisi saada jotain ratkaisuja aikaan, mutta niin ne asiat vaan junnaa paikallaan.
Edelleenkään ei mitään ole tapahtunut asian suhteen, mutta ehkä tämän päivän jälkeen olen viisaampi. Haluaisin niin päästä eroon näistä tunteistani
naistani kohtaan ja päästää lopullisesti irti. Avioliittoni jatkostakaan en osaa sanoa mitään. Toisaalta lasten kannalta olisi hyvä asua saman katon alla, mutta
onnistuuko se, jos miehen kanssa ei ole mitään fyysistä kontaktia? Voiko elämää jatkaa pelkästään sen takia, että asutaan yhdessä lasten takia ja molemmilla
on omat elämät. Ja entäs jos jossain vaiheessa löytääkin sen unelmien naisen...No se on tällaisella pienellä paikkakunnalla aika hankalaa, mutta eihän sitä koskaan
tiedä...ja ensin pitää selvittää yksi ero, että voi jatkaa eteenpäin, muutenhan kaikki on vain laastaria haavoille....

Avaudun minäkin. Enpä tiedä, ketä varten valehtelin. On yli vuosi siitä, kun tunnustin tunteeni, eivätkä ne ole muuttuneet mihinkään. Viimeinen yhteyteni tuohon naiseen on nyt kuitenkin katkennut, ja minä olen yrittänyt unohtaa. Yrittänyt unohtaa, antaa tunteiden olla, kuvitella, haaveilla, vihata, antaa olla. Eikä mikään tunnu auttavan - ei vielä edes aika. Mitä hyötyä olisi tunnustaa, että tämä (typerä yksinäinen unelmointi ja kaipaus) olisi tähän asti kaikkein suurinta, jos asialla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta? Vielä viimeisestä kohtaamisesta minä yritän onkia esiin pieniä merkkejä siitä, että kaikki ei olisikaan ohi. Minä jätin viestin, jonka voi tulkita juuri niin, etten ole päässyt yli. Mutta vaikka kuvittelen olleeni yksiselitteinen, ei se välttämättä ole niin.

Elämässä on paljon todella hyvin. Tulevaisuus näyttää monilta osin valoisalta. Silti, hänelle minä haluaisin kertoa ensimmäisenä parhaat uutiset, ja kun en voi tehdä niin, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Olen siis epätoivoisesti ihastunut (rakastunut?) ihmiseen, jota en voi saada ja kyvytön siirtymään eteenpäin.

Rajaton: tuntuu niin tutulta, vaikka minulla vielä kaikki kesken ja aikaa kulunut niin vähän.
Nyt tein sellaisen ratkaisun, että otan aikalisän ja selvitän oman pääni kuntoon.
Ajattelin kerrankin elämässäni pohdiskella asioita yksin ja oman pääni sisällä.
Yritän nyt myös olla enää kuormittamatta ystäviäni näillä asioilla.
Loppupelissähän se olen kuitenkin minä, joka päättää mihin suuntaan elämä lähtee menemään.
Tiedän oman luonteeni niin hyvin, että vaikeaa tulee kun täytyy itsekseen asioita ja elämää
miettiä, mutta tällä hetkellä nään sen ainoaksi vaihtoehdoksi.
Nyt en haluasi minkaanlaista parisuhdetta kenenkään kanssa, vaikeaa sinänsä kun asuu kotona
perheen luona, mutta yritän silti elää omaa elämääni ja huomioida lapset. Miehen kanssa pystyn
olemaan tällä hetkellä vain ystävä ja jatkosta en tiedä.
Tällaisia ajatuksia tänään, huomisestahan ei taas voi sanoa, mutta päivä kerrallaan eteenpäin mennään.
Voimia myös teille muille! Elämä ei ole helppoa, mutta joskus täytyy käydä pohjalla, että näkee
mitä elämältä oikeasti haluaa....

Rajaton, on niin tuttua tuo mitä kerrot! Kirjoitat, että" hänelle minä haluaisin kertoa ensimmäisenä parhaat uutiset, ja kun en voi tehdä niin, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi.Olen siis epätoivoisesti ihastunut (rakastunut?) ihmiseen, jota en voi saada ja kyvytön siirtymään eteenpäin"

Minulla on ihan sama tilanne! Olen tunnustanut itselleni, että olen rakastunut, mutta tuskin koskaan voin saada tuota ihmistä, muuksi ainakaan kuin ystäväksi. En tiedä kuitenkaan että kykenenkö olemaan pelkkä ystävä hänen kanssaan.. En ole kertonut hänelle tunteideni syvyyttä, mutta luulen, että hän aavistaa jotain.. Olen yrittänyt unohtaa hänet, antaa hänen olla, mutta se on vaikeaa, en oikeastaan pysty olemaan välinpitämätön häntä kohtaan ja kyvytön päästämään irti.. Näemme lähes päivittäin työpaikalla ja se vaikeuttaa tilannetta. Yritän olla kuin hän ei merkitsisi mitään enempää, mutta huomaan etsiväni häntä katseellani aina kun tiedän hänen olevan paikalla ja hänellä on valta tehdä minut sillloin joko iloiseksi, onnelliseksi, ärtyisäksi, mustasukkaiseksi, jopa vihaiseksi, riiippuen siitä kuinka hän käyttäytyy. Aina välillä elättelen toiveita, että hänkin välittää, mutta se on vain toivomista. Haluaisin hänen olevan se ihminen minulle, jonka kanssa voisin jakaa kaiken, sulkea syliini, suudella ja rakastaa, pitää lähellä jne, mutta se on mahdotonta.. Joskus toivoisin, että sydämeni uskoisi järkeäni, mutta tunteet voittaa aina..

Bella: Luulen, että aikalisä on oikea ratkaisu tuossa kohtaa elämääsi. Asioiden pyörittely ja pohdinta ystävien kanssa voi auttaa, mutta jossain vaiheessa se saattaa vaan sekoittaa lisää. Sitten pitää ottaa etäisyyttä ja yrittää rehellisesti tutkia, mistä on kysymys. Kohdallasi on niin monta tekijää (mies, lapset, koti, uusi rakas), että niiden kanssa tasapainottelu on varmasti hankalaa, ja vaikea löytää vastaus siihen, mitä ITSE haluaa. Ilman, että ensimmäinen ajatus on "lasten kannalta" jne. Tämä ei siis tarkoita sitä, että pitäisi toimia vain omaa hyvinvointiaan ajatellen, mutta uhrauksia on helvetin paljon helpompi tehdä, kun on ne punninnut ja tiedostaa. Eikä kaikkia ratkaisuja tarvitse tehdä loppuelämäksi.

Arctic cat: Minä otin riskin ja kerroin. Omalta kohdaltani tilanne ei todennäköisesti olisi tällä hetkellä yhtään helpompi - ihmisestä olisi ehkä vielä vaikeampi päästää irti, jos voisin kuvitella saavani vastarakkautta. Kuvittelenhan nytkin! Mutta järki tietää.

Eikä se järki silti vie sydäntä. Välillä tosin epäilen, etten halua niin käyvän.

"-- hänellä on valta tehdä minut sillloin joko iloiseksi, onnelliseksi, ärtyisäksi, mustasukkaiseksi, jopa vihaiseksi, riiippuen siitä kuinka hän käyttäytyy." Ota se valta pois häneltä. Se on sinun. Täysin toisen armoille heittäytyminen ei ole hyväksi missään suhteessa. Ja siis, ymmärrän todellakin, mitä tuolla tarkoitat ja miltä se tuntuu. Silti. Ota valta omiin käsiisi.

Minä tahdon uskoa, että olen ennen kaikkea itse vastuussa onnellisuudestani. On tietysti hyviä ja huonompia olosuhteita, jotka vaikuttavat, mutta niidenkin merkitystä voi itse säädellä. Tässä kohtaa on helppo kirjoittaa mukaviisaita sanoja, mutta kun ikävä iskee, niin voisin avautua samoin kuin eilen illalla, tai vielä enemmän. Toisaalta saatan kohdistaa ajatukseen hänestä kaiken sen, joka muutoin on vialla, ja siten sulavasti valehdella itselleni, että hänen kauttaan kaikki asiat korjaantuvat. Niin hölmö voi ihminen olla...

Keksisin tähän loppuun jonkun suuren viisauden, jos pystyisin, mutta en osaa. Jaksamista toivon kaikille ja kärsivällisyyttä. Asiolla on tapana järjestyä.

Moikka taas kaikille!
Ompa kiva kun sai vihdoin nukuttua kunnon yöunet, nyt olo paljon virkeempi.
Edelleen tunteet ja ajatukset pyörii kehää, mutta nyt käsittelen niitä yksin ja
tuntuu, että se vähän helpottaa kun ei tartte jakaa ajatuksiaan kenenkään
kanssa. Olen pystynyt kuuntelemaan jopa hempeitä ja tunteikkaita biisejä ihan
hyvillä mielin ja muistellut ihania yhteisiä hetkiä, joita vielä pari kuukautta sitten oli.
Edelleenkään en pysty ajattelmaan fyysistä kontaktia mieheni tai kenenkään
miehen kanssa. Naisen kosketusta ja läheisyyttä kaipaan, mutta tällä hetkellä
se ei ole mahdollista, mutta ehkä taas joskus...aika näyttää mitä tapahtuu...
Ehkä joskus, jossain saa taas kokea sitä läheisyyttä mikä vaan on niin taivaallista...

Aika menee siivillä, nyt olen siinä tilanteessa kun te aikaisemmin. Se haluaa olla yhdessä.
Se haluaa erota. Se haluaa olla mun kanssa. Ma olen aivan sekaisin. Mun täytys vaan
nyt uskaltautua heittäytyä, jos toinenkin niin pystyy... huh. En tajunnut, että mullakin
myöhäisheräänneenä voi olla tällaisia tunteita. En siis olekkaan tunnekylmä.

Kirjoitanpas minäkin kuulumisia. Sama tilanne kuin Rajattomalla oli minullakin,osa ehkä muistaa.. Kauan meni toipumiseen, vuosi kaikkineen. Juuri jokunen viikko sitten olin viettämässä aikaa tämän ihanan naisen luona, ystävänä. Tajusin siellä ettei minulla ole enää tunteita, ei halua mihinkään ystävyyttä syvempään. Myös ystävyys koki kolauksen, ikävä kyllä. En ole ihan samanlainen hänen seurassaan kuin toisten ystävieni. Silti meillä on mukavaa yhdessä. Edelleen olen varma että meidän homma olisi toiminut syvemmälläkin tasolla, mutta jos toinen ei ole valmis ns. tulemaan ulos kaapista, niin milläs siinä edetään.. No ei millään. Vihdoin se ajatus kulkeutu minunkin aivojen perukoille ja aloin toipua. Edelleenkin olen jollain tasolla katkera hänelle ettei hän uskaltanut suoda meille edes mahdollisuutta yrittää kunnolla. Itse elän sillä periaatteella että aina voi koittaa, ei tarvii sitten katua jälkeenpäin sitä ettei ole edes yrittänyt. Ja meillä molemmilla kun näitä tunteita ei kovin usein herää.. siitä tulee suurin katkeruus, hän ei antanut minun rakastaa, kun vuosien jälkeen tajusin tuntevani sittenkin jotain.. Edelleen mietin että mahtaako tämä kaikki tulla meidän kunnollisen ystävyyden väliin.. Minä en siis ole vihainen, enää en ole edes mustasukkainen. Mutta millä pääsee eroon näistä katkeruutta herättävistä mietteistä ja tuntemuksista?? Jostain sisältä se voima varmaan pitää löytää jos haluan pysyä ystävinä..

Rajaton: voimia sulle!! Itsestä tuntuu että vuosi on ollut yhtä helvettiä välillä. Mutta siitä toipuu. Toivottavasti kokonaan! *Halit*

Ja vielä, olipas ihana lukea niin monta uutta tarinaa! :)

No niin.. Nyt taidan olla sataprosenttisen varma, että minun ja ihastukseni kohteen välillä ei voi tai ei tule koskaan olemaan mitään muuta kuin ystävyyttä.. jos sitäkään... Olen myös lähes varma, että hän aavistaa tunteeni, vaikken ole niitä suoraan koskaan hänelle paljastanutkaan.. Mutta ymmärrän, että tuolla tavalla kuinka hän tänään käyttäytyi, ei kukaan käyttäydy hyvää ystäväänsäkään kohtaan, eikä varsinkaan jos on syvempiä tunteita itsellään mukana.. Ja vaikka järkeni on sanonutkin, että tässä tuhlaan vain omaa elämääni, kun rakastan tuota ihmistä, niin sydäntäni en ole saanut hallittua yrityksistä huolimatta.. Toiveet on ollut tähän päivään asti jollain asteella, että hänkin ehkä välittää kaikesta huolimatta, mutta nyt ne ovat kuolleet ja sydämeni on täysin rikki.. Tuntuu, että se on revitty irti rinnastani ja vuotaa verta.. Ahdistaa.. Vain suunnaton kaipuu jäljellä.. Miten tästä suosta voisi nousta ja jatkaa? Miten minun pitäisi suhtautua häneen jatkossa? En tiedä kuinka voin salata häneltä sen, miten paljon hän minua satutti tai satuttaa... Miten sinä onnistuit Katina? Millä keinoin säilytit ystävyytesi häneen ja selvisit tunteistasi? Onneksi tässä on joulunpyhät aikaa, ennenkuin seuraava kohtaaminen hänen kanssaan on edessä. Ehkä ihme tapahtuu ja löydän jostain jonkinlaisen voiman, joka auttaa minua jatkamaan...

Joka tapauksessa, kiitos tälle palstalle sen olemassaolosta ja Hyvää Joulua sen lukijoille ja sille joskus kirjoittaneille!

Jouluiloa myös minulta tämän palstan mukaville naisille!

Täällä taas. Juttelin elämäni sekaisin pistäneen naisen kanssa ennen joulua ja totesimme kumpikin olevamme RAKASTUNEITA toisiimme. Tämä on maailman hämmentävin juttu. Tiedostan rakastuneeni kaunottareeni sen lisäksi, että taidan rakastaa häntä jo ennestään ystävänä, ihmisenä, ties mitä. Järkyttävää, koska meillä kummallakin on elämämme. Minulla avio ja lapsia, hänellä omat juttunsa. Kuinka ihmeellä tästä saadaan ulos tasapainossa olevia ihmisiä?

oih, kuulostaa aika ihanalta...eräs on pistänyt pääni sekaisin mutta en vaan voi kertoa mitään (tilanne just noin, hänellä omat jutut ja mulla avio ja lapsia) ehkä siksikin etten halua mokata itteäni eikä hän ole antanut vinkkiä siitä että hänellä olisi tunteita. Tietty tiedän että miellä synkkaa ja että hän pitää minustaja arvostaa minua. Nyt justiinsa taas tavattiin ja on jotenkin masentunut olo kun tietää etä tapaamiseen menee taas aikaa....

Mutta eikös ole NIIN hienoa kun kumpikin tykkää!!!

Kiitos Katina rohkaisustasi. Joululoma oli hyvä irtiotto arkeen (vaikka sielläkin tuli välillä mietittyä), mutta kotiinpalattua olen miettinyt ihmistä taas enemmän. Uskoisin kuitenkin, että niin kauan kuin emme kohtaa, tulen pärjäämään ihan hyvin. Ystävyyssuhteen rakentaminen taas vaatisi voimia ja pohdintaa, mutta voisi onnistua sekin. Se ei ole mitenkään päivänpolttavin vaihtoehto. Ja siis varmasti tulee monta kompastusta tällä tielläni ilman häntä. Kohdistan energiani sulavasti kaukorakkauteen, jotta voin haaveilla vaaleanpunaisia iltaisin sängyssä ilman sen kummempaa velvoitetta mihinkään muuhun.

Muumiolle: toivottavasti asiat ovat lähteneet selkeytymään. Tilanne, jossa perhe on jo mukana, ei ole koskaan helppo, ja ei sitä varmaankaan helpota tuo "myöhäinen herääminen". :) Ihmisten tahdonvoimalla voi saada ihmeellisiä asioita aikaan. Ja kun tietää, milloin on aika taistella ja milloin aika antaa periksi. Toivon kaikkea hyvää, ja jaksamista, koska rankkaa varmasti on, eikä se ole ohi viikossa tai kahdessa, vaan kyse on elämänkokoisesta muutoksesta, oli lopputulos mikä tahansa. Koska tiedät varmasti, ettei mikään ole samoin, vaikka jäisit nykyiseen suhteeseen tai jos jatkat eteenpäin yhdessä (tai jopa yksin). Mutta uskon vahvasti, että kyllä siitä suunnilleen tasapainossa selviää ulos. Voihan olla, että tasapainopiste vähän siirtyy keinulaudalla niin, että toinen pääty on toista korkeammalla, tai se vaihtelee, mutta mitäpä siitä. Onnellisuus on edelleenkin mielestäni tavoiteltava juttu ja sen eteen joutuu kyllä tekemään töitä. Muista myös nauttia rakkaudesta ihan täysillä!

ArticCat: tuntuu kurjalta lukea viestiäsi. Ihmisten tunteet ovat kummallisia ja on vaikea toimia oletusten pohjalta. Mikset uskalla ottaa selvää? Tuskin kärsisit tämän enempää. Joskus, huomaa joskus, toinen voi käyttäytyä typerästi tietämättömyyttän ai sen takia, ettei tiedä itsekään missä mennään. Useimmiten ihmisten käytöksen selittäminen jollain salaisella agendalla on kuitenkin melko turhaa, sillä lailla olemme suoria otuksia, että joskus asiat on juuri sitä miltä ne näyttää. Ja jos muuta epäilet, niin kysy.

Ja vaikka on lauantai, niin tarkoitukseni oli tehdä tänään töitä, mutta ajattelin laittaa pienen viestin kun on vuodenvaihteen jälkeen ollut niin hiljaista... Mitä teille muille kuuluu?

Onpahan ollut mielenkiintoinen 6 tuntia (tai jotain) kun olen lukenut koko keskusteluketjun (siis myös osan 1). Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka olette jakaneet kokemuksianne ja erityisesti kuulleet ja vastanneet toisillenne niin arvostavassa hengessä. Erityisesti tämä lämpö ja välittäminen ja luottamus on tuonut lämpöä tähän muuten aika koleaan sunnuntaihin (kolmet sukat ja toppahousut päällä sisätiloissa) .

Oliko se Ihanainen vai kuka, joka kyseli onnellisten tarinoiden perään? Mulla olis. Olemme myös myöhäisheränneitä ja on vaatinut rohkeutta tunnustaa omat tunteet ja alkaa oman identiteetin rakentaminen uudessa tilanteessa. Ymmärrän, että meidän tarinamme lähtökohdat olivat helpommat kuin monella täällä, koska kummallakaan ei ollut aviopuolisoa, lapsia tai mitään kiinnityksiä siinä vaiheessa, kun aloimme hoksata, mistä on kysymys. Siis tarinamme alkaessa olimme molemmat olleet heteroita - jopa ilman mitään "nuoruuden kokeiluja". Olin itse 33 ja Muru oli 29. Mulla oli takana 7 v seurustelu ja kihlaus ja avoliitto, joka päättyi "varttia vaille häihin", kun mies löysi toisen. Muru on ollut varsinainen bilettäjä ja poikakavereista ei ole ollut pulaa.

Hän oli työkaverini, ihana ja kaunis "tavoiteltu poikamiestyttö", jonka suosioon pyrki jos jonkilnlaista hiihdonopettajaa, insinööriä ja kauppatieteilijää. Hän ei seurustellut slloin kenenkään kanssa, naureskeli lähinnä ympärillä pörrääville miehille. Mä olin ihan, että kyllä mäkin tota piirittäisin, jos olisin mies (vaikka ei mullakaan olis mahkuja...)

Ystävystyimme nopeasti työpaikan tupakkahuoneessa ja yhä useammin lähdimme töistä yhdessä hänen luokseen juttelemaan ja juomaan teetä. Oli ihan pyörrytävän ihanaa, emmekä käsittäneet miten intensiiviseen hyvä oli olla yhdessä. Siis vain jutella ja käkättää. Kuunnella musaa. Ei muuta. Aina toisinaan, kun kello oli jo vaikka mitä, hän sanoi, että enkö jäisi yöksi, turhaan lähden ajelemaan kotiin. Tajusin todella selvästi, että en uskalla jäädä yöksi, koska en mene takuuseen siitä, mitä saattasiin yrittää... Nukkua en ainakaan voisi.

Surku, mutta tiedossa oli ero: lähtisin ulkomaille vuodeksi. Keksimme kuitenkin, että hän tuleeparin kuukauden päästä lomareissulle kohdemaahan. Erossa olemisen ikävä ja jälleennäkemisen hurma sekä vieraassa maassa kokemamme vapauden tunne sai meidät ottamaan ratkaisevat askeleet suhteessamme. Vieläkin muistan, miten älyttömästi pelotti. Soitin auton soittimessa replayna Hectorin biisiä
"ja mä niiiin sua rakastan
ja mä niiiin sua haluan,
vaikket sitä huomaa,
vaikket sitä nää,
koita ymmärtää"

Lauloin täyttä kurkkua mukana, mutta ei vesti mennyt silläkään vielä tajuntaan. Olin sekoamassa. Lopulta Muru oli se, joka tuli vierashuoneesta mun viereen parisänkyyn iltapäivänokosille ja arasti siinä edettiin. Sitten jo nopeasti edettiinkin niin, että lopulta arasti :-) Siinä huumassa meni koko Murun kolmen viikon loma ja ajatus mun jäämisestä valtameren taakse vielä 10 kuukaudeksi tuntui mahdottomalta. Kauhean raastavan kolmen kuukauden eron jälkeen saimme järkättyä hänelle täydennyskoulutuspaikan paikalliseen yliopistoon ja työnantajalta jopa sponsorointia.

Sen jälkeeen olemme eläneet happily ever after. Ja siis siitä on nyt 18 vuotta.

Kaapista tuleminen ei ole ollut lainkaan yhtä helppoa. Mun on ollut helpompi hyväksyä itseni tässä roolissa, mutta Murulle jopa L-sana oli pitkään tosi vaikea. Toisaalta olemme monen muun palstalaisen tavoin ajatelleet, että rakastuimme ihmiseen, emme niinkään sukupuolen edustajaan. Tietenkin nyt, kun olemme näin pitkään olleet pari, ei suhteemme laatu ole kenellekään epäselvä, mutta ulostuloprosessi on kestänyt yli 10 vuotta. Nyt esim joka aamu suukottelemme aamulla bussipysäkillä, kun hän jää kyydistä, mutta tähänkin rohkeus on riittänyt vasta pari vuotta.

Tällaista tarinaa itse elän.

Toivotan voimia ja lämpöä kaikille myöhäisheränneille.

WASABI!

Erittyisen ihana tarina:) Kiitos siitä:)
Haastavan työpäivän lopuksi teki mielelle ja sielulle hyvää!

KIITOS WASABI!

Kirjoituksesi lämmitti kovasti mieltä ja antoi toivoa meille itsekullekin! Hymyssä suin luin uudelleen ja uudelleen tarinaanne....

Haluaisin kysyä, että miten olette selvinneet, että tyttöystävänne on loukannut teitä kovalla kädellä
esimerkiksi ollut toisen kanssa treffeillä tai sitten jopa pettänyt. Miten sellaisista tunteista mitä
se aiheuttaa itselle pääsee pois? Unohtuuko se ikinä? Kun ne tunteet pitäisi käsitellä, jotta kykenee
jatkamaa suhdetta, mutta tässä kohtaan omaan sokean pisteen enkä tiedä miten loukatuksi tulemisen
tunnetta käsitellään.

Luulen että saatan tässä parasta aikaa alkaa heräillä ja se on hyvin hämmentävää. En tiedä voiko tätä oikeen vielä edes kutsua heräämiseksi koska mitään konkreettista ei ole tapahtunut. Olen kohta 26-vuotias ja olen ollut pari vuotta sinkkuna seuruseltuani sitä ennen seitsemän vuotta miehen kanssa. Asiasta on ollut puhetta parhaan kaverini kanssa eikä hänelle onneksi olisi ongelma jos nyt todella on niin että tykkään myös naisista. Mutta jostain syystä halusin kirjoittaa siitä tännekin. Asiat selkeytyvät usein itselleenkin kun niistä kirjoittaa. Mikäkö saa minut epäilemään että olen biseksuaali tai lesbo?

Olen niin kauan kuin muistan ollut poikatyttö, leikin mieluummin cowboyta kuin prinsessaa pikkupentuna ja kotileikeissä olin aina isä. No, se ei välttämättä ole mikään 'todiste', onhan moni heteronainenkin varmaan leikkinyt poikien leikkejä lapsena. Varhaisteininä en kiinnostunut pojista ainakaan siinä määrin kuin muut ikätoverit. Asiaan tosin saattaa vaikuttaa sekin että meidän koulun pojat kiusasivat minua joten heistä minulla ei ollut kovinkaan korkea käsitys. Ajattelin myös jälkeenpäin että ehkä kypsyin muita hitaammin. En kyllä kiinnostunut tytöistäkään sen puoleen, eikä se olisi tullut kysymykseenkään. Sain tietää homoista ja lesboista silloin varhaismurrosiässä sitä kautta että ne olivat luokan häirikköpoikien suosimia kaikkein pahimpia haukkumasanoja, joiden merkityksen aikuiset myöhemmin selittivät.

Siinä 14-15v. pojat alkoivat kiinnostaa ja seitsemäntoistavuotiaana tutustuinkin häneen josta sitten pitkäksi aikaa tuli kumppanini. Pelkäsin etten kelpaa kellekään koska muka olin niin ruma ja niinpä olin ihan innoissani kun lopultakin löysin poikaystävän. Järkytyksekseni en kuitenkaan tuntenut oikein mitään sitten kun ensimmäistä kertaa pussailimme ja hyväilimme. Kiinnyin häneen paljonkin vähitellen ja seksi oli parhaimillaan kohtalaista. Sitten yllättäen parikymppisenä huomasin että näen unia ja fantasioin naisista. Kerroin miehelleni että epäilen olevani biseksuaali eikä se häntä haitannut, taisipahan vain kuolata ajatukselle minusta naisen kanssa... :/ Nyt sinkkuna on ollut pari yhden-kahdenyön juttua miesten kanssa ja seksi ja etenkin tunnepuoli heidän kanssaan oli aika yhdentekevää. Se tosin voi johtua muistakin syistä.

Näen eroottisia unia suurin piirtein saman verran molemmista sukupuolista, ehkä nykyään jopa vähän enemmän naisista. Niissä mielenkiintoista on se että miesten kanssa homma on puhtaasti fyysistä nautintoa kun taas naisuniin liittyy sen lisäksi myös hellyyden ja romantiikan tunteita.

Sinkuksi tultuani olen yrittänyt alkaa katsella miehiä sillä silmällä mutta yllättäen se ei tunnukaan luontevalta. Olen kuvitellut että en vain vielä ole tavannut sitä oikeaa tai etten jostain syystä osaa ihastua. Mieleeni on myös tullut ajatus että entä jos todella olenkin lesbo. Olen leikitellyt ajatuksella seurustelusta naisen kanssa ja yllättäen se on tuntunut hyvinkin luonnolliselta ja houkuttelevalta. Koitan tässä kuunnella itseäni; osa minusta sanoo että olen aina tiennyt tämän ja vain kieltänyt asian ja osa sanoo etteihän tämä millään voi olla totta. Aika näyttää miten tässä käy.

Kuulostaa varsin tutulta tarinalta..

Arktinen amatsoni, kuulostaa päällisin puolin tosi tutulta..

Mä oon ihastunu maailman ihanimpaan tyttöön ja mä luulen, että hän on mun elämäni rakkaus. Mutta oon ihan vasta (myöhemmällä iällä, 23v) tajunnu homouteni/bisseyteni joten miellän itteni vielä bisseksi, koska oon seurustellu miesten kans tähän asti.

Mua hämmentää vielä aika paljon tämä uus identiteetti, vai pitäskö sanoa identiteetin vahvistuminen ja löytäminen. Se tapahtu sillä tavalla, että olin onnellisen tietämätön mistään homoudestani kunnes tajusin olevani äärettömän ihastunut naispuoliseen kaveriin. Se oli puolitoista vuotta sitten.

Mun miessuhteet on ollu aina kaverillisia, ja pisin - 3 vuotta - päättyi siihen, että oltiin parhaat ystävät ja seksiä ei oltu harrastettu pitkään aikaan, koska se tuntu samalta kuin harrastaa seksiä hyvän kaverin kanssa.

Tosin mun kaverisuhteet naispuolisiin ihmisiin on aina olleet jotenki omituisia, sitä on vaikeaa tarkemmin kuvailla, mut jotenki en oo tuntenu fyysisen läheisyyden olleen koskaan helppoa naispuolisten kavereiden kanssa. Oon tuntenu itteni kauheen vaivautuneeksi ja ulkopuoliseksi, ajatusmaailman jotenki kieroutuneeksi vaikka mitään seksuaalista vetoa en varsinaisesti ole kokenut ennen "heräämistä". Toisaalta en ole sitä tuntenut koskaan miehiäkään kohtaan sen kummemmin. Kaikki halaaminen, oman sukupuolen näkeminen alasti jne on ollut jotenki epäluontevaa jostain syystä, nykyään, "heräämisen" ja sen jälkeen kun olen hyväksynyt, että voin tuntea fyysistä vetoa naisiin, en enää koe samalla tavalla - päin vastoin, naisten alastomuus on minulle nykyään erittäin luonteva asia ja alaston naisen vartalo kaunis.

Sen takia mulla onki teoria, että jotkut ihmiset ovat suuntautumisensa suhteen enemmän tietoisia kun toiset. Identiteetti saattaa kehittyä joillakin ihmisistä vasta myöhemmällä aikuistumisen kynnyksellä, yli 20-vuotiaana. Siksi mielen "salatut" puolet avautuu toisille vasta myöhemmin aiheuttaen murrosiässä ja lapsuudessakin "vääristyneitä" tuntemuksia sosiaalisissa suhteissa. Vääristyneellä tarkoitan (paremman sanan puutteessa) vaikka juurikin tuota kokemaani epävarmuutta kohdata omaaa sukupuoltani edustavia henkilöitä intiimeissä tilanteissa.

Sen jälkeen kun löysin tämän uuden biseksuaalisen orientaation olen ihastuillut tyttöihin ainoastaan ja se tuntuu luotevalta. Silti, erittäin introverttinä ihmisenä analysoin itteeni jatkuvasti ja mietin, että mikä mä oon. Oikeesti pitäs vaan aatella, että ihmiseen sitä ihastuu eikä sukupuoleen, mutta silti tuntus jotenki oudolta olla määrittelemättä omaa orientaatiota, se hämmentää aika lailla edelleen.

Tuntu, et ei haluais satuttaa partneria sitten myöhemmin, jos jotenki tajuaaki tykkäävänsä enemmän miehistä. Mut sit mietin, että ei se noin voi mennä, tollanen pelko on ihan turhaa. Jos olen ihastunut ja rakastunut kumppaaniini, niin silloin olen ja siinä on vallalla samat ihmissuhteiden lait kuin kaikissa ihmissuhteissa suuntautumiseen ja sukupuoliin katsomatta - se joko toimii tai ei.

On siinä hyväkin puoli, ettei taistellut murrosiässä näiden tuntemusten kanssa, sillon oli niin paljon muutakin murehdittavaa, että tavallaan tämä identiteetin löytäminen on helpompaa siinä mielessä myöhemmällä iällä. Toisaalta, ainakin toistaiseksi epäilys ja hämmennys omasta suuntautumisesta vaivaa mieltä. Uskon silti, että epäily kuuluu osana psykologista prosessia hyväksyä homous itsessään. Täytyy antaa vaan itselle aikaa ja tunteille mahdollisuuden tulla. Olla rehellinen itselle ja kumppanille, etsiä tietoa ja vertaistukea.

Toivon jaksamista kaikille, jotka painivat samojen fiilisten kanssa!

Sitkeästi piilosilla

Voiko hukata itsensä niin, että jää omien ajatuksiensa varjoon. Tuntien ainoastaan tuon jatkuvan, säälimättömän, mieltä painavan ikävän sekä pelon siitä, ettei hallitse lainkaan sitä mitä tuntee ja mitä haluaa. Kuinka voi elää ja hengittää vapaasti, kantaen mukanaan toivottomuutta ja ristiriitaa kahden todellisuuden välillä, sen missä tai miten elää muille ja sen mitä oikeasti on ja tuntee, mitä sisimmässään haluaa ja kaipaa.

Niin raastavaa on tuo jäytävä kipu, tuo inhon ja hämmennyksen värittämä epätoivo. Salaisuus, miten pakahduttavaa onkaan elää totuudessa, jonka mieltää vääräksi ja ei halutuksi omalle kohdallaan. Miten kauan joutuu odottamaan hyväksyntää itseltään, kuinka oppia rakastamaan itseään, jos näin voimakkaasti jotain osaa itsessään vieroksuu. Tuo tyhjyys ja yksinjääminen ajaa tähän sokeuteen, en näe enkä kuule, tunnen sitäkin enemmän- ja voin pahoin...

Mieleni lipuu niihin hyviin hetkiin, jotka kanssani hän jakaa ja elän niistä ja niille, kaiken kurjuuden takaa ne muistan, pystyn ne tuntemaan, hetkeksi unohdun niihin, kehoni aistii sen lämmön ja hyvänolon, mieleni täyttyy siitä onnesta- ikävääni vastattiin, näin sen pitäisi olla, tältä sen pitäisi tuntua. Tunnen niissä pienissä, isoilta tuntuvissa hetkissä olevani kotona- kotona, joka on ollut minulle liian kauan niin etäinen ja vieras- kotona, jolle tuot aivan uudenlaisen merkityksen.

Samanlaisin tuntemuksin ja ajatuksin olen elänyt monta kymmentä vuotta. Ajatus lesboudesta tai biseksuaalisuudesta on välillä pujahtanut mieleeni, mutta olen torjunut sen topakasti. Eihän se voi olla totta, eihän sen tarvitse mitään merkitä jos yksi kiinnostava nainen on kohdalleni osunut! Mielettömän kaunis ja uhkea brassikaunotar, stripteasetanssijatar ja kun näin hänet alastomana, en ole voinut unohtaa. Mitään ei tapahtunut todellisuudessa, mielikuvissa sen jälkeen sitäkin enemmän. Kauan olen häntä mukanani fantasioissani kuljettanut, kunnes sitten tapasin muutaman kerran työkuvioiden merkeissä naisen, joka jostain syystä havahdutti heti kaikki aistini. Ennen pitkää huomasin, että fantasioissani olikin hän eikä vanha ihastukseni. Mietin, että mitä tämä on! Aluksi mielessä pientä vastarintaa, mutta kun kaikki oli niin ilmeistä ja valmista, en ole voinut muuta kuin todeta, että näin on! Olen ihastunut t. rakastunut nuoreen naiseen, ja haluan häntä koko sielustani. Kaikki minussa sykkii hänelle.

Heräämiseni on tapahtunut pitkän ajan kuluessa hitaasti ja rauhassa, mutta nyt olen aivan liekeissä ja tulessa. Joka hermonpääkin on valmis ja halukas, odottava ja innokas. Kaipaan häntä lähelleni, sisin arkana mutta niin varmana omista tunteistani. Tällä kertaa haluan ihmistä. Miehestä olen halunnut aina vain sitä pientä pätkää. Nyt sen olen oivaltanut. Minun mieheni eivät ole ymmärtäneet aistillisuudesta juuri mitään, ja ehkä naisen kanssa voisin saavuttaa sellaisen yhteyden jota kaipaan. Mutta minun ihastukseni on parisuhteessa, ja itsekin elän miehen kanssa. Mitä tässä voisi tehdä? Haluta ja olla ilman? Kumpikaan ei halua satuttaa toisiaan, sillä sotkuja ja kärsimystähän siitä väistämättä tulisi. Rakkaus on paljon enemmän kuin rakastelemista, fyysistä läheisyyttä. Rakastamalla suojelen toista kärsimyksiltä ja vaikeuksilta, enkä halua aiheuttaa niitä lisää. Kauniita sanoja ja ajatuksia, joiden rinnalla on paljon suruaja kaipausta, viiltävä, tuskainen halu ja hillitön intohimo. Miten näin kovasti voi haluta naista? Siis vain naista voin todella oikeasti haluta näin kovasti. Uskon silti, että jos oikeasti tulisi tilaisuus, lähempi tuttavuudenteko pitäisi tapahtua tosi hitaasti ja rauhassa. Mielessäni on niin paljon kysymyksiä ja kaikki on niin uutta.

Ehkä lopullisen sysäyksen omalla periksi antamiselleni antoi tyttäreni joka huolettamaan tapaan pulputti seta-asioista ja ilmoitti, että kaikki ihmisethän ovat bi-seksuaaleja. Riippuu vaan niin monesta asiasta, mihin päin ne itse kunkin mielenkiinnon kohteet suuntautuu. Siinä oivalsin oikeasti, että näinhän se todella on. Totuuden hyväksyminen on todella vapauttavaa, ja tässä iässä se tuntuu ainoastaan äärettömän kiehtovalta ja hyvältä.

Ei siis ihme, miksi en ole löytänyt elämäni miestä, vain lapsentekijät hetkeksi elämääni, ja nykyisen puuronkeittäjän ja saunanlämmittäjän. Muuta hän ei lämmittele. Mutta miksi tapaan vasta 52-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen ihmisen, josta oikeasti voisin ajatella, että hän on vertaiseni. Vastaus voisi olla vaikka että, oma minäkuva voi pirstaloitua osittain tai kokonaan jo lapsena. Usein olemme myös kasvuympäristömme odotusten tuotteita. Kun on koonnut palaset ja etsinyt ja löytänyt kuka on ja mitä oikeasti haluaa, voi löytää asioita, jotka tyydyttävät omia tarpeita. Elämä on usein aika epäoikeudenmukaista mutta myös oikeasti ihmeellistä. Rohkeutta naiset. Omissa tarpeissa ei ole mitään hävettävää.

Täällä tuskin saa mainostaa, mutta en voi olla mainitsematta.. Googlettakaa sana enkelinilo ja/tai suoraan nettisivulle (loppuosa on .net). Uskon voivani olla ainakin joillekin avuksi. Samassa veneessähän tässä ollaan. Siis tarkoitan, että samojen asioiden kanssa olen itsekin paininut.

Päätin liittyä tähän keskusteluun, koska tarinanne ovat todella koskettavia ja samaistun niihin suuresti. Itse en taida olla "myöhäisherännäinen" koska olen vasta 20 v, mutta elämäntilanteeni on samanlainen kuin monilla teistä. Täältä pesee:

Olen seurustellut 4 vuotta nykyisen poikaystäväni kanssa, hän on minulle tärkein ihminen maailmassa ja paras ystäväni. Olemme kasvaneet tiiviisti kiinni toisiimme, sillä koimme mullistavimmat teinivuotemme yhdessä ja toisiamme tukien. Olemme olleet välillä erossa, n.puoli vuotta, mutta en pysty ajattelemaan elämää ilman häntä. Meillä on yhteinen koti, ja otamme toisemme huomioon tulevaisuudensuunnitelmissamme. Suhteellamme on omat ongelmansa, mutta rakastan häntä silti syvästi, ja hän minua.

MUTTA. Viime aikoina asiat ovat muuttuneet. Olen aina tiennyt olevani bi. Ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ihastuin tyttöön. Ystäväni, joille kerroin asiasta, olivat melko torjuvia sen suhteen, ja pyysivät etten puhuisi sellaisista jutuista enempää. Ihastukseni kohde, joka hänkin oli ystäväni, ahdistui seurassni. Kesti kauan ennenkuin välimme normalisoituivat. Joka tapauksessa päätin tuolloin, että tämä on vain joku typerä vaihe murrosiässä, joka ei merkitse mitään. Kavereideni reaktiota voi syyttää tästä itseni kieltämisestä, mutta 12-vuotiaana ollaan kyllä aika lailla siinä stereotypiassa että "mies ja nainen menee naimisiin ja saa lapsia", varsinkin minun koulussani jossa oli paljon vanhoillislestadiolaisia... Vasta pari vuotta sitten hyväksyin asian uudestaan itselleni. Vanhemmilleni en ole puhunut mitään, olen ajatellut että sitten vasta jos alan seurustelemaan tytön kanssa. Poikaystävälleni se ei ikinä ole ollut mikään ongelma, meistä on hauskaa vertailla, kuka julkkisnainen mielestämme näyttää parhaimmalta. :)

En tiedä, johtuuko tämä siitä että olemme olleet ikäämme nähden näin kauan yhdessä, mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntumaan, etten enää tunne vetoa miehiin. Fantasioin ainoastaan tytöistä. Miesten sukupuolielimet ovat alkaneet tuntua vastenmielisiltä. Osaan silti keskittyä heteroseksin aikana sillä tavalla, että pystyn saamaan orgasmin. Silti se tuntuu jotenkin teeskentelyltä... Ennen nautin rakastelustamme täysin siemauksin, nyt se tuntuu pakotetulta. Kaipaan koko ajan naisen kosketusta ja lähelläoloa. Tämä on todella raastavaa!

Minua repii kahtaalle oman itseni kaksi eri puolta; toisaalta haluan viettää loppuelämäni tämän miehen kanssa, ja hankkia lapsen josta olemme jo kauan puhuneet, sitten kun sen aika on. Toisaalta tunnen, etten pysty toteuttamaan itseäni seksuaalisesti ja tämä sattuu. Naisenkaipuuni vain on niin suuri.

Näitä ajatuksia olen pyörittänyt mielessäni jo pitkään, ja eilen sain puhuttua siitä poikaystävälleni. Kuinka mahtavasti hän suhtautuikaan! Hän sanoi, että pysymme aina ystävinä, vaikka päätyisin siihen, että meidän on pakko erota. Että hän tukee minua, mihin tahansa päätökseen päädynkään. Että saan kokeilla olla tytön kanssa, jos haluan. Periaatteessa tilanne on nyt täydellinen, minun vain pitää miettiä tarkkaan mitä tunnen ja tehdä jonkinlainen päätös elämästäni. Ja sehän tässä juuri on kaikkein vaikeinta.

Ja se kokeileminen sitten - eihän se ole niin yksinkertaista. Ainoa ystäväni, jonka kanssa voin kuvitella kokeilevani, ja joka myöskin tuntee vetoa naisiin, seurustelee vakavasti miehen kanssa, joka olisi todella mustasukkainen. Hän pitäisi sitä pettämisenä. Muutenkin ajatus "kokeilemisesta" on minulle vieras. En pysty kuvittelemaan seksiä ilman tunnelatausta, ihastumista, ja muutenkin asioiden olisi edettävä hitaasti ja asteittain, luottavaisesti, niinkuin alkavassa suhteessa yleensä. Ja sellainenhan ei ole mahdollista, jos olen yhtä aikaa suhteessa poikaystävääni! Eikä kovinkaan moni ihminen halua joutua jonkun koekaniiniksi, ymmärrän sen täysin!

Lisäksi on vielä se, että olen jo ihastunut yhteen naiseen. Rakastuin hänen ääneensä, kun olin katsomassa hänen bändiään soittamassa. Myöhemmin näin hänet baarissa, ja menin juttelemaan hänelle. Kerroin että hän on aivan ihana, ja että rakastan hänen musiikkiaan. Hän oli todella otettu ja mielissään, antoi suukonkin poskelle! Mahanpohjassa tuntuu vieläkin, kun mietin sitä. Ja juuri silloin poikaystäväni tuli paikalle, ja ensimmäistä kertaa mietin, että eipä tuo ihana tyttö tietäisi että seurustelen miehen kanssa. Eihän omaa seurustelukumppania pitäisi hävetä... Vaikka olen kyseisen tytön kanssa facebook-kaveri, en ole ottanut häneen enää yhteyttä. Joka päivä mietin sitä, mutta kun punnitsen asioita mielessäni, tiedän että ei pieni ihastus ole sen arvoinen, että eroaisin poikaystävästäni. Vai onko? Jos kerran olen alkanut tuntemaan enemmän vetoa naisiin kuin miehiin, miksi en voisi tehdä niin? Olen liian sidoksissa poikaystävääni, sillä rakastan häntä yhä koko sydämestäni. En tiedä, mitä tehdä, kun toisaalta haluaisin vain jatkaa elämääni normaalisti tämän miehen kanssa, ja toisaalta tiedän ettei se pidemmän päälle ole mahdollista, koska seksuaalinen suuntautumiseni on selvästi muuttumassa.

Oho, vuodatuksestani tuli näköjään aika pitkä. Olisin kiitollinen jos joku sen jaksaisi lukea, ja antaa omia kokemuksia, mielipiteitä, neuvoja... Itse minun täytyy omat päätökseni tehdä, mutta vertaistuki helpottaisi suunnattomasti. Kiitos. <3

Kylla se sydän vie oikeaan paikkaan..
Olisinpa minä niin kypsää tekstiä osannut kirjoittaa, kun olin "juuri heräämässä" samanikäisenä.
Poikaystävä(t) tuntui sooo boooring..
kunnes ihan oikeasti otin asian käsille (erään naisen) ja sain sen naisen "maun" tietää.. ja siitä se lähti:)
Kielletty hedelmä on niin helvetin makea:)
Suosittelen!!!
Mutta oikeesti.. tiedän että se ei ole niin helppo, kun mun tekstistä tässä lukee..
Tällä hetkellä parasta on, että hyväksyt itseesi ja pidät nyt vaan korvat/silmät.. auki.. ja
toivottavasti tämän ihanan tulevan kevään aikana alkaa jotain tapahtumaan!!!

Siinä kesti monta päivää, mutta sain luettua keskustelun ykkösosion kokonaan läpi. Uskomatonta, miten helpottavaa on lukea omia ajatuksia muiden suusta. :)

Tällainen päivitys: Poikaystäväni ehdotti minulle suoraan että pyytäisin ihastukseni kohdetta treffeille! (hän siis tietää jollain tavalla, mutta ei ehkä oikeassa mittakaavassa...)
"Kokeillakseni" miltä tuntuu olla naisen kanssa. Tuntuuko olo paremmalta, kun on treffeillä tytön kanssa, kuin pojan. Hän uskoo, että asia selviäisi sillä. Ja jos minusta tuntuisi siltä, että naisen kanssa minut on tarkoitettu olemaan, sitten päätyisimme ratkaisuihin.
Ymmärrätte varmaan, että tämä kyllä houkuttaisi todella paljon... Mutta silti en aio tehdä sitä. Joku voi nähdä sen pelkuruutena, sillä luvan kanssahan se ei olisi pettämistä. Minä vain koen asian eri tavalla. Eihän silloinkaan ala-asteella, kun ensimmäisiä kertoja ihastui poikiin, miettinyt päätään puhki että "olenko minä nyt aivan varmasti hetero kun minulla ei ole kokemusta pojista":'D. Kuulostaa naurettavalta, absurdilta! Tiedän kyllä, että olen biseksuaali.
Ja en haluaisi sotkea ketään kolmatta osapuolta tähän vyyhteen, joka on jo muutenkin tarpeeksi monimutkainen. Ja tämä kaukainen ihastukseni kohde on minua 6 vuotta vanhempi, enkä edes tiedä, viehättyykö hän samasta sukupuolesta. (viittauksia siihen kyllä on! onneksi pystyn kuuntelemaan hänen musiikkiaan myspacesta, sillä olen alkanut kuuntelemmaan lyriikoita tarkemmin ja siellä vilahtelee "she" semmoisissa paikoissa, mihin valtaväestö kirjoittaisi "he". !!! ja hänestä tuntui henkivän sellainen tietynlainen energia, tiedätte varmaan kun olette tavanneet samanhenkisiä ihmisiä. kutsutaanko tätä tuntemusta gaydariksi.:D) Mutta tuntuu siltä, että tuskin hän minun kanssani treffeille haluaisi lähteä. :( lähinnä tuon ikäeron takia, kun tässä iässä se merkkaa vähän enemmän kuin kolmekymppisenä. Harmi kyllä. Ja tietysti sekin, että hän tietää että seurustelen, miehen kanssa! aargh, kuinka monimutkaista tämä on!

Joka tapauksessa päätin nyt, että en itse lähde hakemaan sellaista "kokeilutilannetta", mutta asiaa harkitsen uudestaan jos sellainen tilanne sattuu itsestään vastaan. Onhan minulla "lupa". :) Tähän pystyn siis itsekin antamaan itselleni luvan, mutta en siihen että ehdoin tahdoin lähtisin sitä hakemaan.

Koska minulla on vielä tunteita poikaystävääni kohtaan, voimakkaitakin, enkä ole valmis luopumaan hänestä, enkä osaa kuvitella meitä vain kavereina, ainakaan lähitulevaisuudessa, m i n u n p i t ä ä v a i n y r i t t ä ä löytää uudelleen se puoli itsestäni, joka on halunnut miehiä seksuaalisessa mielessä. Sillä se puoli on ollut ihan aidosti osa minua! Siinä mielessä tarinani poikkeaa monen muun tarinasta täällä, että olen kyllä aikaisemmin tykännyt heteroseksistä ja paljon. Viime aikoina se on vaan alkanut tuntumaan jotenkin kömpelöltä ja naurettavalta, yhdyntäkeskeistä kun on. Jotenkin puuduttavaa, yksinkertaista.
Vaikka en tunnekaan yhtä voimakasta fyysistä vetoa poikaystävääni kuin tällä hetkellä minua ympäröiviin naisiin, hän ihmisenä merkitsee minulle liikaa luopuakseni. Ei kai seksi ole kaikki kaikessa jos parisuhdetta muuten pitää tärkeänä...

Tällaista. Eilen kaikki tuntui yksinkertaiselta, kyllä minä näin teen. Nyt kun sain asian kirjoitettua, tuntuukin että olen menossa metsään itseni kanssa. :D Eihän tästä tule mitään, asioiden punnitsemista täytyy vain jatkaa ahkerasti. Tietysti olisi ne Taikin ennakkotehtävät, jotka pitäisi palauttaa alle kuukauden päästä, ja joita en ole pystynyt aloittamaankaan näiden ajatusten vallattua pääkoppani!

Kuulostankohan oudolta, kun ensin hehkutan ihastustani ja sen jälkeen poikaystävääni? :D Jotenkin tärkeysjärjestys on ollut minulle itselleni selvä; jos en pysty kuvittelemaan jättäväni poikaystävääni jonkun takia, niin ei kai se ihastus sitten ole sen arvoinen?

Viime aikoina olen leikitellyt ajatuksella, että lopulta päädynkin sitten elämään naisen kanssa... Nykyinen poikaystäväni olisi paras ystäväni, ja hänestä tulisi myös lapseni isä! Olemme niin kauan heittäneet läppää ja ja ihan tosissaankin puhuneet siitä, minkälainen yhteisestä lapsestamme tulisi, että en haluaisi luopua tästäkään mielikuvasta. Eikä hänestä oikein olisi kasvattajaksi, parantumaton hunsvotti ja päihdeongelmainen masennuspotilas. :D Eikö kuulostaisikin kivalta sellainen tilanne niinkuin Withyoulla, että puolisoni kanssa kasvattaisimme lapsen, ja nyk. poikaystäväni olisi vain "biologinen isä", vähän niinkuin kummisetä jonka kanssa lapsi olisi tietysti tekemisissä, mutta päävastuu hänestä meillä... Nyt ei tosiaankaan ole lasten saannin aika, mutta tällaisia haavekuvia vain.... :) <3

Kolmas päivitys sitten tähän puolen tunnin sisään. Ihastukseni on kaverini facebookissa, ja ilmoitti juuri olevansa parisuhteessa... Miehen kanssa. Näinhän tässä tietysti kävi. Miksi maailmani musertuu pienoiskoossa, kun niin kovasti olen täälläkin vakuutellut ettei minulla ole häntä kohtaan mitään aikeita... :(

EnglishRose,

tilanteesi kuulostaa tosi paljon samalta mitä mulla sillon parikymppisenä. Oltiin seurusteltu poikaystävän kanssa kolme vuotta, elettiin onnellisina yhdessä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Mut sit jossain vaiheessa tajusin, että en pidä seksistä hänen kanssaan. Sit tajusin, että vaikka rakastankin häntä, niin enempi ystävänä ja veljen kaltaisena ihmisenä, en enää romanttisessa mielessä. Olin aina tykänny miehissä perinteisesti feminiinisina pidetyistä piirteistä ja se kärjistyi siihen, että ihastuin aina sen jälkeen homo miehiin :o

Tuo "yhteys" mitä kuvailet kuulostaa kyllä gaydarilta. Lesbo tunnistaa toisen, ihan sekunnin murto-osassa, se juttu on silmissä, se miten nainen katsoo toista naista. Siinä on flirttiä ja oon aika varma, että ihastuksesi kohde voi olla myös biseksuaalisesti suuntaunut.

Muista, että seksuaalisuus on jana jolla kaikki ihmiset on jollain kohti,, ja seksuaalisuus myös syvenee (liikkuen janalla) osana muutakin elämänkokemuksen muokkaamaa identiteettiä. Ehkä sä olet biseksuaali, missä tapauksessa onnittelen sinua geenipoolista ja varhaisesta hormoni- ynnä vuorovaikutuksesta, sillä onhan biseksuaaleilla laajin tarjonta mitä tulee seurustelukumppaneihin ; )

Toisaalta, sun sydän toki tietää parhaiten mitä tulee tehdä. Elä tee hätiköityjä siirtoja, mutta älä tee myöskään sitä virhettä, että jäät suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta. Ota itelles aikaa, keskustele, keskutele ja keskustele. Omat ajatukset selkiytyy puhuessa. Ehkäpä sun ihastuksesi painiskelee samojen asioiden kanssa? Ota yhteyttä häneen ja vaivihkaa tunnustele tilannetta, vaikka aluksi kaveruuspohjalta. Toimivaa hyvää suhdetta on epäeettistä pyrkiä hajottamaan, mutta mikäli hän elää epätyydyttävässä suhteessa, mikään ei estä sinua lyömästä viimeistä naulaa arkkuun : >

Joka tapauksessa toivon sulle voimia, elät henkisestä haastavaa, mutta ihmeellistä ja mahtavaa aikaa. *halaus*

Kiitos Withyou ja Aquafina, vertaistuesta. Tulee ihana, lämmin tunne kun tietää, että joku ymmärtää. Tunteet menee tällä hetkellä aikamoista vuoristorataa, mutta jonkinlaista ajatusten selkiytymistä on havaittavissa. En kuitenkaan halua nyt kirjoittaa tänne mitään kovin tarkasti, koska haluan olla varma sanoistani. Sanon kuitenkin sen verran, että tiedän tasan tarkkaan tuntevani vetoa naisiin. Se on vielä selvitetävä, tunnenko tai tulenko enää tuntemaan vetoa miehiin. Läheisyydestä poikaystäväni kanssa kyllä pidän, ja kaikenlaisesta muusta seksuaalisesta kanssakäymisestä kuin yhdynnästä. Ja ajatus sellaisesta seksuaalisesti vapaasta freelove-suhteestakaan ei tunnu enää aivan mahdottomalta. :>

Ihastukseni suhteen minulla ei kyllä taida olla mitään mahdollisuuksia, ei minusta ole menemään rakastavaisten väliin. Olen kyllä itsekin melko varma, että hän on bi. Mutta ei sen pidä tarkoittaa, että hän eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa. Toivon, että hän on onnellinen. Jos joskus vielä törmään häneen, aion kyllä mennä juttelemaan, mutta mihinkään toimiin en pysty ryhtymään. En halua, että keneenkään sattuu.

On totta, että tämä on henkisesti haastavaa, mutta ihmeellistä aikaa. Varmasti sitten kun tiedän mitä haluan ja sydämeni on johdattanut minut johonkin ratkaisuun, se on oikein ja hyvä. Niin pitää sitten tapahtua. Palaamisiin! :)

Heräsin myöhään, omasta mielestäni, viittä vaille kolmenkymppisenä. Heräämiseni tapahtui yllättäen unen kautta. Näin unta jossa olin ihastunut ja suutelin nuorta seireeniä, jonka pauloista edelleen itseäni irroittelen lempeydellä ja hellästi.

Hän pyysi minua ulos kaverimielessä seuraavana päivänä uneni jälkeen, olimme alkamassa toisiimme vasta tutustua. Sen illan aikana kolahti ja kovaa, varsinkin kun kuulin, että hänellä on ollut naissuhteita.

Asuin miehen kanssa ja asun edelleen. Valehtelisin jos väittäisin, että suhteemme on platoninen. Niin ei ole, mutta kaikki himo on osaltani kuollut ja haluan heterosuhteesta pois. Nyt on asunnonmyynti edessä ja sitä kautta itsenäisyyteni pikkuisen lähempänä. Mieheni on tietoinen silmieni ja sydämeni avautumisesta, jonka ihastumiseni synnytti. Hänen silmissään kyse oli kriisistä, yksi oire oli haluni erota, minkä hän onnistui sillä kertaa kampittamaan ystävyydellään ja ymmärtäväisyydellään. Nyt rakennan elämääni sellaiseksi kuin haluan ja sitten olen valmis lähtemään.

Seireeni on vain ystäväni, siitähän ei muuta syntynyt kuin suloinen soppa. Olen onnellisimmillani vain kun olen ihastunut. Ja nyt olen taas ihastunut työkaveriini. Voi tätä suloista kurjuutta.

Mietin, millaista elämäni voisi olla ja haen siitä ajatuksesta rohkeutta valintoihini.

Aivan mahtavaa että löysin tällaisen palstan ja tämän ketjun. Ensimmäistä kertaa elämässäni etsin netistä tietoa kahden naisen välisestä suhteesta ja päädyin tänne. Ja heti täältä löytyi juuri mulle tarkoitettu ketju :) Tästä tulee nyt varmaan pitkä viesti, mutta yritän kertoa tarinani niin lyhyesti kuin mahdollista ;)

Alkuun sanottakoon että olen aina seurustellut miesten kanssa, en ole koskaan tehnyt naisten kanssa yhtään mitään. Lisäksi olen kahden pienen lapsen äiti ja eronnut vajaa 2 vuotta sitten. Iältäni olen vähän päälle 30v. Avioeroni jälkeen olen hyvinkin paljon miettinyt itse eron (ero tuli minulle täysin yllätyksenä) lisäksi myös itseäni ja elämääni. Jotenkin sitä luulisi että ihminen kolmikymppisenä tuntisi itsensä, mutta vielä mitä, hämmästytän näköjään itseäni edelleen ;)

Olen jo lapsena/nuorena ihastunut naisiin. Tosin en silloin ehkä ajatellut itse asiaa ihastumisena vaan pikemminkin ehkä silloin koin että ihailin tiettyjä naisia. Toki nyt jälkikäteen ajatellen ei ehkä ole mitään pelkkää ihailua jos ei jotain ihmistä saa ollenkaan pois mielestä ja kirjoittelin päiväkirjaankin kuinka se nainen on vaan jotenkin niin ihana jne. Tai tytöistähän oikeastaan silloin oli kyse eikä naisista, mutta aina kyllä pari vuotta vanhemmista kuin minä itse. Monesti nämä tytöt/naiset olivat jonkin harrastukseni piirissä esim ohjaajina tai leireillä ns isosina jne. Ei heitä siis ollut mitenkään älyttömän montaa, mutta olen nyt itseasiassa vasta lähiaikoina alkanut miettimään, että heitä kuitenkin oli enemmän kuin 1 tai 2 vuosien varrella. En varmasti silloin esim n. 10-12-vuotiaana (elettiin 70-80 luvun vaihdetta) varmaan edes tiennyt mitään lesboista/homoista, tai en ainakaan muista että silloin olisi mitenkään kukaan puhunut mitään tällaisia asioita. Joten en todellakaan silloin osannut asiaa miettiä sen kummemmin. Toki nyt jälkikäteen näen monen asian selkeämmin. En koskaan tuntenut sitä samaa tunnetta ketään poikaa kohtaan. Toki ns "pakolla" ihastuin mukamas poikiin luokallani jne. Ainahan sitä oli eri päivinä kaikilla eri mielitietyt ja oltiin mukamas niin rakastuneita johonkin poikaan. Mutta oikeasti en muista tunteneeni mitään poikia kohtaan. Olen kyllä myöhemmin ihastunut miehiin ja toki ex-aviomiestäni rakastin, mutta mutta...

Seksi on aina ollut itselleni vähän "pakkopullaa". Voi tosin johtua myös esim kasvatuksestani, johon kuului se ettei mistään seksuaalisuuteen viittavastakaan puhuttu halaistua sanaa jne. Olen kyllä halunnut joitakin miehiä elämäni aikana mutta itse seksistä en sitten kuitenkaan ole saanut hirveästi. Anteeksi jo etukäteen suora puheeni mutta koen että on tärkeää selittää nämä kunnolla ;) Eli siis yhdynnän aikana en ole koskaan saanut orgasmia (toki on monia naisia jotka eivät saa), mutta en muutenkaan juuri ole saanut. En jotenkin pysty rentoutumaan tarpeeksi, vaan ajattelen ties mitä. Toki en osaa sanoa muuttuisiko se asia miksikään naisen kanssa... Koskaan en myöskään ole pitänyt suuseksistä, en sen antamisesta enkä saamisesta... Kai olen jotenkin siis ylipäätään "rajoittunut" seksin suhteen ;)

Mutta nyt siis asiaan. Olen siis jo nuorena ihastunut naisiin (ja myöhemmälläkin iällä), mutta olen aina painanut ne tunteet johonkin piiloon ja ajatellut että kaikkihan joskus näin tuntee, ei tämä tarkoita mitään. Myös esim tuntemattomia naisia kohtaan voin yhtäkkiä jossain bussissa tuntea aivan käsittämätöntä seksuaalista vetovoimaa, mitä en ole koskaan kokenut miehiä kohtaan. En koskaan ole pysähtynyt tuijottamaan miestä että onpas komea ja seksikäs, kun taas joskus olen nähnyt mielestäni uskomattoman seksikkään naisen ja tuntuu etten henkeä saa... No siitäkään huolimatta en ole asiaa juurikaan ennen pohtinut. Tosin joskus parikymppisenä sanoin parhaalle ystävälleni olevani kiinnostunut myös naisista, mutta senkin olen laittanut humalan piikkiin ja sen että siihen aikaan monella tutuistani oli jotain naiskokeiluja joten kai silloin ajattelin sen olevan jotenkin "coolia" tai jotain, mene ja tiedä ;) Toki sen siis silloin jo ymmärsin että tunnen naisia kohtaan muutakin kuin kaveruutta mutta en sitä jäänyt sen enempää miettimään. Ja en siis koskaan oikeasti tehnyt kenenkään naisen kanssa mitään, ei rohkeuteni kyllä olisi riittänytkään mihinkään eikä riittäisi tänä päivänäkään. Ja sitäpaitsi halusin lapsia ja etsin vain sitä oikeaa miestä jonka kanssa tehdä niitä...

Nyt olen sitten lähiaikoina alkanut pelottavan paljon miettiä tätä asiaa. Voi liittyä siihenkin että nyt olen ne lapset tehnyt eikä minulla ole enää mitään pakottavaa tarvetta etsiä "isä-ehdokasta". Fantasioin naisista, näen unia naisista ja olen jopa ihastunut erääseen naiseen, joka on oikein vihoviimeinen "valinta". Hän nimittäin kuuluu "perheeseen", ei siis ole oma sukulaiseni mutta läheinen. Hän elää yhdessä toisen naisen kanssa enkä siis koskaan tekisi asialle mitään. En oikein itsekkään ole varma luulenko vain olevani ihastunut koska hän on ainoa jonka tiedän olevan suhteessa naisen kanssa vai mitä... kuitenkin toisaalta olen täysin varma ihastumisestani. Sekavaa tiedän ;)

Pointtini tähän koko kirjoitukseen on itseasiassa se, että vaikka nyt olenkin siis hyvin paljon miettinyt omaa seksuaalisuuttani ja huomannut kiinnostukseni naisia kohtaan niin en usko että koskaan kuitenkaan toteuttaisin haaveistani mitään. Kuulostaako tämä nyt täysin järjettömältä? Ensinnäkään en koskaan, missään olosuhteessa näkisi itseäni kertomassa esim äidilleni että olen kiinnostunut naisista, enkä kyllä muillekkaan sukulaisilleni enkä kavereilleni. Koska tiedän mitä se suhtautuminen olisi, äitini varsinkin on kyllä hyvin suoraan aina sanonut mitä mieltä hän on "näistä ihmisistä". Ja toisekseen en usko että koskaan uskaltaisin harrastaa seksiä naisen kanssa, vaikka siitä haaveilisinkin. Tiedän, ei myöskään mitään järkeä ;) Ehkä se johtuu siitä että muutenkin olen todella arka seksin suhteen ja naisen kanssa pitäisi oikeasti "osata" jotain. Miehen kanssa se on helppoa kuitenkin... Itseasiassa miehen voisin ottaa baarista mukaani ja harrastaa seksiä humalassa sen kummemmin miettimättä. En siis kylläkään harrasta mitään yhden yön juttuja, mutta teoriassa ;) Mutta naisen kanssa niin... ehkä ainoastaan siinä tilanteessa että kyseessä olisi minulle joku todella tuttu ihminen (kuten tämä johon olen ihastunut), niin voisin edes päässäni kuvitella vähän tilannetta, mutta siltikään en uskoisi kyllä toteuttavani asiaa. Jotenkin tuntuu että se kuilu on aivan liian leveä eikä sen yli pysty hypätä vaikka ehkä haluaisikin...

No, tästä tuli oikein romaani, mutta helpotti purkaa ajatuksia :) Jotenkin tosi pelottavaa ajatella, etten tunne ollenkaan itseäni...

Hienoa, Katariina, että uskalsit avautua! Itsekseen oman itsensä pohtiminen on rankkaa puuhaa, ja itse sain ainakin tältä keskustelulta ja etenkin ykkösosalta todella paljon. Lukemattomia erilaisia tarinoita, jotka käsittelivät samaa palavaa ongelmaa... Kehitystarinoita, jotka antavat toivoa ja hyvää mieltä!

Katariina kirjoitti: Pointtini tähän koko kirjoitukseen on itseasiassa se, että vaikka nyt olenkin siis hyvin paljon miettinyt omaa seksuaalisuuttani ja huomannut kiinnostukseni naisia kohtaan niin en usko että koskaan kuitenkaan toteuttaisin haaveistani mitään. -- Ensinnäkään en koskaan, missään olosuhteessa näkisi itseäni kertomassa esim äidilleni että olen kiinnostunut naisista, enkä kyllä muillekkaan sukulaisilleni enkä kavereilleni.

Se, että kerrotko missään vaiheessa sukulaisillesi asiasta, voi tietenkin jäädä ihan oman harkintasi varaan. Mutta jos kaverisikin ovat sitä sorttia, joka ei sinua hyväksyisi sellaisena kuin olet, voisit ehkä harkita uusien tuttavuuksien solmimista vähän suvaitsevammista piireistä. On kuluttavaa, jos ei saa olla oma itsensä läheistensä seurassa. Löytyykö esimerkiksi ihastuksesi ja hänen puolisonsa kaveripiiristä samanhenkisiä ihmisiä? Samalla saattaisit oppia hyväksymään itsesikin vähän paremmin? Jatkuva teeskentely ja kaapissa olo musertaa identiteettiä vähä vähältä, jos ei ole ketään, kenen kanssa voi olla oma itsensä.
Ja ehkä, jos saisit olla vapautuneesti kaltaistesi, tai ainakin sinut hyväksyvien ihmisten kanssa tekemisissä, uskaltaisit myös toteuttaa haavettasi. En usko, että kukaan nainen ottaisi nokkiinsa siitä, että olet kokematon myöhäisherännäisyytesi takia. Tuo "en kuitenkaan osaisi tehdä mitään"-asenne on täysin turha. Jos jonakin päivänä löydät jonkun ihanan naisen, joka myös tahtoo olla sinun kanssasi, asiat kyllä menevät omalla painollaan ja hän varmasti ottaa kokemattomuutesi huomioon. Ja tekemällä oppii! :) Sanon näin, koska tiedän että se on totta, vaikka en itsekään ole ikinä rakastellut naisen kanssa.

Tsemppiä, Katariina! Toivottavasti löydät jonkun sellaisen ihmisen, jonka seurassa pääset kuorestasi ulos.


Nyt vähän omia kuulumisiani. Tämä raastavin vaihe omassa itsepohdiskelussani on nyt ohi, ja olen nyt suht sinut tämän asian kanssa. Määrittelen itseni näin; Viehätyn pääsääntöisesti naisista, mutta pidän itseäni biseksuaalina siksi, että kenen kanssa sitten loppujenlopuksi päätyy yhteen, ei sukupuolella ole enää väliä. Aion pysyä yhdessä poikaystäväni kanssa, ja hän sallii minulle pienet seikkailut tyttöjen kanssa, jos sellaisiin koen tarvetta.
Kävin viime viikonloppuna parin kaverin kanssa Seta:n bileissä homobaarissa, ja ilta oli aivan mahtava! Paikka oli tupaten täynnä, ja kaikki olivat vapautuneesti omia itsiään. Törmäsin jopa tuttuihin, joista en olisi uskonut heidän käyvän siellä! Suuri osa tytöistä tässä baarissa ei kyllä ollut ihan minun tyyppiäni, vaan enemmän tai vähemmän buthceja, mutta en minä sinne tyttöystävää mennytkään hakemaan, vaan halusin nähdä, mikä on meininki. :) Ja tutustuin sitten sellaiseen aivan ihanaan tyttöön, jonka luokse mentiin jatkoille. Luulin ettei hän olisi minusta kiinnostunut, mutta aamuseitsemältä lähtiessäni hänen luotaan sainkin käteeni lapun, jossa oli hänen puhelinnumero! Leijailin sitten hiljaisen kaupungin läpi kotiin, nukkumaan poikaystäväni viereen.... Seuraavana päivänä minun oli pakko soittaa tälle ihanalle tytölle, ja sopia tapaaminen. Kerroin hänelle tilanteestani, ja jos hän oli pettynyt, hän kyllä kätki sen hyvin. Meillä oli mukava ilta, joka venyi loppujenlopuksi aika pitkäksi, ja jatkosta puhuttiin vähän epämääräisesti. Olin vain todella lukossa ja paniikissa, koska kyse on TODELLA fiksusta ihmisestä, minua pari vuotta vanhemmasta ja itsevarmasta naisesta. Harmittaa vähän, koska en oikeasti ole niin epävarma itsestäni kuin ehkä annoin ymmärtää. Mutta kaverimeiningillä mennään, toivottavasti nähdään vielä, ja pääsen tästä epävarmuudestani. Jotenkin helpottunut olo, kun sain tutustuttua uuteen ihmiseen, eikä elämäntilanteeni säikyttänyt häntä pois. Ja ehkä en ole vielä täysin unohtanut viimeistä ihastustani, vaikka olen yrittänyt ja luullutkin unohtaneeni. Poikaystäväni suhteen tämä vain vahvisti tuntemusta siitä, että haluan pysyä yhdessä hänen kanssaan, ja olen kyllä aika onnekas, kun hän on niin vapaamielinen. Muutenkin tunnen itseni onnekkaaksi, kun elämä alkaa luistamaan ja hyviä asioita tapahtuu. :)

Toivontäyteistä kevättä kaikille, ja kohta on jo vappu, woohoo!

Ps. Ovatko kaikki vanhat kirjoittajat hylänneet tämän sivun? Pihlaja ja muut? Olisi aivan mahtavaa kuulla kuulumisia, miten teidän elämänne ovat edenneet!

Hei Olen 19-vuotias tyttö
En tiedä kuuluuko tämä kirjoitukseni tänne, koska olen nuori.
Olen aina pitänyt itseäni heterona vaikka ihmettelin ylä-asteella miksi en ihastunut poikiin. Tarkoitan kaikki muut kaverini puhuivat pojista ja olivat ihastuneita poikiin useasti. Minultakin kysyttiin joskus, että kehen olin ihastunut. Uskoisin, että keksin jonkun nimen vain jotta minua ei pidettäisiin liian outona. En vain jotenkin ollut kiinnostunut aiheesta. Olen pelanut pienestä pitäen pelejä (rakastanut pelaamista, videopelejä). Leikkinyt poikien leluilla ( Äitini ei tykännyt yhtää. Olisi halunnut tyttömäisen tyttären joka leikkii nukeilla sekä barbeilla). Minulla oli vaikea lapsuus. Olen vasta myöntänyt asian tämän vuoden aikana. Minua koulukiusattiin ala-asteella sekä ylä-asteella. Perheeni hajosi kasaan pikkuhiljaa. Suuria riitoja. Molemmat iso-veljeni kuolivat. Ensimmäinen kun olin alle 10-vuotias ja toinen kun olin 14- vuotias ja kävin 9 luokkaa. Koulukiusaaminen oli pahimmillaan juuri toisen isoveljeni kuoltua ja se sai itsetuntoni romahtamaan täydellisesti. En ole koskaan puhunut aiheesta hirveän monelle tai sitten olen jättänyt asioita välistä. Kuitenki pointti oli se, että ehkä tämä on vaikuttanut siihen etten ole miettinyt aikasemmin seksuaalisuuttani. Olen ahdistunut aikasemmin aina miesseurasta ja minun ei ole koskaan tehnyt mieli pussata miehen kanssa. Olen sitä silti tehnyt. Ympäristön paineiden takia, koska kaverinikin ovat tehneet samaa. En ole silti koskaan saanut siitä mitään tyydytystä. Se ei ole tuntunut miltään. Olen yrittänyt kuvitella mielessäni, että minun on pakko nauttia tästä koska kaverinkin nauttivat. En ole koskaan halunnut pussata omasta tahdosta. Olen kuullut useasti kavereiltani valitusta, että miksi en jo seurustele. Miksi miehet ahdistavat minua. Olen siis ollut muutaman poikaan elämäni aikana ihastunut, mutta en vahvasti. He ovat nykyään hyviä ystäviäni.Se on enemmänkin platonista rakkautta nykyään. Ajattelin asian aina aikaisemmin, että minulla muita tavoitteita. Minulla on erillaiset arvot ja seurusteleminen ja miehet eivät ole tärkeintä minun elämässäni. Itsevarmuuteni on noussut huimasti tässä muutaman vuoden sisällä. Sitten minulle sattui jotakin todella odottamatonta. Viime kesänä tapasin yhden tytön. Heti ensimmäisessä kättelyssä tiesin hänen olevan tyttöihin päin suuntautuva. En tiedä miten. Jokin vain piippasi sisälläni. Menimme suurella kaveriporukalla baariin. Yön jälkeen näin hänet aamulla toisen tytön kanssa ja he kävelivät käsi kädessä tytön asunnolle. Mielessäni kävi hullu ajatus. Olisin halunnu olla se tyttö ketä hän piti kädestä. Nauroin ajatukselle lopulta ja totesin " Olenko hullu. Hän on tyttö. Minä olen hetero", Näin häntä muutamaan otteeseen kesällä ja syksyllä. Olin aina yhtä innoissani kun tapasin hänet ja halusin kovasti jutella hänen kanssaan. Sitten oli pitkä tauko kun en nähnyt häntä pitkään aikaan. Huomasin ajattelevani häntä usein. Tietenkin ajattelin, että hän on vain sellainen ihmistyyppi josta pidän. Näin hänet kuitenkin hyvin pitkän tauon jälkeen sattumalta kauppakeskuksessa ja menin juttelemaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut katsettani pois hänen silmistään. Minun oli pakko katsoa häntä. Hämmennyin tapahtuneesti tosi paljon ja yritin selvitellä ajatuksiani useita päiviä. Joitakin päiviä sen jälkeen katselin kaverillani hänen kuviaan netistä ja heitin pilalla, että jos olisin lesbo niin tässä olisi mun tyttöystävä. Aloin kuitenkin huomata, että ajattelin häntä enemmän ja enemmän. Aloin olla hyvin hämmentynyt seksuaalisuuteni kanssa. Minä tosiaan olin ihastunut häneen. En ollut koskaan aikasemmin tuntenut niin vahvaa tunnetta ja vetoa ihmiseen. Se vain oli hämmentävää. En voinut olla ihastunut häneen.Minun kuului olla hetero. Yritin kieltää tunteitani useita kertoja päivässä ja selittää sen jollakin tavalla. Lopulta aloin näkemään hänestä unia. Se oli vielä pelottavampaa. Juttelin hänen kanssaan netissä ja lisäsin meseen ( hän varmaan ihmetteli asiaa) Huomasin että puhuin hänestä koko ajan. Olin kuin pieni ala-asteinen tyttö joka punasteli ja sydän meinasi suunnilleen pysähtyä kun näin hänet jossakin. Kaverini alkoivat kyllästyä. Muutamat heistä sanoivat, että kyllä sä munaa tarttet niin tokenet siitä. Aloin sitten käymää baareissa hänen takiaan ( sairasta xD) .Eräs kerta satuin juomaan liikaa ja päätin ostaa hänelle drinkin (liikuimme siis eri kaveriporukassa) Luojan kiitos hän ehti pois baaris. Minä sitten olin kiertänyt se drinkki kädessä humalassa baarin ainakin 5 kertaa läpi ja kaverini ihmettelivät vieressä, että mitä helvettiä mun päässä liikkuu ( Nauroivat :D). Minä sitten järkevänä tyttönä vedin ensimmäiset kunnon perseet muijan takia kun huomasin hänen lähteneen xD ( olen siis aina ollut kunnollinen ja kiltti) Seurauksista en kerro :D.. Muutama viikko sen jälkeen. Ei ollut kovinkaa hyvä säkä.. (pilasin kaiken totaallisesti) Näin hänet baarissa enkä kyennyt olemaan selvänä. Join paljon. Tällä kertaa hän ei kerennyt pois baarista. Minä todellakin toivon, että hän olisi ehtinyt sieltä karkuun. Ostin hänelle drinkin ja vein sen hänelle. Paljastin tunteeni. Hän oli hämmentynyt.Juttelimme. Liikuimme baarissa yhdessä vähän aikaa ( se meni tähä asti viel hyvin kunnes). Hän tarjosi minulle vahvan drinkin ( aloin olla aikamoisessa humalassa) Vaihdoimme baaria, missä oli hänen ja minun kavereita. Minulle tuli blackout. En muistanut mitään toisesta baarista.. heräsin kotoa. Elämäni pahimpaan morkkikseen. Kuulin aamulla jahdanneeni häntä baarissa. Siis oikeasti jahdanneeni. Hän oli juossut minua karkuun ja olin hiplaillut häntä tanssilattialla.. Pyytelin häneltä kovasti anteeksi seuraavana päivänä. Onneksi hän kehtaa edes moikata minua tuolla ulkona :D Onneksi pahin ihastumisen vaiheeni on mennyt, mutta minulla on kuitenkin vieläkin perhosia mahassa aina kun näen hänet + nolottaa kamalasti. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä jokin vaihe vai mitä. Mutta huomaan katselevani naisia kaiken aikaa. Seksuaalisuuteni kannalta. Olen hukassa.

Hei Olen 19-vuotias tyttö
En tiedä kuuluuko tämä kirjoitukseni tänne, koska olen nuori.
Olen aina pitänyt itseäni heterona vaikka ihmettelin ylä-asteella miksi en ihastunut poikiin. Tarkoitan kaikki muut kaverini puhuivat pojista ja olivat ihastuneita poikiin useasti. Minultakin kysyttiin joskus, että kehen olin ihastunut. Uskoisin, että keksin jonkun nimen vain jotta minua ei pidettäisiin liian outona. En vain jotenkin ollut kiinnostunut aiheesta. Olen pelanut pienestä pitäen pelejä (rakastanut pelaamista, videopelejä). Leikkinyt poikien leluilla ( Äitini ei tykännyt yhtää. Olisi halunnut tyttömäisen tyttären joka leikkii nukeilla sekä barbeilla).

Minulla oli vaikea lapsuus. Olen vasta myöntänyt asian tämän vuoden aikana. Minua koulukiusattiin ala-asteella sekä ylä-asteella. Perheeni hajosi kasaan pikkuhiljaa. Suuria riitoja. Molemmat iso-veljeni kuolivat. Ensimmäinen kun olin alle 10-vuotias ja toinen kun olin 14- vuotias ja kävin 9 luokkaa. Koulukiusaaminen oli pahimmillaan juuri toisen isoveljeni kuoltua ja se sai itsetuntoni romahtamaan täydellisesti. En ole koskaan puhunut aiheesta hirveän monelle tai sitten olen jättänyt asioita välistä. Kuitenki pointti oli se, että ehkä tämä on vaikuttanut siihen etten ole miettinyt aikasemmin seksuaalisuuttani.

Olen ahdistunut aikasemmin aina miesseurasta ja minun ei ole koskaan tehnyt mieli pussata miehen kanssa. Olen sitä silti tehnyt. Ympäristön paineiden takia, koska kaverinikin ovat tehneet samaa. En ole silti koskaan saanut siitä mitään tyydytystä. Se ei ole tuntunut miltään. Olen yrittänyt kuvitella mielessäni, että minun on pakko nauttia tästä koska kaverinkin nauttivat. En ole koskaan halunnut pussata omasta tahdosta. Olen kuullut useasti kavereiltani valitusta, että miksi en jo seurustele. Miksi miehet ahdistavat minua. Olen siis ollut muutaman poikaan elämäni aikana ihastunut, mutta en vahvasti. He ovat nykyään hyviä ystäviäni.Se on enemmänkin platonista rakkautta nykyään. Ajattelin asian aina aikaisemmin, että minulla muita tavoitteita. Minulla on erillaiset arvot ja seurusteleminen ja miehet eivät ole tärkeintä minun elämässäni. Itsevarmuuteni on noussut huimasti tässä muutaman vuoden sisällä.

Sitten minulle sattui jotakin todella odottamatonta. Viime kesänä tapasin yhden tytön. Heti ensimmäisessä kättelyssä tiesin hänen olevan tyttöihin päin suuntautuva. En tiedä miten. Jokin vain piippasi sisälläni. Menimme suurella kaveriporukalla baariin. Yön jälkeen näin hänet aamulla toisen tytön kanssa ja he kävelivät käsi kädessä tytön asunnolle. Mielessäni kävi hullu ajatus. Olisin halunnu olla se tyttö ketä hän piti kädestä. Nauroin ajatukselle lopulta ja totesin " Olenko hullu. Hän on tyttö. Minä olen hetero", Näin häntä muutamaan otteeseen kesällä ja syksyllä. Olin aina yhtä innoissani kun tapasin hänet ja halusin kovasti jutella hänen kanssaan. Sitten oli pitkä tauko kun en nähnyt häntä pitkään aikaan. Huomasin ajattelevani häntä usein. Tietenkin ajattelin, että hän on vain sellainen ihmistyyppi josta pidän.

Näin hänet kuitenkin hyvin pitkän tauon jälkeen sattumalta kauppakeskuksessa ja menin juttelemaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut katsettani pois hänen silmistään. Minun oli pakko katsoa häntä. Hämmennyin tapahtuneesti tosi paljon ja yritin selvitellä ajatuksiani useita päiviä. Joitakin päiviä sen jälkeen katselin kaverillani hänen kuviaan netistä ja heitin pilalla, että jos olisin lesbo niin tässä olisi mun tyttöystävä. Aloin kuitenkin huomata, että ajattelin häntä enemmän ja enemmän. Aloin olla hyvin hämmentynyt seksuaalisuuteni kanssa. Minä tosiaan olin ihastunut häneen. En ollut koskaan aikasemmin tuntenut niin vahvaa tunnetta ja vetoa ihmiseen. Se vain oli hämmentävää. En voinut olla ihastunut häneen.Minun kuului olla hetero. Yritin kieltää tunteitani useita kertoja päivässä ja selittää sen jollakin tavalla. Lopulta aloin näkemään hänestä unia. Se oli vielä pelottavampaa. Juttelin hänen kanssaan netissä ja lisäsin meseen ( hän varmaan ihmetteli asiaa) Huomasin että puhuin hänestä koko ajan. Olin kuin pieni ala-asteinen tyttö joka punasteli ja sydän meinasi suunnilleen pysähtyä kun näin hänet jossakin. Kaverini alkoivat kyllästyä. Muutamat heistä sanoivat, että kyllä sä munaa tarttet niin tokenet siitä. Aloin sitten käymää baareissa hänen takiaan ( sairasta xD) .

Eräs kerta satuin juomaan liikaa ja päätin ostaa hänelle drinkin (liikuimme siis eri kaveriporukassa) Luojan kiitos hän ehti pois baaris. Minä sitten olin kiertänyt se drinkki kädessä humalassa baarin ainakin 5 kertaa läpi ja kaverini ihmettelivät vieressä, että mitä helvettiä mun päässä liikkuu ( Nauroivat :D). Minä sitten järkevänä tyttönä vedin ensimmäiset kunnon perseet muijan takia kun huomasin hänen lähteneen xD ( olen siis aina ollut kunnollinen ja kiltti) Seurauksista en kerro :D.. Muutama viikko sen jälkeen. Ei ollut kovinkaa hyvä säkä.. (pilasin kaiken totaallisesti) Näin hänet baarissa enkä kyennyt olemaan selvänä. Join paljon. Tällä kertaa hän ei kerennyt pois baarista. Minä todellakin toivon, että hän olisi ehtinyt sieltä karkuun. Ostin hänelle drinkin ja vein sen hänelle. Paljastin tunteeni. Hän oli hämmentynyt.Juttelimme. Liikuimme baarissa yhdessä vähän aikaa ( se meni tähä asti viel hyvin kunnes). Hän tarjosi minulle vahvan drinkin ( aloin olla aikamoisessa humalassa) Vaihdoimme baaria, missä oli hänen ja minun kavereita. Minulle tuli blackout. En muistanut mitään toisesta baarista.. heräsin kotoa. Elämäni pahimpaan morkkikseen. Kuulin aamulla jahdanneeni häntä baarissa. Siis oikeasti jahdanneeni. Hän oli juossut minua karkuun ja olin hiplaillut häntä tanssilattialla.. Pyytelin häneltä kovasti anteeksi seuraavana päivänä. Onneksi hän kehtaa edes moikata minua tuolla ulkona :D Onneksi pahin ihastumisen vaiheeni on mennyt, mutta minulla on kuitenkin vieläkin perhosia mahassa aina kun näen hänet + nolottaa kamalasti. En oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä jokin vaihe vai mitä. Mutta huomaan katselevani naisia kaiken aikaa. Seksuaalisuuteni kannalta. Olen hukassa.

Huomasin, että teksti oli aika tonkassa :D nii nyt se viesti on 2 kertaa valitettavasti

Heips, Mokaus:)

Tiedoksi vaan, että 19v on täysin sopiva tähän keskusteluun, ihan niin kuin kaikki muutkin, minkätahansa-ikäiset:)

Taisit kyllä mokata sen ihastuksesi kanssa joo.. näyttää siltä että valitettavasti kolmas osapuoli hommassa oli alkoholi.

Siitä hyvä neuvo, että kun löydät jonkun ihanan tytöt josta todella pidät..
ja haluat näyttää hänelle tunteita.. niin "rohkaisuksi" ota vaikka lasillinen viiniä, se saisi riittää:)

Apua, mä puhun täällä kun mikäkin mummeli:)

Mut siis haluan vaan todeta, että kännipäissä mokataan MELKO useasti, josta varmaan monilla on kokemusta.

Ja jos satut olemaan ns. "jahtaamassa", niin siinähän pitäisi niin kuin antaa itsestäsi parasta... ?!:)

Ei muuta kun voimia ja onnea Sen Oikean löytämiseen!!!

English Rose kirjoitti huhtikuussa: "Ovatko kaikki vanhat kirjoittajat hylänneet tämän sivun? Pihlaja ja muut? Olisi aivan mahtavaa kuulla kuulumisia, miten teidän elämänne ovat edenneet!"

No, minä lakkasin raportoimasta tänne siksi, että elämäni muuttui niin todelliseksi ja vedin siihen kohtaan rajan. Mutta sen verran vastaan English Rosen ystävälliseen kysymykseen, että oma elämäni on edennyt olosuhteisiin nähden varsin mukavasti ja mulle kuuluu tätä nykyä oikein hyvää. Päätelkää siitä! :) :)

Hienoa, että te muut olette jatkaneet tätä keskustelua, ja voi hyvin olla, että se herää taas jossain vaiheessa uuteen kukoistukseen.

Kirjoitan varmaan tänne yksinäni, mutta ei se mitään. :) Kirjoitan kuitenkin, koska siltä tuntuu, ehkäpä joku muukin joskus vielä eksyy tähän ketjuun.

Sawakun teksti viime vuodelta oli joiltain osin aivan kuin omasta elämästäni:

"Olen aina tainnut tuntea suurempaa vetoa naisia kohtaan, mutta en ole sitä vain halunnut hyväksyä. Se olisi ollut liian suuri asia käsiteltäväksi ja olisi pakottanut minut erottumaan joukosta. Johon vasta nyt alan olla tarpeeksi vahva.

Kymmenisen vuotta sitten, edellisen suhteeni vedellessä viimeisiään, myönsin itselleni ensimmäistä kertaa pitäväni naisista. Silloin kuitenkin oli tärkeää pitää hauskaa ystävien kanssa ja keräillä yhdenillan juttuja ja viettää railakasta sinkku elämää. Oli helppo vain unohtaa asia."

En ole vielä varma, pidänkö naisista enemmän vai yhtä paljon kuin miehistä. Voi olla että tunnen jatkossakin vetoa molempiin. Oma "uusi heräämiseni" tapahtui joitain kuukausia sitten, kun lähdin kaverin seuraksi homobaariin. Olin ajatellut, että naisjuttuni olivat nuoruuden kokeilua ja sellaisina ihan ok, ja että pidän enemmän miehistä kuitenkin. Ajattelin olevani hetero, jolla on avoin mieli. Tai jotakin sellaista, en oikein päässyt ajatuksissani kovin pitkälle, ennen kuin lopetin. Syynä asian hyllyttämiselle on ollut se, että lapsuuteni ja nuoruuteni olivat monella tapaa hyvin vaikeita. Nyt, kun olen tasapainossa itseni kanssa ja menneisyyden möröt on selätetty, olikin oikea aika nähdä enemmän.

Niin, sinne baariin.Tapasin erään lesbotytön, joka räjäytti tajuntani. Emme tehneet mitään muuta kuin juttelimme, ja hymyilin silti sekopäisesti seuraavan viikonkin. Ja se himo: en muista, että olisin halunnut ketään _miestä_ niin paljon niin nopeasti. Miehet eivät itseasiassa useimmiten herätä minussa mitään fiiliksiä. Tapauksen jälkeen olin hämmentynyt ja samalla iloinen, se kohtaaminen tuntui niin hirveän oikealta ja hyvältä. Aloin kaivata jotakuta samoin kokenutta, ja päädyin sitten tänne huomatakseni, etten ole ainoa. Joskin vähän myöhään liikenteessä. ;)

En tiedä, mitä tekisin tälle uudelle minälleni, joka näkee sellaista, mitä aiempi ei osannut edes kuvitella. Se ei oikeastaan ole paha asia, enemmänkin kiinnostava. Olen hyväksynyt jo vuosia sitten sen, että naiset viehättävät fyysisesti; nyt sitten tajuan kiinnostukseni olevan myös emotionaalista. Kummasti tämän silmien aukeamisen myötä olen alkanut muistaa asioita, jotka olen sivuuttanut aiemmin. Sen, että olen ollut ihastunut tyttöihin jo vuosia sitten. Sen, että olen tuntenut kiusallisen kovaa fyysistä vetoa joihinkin naisiin työpaikalla tai tuttavapiirissä. Miksi en ole nähnyt? Näkikö joku muu?

Voi olla, että pohdin tätä vielä lisää kunhan ehdin. Voin keskustella itseksenikin, koska aiemista teksteistä sian hirmuisesti hyvää mieltä ja lisää ajatuksia. Ja ehkä joku muu lukee minun tekstini myöhemmin ja saa siitä omaan pohdintaansa tukea. ;)

No hei Silmu ja muut... Ihan sattumalta katsoin mitä tällä palstalla on tapahtunut ja heti oli mua lainailtu ;) Ja kiva Pihlaja kun olit kuulumisesi päivittänyt. Luulen tosiaan myös että monet tänne aiemmin kirjoittaneet ovat saaneet elämäänsä järjestykseen eikä heillä ole tällä palstalle enää niin tarvetta. Minulle tämä oli todella tarpellinen ketju ja olen suuressa kiitollisuuden velassa niille monille tänne aikanaan kirjoittaneille. Minä myös olen aloittanut uuden elämän omana itsenäni ja olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni tällähetkellä...ja olen niin ylpeä itsestäni että olen löytänyt rohkeuden käydä läpi tämän kaiken. Nyt on vähän niinkuin voittaja fiilis :D Toivottavasti te kaikki muutkin uskallatte se tehdä...en voi muuta kuin kannustaa siihen, koska itse ainakaan en ole katunut hetkeäkään.

Jospa tämä palsta heräisi taas eloon eikä Silmun tarvitsisi yksin keskustella täällä;)

Mä elän edelleen sitä myöhäisen heräämisen hämmentävää vaihetta. Välillä olen ihan sekaisin, mietin onko asia nyt oikeasti niin että olisin lesbo, merkkejä siitä löytyy kuitenkin jo vuosien ajalta.
Minulla mies on kuluneen vuoden aikana sanonut minulle kerran, että ehkä se ei ole mies jota minä tarvitsen. Olin järkkynyt ja surullinen, sillä tajusin, etten voi kieltää sitä. Varsinainen herääminen alkoi, kun keväällä näin valtavan ihanan unen tytöstä, johon rakastuin päätä pahkaa. Unessa halusin vain suudella häntä, suojella ja pitää hyvänä ja rakastella häntä, ei voinut pitää näppejäni hänestä erossa. Toivon, että tapaisin tuon tytön, tuntisin hänet heti. Alkukesästä minulla diagnosoitiin persoonallisuushäiriöitä, ja se tarkoittaa, että en oikeastaan tiedä kuka olen ja millainen, ja olen lähtenyt ottamaan selvää pienistä asioista lähtien. Tietoisuus mahdollisesta lesboudesta iski kunnolla vähän aikaa sitten, enkä meinannut sinä yönä nukkua, sillä olin niin surullinen perheemme puolesta, koska tiesin, ettemme voisi jatkaa mieheni kanssa avioliitossa. Olen siis naimisissa ja 1v 5kk tytön äiti ja se tekee tilanteesta monimutkaisen. Olo on usein sekava, mutta olen alkanut haaveilla omasta tyttöystävästä ja omasta elämästä omassa kodissa. Kaipaan vertaistukea, ja huomenna tapaan hyvän ystäväni, joka itse on lesbo, ja toivon saavani apua hänen omasta kokemuksestaan. Miehelleni en ole vielä sanonut. En pelkää sitä päivää, jolloin julkisesti kertoisin olevani lesbo, kaapissa olemisen oloa maailmaan nähden ei ole, miestäni kohtaan tällä hetkellä kyllä. Mutta tietoisuus on noussut, ja sitä ei voi piilottaa, kun totuus itsestä on vihdoin noussut esiin.

Hei,

Minullakin tilanne, että etsin itseäni...ja naiset on aina jotenkin kiinnostanu, vaikka kokemusta vain miehistä.
Haluaisin tutkailla asiaa, ja ehkä tavata jonkun kivan naisen. Asun kesäaikaan Helsingissä.

Taidan olla tosi vanha, ajattelen, kun luen teidän juttuja, itse olen 46 ja vastikään eronnut, ja olen aavistanut jo pitkään, että miehen kanssa elämä ei ole mun elämääni. Lapsia on ja tavallinen elämä ja hyvä työ ja niin poispäin. Kiihkeä rakkaus ja seksi ja romantiikka ei tunnu olevan nyt just keskeistä, mutta kumppanuus, rakkaus ja hyväksyvä iihmissuhde olisi se jota kaipaan.
Rakastuin vuosia sitten naiseen, enkä silloin ajatellut että se oli romanttista rakastumista. Nyt näen sen sellaisena. Nyt tämä ihana ihminen on hyvä ystäväni, edelleen naimisissa miehensä kanssa, elää tyytyväisenä elämäänsä. Jos olisin mies, hän kenties olisi antautunut suhteeseen kanssani. Tiedän hänen tunteensa minua kohtaan, ja tiedän miten perushetero hänen seksuaalinen suuntautumisensa on.
Aivan hölmöä. Mutta tällaista elämä on.
Elämä menee eteenpäin, lapset kasvavat, jonain päivänä kohtaan toisen ihmisen, johon kenties rakastun.

Heippa kaikille vanhoille palstalaisille sekä uusille tulokkaille :)!

Pitkästä aikaa palasin lukemaan tätä viestiketjua ja tovihan siinä meni kun kahlasin I & II osan lävitse sen jälkeen, kun itse olen lopettanut viestiketjun lukemisen.
Niin paljon ihania tarinoita, toiset myös todella kipeitä...mutta samanlaisia kohtaloita niin paljon.Monen viestin sisältö auttoi taas laittamaan omia palikoita järjestykseen päässäni, kun tajusin että samanlaisia tuntemuksia/ ajatuksia on myös muilla.

Niin minullakin oli se tavallinen tarina, jossa ihastui parhaaseen ystävääni ja hämmästyin miten voinkaan niin vahvasti tuntea naista kohtaan. Kielsin, selittelin, ihmettelin asiaa aikani ja lopulta tunnustin tunteeni myös ihastukselle itselleen. Olin todella ahdistunut tuntemuksieni kanssa, kun aloin ymmärtämään että voisinkin olla kiinnostunut naisista siinä mielessä.Hui siunatkoon ;)! Oli siis vähän rankempi 30- kriisi :) Jollain tasolla suostuin myöntämään itselleni kiinnostukseni naisiin ainakin emotionaalisella tasolla. Fyysisesti minua viehättivät edelleen miehet. Näin jälkeenpäin tajuan miten olen kuvitellut olevani biseksuaalisuuteni kanssa paremmin sinut kuin olen oikeasti ollutkaan... Mitä itsensä pettämistä jälleen kerran!

Ystäväni kanssa olemme ystäviä edelleen, joskin välimme rikkoutuivat toviksi sen jälkeen, kun kerroin tunteistani. Rakastuminen häneen on jo laantunut ja pystyn pitämään meitä pelkkinä ystävinä.Surullista on huomata, että suhteemme muuttui viileämmäksi eikä siinä ole enää niin paljon lämpöä kuin ennen. Mutta olen silti onnellinen, että uskalsin kertoa tunteistani.Muuten en olisi pystynyt pysymään selväjärkisenä, kun olisin vain pyöritellyt päässäni ajatusta, että mitä kummaa tää tälläinen oikein on??

Seurustelin myös puolen vuoden ajan miehen kanssa ja suhde kariutui viime kesänä. En ollut suhteessa onnellinen vaan ahdistuin toisen lähentely-yritysistä vaikka samalla olin sisimmässäni todella hellyydenkipeä. En ollut rehellinen itselleni, kun väitin suhteemme kariutuneen suhteen ulkopuolisiin seikkoihin jotka vaikuttivat vahvasti minuun itseeni. Todellisuudessa suhde miehen kanssa ei anna minulle sitä kumppanuutta & läheisyyttä mitä kaipaan. Suhteet miesten kanssa ovat minulla lopulta päätyneet siihen, että elämme kuin sisarukset saman katon alla, mutta mitään himoa tai kumppanille suuntautunutta läheisyyttä ei enää suhteessa ole

Toisaalta voinko tietää saavani kaipaamaani kumppanuutta/läheisyyttä naissuhteessakaan, koska minulla ei ole mitään kokemusta suhteesta naisen kanssa?

Muutin hiljattain toiselle paikkakunnalle ja sosiaaliset ympyräni menivät täysin uusiksi.Kun aloin kotiutumaan näihin uusiin ympyröihini, niin mieleeni hiipi jälleen ajatus siitä mitä lajistoa edustan seksuaalisesti.Olinhan siis täysin unohtanut tämän tyyppiset pohdinnat seurustellessani miehen kanssa.Minulle tuli kova tarve alkaa pohtimaan seksuaalisuuttani uudelleen...ja jälleen palasin tänne Laaksoon lukemaan tarinoita ihmisistä, joilla on vastaavanlaisia kokemuksia elämästä kuin itselläni. Nyt en vain enää kokenut pohdinnoistani ahdistusta tai syyllisyyttä.Vaan oikeastaan tunsin eheytyväni mitä enemmän pohdin lapsuuttani/nuoruuttani, josta poimin merkkejä mahdollisesta seksuaalisuuden suuntautumisen näkymisestä. Merkkejä on tainnut olla, mutta olen ollut niille todella sokea. Ja se todella voimakas erilaisuuden tunne pienestä pitäen..kun en poikatyttönä kuulu poikien enkä tyttöjen joukkoon.Enkä aikuisenakaan ole innostunut naisten hömpötyksistä, vaan koen edelleen olevani jotenkin erilainen nainen. Tämä erilaisuus on ollut aika määräävä tunne minun elämässäni kaikki nämä vuodet.Onneksi olen luonteeltani sen verran vahva, ettei se tunne ole musertanut minua alleen. Joku jossain viestissään hyvin kuvaili "miten vaikeaa on ollut mennä tanssilattialle yökerhossa". Itsellänikin erilaisuuden tunne on voimakkaasti korostunut siinä tilanteessa enkä ole oikein ikinä viihtynyt tanssilattialla.Vaikka pidän musiikista paljon ja mieleni tekisi mennä sinne tanssilattialle.Todella ristiriitaista.

On varmasti totta, että asiat selkenevät ihmiselle silloin, kun sisäistä ääntään ei voi enää sivuuttaa tai kun on riittävän vahva ymmärtämään asiat oikein. Siksi en toivokaan, että olisin herännyt yhtään tämän aiemmin seksuaalisuuteni suhteen.Nyt on hyvä. Nyt mieleni on ainakin asian suhteen levollisempi...hyväksymistä on siis tapahtunut pääkopan sisälläkin :)
Eri asia sitten miten ilmennän tämän asian sosiaalisessa ympyröissäni...mutta se onkin toinen tarina ja sitä mietitään myöhemmin :)

Hyvää syksyä vaan kaikille!

En tiedä onko tämä edes vielä herääminen, ja onko tämä niin myöhäinenkään. Anyway, viitisen vuotta sitten, siinä vähän päälle kaksikymppisenä alkoi mieleeni jostain syystä tulla ajatuksia että jospa tykkäänkin myös naisista. En tiedä mistä nämä ajatukset tulivat tai miksi. Aloin myös nähdä unia naisen kanssa rakastelemisesta. Tuolloin olin vielä parisuhteessa miehen kanssa. Kun tämä suhde muutama vuosi sitten päättyi, tunne siitä että saattaisin olla myös naisista kiinnostunut, voimistui edelleen. Kun kerroin tästä heterokaverilleni, hän sanoi että etsisit nyt kunnon miehen ennen kuin harkitset naisiin siirtymistä. Suhteeni entisen mieheni kanssa olikin monella tavalla epätyydyttävä, mutta en kyllä oikein usko sen olevan syy siihen että ajatus rakkaudesta naisen kanssa alkoi kiehtoa.
Viiteitä siitä, etten sovi perinteiseen heteronaisen muottiin on ollut jo lapsesta saakka. Olin poikatyttö. Leikin cowboyta ja sotaa. Oli minulla barbejakin mutta myös turtles-hahmoja. Pidin leikeistä joissa koeteltiin rohkeutta ja voimaa ja muita perinteisesti miehisinä pidettyjä hyveitä. Siinä 12 -vuotiaana koitin ihastua luokkamme poikiin koska muutkin tytöt tekivät niin ja ajattelin että kai niin sitten kuuluu tehdä. Teininä koitin ilmeisesti jotenkin olla naisellinen vaikka vähän väkisin. Pukeuduin erittäin naisellisesti vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Ja vasta viime aikoina olen ihan tosissaan sisäistänyt ettei minun ole mikään pakko baarissakaan käyttää korkokenkiä tai hameita jos en tahdo, vaan voin oikesti pukeutua niin että viihdyn vaatteissani, eli varsin poikamaisesti. Kuulostaa varmaan todella tyhmältä. Eikä tietenkään pukeutuminen automaattisesti kerro seksuaalisesta suuntautumisesta.
Mitään romanttista tai eroottista kanssakäymistä minulla ei naisen kanssa ole ollut, eikä kyllä kuin parin miehenkään, sillä itsetuntoni on kaikkea muuta kuin hyvä. Ehkä se onkin se syy miksi seksi miesten kanssa on parhaimmillaan ollut "ihan kivaa"? Pari kertaa nainen on kertonut olevansa kiinnostunut minusta, ja se tuntui jotenkin yllättävän luontevalta vaikka olikin hyvin hämentävää.
Olen miettinyt mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä jos ei ole varma suuntautumisestaan, ja olen tullut siihen tulokseen että koitan vain elää elämää eteenpäin avoimin mielin ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja mikä pakko sitä itseään on lokeroidakaan!

Kuulostaa ihan mun kirjottamalta muuten, mutta en ole koskaan pukeutunut naisellisesti..:)

Kerron tässä nyt tilanteeni, sillä elämäni on melkoisessa solmussa:
Olen 27-vuotias nainen ja mennyt kesällä naimisiin. Olen ollut mieheni kanssa 8 vuotta, eli lähes kolmasosan elämästäni.
Olen kuitenkin jokin aika sitten rakastunut alaiseeni, naiseen. Olen jo jonkin aikaa tuntenut häntä kohtaan muutakin kuin ystävyyttä, ja noin kuukausi sitten päädyimme samaan sänkyyn. Kokemus oli minulle todella mullistava! En ole koskaan juurikaan nauttinut seksistä miehen kanssa, lähinnä vain tykännyt siitä läheisyydestä. Viime vuosina seksistä on tullut melkoista pakkopullaa ja olen jopa yrittänyt vältellä tilanteita, jotka saattaisivat johtaa seksiin.
Nautin siis suunnattomasti kokemuksestani naisen kanssa. Valitettavasti rakkauteni häntä kohtaan on täysin yksipuolista. Olemme hyviä ystäviä, emme sen enempää.
Olen totaalisen sekaisin! Rakastan miestäni ja hän on suhtautunut melko ymmärtäväisesti tunteisiini. Toisinaan olen täysin varma, että minut on tarkoitettu elämään naisen kanssa. Toisinaan taas tuntuu, että parempi jäädä nykyiseen elämään, kuin jäädä täysin yksin ja ilman rakkautta.Elämäni mieheni kanssa on hyvää. Siitä vaan on aina puuttunut se jokin. Olemme aina olleet enemmän parhaat ystävät, kuin pariskunta.
Tuntuu, ettei minulla ole rohkeutta ja itseluottamusta murtaa kaikkea sitä mitä elämä nyt on. Mutta toisaalta: olen varma, että ennemmin tai myöhemmin sekoan lopullisesti, mikäli jatkan tätä "valheellista" elämää...
Mieleeni on tullut kysymys siitä, että jos tämä onkin jokin ohimenevä vaihe...? Sisimmässäni tiedän, että olen aina katsellut naisia...

Hei ja hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille!
On hienoa huomata,että en tosiaankaan ole yksi ja ainut kaltaiseni maailmassa.Itse aikuisena,päälle 30v olen enemmän tullut tietoiseksi itsestäni ja siitä mitä haluan.Menemällä taaksepäin eläämääni,lapsuuteen saakka,löydän elämästäni asioita,jotka ovat jo tuolloin viestineet siitä mitä olen.

Saatoin jo lapsena ihastua tyttöihin samalla tavoin kuin poikiin.Leikkini olivat hyvinkin poikamaiset,pikkuautot,pyssyleikit kiinnostivat.Samoin paras lapsuuden ystäväni oli poika ja oli ehkä hieman vaikeaa solmia ystävyyssuhteita tyttöihin.

Teininä ajattelin,että näinköhän saan koskaan itselleni miestä ja menenkö koskaan naimisiin? Kunnes tapasin söpön,ihanan kohteliaan nuoren miehen ja rakastuin ensi silmäyksellä.Ihmettelin voiko tämä olla totta.Aloitimme seurustelun,jota kesti yli vuoden.Pidimme hieman taukoa,kunnes tapasimme uudestaan ja lopulta muutimme yhteen.Yhteen muutettuamme alkoi ilmetä miehen todellinen luonne.Mustasukkaisuus,narsismin oireet,mitätöiminen,vahtaaminen,väkivaltaa...tuli elämään mukaan.Jouduin jättämään kaiken minulle tärkeän pois elämästäni.En saanut liikkua missään yksin ilman miestäni,minulla ei saanut olla omia mielipiteitä.Mutta olin sinisilmäinen ja rakastunut.

Menimme kihloihin,naimisiin,saimme lapsen.Elimme elämäämme miehen ehdoilla.Lähestyessäni 30v ikää,aloin miettimään elämääni tarkemmin ja samoihin aikoihin koin yllätyksekseni jotain ihmeellistä.Päädyin läheiseen kanssakäymiseen naisen kanssa,jossa hänen miehensä oli mukana.Sain sellaisen herätyksen,josta ei ollut paluuta.Kelasin lapsuuttani,nuoruuttani ja ymmärsin,että se on aina olut minussa.
Tapahtumalle ei kyseisten ihmisten kanssa tullut enää jatkoa,mutta olemme ystäviä edelleen.Hyvä niin.
Jatkuu myöhemmin...

Mutta ajatukseni alkoivat selkiintyä tämän tapahtuman johdosta vuosi vuodelta enemmän.
Ehkä mieheni sairaalloinen mustasukkaisuus,henkinen ja fyysinen väkivalta minua kohtaan on osaltaan vaikuttanut itseni löytämiseeni tai ennemminkin asian hyväksymiseen.

Toki olen lapsenakin ihastunut myös tyttöihin,kuten aikaisemmin kerroin.
30v. ikävuoden jälkeen ihastumisia on ollut monia ja kaikki naisiin.Ystävääni olen ollut jopa rakastunut ja hänkin kertoi rakastavansa minua,mutta ainoastaan ystävänä ja olemme edelleen parhaita ystäviä.Toki olen häntä joskus suudellutkin...
Työkavereihin olen ihastunut useasti,yhden kanssa on ollut pelkkää seksiä pari kertaa,ehkäpä korviketta siitä,kun en saanut häntä ketä halusin.Joidenkin kanssa ei ole läheistä kanssakäymistä ollut ollenkaan,vain todennäköisesti yksipuolista ihailua.Ja päättyneitä kaverisuhteita kun ovat saaneet tietää mikä minä olen.

Kerran olen ihastunut,rakastunut esimieheeni,joka huomasi/arvasi tunteeni kun pääsimme kahden keskustelemaan niitä näitä ja jokin sanomani paljasti tunteeni,vaikka mitään en suoranaisesti sanonutkaan.Hän kertoi aikaisemminkin olleensa naisen mielenkiinnon kohde ja oli otettu siitä,että minäkin olin häneen ihastunut.Eli ehkäpä pönkitin hänen omaa itsetuntoaan...
Hän itse oli elänyt jo vuosia suhteessa toisen miehen kanssa,vaikka naimisissa olikin.

Ei mitään.Työpäivät menivät kuin siivillä ja välillämme oli pientä flirttiä ja sähköä aina tämän naisen kanssa.Hän oli selvästi kinnostunut,koska kävimme pari kertaa ns.ulkona hänen kanssaan,kirjoittelimme seksuaalisesti virittyneitä sähköposteja toisillemme.Hän kertoi elämästään minulle,avioliitostaan,vaikeasta suhteesta toiseen mieheen(miehellä oli kuulemma muitakin naisia).Meillä oli aika avoin ystävyyssuhde.Mutta yhdessä vaiheessa hän kertoi,että ei hänestä ole siihen,että menisi naisen kanssa pidemmälle.Ehkäpä se oli hänen osaltaan sellaista uuden ja ihmeellisen kokeilua,ehkäpä kiusaamista,minun tunteilla leikkimistä.Hänet minä olisin silloin halunnut ja olisin tehnyt hänen vuokseen kaikkeni.Hänestä luopuminen oli minulle aika rankkaa.Vaihdoin työpaikkaa.

Meni muutama vuosi,unohdin,yritin elää normaalia perheellisen elämää mieheni ja lapseni kanssa.Mieleeni tuli kuitenkin ajoittain ajatus,että jotain puuttuu,tässäkö tämä nyt on?
Viime kesänä taas tapahtui taas se,mitä yritin vältellä...eli ihastuminen,totaalinen jalat alta vievä ihastuminen.Näin ihanan naisen,olennon,jonka koin heti olevan sielunkumppani.Syvälle sisimpääni porautuva katse,ihana hymy,älykäs,kuitenkin hassutteleva luonne.En tiedä kuvittelinko,vai oliko se oman ihastumisen tunteen aikaan saama käsitys,että tämä toinenkin voisi tuntea samoin minua kohtaan. Katse,hymy,sähköisyyden tunne,sanattomuus...hänkään ei pystynyt kommunikoimaan minulle,enkä minäkään löytänyt oikein mitään järkevää sanottavaa hänelle.Minulla ihastuminen ilmenee monesti sillä,että menen aika lailla jäihin,paitsi,jos toinen on sitten rennompi ja sosiaalisesti lahjakkaampi persoona.Osaan kyllä keskustella ihmisten kanssa.

Tämä ihastuminen oli aivan täydellinen isku sielun syövereihin.Herääminen oli minulle taas vaikea kamppailu itseni kanssa,kerroin tunteistani jopa läheisilleni,miehellenikin...Tein kaikkeni,että näen ihastukseni,hakeuduin sinne missä tiesin hänenkin olevan,sain edes katsella häntä...en nähnyt häntä koskaan miehen seurassa,joten ajattelin hänen olevan kaltaiseni ihminen.Mutta taas palasin maan pinnalle,kun näin hänet sitten miehen kanssa kulkevan ja ymmärsin hänen elävän miehen kanssa suhteessa,vaikkakin he eivät ilmeisesti asu yhdessä.Tiedän heidän molempien työskentelevän samalla alalla,kulttuurialan ihmisiä ovat.Ihastukseni huomasi varmaan käytöksestäni ja eleistäni paljon ja halusi kertoa asiat minulle näin.Mutta kyllä minä toivun tästäkin.

Mutta tietoisuus itsestäni vahvistuu entisestään.Palasin kesän jälkeen taas töihin,ehkä jotenkin itsevarmempana ja vieläkin valmiimpana kaikelle uudelle.
Niinpä taas annoin itseni ihastua naiseen,kahteenkin...toinen nuori 20v ja toinen minun ikäinen,ehkä muutaman vuoden vanhempi.Ihastus nuorempaan laimeni melko pian,vaikka voi olla,että hän saattaa tuntea samoin? Vanhempaan,viehättävään,seksikkääseen,virkanaiseen ihastus on ollut melko voimakasta.Pidän ihmisessä yleensäkin älykkyydestä,mutta myös siitä,että on nuorekas ja osaa myös hassutella ja on hyvä sosiaalisilta taidoiltaan.Hänellä kuuluu varmaankin luontaiseen käyttäytymiseen ihmisten koskettelu,kädestä kiinni ottaminen puhuessa,hymyily...joita olen hänen taholtaan kokenut.Varmaankin tarkoitukseton flirttailu,tuijottelu...Tämä käytös on vaan saanut omat tunteeni taas valloilleen,vaikka en sitä itselleni halunnut sallia.Olisin taas valmis heittäytymään....Hän taas fiksuna ihmisenä luki minusta asioita pian ja huomasi mitä minä olen.Arvasin hänen olevan perheellinen ja etteivät tunteemme voi olla molemminpuoliset.Hänen käytöksensä muuttui aika nopeasti tai ehkä minä muutin käytöstäni hieman välinpitämättömäksi häntä kohtaan.Koska kuitenkin ajattelin,että ei minua kohtaan kukaan nainen tunne samoin kuin minä tunnen.Aloin kieltää omia tunteitani...
Työskentelemme samassa työpaikassa,kuitenkin eri alan tehtävissä eli näemme usein toisiamme.Entä jos sittenkin?

Olen aloittanut jälleen harrastamisen usean avioliitossa vankina olon jälkeen.Saan tavata ihmisiä ja tehdä sitä mistä pidän.Eli avioliittoon mennessäni uhrasin koko elämäni,ystäväni,harrastukseni,minuuteni miehelleni.Olin kuulemma sinisilmäisyydessäni luvannut niin,että joko tai...

Nyt se aika on loppu,olen alkanut ajattelemaan myös itseäni,sitä mitä minä haluan,mitä minä olen.Koenko vielä rakkauden kahden aikuisen välillä,kuinka minun on hyvä elää elämääni?Lapseni on elämässäni tärkeintä minulle ja haluan suojella lastani kaikelta mitä hän ei pysty vielä käsittelemään.
Se,että olen kerran elämässäni rakastunut mieheen ja useita kertoja ihastunut/rakastunut naiseen,on asian ydin.Se kertoo sen,mitä minä olen.Olen kasvanut,kypsynyt,itsenäisesti ajatteleva persoona.Minä olen Minä :)

Frida, tervetuloa mukaan keskusteluun. Sinulla(kin) on ollut mutkikas tie.

Minä tulin ulos biseksuaalisesta kaapistani viime vuonna, 33-vuotiaana. Olen kasvanut erittäin heteronormatiivisessa ympäristössä. En tuntenut nuorena ainuttakaan homoseksuaalia, lesboa tai biseksuaalia. Olin ajoittain hyvin ahdistunut yhteisöni naisihanteesta, joka oli vähän samanlainen kuin 1950-luvun naiskuva. Halusin pukeutua farkkuihin ja unisex-vaatteisiin enkä käyttää hameita ja korkokenkiä. Viimeinen pisara oli se hetki, jona tajusin että ainoa tapa saada hyvä sosiaalinen status on mennä naimisiin ja jäädä kotirouvaksi. Lähdin yhteisöstä 22-vuotiaana hiukan ennen vuosituhanteen vaihdetta.

Minulla oli sen jälkeen yksi pitkähkö miessuhde, joka päättyi ikävällä tavalla. Minä lähdin. Olen ollut sinkku siitä asti.

Melkein 10 vuotta sitten opiskelijana ollessani tapasin naisen, jonka kanssa ystävystyin hyvin syvästi. Kahdessa vuodessa ystävyys johti siihen, että päädyimme samaan sänkyyn. Olin hämmentynyt tilanteesta, koska ajattelin että eihän tämä voi olla totta - en ole lesbo! Biseksuaalisuus ei tullut silloin mieleeni edes teorian tasolla kai tynnyrissä kasvamisen vuoksi.

Seuraavina vuosina en ehtinyt pohtia asiaa, mutta toisaalta en myöskään kyennyt olemaan luontevasti miesten kanssa. Lopulta (kliseistä?) huomasin, että katselin naisia ja aloin kiinnostua naisten seurasta. Koin lesbojen seuran luontevaksi. Koen kuitenkin kiinnostusta myös miehiä kohtaan. Viime aikoina onkin alkanut tuntua yhä enemmän, kuin olisin viimeinkin "kokonainen". Oma itseni? :) Kumppani puuttuu, mutta ei tässä elämässä ole mihinkään kiire.

Hei kaikille. Ihanaa lueskella teidän kokemuksia kipeistä ja niin ihanista asioista... Olisimpa löytänyt näille sivuille muutamia vuosia aikaisemmin... Tuntuu että ilmaa virtaisi nyt enemmän keuhkoihin kun lukee samoja tunnetiloja ja kokemuksia teiltä minkä kanssa itse olen myös paininut ja pähkäillyt. Eritysesti Metropolen ja Bellan (?) oliko nimim. tuo.... kokemukset tuntuvat niin riipaisevan samalta, mitä itse olen käynyt läpi. Kirjoituksista on jo aikaa... mitä teille kuuluu tänä päivänä?

Minullakin on lapsia ja mies, elämä juuri sellaista kuin sen pitääkin olla. Käyn itseni kanssa keskustelua ja ehkä pohjustelen itselleni lupaa sekä valmistelen siltaa lähteä pois tästä liitosta. Katsotaan nyt. Mieheni ei tietysti ymmärrä ajatuksiani lainkaan, mutta luulen että hän ei edes halua ymmärtää. Niin kauan kun sopeudun tähän tavalliseen arkeen mukisematta on hyvä. Jos otan puheeksi nämä ajatukseni, mieheni muuttuu mustasukkaisen vahtivaksi, kontrolloivaksi ja kiukuttelevaksi hapannaamaksi, jota en yksinkertaisesti voi enkä jaksa katsella. Kaikki kärsivät. Saati antaa hänelle seksiä sellaisena...:(( Apua.!!!!

Enkä välttämättä edes tiedä haluanko erota. Tarvitsen itselleni nyt vain elämän, jossa saan hetken katsoa ja kuunnella mitä haluan ja kuka olen. Tavallaan mitä tiukemmin mieheni yrittää sitoa minua häneen, sen varmemmin hän työntää minua pois. Juuri nyt minulla ei edes ole ihastusta, minkä vuoksi olisikin helppoa ottaa tätä omaa aikaa ja tilaa. Monien sydämiä säästyy. Ja tavallaan aikalisälle lähtö tästä liitosta ei tuntusi miehellenikään niin ahdistavalta....

Katsotaan nyt, ihanaa kuitenkin että on tälläinen asiallinen saitti. Tuntuu että kenekään kanssa ei oikein voi keskustella, sillä aina löytyy se muistuttaja ja tunteisiin vetoava ihminen että arvosta sitä hyvää mitä omistat ym.. mutta voiko se olla niin jos se on jatkuvaa ajatusten tietoista siirtämistä niihin positiivisiin asioihin....Ja kun ei haluaisi valittaa ja ei edes jaksaisi ajatella, mutta ei ole kuitenkaan tyytyväinen/onnellinen... Mielialalääkkeet tms?? Missä mielekkyys ja miksi? Jos ratkaisu on niin selkeä ja ollut jo pidemmän aikaa...

Samankaltaisia ajatuksia ja tarinoita monella meistä.Juuri näitä kanelin mainitsemia asioita pohdiskelen minäkin päivittäin...Kuinka irrottautua elämästä,joka ei ole sitä mitä haluaa.Varsinkin kun tänään näin pitkästä aikaa viimeisimmän ihastukseni työn tiimoilta.Olin jo henkisesti yrittänyt irrottautua lämpimistä ajatuksista kyseistä ihmistä kohtaan kun emme olleet samaan paikkaan eksyneetkään viikkoihin.Mutta...eipä ne minun tuntemukset mihinkään olleet hävinneet,harmi.Toisaalta...on aika mukava tunne olla ihastunut,vielä parempi,jos myös toinen tuntisi samoin :) Odotellaan.
Sitäkin pohdin usein,että miksi ihminen ihastuu juuri tiettyyn kohteeseen...kun se ei voi olla pelkästään ulkonäkö,kun varmasti on kauniimpiakin naisia olemassa kuin hän.Itse olenkin ihastunut elämäni aikana hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin,mutta joitakin minua miellyttäviä ominaisuuksia heissä kaikissa on ollut...niin että jalat menee alta.Fiksut ihmiset huomaavat varmasti ihastumisen minusta ja näin ollen teen itsestäni hölmön tahtomattani.Mutta jospa se huomatuksi tuleminen olisikin joskus pelkästään hyvä asia.


Onko täällä sivustolla ketään sellaista,jonka kumppani tietää ja hyväksyy puolisostaan sen puolen,että on molempiin sukupuoliin kallellaan?Onko sellaisella parisuhteella tulevaisuutta vai tuleeko jossain vaiheessa mustasukkaisuutta kuvioihin...vai onko olemassa oikeasti "vapaita" liittoja?


Luin muuten hyvän blogin tuolta "kuinka tulitte ulos kaapista" osastolta...kannattaa käydä lukemassa muidenkin,jotka pohdiskelevat näitä elämän suuria ratkaisuja.

Mukavaa lähestyvää kevättä kaikille!

Samankaltaista historiaa, samankaltaisia ajatuksia...

Hienoa, että tämä keskustelu täältä löytyy! En kai enää ole oman identiteettini kanssa niin eksyksissä. Henkilökohtaisesti tiedän mitä olen vaikka nyt on päällä suhde väärään sukupuoleen.Taas.. Muutama ihminen tietää, ainakin osittain, mitä olen, muutama hyvä tuttava tietää ja jokunen hyvä tyyppi, työkaveri tietää myös. Ja osa jotka eivät tiedä saattavat mielipiteistäni arvata. Loppujelopuksi olen kaapissa.
Kovan ja lujan kuoren alla olen kiltti tyttö. Olen aina unohtanut ajatukseni ja työntänyt syrjään haluni ja sen mikä tuo onnen. Nimittäin tunteen ja ajatuksen naisesta.
Mies = seksi ok. Voin kiintyä. Miehiä on erilaisia. Voin välittää ihan hirmuisesti.
Nainen= ihana, tunteet, hellyys, pehmeys, välittäminen, intohimo, kaipuu, ajatukset, kaunis, kääntää pään...

Nykyinen seurustelukumppanini on todella ihana ja hieno ihminen.Avarakatseinen. Ihminen jota en tahdo loukata ja jolle haluan pelkkää hyvää. Kuten oikein rakas ystävä! Hän ei tiedä minusta tarpeeksi (ainakaan ole minulle kertonut kuulleensa?) vaikka suhde on kestänyt yli vuoden. Suhteemme tila käytännössä on ok ja ei ehkä normisuhteen kriteereihin mene. Jokaisen miehen on pitänyt olla viimeinen ja se viimeinen on nyt tässä vaikka käytännössä suhteelle ei loppua ole näkyvissä sillä sovimme käytännössä yhteen.Tämä on viimeinen koska nyt on vihdoinkin tapahtunut lopullinen heräämiseni! Ehkä siksi koska mies puhuu homopositiivisesti ja välillä lämpimästi miehistä. Niinkin lämpimästi, että olen usein olettanut hänen olevan vähintään bisse ja ehkä siksi suhteemme toimii käytännössä näin harvakseltaan. Näin ei moni heterosuhde toimisi..

Hei Tintti!
Itselläni on hyvin samankaltainen tilanne ja siksi päätinkin rekisteröityä tänne, jotta pääsen vastaamaan. Menin itsekin viime kesänä naimisiin ja olen ollut mieheni kanssa kymmenisen vuotta yhdessä. Olen melkein samanikäinen kuin sinä. Ja olen myös aivan totaalisen ja absoluuttisen rakastunut naiseen, joka on hyvä ystäväni. Ja en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin varmaa rakkautta.
Tilanne on aivan järkyttävä, en missään tapauksessa halua loukata miestäni, mutta en ehkä tunne, että haluaisin elää hänen kanssaan koko loppuelämäni. Ja olen ollut itselleni myös vihainen häistä, ne vaikeuttavat asiaa aivan suunnattomasti. En paljonkaan pohdi, mitä muut ajattelevat minusta, mutta en haluaisi millään joutua sukulaisten, miehen ystävien jne puheiden kohteeksi. "Sori, mutta erottiinkin ja rakastuin naiseen! Moikka!", näin kärjistetysti.
Mutta ei tämä tilanne ole reilu miestänikään kohtaan, pitelen häntä suhteessa, jossa mahdollisesti tiedän, ettei ole tulevaisuutta, ja annan hänelle valheellisen kuvan juuri tulevaisuudesta. Olen kertonut hänelle tunteeni tätä naista kohtaan ja hän on suhtautunut asiaan yllättävän hyvin. Mutta tähän saattaa vaikuttaa sekin, että olen toisaalta vakuutellut hänelle, etten aio jättää häntä (vaikken kyllä ole niinkään varma).
Tuo "Olen totaalisen sekaisin!" kuvaa niin hyvin tätä olotilaa. En tiedä yhtään, mitä teen. Sormus tuntuu välillä kuolemantuomiolta, välillä olen onnellinen, että olen saanut tämän miehen. En olisi ikinä uskonut rakastuvani naiseen. Päivät menevät matelemalla, odotan vain sitä hetkeä kun seuraavan kerran näen hänet. En usko, että tämä vaihe voisi mennä ohitse. Onkohan joku muukin täällä samassa tilanteessa? Miten olet edennyt asian kanssa? Ja Tintti, oletko saanut ajatuksiisi selvyyttä?

Kiinnostuinpa "myöhäinen herääminen"-aiheesta. Keskustelua on ilmeisesti käyty jo pitkään, joten olen vähän "pihalla" aiheen alusta. Kokemukseni "mh":sta on pitkä ja (oletettavasti) lukijoista pitkäveteinen.Menin naimisiin - niinkuin kuuluu tehdäkin - kolme lasta - 1+2 - ja sitten tajusin n. 30-vuotiaana, että jotakin on pahasti pielessä.Luin mielenkiinnolla toisen kokemuksen siitä, ettei oikeasti pidä "siitä itsestään". Mieheni tajusi jollain tavalla erilaisuuteni ja jotenkin yhteiselämä sujui. Fantasioin itsekseni naisista. Päätin kumminkin olla - lasten takia - vahingokseni. Olemustaan ei voi vastustaa.Puolisoni osoittautui vuosien mittaan, vastoinkäymisten tullessa, väkivaltaiseksi narsistiksi ja irrottautuminen oli vieläkin vaikeampaa. Erosin ja elin yksin vuosia, kunnes tapasin naisen, joka potkaisi minut - kiitos siitä - takaisin elämään. Tulin kaapista ulos lapsilleni ja läheisilleni. Hassua olla jo hyvinkin aikuinen nainen ja katsella maailmaa kuin 17-vuotias....vähän kokemuksia....uusia kokemuksia.....hämmentävää ja mielenkiintoista silti.

-

-

-

Hei Liisi. Tuskin ihan yksin pohdiskelet. Itse aloin lukea ketjua alusta, mutta ymmärsin sitten etten pääsisi loppuun koko yönä, joten harppasin tänne loppupäähän. Luulen että kun keskusteluketjut venyvät tosi pitkiksi, ihmiset vaan harvemmin lukevat niitä loppuun asti ja sen takia ketjuun ei ole ilmestynyt uusia viestejä.

Olen itse aika samanlaisessa tilanteessa. Perheellinen ja pitkäaikaisessa parisuhteessa lapsen isän kanssa. Olemme myös hyvä tiimi ja hyvät ystävät. En haluaisi luopua perheestäni, mutta tiedän että se on myös häntä kohtaan väärin, koska meillä ei juuri seksiä ollenkaan ole, ja vaikka hän on ehkä tavallaan hyväksynyt tilanteen, ei se mielestäni ole oikea ratkaisu kummallekaan. Eroaminen tuntuu kuitenkin raskaalta taakalta, lapsen ja yhteisen omaisuuden takia. Jos jäisin yksinhuoltajaksi en luultavasti pystyisi jatkamaan yrittäjänäkään nykyisessä muodossa. Mieheni on ollut aina tunnollinen kantamaan vastuuta perheestä, mutta en tiedä kuinka paljon saisin enää tukea häneltä jos eroaisimme, enkä tiedä pärjäisinkö ilman häntä.... lähinnä henkisesti.


Välillä mieltäni kalvaa se, että kun olen niin myöhään herännyt, että jos olenkin väärässä. Jos käyn läpi rankan eron ja luovun elämäni tukipylväästä, vain huomatakseni että en olekaan lesbo.

Ajattelin ensin että ehkä seksikokemuksella voisin vahvistaa identiteettini, mutta ymmärsin että seksuaalisuuteni on ollut niin vääristynyttä niin pitkään, että en enään itsekkään erota mikä on mitä. Luulen että minun pitäisi ensin tuntea jotain toista naista kohtaan (siis emotionaalisesti) ja sitten kohdata hänet seksuaalisesti varmistuakseni asiasta. Kuitenkin niin kauan kun olen suhteessa mieheni kanssa en pysty luomaan suhdetta uuteen ihmiseen. Se olisi mielestäni pettämistä kumpaakin osapuolta kohtaan, joten ainoa tapa on erota ja sitten antaa ajan näyttää. Tiedän että ainoa keino on erota ja ottaa riski että valinta oli väärä. Kuitenkin lykkään mielessäni tätä vaikeaa ratkaisua ja välillä on jopa helppoa olla ajattelematta koko asiaa ollenkaan, ja pelkäänkin että lykkään tätä asiaa loputtomiin.....

Moi, ihan ekaksi anteeksi kun tekstista puuttuvat pisteet kirjainten paalta... Kirjoitan tata mokilla ulkomaisella iPadilla.

Loysin taman keskusteluketjun tanaan ja ahmin jokaisen jutun! Ma olen kanssa myohaan herannyt, vaikka tiesin bissetaipumuksistani jo opiskeluaikana, mutta kahdeksankytluvun miehisessa opiskeluymparistossa naisen kanssa oleminen olis ollut ihan kauheeta! Sitten tein ne perinteiset kuviot kuten muutkin: menin naimisiin ja olen nyt kahden lapsen aiti.

Tuossa kuutisen vuotta sit ten mun elama meni ihan sekaisin, kun ma rakastuin ihan poskettomasti mun sen hetken parhaaseen kaveriin... Sekin oli perheellinen, joskin lapset jo lentamassa pesasta, kun mun taas oli ihan pienia. Ma muistan sen aina, kuinka kauhean pelottavaa oli tunnustaa hanelle ihastukseni! Mutta kun ma sen tein, niin kavikin ilmi, etta tunne oli molemminpuolinen. Me oltiin toistemme ekoja, ja kuitenkin oltiin sangyssa jo viikon paasta. Siita alkoi uskomattoman eroottinen suhde, joka kesti 4,5 vuotta ja paattyi aika surkeasti (ei kai niita kauniita loppuja olekaan).

Mun avioliitto kesti suhteen, vaikka mieheni ties siita yli kaksi vuotta. Tyttoystavani mies sen sijaan pakotti valitsemaan, ja heille tuli sen myota avioero. Nyt kun taa suhde on ohi (viime syyskuusta, mutten ole vielakaan toipunut), niin kaverit ja mies
kuvittelee, etta voin palata vanhaan ja piilottaa lesbopuoleni kaappiin. Iikk! Ei se onnistu! Ma olen nykyaan kiinnostunut vain naisista ja sinut seksuaalisuuteni kanssa. En vain tieda, miten voin toteuttaa itseani, kun en haluaisi loukata miestani enempaa. Omakohtainen kokemus kahden kanssa olemisesta oli se, ettei kukaan ollut oikein tyytyvainen.

En vain saa sita naisvartalon tuntumaa pois mielestani, enka haluakaan. Mutta kun on hyva mies ja pienet lapset... Niin homma muuttuu vaikeaksi. Ma haluan kokea lisaa - siis olen ihan teinari lesboseksissa ja vaikka olen miehista tykannytkin, niin kylla taa kokemus avas ihan erilaisen nakokulman ja olen hillittoman utelias! Perheen takia olo vain on kuin vankilassa.

Oli ihanaa purkaa tunteita taalla! Kiitos lukijoille etta jaksoitte pitkan stoorin ja jo etukateen niille, jotka viitsivat kommentoida.

-

Noniin, täällä tulee myös yksi myöhäisheränneen tarina. Jos vielä kukaan jaksaa lukea. On muuten todella lohdullista huomata, että ei ole yksin tällaisessa elämäntilanteessa!

Olen kolmekymppinen nainen. Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta, joista osa naimisissakin. Elämämme on tällä hetkellä aivan sekaisin; edessä lienee avioero. Onneksi (nyt voin sen näinkin päin todeta!) emme saaneet lapsia. Asiat olisivat paljon monimutkaisempia. Meillä tämä meni niin, että minä kerroin miehelleni seurustelumme alkuaikoina olevani todennäköisesti bi. Naisseikkailuja on ollut nuorempana, joskaan ei yhtään seurustelusuhdetta naisen kanssa. Heteronormatiivinen maailma vei mukanaan, ja toisaalta, tunsin kiinnostusta myös miehiä kohtaan. Mieheni suhtautui asiaan todella hyvin ja jopa kiinnostuneesti, hyvin ennakkoluulottomasti. Elämä jatkui, suhteemme jatkui. Seksuaalisia ongelmia minulla alkoi olla heti alkuhuuman mentyä ohi; miehen kroppa ei vain kiinnostanut riittävästi, vaikka korvien välistä potentiaalia arvostinkin suuresti. Tulkitsin asian omaksi syykseni ja joksikin vammaksi tai viaksi itsessäni. Masennuin, söin siihen lääkkeitä, kävin terapiassa...ja mieskin alkoi hiljalleen masentua. Elämä oli todella raastavaa, näin miten toinen kärsi läheisyyden ja seksuaalisen nautinnon tarpeessaan, minä olin seksuaalisesti täysin kuollut ja eristäydyin sitä kauemmas mitä lähemmäs toinen halusi. Kuitenkin halusin mennä naimisiin, kai osittain siksikin, kun elämän vain kuului mennä niin, ja muutkin tuttavat ympäriltä menivät naimisiin. Toivoin kai sen korjaavan tilanteen. Sitten oli aika hankkia lapsia, joita ei yrityksestä huolimatta kuulunut. Menimme hoitoihinkin, mutta ei vain onnistunut. Olin aivan loppu ja näännyksissä seksiin ja suhtauduin hyvin vihamielisesti ruumiiseeni, joka oli monella tavalla pettänyt minut. Halut vähenivät entisestään, ja muutaman viime vuoden olen ollut sisäisesti aivan kuollut. Vain unessa olen voinut kokea aitoa seksuaalista mielenkiintoa ja tyydytystä.

Ajautuessani etäämmälle mies alkoikin kiinnostua miehistä. Ensin ajattelin asian olevan ok, mutta sitten alkoi tulla vaatimuksia mieltymyksen konkreettisesta toteuttamisesta. Olin niin heikoilla ja syyllisyydentuntoinen omasta kyvyttömyydestäni läheisyyteen, että annoin luvan, joskaan en sydämessäni. Loukkaannuin mieheni seikkailuista valtavasti, ja katselin niitä vuoden ajan, hampaita kiristellen ja silmäni tietoisesti sulkien. Nyt olen tavannut uusia ystäviä, jotka ulkopuolisena näkevät tilanteen vaikeuden. He kannustivat irtautumaan suhteesta, jossa kummallakaan ei ole enää hyvä olla. Samalla ihastuin syvästi toiseen ystävistäni, hän on naispuolinen. Nukuimme kerran yhdessä, jolloin sain olla hänen lähellään, naisen lähellä, oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja tunnustan, etten ole koskaan kokenut mitään niin ihanaa ja eroottista, täysin vapaata ja luottamuksellista, kunnioittavaa, hellyttävää...en edes aviomieheni kanssa. Emme edes harrastaneet seksiä, olimme vain lähekkäin, kiinni toisissamme. Koin voivani luottaa tähän ihmiseen täysin, olevani täysin turvassa, vapaa, haluttu, ja mikä huumaavinta, koin ehkäpä ensimmäisen kerran valtavaa seksuaalista halua. Kuin kaikkien näiden vuosien padotut ja kielletyt seksuaaliset tarpeet olisivat alkaneet herätä eloon. Se tunne oli mykistävä ja pysäyttävä. Sen kokemuksen jälkeen minulla ei ole enää ollut entiseen palaamisen mahdollisuuksia. Olen vasta tämän ikäinen, tai jo tämän ikäinen, ja luoja nähköön haluan saada oman siivuni siitä valtavasta energiasta, joka pinnan alla kuplii, ja jonka voi toisen ihmisen kanssa jakaa. Lisäksi olen kokenut tämän ystävän taholta sellaista hyväksyntää, huolenpitoa, kiinnostusta ja kunnioitusta, jota kukaan ei ole minulle koskaan näin antanut, tai en ole itse sitä niin kokenut. Ihailen suunnattomasti hänen fyysistä ja henkistä voimaansa, ajatuksiaan, arvojaan ja älyään. Ja olen täysin kyllästynyt vaimona olemiseen ja avioliittooni ylipäätään. Liian paljon on tapahtunut, liian kauan olemme mieheni kanssa jo tehneet valintoja, jotka ovat vieneet meitä poispäin toisistamme. Ja, mikä oleellista myös, en edelleenkään tunne seksuaalista vetoa miestäni kohtaan. Se todennäköisesti ajaisi hänet jatkossakin etsimään muita läheisyyden lähteitä, jota en kuitenkaan pystyisi hyväksymään.

Huhhuh, mikä vuodatus. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti. Toisaalta olen elänyt tätä asiaa mielessäni jo ainakin vuoden verran, tehnyt kypsyttelyä lähtemisestä (ainakin unimaailmassa) ja miettinyt suuntautumistanikin. Naisen kanssa läheisyyden kokeminen oli niin uusi ja valtava asia, että nyt on järjestelemistä pääkopassa sen suhteen, mikä olen todella. Olenko bi, olenko lesbo. Ja onko sillä edes väliä. Tärkeintä on se, että tiedän kyseisten tunteiden olevan minulle mahdollisia, en ole sairas tai häiriintynyt. Ja tunnen syvää vetoa ja ihastusta ystävääni. Toivon, että vielä joku päivä voisin todella jakaa hänen kanssaan yhteistä elämää ja todellista läheisyyttä ja rakkautta. Jakaa osan aitoa itseäni, ja kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta toisen kanssa. Aika näyttää, miten asiat menevät. Tällä hetkellä olen onnellinen siitäkin, että saan pitää hänet ystävänäni ja lähelläni, uskottunani ja luotettunani. Mitäs tällaisesta tarinasta tuumitte? Että heteroavioliitto päättyykin siihen, että mies pitääkin miehistä ja nainen naisista. Aika surkuhupaisaa, eikö? Toisaalta, ihanaa on se, että ei enää tarvitse elää valheessa!

Huh, aika rankkoja elämäntilanteita ja kriisejä teillä monilla, ja osa kuulostaa niin tutulta, koska olen myös itse läpikäynyt samat asiat. Silmiini osui Fridan teksti, jossa hän kirjoitti näin: "Onko täällä sivustolla ketään sellaista,jonka kumppani tietää ja hyväksyy puolisostaan sen puolen,että on molempiin sukupuoliin kallellaan?Onko sellaisella parisuhteella tulevaisuutta vai tuleeko jossain vaiheessa mustasukkaisuutta kuvioihin...vai onko olemassa oikeasti "vapaita" liittoja?" Ajattelin vastata tähän, jospa se antaa toivoa ja uutta mahdolisuutta edes jollekulle teistä.

Itse tulin kaapista ulos miehelleni n. 1,5 vuotta sitten. Siihen mennessä olimme olleet naimisissa ties kuinka kauan ja lapsiakin on siunaantunut. Suhteemme on aina ollut hyvä kaikinpuolin, ja rakastan miestäni valtavasti. Makuuhuoneen puolella kaikki on sujunut hyvin mutta tiesin, että paremminkin voisi olla. Noh, paineet kasautuivat vuosien kaapissa olon myötä ja niinpä minun oli pakko kertoa hänelle. Olin varma, että hän haluaa erota mutta yllätyksekseni hän otti asian vastaan avoimesti ja positiivisesti. Siitä seurasi pitkät, kuukausia kestäneet keskustelut siitä, mitä minä tunnen, millaista elämää kaipaan, miltä tuntuu olla bi, miltä miehestäni tuntuu jne. Alusta asti minulle oli selvää, etten halua jättää miestäni, koska hän on se ihminen, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. Kun mieheni tämän ymmärsi, kaikkosi hänen mielestään turha mustasukkaisuus ja pelko tulevaisuudesta jne. Tilalle tuli entistäkin parempi ja tiiviimpi parisuhde hänen kanssaan ja seksielämä...noh, ette varmasti usko mutta se muuttui kerta heitolla eri sfääreihin. Sain ensi kertaa olla avoimesti oma itseni ilman salailua ja häpeilyä ja opimme nauttiman toisistamme ihan uudella tavalla. Sitten mieheni sanoi, ettei voi eikä halua olla esteenä sille, jos haluan toteuttaa silloin tällöin tätä bi-puoltani, kunhan se ei vaikuta meidän keskinäiseen suhteeseemme. Niinpä sitten kokeilin...ja ensimmäinen seksikokemukseni naisen kanssa vain vahvisti bi-identiteettiäni. Sittemmin olemme olleet tällä sopimuksella ja suhteemme voi paremmin kuin koskaan. Ongelmana minulla on vain löytää itselleni sellainen ystävä, jonka kanssa voisi silloin tällöin käydä viettämässä yhdessä iltaa ja joka tyytyisi vain satunnaiseen seksiin kaverisuhteen ohella, sillä varsinaista parisuhdetta en voi enkä halua tarjota....Noh, jospa se joskus löytyy, sillä onhan meitä näköjään monta naista (ja perheenäitiä) samanlaisessa elämäntilanteessa....;)

Jaa-a, avoimen suhteen toimivuus vaatinee sen, että jaetaan sama arvomaailma ja ollaan syvästi kiintyneitä toisiinsa. Että on oikea ja myös emotionaalinen syy, miksi palata kerta kerran jälkeen kuitenkin kotiin. Että ei ole mitään kaunaa, ei suuria selvittämättömiä asioita tai pettymyksiä. Ja että on olemassa niitä ihimisiä, jotka ovat myös valmiit hyväksymään itselleen "kakkossijan" toisen elämässä ja ottamaan asian vain hauskanpitona. Sellaisissa suhteissa kuitenkin voi tunteita toiselle kehittyä voimakkaammin kuin toiselle, ja suhdesoppa voi olla edessä. Ja, kuten oman elämäni tapaus osoittaa, ruoho voi todellakin olla vihreämpää aidan toisella puolen. Avoimuudessa on riskinsä. Voikin kohdata vastustamattoman ihmisen, jonka kanssa piti pitää vain hauskaa, mutta joka vetoaakin hyvin syvästi ja peruuttamattomasti, jonka kanssa on jakanutkin jo sellaisia asioita, jotka ovat hyvin luottamuksellisia. Kahdenkeskisessä uskollisuudessa ja tietoisessa päätöksessä pysyä kahdenkeskisessä suhteessa voi sikäli olla oma viisautensa. Saattaa säästää itsensä ja toisen suurilta myllerryksiltä. ;) Joskin voi jäädä kokematta myös valtavia asioita...

Itse en haluaisi enää elää avoimessa suhteessa. En ole sairaalloisen mustasukkainen, mutta koen, että seksuaalisuus ja fyysinen, eroottinen läheisyys ovat asioita, jotka haluan antaa vain yhdelle ihmiselle elämässäni, vain sille, joka on luotetuin, rakastetuin ja läheisin. Toivottoman vanhakantaista kai. :D

Olet oikeassa siinä, että avoimessa suhteessa eläminen vaatii onnistuaksen tietynlaisen parisuhteen ja että helppoa se ei ole välttämättä siltikään. Ihmisiähän me vain olemme ja mustasukkaisuus kuuluu ihmisen luonteeseen, ainakin silloin, kun kyseessä on ihminen, jota rakastaa. Omalta kohdaltani en voi sanoa, että elän avoimessa suhteessa sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on takana pitkä liitto mieheni kanssa, meillä on vahva suhde, paljon rakkautta ja hyvä luottamus toisiimme. Miehelläni ei ole muita suhteita, ja minunkin naisseikkailuni ovat pieniä piristeitä avioelämäämme (ja avoimesti tietenkin!) ainoastaan silloin tällöin. Minulle riittää vaikkapa 2-3 kertaa vuodessa, en voisi kuvitellakaan pyörittäväni jotain rinnakkaissuhdetta tai kokevani yhden illan juttuja joka ikinen kerta, kun lähden baariin. Jotkut pariskunnat saavat piristettä parinvaihdoista, kolmenkimpoista, nahka-asuista tai mistä lie, me saamme tästä. Kerroit, että on olemassa riski, että avoimessa suhteessa rakastuu toiseen ihmiseen. Se riski on mielestäni aina olemassa, niin hetero- kuin homosuhteissa sekä yksiavioisissakin suhteissa. Silloin vaan oma parisuhde ei ole kunnossa, jos rakastuu toiseen, jos kokee, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Minulle se ei ole vihreämpää, voisin olla ilmankin naisjuttujani, mutta koska miehelleni se on ok, ja se ei tuota meille ongelmia, niin what the hell?? Miksipäs ei ;)

Pointtini on se, että jos teillä naisilla on hyvä parisuhde, ihana mies, jota rakastatte, lapsiakin ehkä kuvioissa, niin älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä sen vuoksi, että tekee mieli saada naista. Puhukaa miehellenne avoimesti asiasta, voitte yllättyä iloisesti ja parisuhteenne saattaa jopa parantua entisestään. Ainakin, jos tunnette olevanne nyt vankilassa, seksi ei miehen kanssa kiinnosta ja muutenkin tilanne ahdistaa, niin kertominen miehelle on kuitenkin käänne parempaan, oli hänen reaktionsa sitten mikä tahansa, eikös?

Täällä myös yksi "myöhään herännyt". Olin vielä teini-ikäinen, kun ensimmäisen kerran ihastuin naiseen, mutta aika pian sen jälkeen tutustuin mieheeni, jonka kanssa päädyimme naimisiin. Yhdessäoloa on takana nyt kymmenen vuotta, joista kohta kuusi vuotta naimisissa. Viime talvena ihastuin tulenpalavasti erääseen naispuoliseen työkaveriini, jolle en toki tilanteen todellista luonnetta kertonut - luulen, että hän olisi vain hermostunut ja moisesta suuttunut. Ihastus on jo onneksi hiukan laimentunut, mutta ajatus itsestäni naisen kanssa ei jätä minua rauhaan. Jopa siinä määrin, että olen hakenut netistä naisseuraa - vaihtelevalla menestyksellä pari naista tavannutkin.

Miehen kanssa olemme aina olleet yksimielisiä siitä, että pettäminen on pettämistä, sukupuoleen katsomatta. Nyt kuitenkin mies väittää, että on ihan ok, että tapailen naisia, ei se häneltä ole pois, jos jaksan ja haluan kuitenkin vielä seksiä hänen kanssaan. Mitään tapaamista ja keskustelua kummempaa ei ole kenenkään naisen kanssa vielä tapahtunut, mutta en voi olla miettimättä, että jos (ja kun) tapahtuu, niin onko asia edelleen miehen mielestä ok. Miten muiden miehet ovat suhtautuneet naissuhteisiin? Meillä on oikein hyvä avioliitto miehen kanssa, enkä toki tieten tahtoen haluaisi miestä loukata, mutta nyt tuntuu, että itsestäni ja omasta seksuaalisuudestani on niin iso osa selvittämättä, että se on saatava selvitettyä, että voin jatkaa elämääni millään muotoa normaalisti.

Ehkäpä miehesi ei vielä ymmärrä kuinka merkityksellinen asia on sinulle? Siitä kertonee se, että hän "antaisi luvan" kokeilla seksiä naisen kanssa, eli ei koe asiaa vakavasti otettavaksi? Miksi on eri asia harrastaa seksiä naisen kuin miehen kanssa? Kas siinäpä kysymys. Satunnainen ja huvittelun ja kokeilun vuoksi harrastettu seksi on toki eri asia kuin tunteella harrastettu seksi, mutta mitä tekemistä näillä asioilla loppujen lopuksi on sukupuolen kanssa? Oletteko siis valmiita siihen, että keskinäisen seksuaalisen jakamisenne näyttämölle astuu muita ihmisiä? Voihan olla, että miehesi rakastaa sinua niin paljon, että haluaa sinun olevan täysin vapaa löytämään itsesi ja tekemään omat ratkaisusi, ja kannustaa siksi kokeilemaan. Mutta asiaa kannattaisi tällöinkin ehkä ajatella laajemmin kuin vain sukupuolinäkökulmasta? Kannattaa miettiä, kenet "kutsuu" vakituisen parisuhteen vieraaksi, koska pienestä tilanteesta voi kasvaa suuri mullistus (been there, done that ;).

Tämä ihan vaan heitettynä omana mielipiteenäni, täältä tuntuu löytyvän myös sellaisia tarinoita, joissa kokeilut ovat onnistuneet selvittämään ajatuksia. :)

Jatkanpa yksinpuheluani täällä... jos joku tätä ketjua vielä lukee. Olen tällä hetkellä tähänastisen elämäni syvimmässä kriisissä. Olen kirjoittanut avioeropaperit ja lähettänytkin ne jo. Olen saanut tietää, että entinen aviopuolisoni oli viritellyt miesten ohella suhdetta myös yhteiseen naispuoliseen tuttavaani. Sain kuulla tämän asian toiselta tuttavalta, joka häpeissään asian paljasti ja pahoitteli. Olen ollut sataprosenttisen vakuuttunut, että näiden kahden välillä ei olisi ollut muuta kuin ystävyyttä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Eipä sillä, että lopputuleman kannalta asialla olisi ollut suurta merkitystä; avioero oli jo laitettu vireille, kun sain asiasta tietää. Mies ei kieltänyt tapahtunutta, olivat jo olleet sängyssäkin jne. Lähinnä koko juttu tuntui ensin totaaliselta sokilta. Olin tiennyt miehen mieskuvioista ja tavallaan hyväksynyt ne, luotin mieheen ja ajattelin, että hän kertoo mitä tekee. Meillä oli kulissiliitto, ja olin jo jonkin aikaa elänyt asian kanssa, sitten kohtasin naisen, johon ihastuin syvästi ja päästin irti kulissistani, aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin oikeasti olen.

Tuntui silti täydelliseltä iskulta päin näköä se, että näillä kahdella ihmisellä on ollut viritystä minun silmieni alla enkä ollut tajunnut koko asiaa missään vaiheessa. Miten olen voinut olla niin sokea?!? Minulla ei siis ole ollut enää minkäänlaista mustasukkaisuutta tai "tutkaa" mieheni suuntaan pitkään aikaan. En ole aistinut mitään. Kun toiset ovat nauttineet keskinäisestä läheisyydestään, olen ajatellut, siis ihan aidosti ajatellut, että hyvä, kun miehelläni on hyvä ja luotettu ystävä elämässään. Huhhuijaa. Olen siis kuunnellut puiden suhinaa ja lintujen laulua viime keväänäkin, totaalisen eri maailmassa kuin missä mieheni on elänyt. No, tämä asia vain alleviivaa avioeropäätöksen oikeellisuutta; mitään kumppanuutta kummempaa ei välillämme ole ollut pitkään aikaan. Ja nyt ei enää sitä kumppanuuttakaan ole. Tottakai järkytyin tästä paljastuksesta ja epärehellisyydestä. Olin luullut, että meillä olisi ollut kuitenkin keskinäinen sopimus, miten asioista puhutaan ja mistä pitää toiselle puhua. Itse en ole viritellyt miehen selän takana yhtään mitään, missään vaiheessa. Oikeastaan olen nauttinut seksittömästä elämästä (koska seksi miehen kanssa ei kiinnostanut), kunnes avioliiton vedellessään viimeisiä päiviään tapasin naisen, joka antoi minulle pienen (ja minulle jo sellaisenaan ennenkokemattoman) kokemuksen siitä, mitä oikea läheisyys toisen ihmisen kanssa voi olla. Ja kun sen kokemuksen kävin läpi, oli päätyminen avioeroon osaltani selvä päätös.

Olen siis elänyt monenlaisessa valheessa, jo kauan. En kai ole itsekään ollut miehelle rehellinen. Olen jäänyt avioliittoon, joka on ollut kuollut jo kauan, joka ei minua kenties koskaan tyydyttänyt. En harkinnut eroa moneen vuoteen (paitsi alitajuisesti, unimaailmassa jo pari vuotta). En ole kertonut miehelle rehellisesti sitä, että läheisyys hänen kanssaan ei ole tyydyttänyt minua aidosti liki vuosikymmeneen. En ole kertonut, mikä minua miellyttää. En tosin olisi voinutkaan kertoa, koska en tiennyt itsekään. Tai uskaltanut ajatella. Uskaltanut tunnustaa. Pidin seksiä ja rakastelua yliarvoistettuina asioina, en voinut kerta kaikkiaan käsittää, mitä ihmiset siitä jauhavat. Kunnes itse koin pienen häivähdyksen siitä, mitä oikea läheisyys voisi kahden ihmisen välillä olla. Sen jälkeen valheet alkoivat paljastua, minussa, miehessä, avioliitossamme. Olen kolmekymppinen, ja on toisaalta todella surullista tajuta, että olen elänyt tämän verran kokematta aitoa läheisyyttä tai rakkautta. Sellaiset asiat alkavat vasta avautua minulle, ja ne ovat liki musertavan valtavia.

Pidän itsestäni sen verran, että uskon voivani rakastaa myös toista ihmistä aidosti. Uskon, että voisin antaa toiselle ihmiselle paljon. Haluan antaa itsestäni toiselle. Haluan, että hän on vapaa, onnellinen, ihmisyydessä kasvava. Haluan tietysti myös kokea läheisyyden ja luottamuksen jakamista, nautintoa, ihan sitä kaikkea maallista ihanaa, mitä rakkaus voi mukanaan tuoda.

Täällä moni on kirjoittanut raastavasta tunteesta, kaipauksesta, valmiudesta rakastaa naista. Koen itse juuri niitä tunteita nyt. Ihmettelen vain, miksi kaiken pitää tapahtua yhtä aikaa...on tavattoman raskasta kuljettaa kahta ihmistä mielessään. Luopua toisesta ihmisestä ja menneestä yhteisestä elämästä, ja luoda uudelleen identitettiään sekä rakastaa ihmistä, jota ei välttämättä tule koskaan saamaan siten kuin haluaisi. Kun hyppää tyhjän päälle, ottaa valtavan riskin. Luopuu totunnaisuudesta ja on tosi, vereslihalla, paljaana, paljastettuna. Kun voi jäädä totaalisen yksin, ja toinen tietää syvät tunteesi. Kun hänellä olisi kaikki mahdollisuudet haavoittaa ja hylätä. Tiedän senkin, että vaikka en saisi koskaan vastarakkautta, selviäisin siitäkin. Tulisi olemaan päivä, jolloin voisin todeta olevani päässyt tästäkin yli. Ennen sitä on kuitenkin ehkä odotettavissa tavaton erämaa ja yksinäisyys. En voi muuta kuin toivoa, että tämä rakkaus olisi tarkoitettu toteutuvaksi. Elämä on, elämä on...niin julman ihanaa.

Kyllä tätä keskustelua näemmä muutama henkilö seuraa. Gerberalla on äärettömän hyviä pointteja ns. avoimesta suhteesta, olen itse pohtinut aivan samanlaisia asioita. Miksi seksi naisen kanssa olisi eri asia kuin miehen kanssa? Eihän se seksi tapahdu sukupuolen kanssa, vaan ihmisen. Piparmintun tarina kuulostaa lähes liian hyvältä ollakseen totta. Minulla on miehen kanssa kymmenen vuotta yhteiseloa takana ja rakastan myös häntä valtavasti. Seksi on koko ajan ollut ihan ok, joskin sitä on melko vähän, koska en ole itse kokenut olevani niin kovin kiinnostunut. Vasta tässä kohtaa olen alkanut pohtia syitä. Pahoin pelkään, että mieheni on niin kiltti, että siksi salliisi naiskokeiluni, hän kun ei halua aiheuttaa riitaa, konflikteja tai muutakaan ja tahtoo tämänkin takia olla kaikille mieliksi. En tiedä, pystyisinkö kokeilemaan seksiä naisen kanssa - mieheni takia. En tiedä, pystyisinkö pettämään miestäni, pettämiseksi minä olen luokitellut omassa pienessä mielessäni seksin toisen henkilön kanssa, sukupuolesta riippumatta. En usko, että kovin moni voi todella hyväksyä avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Gerberan tarina on aika hurja. Mutta kaikella on tarkoituksensa, ja olet varmasti tarvinut kaiken tuon ajan ja kaikki nuo kokemukset, jotta olet päässyt siihen pisteeseen, missä olet nyt. Tuossa tilanteessa uskoisin, että eroamalla voit tulla vain onnellisemmaksi kuin mitä tuossa avioliitossasi olet ollut. Sanot olevasi kolmekymppinen ja eläneesi tähänastisen elämäsi vailla tietoa siitä, mitä todellinen läheisyys on... minä ajattelisin asiaa siltä kannalta, että olet vasta kolmekymppinen, sinulla on paljon elämää vielä edessäsi, onhan mahtavaa tajuta tuollainen asia jo tuossa vaiheessa! Monella menee paljon pidempäänkin.

Lueskentelen ketjua aina silloin-tällöin, kun alkuajasta olin erittäin aktiivinenkin.
En siis ole myöhäisherännyt, vaan ihan täysin lesbo - rek.parisuhteessa ja perhettä suunnittelemassa vaimoni kaa jne..

Syy miksi pitkästä aikaa halusin kommenttia heittää oli Villikissan lause:

"Miksi seksi naisen kanssa olisi eri asia kuin miehen kanssa? Eihän se seksi tapahdu sukupuolen kanssa, vaan ihmisen."

Ihminen--- sukupuoli.. jokainen ihminen on jotain sukupuolta.. jokainen sukupuoli on joku ihminen..
Yksi sukupuoli on mies ja toinen nainen ja molemmat ovat ihmisiä - kyllä.
Nämä sukupuolet ovat ÄÄRIMMÄISEN erilaisia, vaikka ovatkin molemmat ihmisiä!!:)
Tässä tapakuksessa on kyse seksistä.. joten siinäkin on TODELLA ISO ero sukupuolella..

Jotenkin mulle ei mahu päähän nää "IHMISEN kanssa" jutut?
Tykkääkö sit MIEHEN kosketuksesta ja siitä kun mies sua ottaa.. hänen kalusta ja ylipäätänsä MIEHESTÄ??
VAI tykkääkö NAISESTA.. kun nainen sua hellii ja ottaa omalla tavallaan.. tykkäät hänen kehosta ja muusta.. koko NAISESTA???

Tietenkin jos ei ole kokemusta naisesta.. niin sittenhän sitä voisi luulla, että ihminen kun ihminen.. mut ei se ihan niin ole.

Mutta.. tää oli nyt vain mun mielipide:)

HUOM!!!!
Jos haluatte jotain erittäin hyvää, tsekatkaa uusi..söpö ruotsalainen rakkuastarina "Kyss Mig"
Traileri näkyy tästä http://www.youtube.com/watch?v=jDZOiGQ1McE ja Pirate Baysta saa sen näköjään jo ladatakin.
Meinaan vaan että.. sopii erittäin hyvin näihin juttuihin!!!

Kaikkea parasta Teille!

Hm, en oikein ihan täysin ymmärtänyt edellisen kirjoittajan pointteja. Siis, totta kai seksi naisen kanssa on erilaista kuin miehen kanssa. Sehän lienee kaikille selvää. Mutta mielestäni silti pettäminen on pettämistä sukupuolesta riippumatta - jos suhde siis on yksiavioinen. En toki tuomitse muunlaisia parisuhteita! Mutta omalla kohdallani tilanne on se, että tähän asti olemme eläneet yksiavioisessa suhteessa, näin on sovittu ja näin on tähän asti tehty. Siinä mielessä en ymmärrä, miksi se, että harrastaisin seksiä naisen kanssa poikkeaisi ajatuksena siitä, että harrastaisin seksiä (toisen) miehen kanssa. Jostain syystä tuntuu silti, että monet miehet hyväksyvät (nais)puolisonsa seksikokeilut toisten naisten kanssa, miksi? Luin juuri miespuolisen biseksuaalin kirjoittelua tällä samaisella foorumilla, ja siinä, kuten myös vastauksissa, monet tuntuivat ajattelevan, että (naisen kanssa) parisuhteessa olevan miehen seksikokeilut toisen miehen kanssa eivät olisi paras mahdollinen idea. Miksiköhän näin?

Omalla kohdallani tilanne on toistaiseksi pysynyt vain fantasioiden tasolla. Pari naista olen tavannutkin, mutta yhteydenpito on sitten tyssännyt siihen. Mene ja tiedä, löydänkö ikinä sellaista henkilöä, jonka kanssa kokeilla, ja pystyisinkö tosiaan siihen - siis mieheni takia, muuten ei epäilytä. Mutta mielenkiinnolla luen muidenkin kommentteja ja kokemuksia!

Kiitos kommenteistanne, mukavaa kun en ole jäänyt itsekseni tänne tilittämään. ;) Kun kirjoitin siitä, miten minulle on samantekevää, onko kyseessä mies vai nainen, tarkoitin sitä lähinnä kahden henkilön välisen jakamisen ja luottamussuhteen näkökulmasta. Jos kahden seuraksi ilmestyy kolmas, muuttaa se asetelmaa sukupuolesta riippumatta. Tulla otetuksi naisen taholta on minunkin mielestäni hyvin erilaista kuin miehen kohdalla, mutta siinä tilanteessa fyysisellä sukupuolella on enemmän väliä. Kun ollaan konkreettisesti iholla. Tottakai sukupuoli on silloin läsnä, jo fyysisessä olemuksessa. Lisäksi tietoisena olentona ihminen tietää, kenen kanssa tilanteen jakaa, onko hän mies vai nainen. Mutta parisuhdetasolla olen sitä mieltä, että kannattaa miettiä tarkkaan, vaikka puoliso vakuuttelee, että ei se haittaa, kun se on "van nainen". Itsekin ajattelin niin joskus, että ei se haittaa, jos miehelläni on suhde toiseen mieheen. Enhän koskaan voisi kokea heidän välistä läheisyyttään. Lopulta se kuitenkin on kahdenkeskinen erityisyys, joka siinä kärsii. Mutta minä ajattelenkin vanhanaikaisesti ja uskon kahden ihmisen väliseen ainutlaatuiseen jakamiseen. ;) Vaikka olenkin vasta kolmekymppinen, kuten edellinen kirjoittaja armollisesti totesi. :D Takana on järkyttäviä viikkoja ja päiviä, elämä ja tunteet kulkevat vuoristorataa. Pettymystä, vihaa, itsesääliä ja ennenkaikkea kysymys siitä, miksi näin piti käydä. Toisaalta varovainen toive tulevaisuudesta, jossa voisi olla totta itselleen ja tulla aidosti hyväksytyksi ja kuulluksi. Toisaalta kauhea pelko siitä, ettei tulevaisuutta ole. Pelko kohdata tätä valtavaa pyörrettä, johon on tullut imaistuksi. Ja jonka on toisaalta myös itse laittanut alulle. Elämänmakuista siis, eikö vain... ;)

Toivon, että jokainen meistä "myöhäisheränneistä" päätyisi sellaiseen lopputulokseen, jonka kanssa voi elää suhteellisen onnellista elämää. Joskus ratkaisu on myös se, että hyväksyy suuriakin säröjä osaksi elämäänsä. Ja suuren onnen vuoksi on joskus myös itkettävä paljon.

Hei vaan kaikki! Kirjoittelin omasta elämästäni muutaman sanan tuossa heinäkuun alkupuolella, ja on hauska huomata muidenkin vielä käyvän tätä keskustelua. Niin, minulla on siis edelleenkin se sama hankala tilanne, eli oma mies ei enää seksuaalisesti kiinnosta, mutta naiset kylläkin. Kun seurustelin avioliittoni ohella naisen kanssa 4,5 vuotta, niin mies "hyväksyi" kun sen oli pakko. Muuten liittomme olisi purkautunut, ja sitä hän ei halunnut.

Minun kokemukseni oli kyllä se, että kumpikin suhteeni koki jäävänsä vähemmälle. Miestä se loukkasi, että rakastin toista ja vaikka hän sanoi, että jos kyseessä olisi ollut toinen mies, niin hän olisi lähtenyt... kuitenkin loppupeleissä se sukupuoli ei merkannut mitään. Olin RAKASTUNUT ja nainen oli siinä asetelmassa ihan tasavertainen kilpailija. Mieheni ei kuitenkaan ollut kyennyt hyväksymään rinnakkaissuhdetta, enkä minäkään siinä asetelmassa voinut hyvin. En osannut rakastaa kahta samalla tavalla, ja vaikka seksi toimi molemmilla rintamilla, niin erotiikka naisen kanssa oli ihan eri stratosfäärissä! Nautin siitä suunnattomasti!

Kun naissuhteeni hajosi, minäkin hajosin. Kaapista kaivamani luuranko kun ei mahtunut takaisin vaikka mitä olisi tehnyt. Siitä erosta tulee n. viikon päästä vuosi ja vieläkin ottaa ajoittain aika koville. Kesällä minulla oli uusi, ja tilanteesta johtuen lyhyt naissuhde, joka vain vahvisti identiteettiäni. Olen kuin teini-ikäinen, joka haluaa kokea lisää! Mutta, mutta... sitten tulevat eteen ne suuret ratkaisut. On kaksi aika nuorta lasta ja talo ja releet ja rensselit. Ollaan oltu yhdessä 25 vuotta. Olenko varma, että haluan hajoittaa kaiken sen? Ja haluanko olla loppuelämäni naisen kanssa, vai vaan nauttia seksistä naisen kanssa?

Ei näihin juttuihin ole selkeitä ratkaisuja olemassakaan. Jollakin rintamalla aina häviää. Mene nyt sitten tässä määrittelemään, mikä tuo oikeaa onnellisuutta - pysyä heteron huterassa kuosissa, vai nauttia todellisesta omasta identiteetistään. Onneksi ainakin itseni kanssa olen sinut ja melkein kaikki kaverinikin tietävät tilanteeni.

Joten onneksi olkoon teille, jotka saatte kaksi suhdetta toimimaan. Minäkin luulin että pystyisin siihen, mutta toisin kävi. Avioliittooni se kokeilu on vaikuttanut todella rappeuttavasti, joten en voi suositella, ellei ole kova usko homman toimivuudesta. Tietenkin jokainen meistä on erilainen. Sen vaan sanon, että vaikeampaa se oli kuin olisin itse luullut. Yhdessä vaiheessa meni tosi kovaa, ja sitten homma rupes purkautuun molemmista päistä. Menetin naiseni ja halun olla mieheni kanssa. Nyt mennään sitten päivä kerrallaan, mutta hyvä olo ei ole, ei. Jotain puuttuu - sen saamisella takaisin on vaan niin kova hinta.

Jokainen tietää parhaiten itse ja tuntee oman tilanteensa parhaiten. Siispä vaikea mennä neuvomaan ketään, mutta marttyyriksi ei kannata ruveta. Siis kenenkään toisen takia elää tietyllä tavalla... Elää pitäisi mielestäni niin kuin olisi vain yksi elämä :)

En oo täällä käynyt sataan vuoteen mutta joskus tähän ketjuun aktiivisesti kirjottelin. No ei siitä taida olla ku kaks vuotta. :) Olin jättänyt sillon mieheni ja sinkkuilin tovin. Nyt seurustelen naisen kanssa ja olen maailman onnellisin ja perheenlisäys suunnitelmissa :)

Oikein ihanaa jatkoa kaikille teille ja tsemppiä valintoihinne!!!

Mä tiesin suunnilleen aina, että "tykkään tytöistäkin", mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin. Kun odotin neljättä lasta, aloin miettiä sitä, miksen ole koskaan ollut aidosti ja pohjimmiltaan onnellinen parisuhteessa, vaikka periaatteessa kaiken olisi pitänyt olla hyvin, ellei suorastaan loistavasti. Pohdin pitkään, kuukausia, ja tulin siihen tulokseen, että vika ei ole ollut miehessä, vaan minussa. En osannut olla onnellinen miehen kanssa, aina oli joku juttu, joka tökki vastaan.
Etsin kavereiksi lesbo- ja binaisia, enkä tuntenut mitään ketään kohtaan. Ei himoja, haluja.. Pähkäilin jo sitäkin, että ehkä olenkin aseksuaali ?
Ja sitten tuli vastaan nainen, joka järisytti koko maailmaani.
Tuosta on kulunut jo viitisentoista vuotta ja nyt tilanne on sellainen, etten voisi kuvitellakaan olevani parisuhteessa miehen kanssa. Jotkut miehet on kivoja kavereita, mitään muita tuntemuksia ei ole. Ja edelleen etsin sitä elämäni naista..