Myöhäinen herääminen, osa 2

Minä olen myös ilmeisesti sitten myöhään herännyt, tai myöhään asian tajunnut. Olen 22-vuotias.

Olen ollut ilmeisesti ensimmäisen kerran 13-vuotiaana ihastunut naiseen - en kuitenkaan tällöin jotenkaan tunnistanut tunnetta, ja ajattelin myöhemmin asian olevan vain teini-iän epätietoutta. Tuon jälkeen kun olen ollut ihastunut vain miehiin ja heidän kanssa seurustellut.

Nyt kuitenkin, n. 4 viikkoa sitten harjoittelussani ihastuin, ihan puskista, naiseen. En edes tunne tätä henkilöä, minusta hän on äärettömän kaunis ja mielenkiintoinen ihminen, johon haluaisin kovasti tutustua. Olemme jutelleet jonkun verran, emme paljoa, enkä usko tämän naisen sen enempää noteeraavan minua ja katseitani. Onneksi harjoittelu loppuu kohta, ja pääsen tästä tilanteesta eroon.

Seurustelen tällä hetkellä kolmatta vuotta miehen kanssa, meillä taitaa olla ero edessä ensinnäkin, koska vaihdan kaupunkia ja toisekseen juurikin tämän asian takia - olen ihastunut toiseen. Nyt juuri tuntuu siltä, että voisin jatkossa seurustella joko naisen tai miehen kanssa. Olen alkanut jo katsomaankin naisia "sillä silmällä". Aikamoinen identiteettikriisi tällä hetkellä päällä, ja asia kun on sellainen mistä ei monenkaan ystävän kanssa voi keskustella... Tai sitten minusta vaan tuntuu siltä.

Ihana lukea muiden kokemuksia ja tietää, etten ole ainoa :-)

Nikin tarina voisi olla omani niin samanlainen se on. Kaksikymmentä vuotta miehen kanssa yhdessä, murkkuikäiset lapset ja yhteinen omaisuus. Kymmenen vuotta sitten koin oman "herätykseni" sen jälkeen minulla on ollut useita ihastumisia naisiin ja kaksi pidempää rinnakkaissuhdetta. Näistä suhteista mieheni on tiennyt, hän kyllä ymmärtää taipumukseni muttei hyväksy sen toteuttamista.

Toinen oli kaukosuhde jossa tapailimme harvakseltaan mutta pidimme sitäkin tiiviimmin yhteyttä kirjoittamalla. Toinen taas oli lähisuhde, voisi melkein sanoa läheisriippuvuus suhde niin tiiviisti olimme yhdessä. Mieheni ei tiennyt kuinka läheinen näiden naisten kanssa oikeasti olin, jouduin salailemaan yhteydenpitoani naisten kanssa häneltä. Viimesin suhde loppui äskettäin, se kaatui omaan mahdottomuuteensa, nainen oli sinkku ja olisi halunnut minut kokonaan itselleen. Itse en ollut kuitenkaan valmis eroamaan miehestäni tämän naisen vuoksi. Miehessäni ei ole mitään vikaa, hän on vähän liiankin täydellinen ja hyvä isä. Olenkin miettinyt että haenko naissuhteista piristystä väljähtyneeseen liittoon ja jännitystä tylsään arkeen. Vai onko niin että olenkin pohjimmiltani lesbo ja sisäisen mielihalun ohjaamana ajaudun näihin suhteisiin, vaikka välillä yritänkin olla hyvä vaimo. Seksi miehen kanssa on enemmänkin suoritus, naisen kanssa ollessani nautin läheisyydestä ja hellyydestä ihan toisella tavalla.

Varmaan ero on vielä jossain vaiheessa edessä, luultavasti sitten kun lapset lentävät pesästä tai sitten kun mies kyllästyy minuun ja hakee eroa. Olen samaa mieltä Nikin kanssa että kahta suhdetta on vaikea saada toimimaan, kukaan ei ole oikein onnellinen ja kun rakkauden huuma alkaa haitumaan niin vaikeudet kärjistyvät. Vähän on tyhjä olo, yritän täyttää suhteen päättymisen täyttämää aukkoa muilla asioilla ja keskittymällä perhe elämään mutta jotain tosiaan puuttuu. Olisinko sittenkin onnellisempi naisen kanssa... En ole myöskään koskaan ollut yksin ja vapaa, senkin haluaisin vielä kokea.

Outs,

löysin tästä viestiketjusta vanhan viestini... siinä olin vielä aika iloinen ihastumisestani kaveriini, näin sen myönteisessä valossa.

Nyt olen aika maassa, duunien uuvuttama, vanha ja väsynyt.

Merkityksellinen ystävyyteni tavallaan päättyi kohta jo melkein vuosi sitten kun aika huppelissa kerroin n. 3 vuotta kehittyneistä tunteistani tälle kaverille. Kuitattiin asia: "Joo mä en ajattele sillleen" "joo sori se nyt oli sellanen purkaus, pidetään etäisyyttä ja katellaan sitten kun on pöly laskeutunut" Pidettiin hiljaisuutta sen jälkeen kesän verran. Ja sitten tajusin että olen kuin olenkin jotenkin loukkaantunut tajutessani etten merkinnyt hänelle kuitenkaan sen enempää. Periaatteessa, virallisesti en loukkaantunut mutta koko pitkä tauko teki koko suhteesta ongelmalisen ja nyt on kaikki kääntynyt niin päin etten minä oikein voi kohdata häntä. Mikä on ollut ihan hemmetin hankalaa koska meille on yhteisiä duuneja tehtävänä. Mutta minkäs voit. Koitan pitää asiat virallisesti suht. normaaleina mutta oikeesti olen ollut NIIIIIN masentunut ja tyhjä ja raahustanut eteenpäin mikä on kamalaa koska minulla on perhe ja lapset ja kaikkea ihanaa koko elämä täynnä. Ei olisi koskaan pitänyt tavata koko ihmistä. En oikeesti tiedä miten saisin mistään kunnolla kiinni. Koko elämä on nyt pelkkää selviytymistä: mulla on ihan hirveesti töitä ja kasapäin velkoja joten ei oikein mitään muuta tarvii ajatella kunhan vaan jaksaa tehdä töitä aamusta iltaan. Pelkään että kohta pamahtaa joku sairaus päälle, kun ei oo riittävästi näitä valopilkkuja...

Sori kaikki kun suollan tämän kaiken tänne mutta en edes voi sille mitään että olen hänen nykyisille rakkaimmille ystävilleen edelleen mustasukkainen vaikka musta tuntuukin että ne kaikki ovat lopulta aika pintasakkia. Nyyh. Olen vain niin rikki sydämestä.

Olipa ihan pakko rekata tänne,kun viimein näin oman tuntusen paikan löysin. Ja muhun sopii kyllä tää aiheen otsikkokin ihan ok.
Lueskelin aika tarkasti tota ensimmäistä osaa myöhäisestä heräämisestä ja ihana oli seurata esim. PIHLAJAN, WITHYOUN, MIMMIN ym kirjoitteluja.
Itselläni on sellanen tilanne että noin vuosi sitten viimein välähti kunnolla tajuntaan että olen bi,ellen enemmänkin...asiaa pikkuisen haittaa se että mulla on mies ja kaksi lasta. (no enää teidän monien tekstien perusteella se ei tunnu mitenkään kummalliselta) mutta tietenkin kun omasta elämästä on kyse,niin se on aika perustuksia järkyttävää ja mun kohdalla ollut vaiheittain aika ahdistavaakin.

Nyt en enempiä kirjoittele,vaan jään kuulostelemaan josko täällä vielä muitakin kirjoittajia kävisi,ettei jatkossa ihan yksinään tarvi höpötellä. :)

Hetken mielijohteesta päätin pistäytyä vilkaisemassa tätä keskustelua, johon osallistuin itse ensimmäisen kerran 2.10.2008 ja viimeisen kerran 8.6.2010. Tuli niin nostalginen olo, että sen kunniaksi kirjoitan pari riviä. Lopetin aikoinaan tänne kirjoittamisen, koska aloin sen sijaan elää elämääni; siihen asti olin elänyt sitä kirjoittamisen kautta. Syksyllä 2008 en osannut vielä aavistaa enkä edes unelmoida, että palstalle kirjoittaminen johtaisi vuosisadan rakkaustarinaan, joka mullistaisi koko elämäni. Ihmettelen sitä edelleen joka päivä.

Voi kerro ihmeessä lisää Pihlaja! :) Jos siis haluat. Upee juttu.

Mukavaa huomata, että täällä on kirjoitusten perusteella moni nainen samassa ajatusmyllerryksessä, kuin minäkin. Minulle on vasta hiljattain noussut tietoisuuteeni se tosiasia, että pidän myös naisista. Kun havahduin tunteeseen, huomaten pitäväni erityisen paljon eräästä naisesta, oli uudenlaisen itsetutkiskelun paikka. Aika kasvattava kokemus. Haluni naista kohtaan oli hyvinkin kokonaisvaltaista.

Ihastus ei koskaan johtanut mihinkään, mutta se mistä olin kiitollinen, oli ihastumisen vahva tunne! Luulin, etten voisi kokea kunnon ihastumista keneenkään. Olen yrittänyt heterosuhteita avioeroni jälkeen ja vaikka kaikki olisi ollut näennäisesti kuinka hyvin, en saanut oikeanlaista tunnetta. Suhteet kariutuivat vääjäämättä. Kilttinä ihmisenä koin valtavia omatunnontuskia ja pahaa oloa toisen ihmisen puolesta, kun jouduin kertomaan missä mennään. Päätin, etten enää päästä ketään lähelleni, silloin en voi ketään satuttaa.

Avioeron jälkeen sain rakennettua oman ja lasteni elämän takaisin raiteilleen ja nautin omasta vapaudestani. Omat kipuilunsa se toki otti, mutta koen olevani vielä enemmän sinut itseni kanssa ja tiedän, mitä elämältäni haluan. Aikaa tästä kaikesta on jo reilu pari vuotta, joten nämä asiat ovat käsitelty ja kuuluvat täysin menneisyyteeni. Ne eivät kummittele nykyhetkessä.

Ajattelin monesti ennen heräämistäni, että en pysty miesten kanssa pitkäkestoisiin ja vakaviin suhteisiin itsenäisyyteni takia. Olen myös aika meneväinen luonne työni, lasteni ja koirani takia. Lopulta aloin pohtimaan tätä "tekosyystäni". Tällä tekosyyllä minä voisin jäädä kaappiini ja jatkaa elämääni niin kuin tähänkin asti. Rohkeana ihmisenä voisin myös antaa järjen ja tunteiden viedä, se ei olisi ongelma...

Olen myös sisäistänyt ajatuksen, että elämästäni todella löytyy aikaa ihmiselle, jota oikeasti rakastan ja jota haluan enemmän kuin mitään muuta. Sellaista ihmistä ei vain vielä ole kohdalleni tullut. Epäilen vahvasti, että tämä ihminen olisi nainen.

Mukavaa kesän odotusta kaikille!:)

Voi miten iloinen olin kun löysin tänne ja ihmisiä tismalleen samassa tilanteessa :)

Olen siis kuin moni muukin täällä, päälle 30v, kaksi lasta ja avioliitto. Kaikki oli hyvin, kunnes pari viikkoa sitten tajusin ihastuneeni ja kovaa ihanaan naiseen. Pääni on niin sekaisin tästä ja tästä ihmisestä, ettei keskittymisestä mihinkään muuhun tule mitään...

Emme siis ole tunteneet pitkään, olemme tavanneet liikunnan parissa. Mutta kun ajauduimme samoihin piireihin n. 4 viikkoa sitten, huomasin heti kemiamme. Hän hakeutui heti alusta lähtien seuraani, loi pitkiä katseita ja ihania hymyjä. Olin häkeltynyt, iloinen, epävarma ja kaikkea mahdollista. Tunsin yhteyden niin voimakkaana, että ajattelin ettei voi maailmassa olla niin, etteikö hän tuntisi sitä myös.

Koska en osaa pitää tällaisia asioita sisälläni ja uskon hetkessä elämiseen, kerroin hänelle. Kysyin ensin hänen tilannettaan ja sain vastauksiksi vain kasan todella tulkinnanvaraisia vastauksia. En tiedä, ymmärsikö hän, että puhuessani elämäni muuttajasta, tarkoitin häntä. Yritin kertoa niin selvästi kuin mahdollista, mutta saattaa olla että hän vain luuli minun luulevan häntä bi:ksi/lesboksi.

Samalla viikolla tästä tunnustuksesta vietimme yhteisen projektin vuoksi koko lauantaipäivän yhdessä. Hän hakeutui luokseni, loi edelleen pitkiä katseita ja hymyjä. Kun olin jo lähdössä kotiin, hän kutsui minut syömään ja tanssimaan mukaan (alkoholia ei otettu). Koko illan löysin hänet vierestäni, sain edelleen pitkiä katseita ja hymyjä. Sellaisia, että jos kyseessä olisi mies, en olisi epäillyt kiinnostuksen astetta yhtään. Mutta koska tuskin tunnemme toisiamme, en myöskään voi sanoa, etteikö kaikki olisi vain omaa tulkintaani. Sähkö kulki välissämme kun istuimme vierekkäin.

Näimme tämän viikonlopun jälkeen seuraavana maanantaina, jolloin hänen käytös oli 180 astetta toiseen suuntaan. Olimme kahden, tarkoitus keskustella vain projektin jutuista. Hän oli väsyneen ja surullisen oloinen, hermostunut ja jännittynyt eikä yhtään samanlainen kuin edellisellä kerralla. Lähdin tapaamisesta todella hämmentyneenä. Kirjoitin hänelle eilen pitkän viestin, jossa tein 100% selväksi, että tarkoitin edellisellä kerralla elämäni muuttajana häntä. Kerroin kuinka tämä on sekoittanut oman pääni, kuinka olin aistivinani jotakin muuta myös hänen puoleltaan edellisellä kerralla. En pyytänyt selityksiä, en anonut vastauksia. Halusin hänen vain tietävän kaiken, jotta JOS hänellä olisi samoja fiiliksiä, hänen ei tarvitsisi arvuutella minun.

Vastausta en koskaan saanut. Se merkitsee minulle sitä, että asia on hänen puoleltaan loppuunkäsitelty. En pyytänyt vastaamaan enkä kysynyt häneltä mitään, mutta ajattelin, että kyllähän kuka tahansa vastaa edes kertoakseen ettei tunne samoin ja että voimme olla ystäviä. Tietysti jos hän ei halua edes sitä...

Jos haluaisin, voisin nähdä hänet tänään ja huomenna. Mutta en halua. En tiedä mitä viesti teki, pelästyttikö se, tuliko hänelle inho minua kohtaan vai onko hän jo sivuuttanut koko asian. Tulemme näkemään vielä todella monesti ja olisin toivonut häneltä edes merkin, että voimme olla ystäviä, että seuraavan kerran kun tapaamme, olisi ehkä asteen helpompi olla.

Olen aina ollut suuri romantikko ja ajatellut, että kun salama iskee, maailma ei voi olla niin julma, että tarina päättyisi ilman mitään etenemistä. Mutta ilmeisesti se voi....

Ehkäpä se pelästyi omia tunteitaan ja prosessoi nyt niitä. Sinä sen sijaan voit olla ylpeä itsestäsi ja rohkeudestasi. Toivottavasti yhteisprojektit sujuu jatkossakin syntyi tästä elämää suurempi rakkaustarina tai ei.

Ei tunnu yhtään rohkealta, enemminkin surettaa että menin sotkemaan koko jutun. Toisaalta, en halua elää elämääni miettien entä jos vaan toimia silloin kun siltä tuntuu.... Olisi ihana ajatella, että hän todella vain tällä välin kävisi omia tunteitaan läpi ja vielä yllättäisi...en silti usko siihen. Tuntuu vain kummalta, koska hän on aivan ihana ihminen joka on toisille todella ystävällinen ja kiltti. Sitten jättäisi tällaisen asian roikkumaan vain ilmaan....

Sen verran ollaan oltu yhteydessä, että on tullut selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan kommentoida tunnustustani millään lailla ja olemme kuin mitään ei olekaan. Ihmisistä voi ilmeisesti olla väärässä, itse en koskaan voisi tuollaisen sisimmän vuodatuksen jälkeen vain pyyhkäistä asioita maton alle vaan haluaisin selvittää asian loppuun osaltani. Meitä on moneen junaan ja opinpahan jälleen jotakin. Ehkä minun on opittava työntämään tunteeni sivuun ja olemaan kylmäkiskoisempi...

Hei kaikki!.. ja erityisesti Pihlaja, jos tätä vielä luet!:)

Kertakaikkiaan ihana kuulla Pihlaja, että näin on mennyt Sulla:)

Täälläkin kaikki hyvin, olen ihan kohta jäämässä äitiyslomalle.. kesällä meille syntyy tyttövauva:)

Kaikille muille: Olkaa rohkeita rakkaat naiset ja ihanaa kevättä!!!

Hei kaikki!

Kirjaudun nyt tänne eri nimellä kuin mitä olen aiemmin kirjoittanut, sillä en voi paljastaa kuka olen, koska tämä asia ei koske yksin minua. Halusin kuitenkin kertoa tilanteeni eli löysin kauan sitten tämän ketjun kautta samoin ajattelevan naisen samassa elämäntilanteessa kuin minä eli avioliitossa miehen kanssa, lapsia jne. Laitoin hänelle viestin, aloimme kirjoitella, tutustuimme toisiimme, ihastuimme ja tällä hetkellä puhellaan varovasti jo rakkaudesta...tapailemme harvakseltaan, nautimme toisistamme, hemmottelemme toisiamme, rakastelemme pitkään...ja palaamme kotiin perheidemme luokse siihen saakka kunnes taas tapaamme ;)

Muutaman edellisen viestin jälkeen pitää kirjoittaa. Olen myös kirjoittanut tänne aiemmin eri nimimerkillä aika aktiivisestikin. Silloin tämä keskustelu oli henkireikä ja osoitti että en ole yksin oman kamppailuni kanssa. Nyt kun aikaa on kulunut, elämä on mennyt eteenpäin. Se on myös yllättänyt sillä tavalla, että jaan raparperin kertoman tarinan. Tosin nainen, joka vei minut mennessään, ei ole tältä palstalta vaan omasta elämänpiiristäni. Elämä on ihmeellistä. Se osaa aina välillä yllättää.

Muiden tarinoista rohkaistuin tänne laittamaan oman tarinani ja ottamaan vastaan sähköpostia.
Olen +40v lesbo.Erosin muutama vuosi sitten aviomiehestä 20v. avioliiton jälkeen,kun tajusin mistä vuosien "oireiluni" johtui.Liitosta kaksi lasta,koulu ja lukio-ikäinen.
Tajusin olevani lesbo.Seksielämä ei toiminut koskaan miehen kanssa.Vasta naisen kanssa nautin seksistä.Olen muutamat nettitreffit tavannut eron jälkeen,mutta ketään hengenheimolaista
ei ole osunut kohdalle.Nyt olen pitänyt pitempään hiljaiseloa.
Olisin valmis kohtaamaan kivan naisen jonka kanssa viettää aikaa ja tutustua syvemmin.Kaikki avoinna,elämästähän ei koskaan tiedä.
Alussa halusin parisuhteen jossa asutaan yhdessä,mutta nyt olen sitä mieltä että kaikki suhdemuodot käy kunhan kemiat toimii.Tilanteen mukaan.
Olen itsenäinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu persoona.Olen sinut oman seksualisuuteni kanssa.
Jos joku haluaa tutustua/kirjoitella,voi laittaa minulle sähköpostia.

Yritän nyt jotenkin jäsennellysti avata minäkin omia fiiliksiäni, vaikka tuntuu että elämä on sellaisessa myllerryksessä, ettei mistään ajatuksesta tunnu saavan otetta :)

Olen ollut kolme vuotta miehen kanssa parisuhteessa ja tämä suhde jatkuu toistaiseksi yhä. Meillä on kaksi pientä lasta. Ennen suhdettamme ajattelin olevani kokeilunhaluinen hetero, ajatus naisista siis kiehtoi ja koin ihastumisia naisiin, mutta parisuhteeseen etsin aina miestä. Muistan joskus nuorena haaveilleeni tyttöystävästäkin, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että haluan lapsia ja ajattelin että niitä voi saada vain miehen kanssa. Teini-ikäiselle pikkukylän tytölle lasten hankkiminen naisten välisessä suhteessa oli täysin vieras asia.

Alkuaikoina nykyisen miehen kanssa seurustellessa väläytin että olen aina tykännyt katsella tyttöjäkin ja hän ei ollut siitä moksiskaan (eksän mielestä moinen oli vastenmielistä). Huojennuin niin kovasti, että aloin kehitellä mielessäni itselleni bi-identiteettiä. En missään vaiheessa olettanut että koskaan eroaisin miehestäni, mutta minun oli paljon helpompi olla kun sain mielessäni olla mitä olen. Alkuun ajattelin olevani bi joka tykkää vähän myös naisista, mutta pikkuhiljaa tulin siihen tulokseen, että pidän nykyistä miestäni lukuunottamatta vain naisista. Miehistä olen löytänyt uskomattomia sielunkumppaneita, mutta eroottisessa mielessä he eivät kiinnosta, enkä myöskään osaa kuvitella rakastuvani enää mieheen tai eläväni miehen kanssa parisuhteessa.

Nyt mieheni on sitten löytänyt uuden naisen ja haluaisi erota. Olen yhtä aikaa sekä huojentunut, että aivan valtavassa paniikissa. Toisaalta olen onnellinen jos saan lähteä etsimään rinnalleni naista, koska se tuntuu ajatuksena niin paljon luontevammalta. Toisaalta rakastan nykyistä miestäni aivan valtavasti ja tahtoisin jatkaa hänen kanssaan, jos hän tahtoo samaa (meillä on keskustelut aiheesta vähän auki). En tiedä tahdonko jälkimmäistä koska en osaa irtautua ihmisestä, joka on tähän asti ollut elämäni suurin rakkaus vai siksi että ajatus heterosuhteesta irtautumisesta pelottaa. Myös uuden parisuhteen löytäminen tuntuu valtavan vaikealta. Olen ulospäin käsittääkseni aivan umpiheteron oloinen ja baarissa perässä pyörii pelkkiä miehiä. Minulla ei myöskään ole kokemuksia naisista ja pelkään etten kiinnosta ketään kun olen juuri kaapista tullut. Lisäksi minulla on pienet lapset. Tahtoisin tulevaisuudessa parisuhteen jossa kumppanini kykenisi olemaan arjessa toinen vanhempi lapsilleni ja kykenisi rakastamaan heitä. Tahdon myös löytää elämäni rakkauden joka toisi hymyn huulille aina kun käännyn häntä katsomaan. Tuntuu mahdottomalta löytää tällaista naista.

auralee: Tahtoisin tulevaisuudessa parisuhteen jossa kumppanini kykenisi olemaan arjessa toinen vanhempi lapsilleni ja kykenisi rakastamaan heitä. Tahdon myös löytää elämäni rakkauden joka toisi hymyn huulille aina kun käännyn häntä katsomaan. Tuntuu mahdottomalta löytää tällaista naista.


viimeistä sanaa lukuunottamatta nuo kaikki asiat ovat sukupuolineutraaleja ja yleisiä eroavan/vasta eronneen pelkoja. vai tuntuuko sinusta, että on mahdottomampi löytää tuollainen naiskumppani kuin mieskumppani? miksi?
pikemminkin joku nainen voi olla iloinen instant perheestä.

Olen taustaillut ja ahmien lukenut teidän kokemuksistanne. Tilanteeni alkaa olla aikalailla sellainen, että kaipaisin kovasti vertaistukea ja ihmisiä, jotka ymmärtää.

Olen siis kolmen lapsen äiti ja ollut enemmän ja vähemmän yhdessä lasten isän kanssa vajaat 10 vuotta. Tavattiin todella nuorina ja ensimmäinen lapsemme syntyi kun olin vasta päättänyt peruskoulun. Omistauduin lapsille ja miehelleni ja halusin saada sopuisan ja onnellisen perheen. Kukapa ei haluaisi. Siinä onnea tavoitellessa unohdin itseni aivan kokonaan ja sen aiheuttamana aloin tietysti vuosien saatossa oireilemaan monin tavoin. Äidiksi tullessa olin niin nuori, etten ollut kerennyt pohtimaan sen kummemmin mitä elämältä haluan. Saatika pohtimaan sitä, millainen minä itse ihmisenä oikein olenkaan. Olen viimeiset 5 vuotta löytänyt oman henkisyyteni ja yhteyden itseeni. Hukassa se oli monia vuosia ihan lapsuudesta lähtien. Terapiassa olen alkanut hahmottamaan menneisyyden tuomat seuraukset ja huomiotta jättämäni asiat. Pohdin paljon sitä, miksi koen miehet ahdistavina ja miesvartalon kuvottavana. Kuvittelin sen johtuvan lapsuudessa tapahtuneista asioista, joista en tosin mitään muista.

Oltiin ennen kolmannen lapsen syntymää vuosi erossa. Tapasin muutamia miehiä, mutta jouduin toteamaan, etten saa mitään kovin voimakkaita tunteita pintaan heidän kanssaan. Syvää ystävyyttä sen sijaan koin ja nämä miehet ovatkin pysyneet elämässä muuten mukana. Jälkimmäiselle miehelle totesin tapailun jälkeen, että taidan pitää naisista, koska en mihinkään sen suurempaan kykene. Kaukaa olin näitä ihmisiä ihaillut paljonkin, mutta lähempi tuttavuus tuntui kamalan vaikealta. Tottumuksesta ja järkisyistä palattiin lasten isän kanssa yhteen ja halusin vielä kolmannen lapsen. Olin ajatellut, että se tekee meidät onnellisiksi ja todistaa minulle ja muille, että haluan olla mieheni kanssa. Se taisi olla jonkinlainen keino vastustaa tosiasioita. Lasten isä on aivan mahtava ihminen, eikä meidän suhteessa ollut mitään muuta vikaa kuin se, etten pystynyt itse olemaan täysin onnellinen. Moni on tähän sanonut, että kaikki johtuu nyt vain siitä, että lapset on vielä pieniä. Ja että kyllä se siitä helpottaa, kun lapset kasvaa.

Taustaa vielä sen verran, että olen lapsesta asti ihastunut aina naisiin ja ihaillut naisia. Miehiä olen jopa pelännyt ja hakenut heiltä aina jonkinlaista hyväksyntää. En koskaan ole kokenut olevani täysin oma itseni miesten kanssa. Tunnen olevani tavallaan alistettu. Lasten isä on oma lukunsa. Ollaanhan me kasvettu yhdessä aikuisiksi ja kasvatettu siinä samalla omia lapsiamme. Olen kyllä aina tiennyt olevani vähintäänkin bi. Ehkä enemmän naisiin kallistunut, vaikka mitään suhdetta minulla ei ole naisen kanssa koskaan ollut. Muutamia pieniä seksuaalisia kohtaamisia ja ihastumisia. Ehkä siksi en ole tätä asiaa pystynytkään täysin käsittämään.

Tässä kävi kuitenkin niin, että tapasin ihanan naisen. Hän vei multa jalat alta. Siinä vaiheessa huomasin, että tässä on nyt sitä jotain, jonka koen olevan sitä aidointa ja syvintä tunnetta, jota olen ihmissuhteisiin aina kaivannut. Huomasin, että pidin itsestänikin tämän ihmisen seurassa paljon enemmän. En pelännyt, eikä mua ahdistanut. Kerroin asiasta miehelle sen jälkeen, kun olin viettänyt yön naisen luona. Sitten kaikki etenikin aika ryminällä ja nyt ollaan tässä pisteessä: Ollaan eroamassa ja mies muuttaa tällä viikolla pois.

Tänä intensiivisenä aikana olen pohtinut asioita hyvin syvällisesti. Huomannut, että tunnen meneväni ihan oikeaan suuntaan. Ja huomannut sen, etten osaa enää kuvitella miehiä mitenkään muuten kuin ystävänä, Normaalisti ahdistun muutosten edessä ja pysyn väkisin paikallani. Ehkä siksi luotan tunteisiini, kun minua ei pelota tämä kaikki ollenkaan. Ainut asia joka pahaa mieltä aiheuttaa on lasten isän suru. Hän toivoi kovasti, että me oltaisi voitu jatkaa yhdessä ja saada kaikki toimimaan. Rakastan häntä syvästi, mutta en kykene elämään onnettomana. Tähän asti tavoitteeni on ollut tehdä muut onnellisksi. Ehkä nyt on minun aika.

Tervehdys kaikille. Kirjoittelin tästä aiheesta jo toisessa ketjussa, mutta ajattelin, että viestini sopii tännekin:

Olen ollut kohta kaksi vuotta parisuhteessa miehen kanssa. Meillä on mukavaa yhdessä ja koen olevani rakastettu, mutta välillä tuntuu siltä, että olemme mieheni kanssa ehkä sittenkin enemmän vain kavereita. Minua hiertää myös ajatus siitä, että kun ajattelen itseäni ja elämääni kymmenen vuoden päästä, näen itseni parisuhteessa naisen kanssa. Minua ei ahdista olla suhteessa miehen kanssa, mutta olen aina ajatellut, että vähän vanhempana olen vakavassa parisuhteessa naisen kanssa ja jos hankin lapsia, hankin ne naissuhteessa. Minulle on ollut hyvin pitkään selvää, etten kertakaikkiaan halua hankkia lapsia miehen kanssa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu luonnollisemmalta perustaa perhe naisen kanssa. Kykenen nauttimaan miehistä seksuaalisesti, mutta syvempään parisuhteeseen ja mahdolliseen perheen perustamiseen haluan naisen. Olen todella hämmentynyt tästä kaikesta. Olen epävarma enkä ole uskaltanut puhua aiheesta mieheni kanssa, vaan olen enemmänkin käynyt oman pääni sisäistä itsetutkiskelua. En halua nostaa kissaa pöydälle, ennen kuin olen aivan varma omista tuntemuksistani, ja kun kuitenkin meillä mieheni kanssa on paljon yhteistä ja ihania hetkiä yhdessä. Mutta silti jotain puuttuu. Toisaalta, voiko omista tunteistaan koskaan olla täysin varma? Elämä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tunteiden vuoristorataa. Siinä mielessä olen kai "helpossa" asemassa, että lapsia meillä ei ole emmekä ole avioituneet. Olisi siis suht helppoa lähteä, mutta kuten sanottua, en ole yhtään varma haluanko jäädä vai lähteä. En tiedä, mikä on se vaihtoehto jota haluan eniten. Ei kai auta kuin antaa ajan kulua ja toivoa, että armollinen ajan kuluminen tuo mukanaan selvyyden. Tosin mietin sitäkin, että jos nyt vain tuhlaan aikaani ja viivytän väistämätöntä (halua asettua aloilleen naisen kanssa). Argh.

Mene ja tiedä, lukeeko tätä palstaa enää kukaan, mutta kirjoitellaan nyt silti. Kutakuinkin vuosi on kulunut edellisestä postauksestani, mutta ajatukset eivät jätä rauhaan. Kertokaahan, jos nyt kukaan tätä enää lukee, mistä ihmeen suunnasta lähden liikkeelle? Missä tutustuu naisiin? Meinaan, työssä ja harrastuksissa sellaisia näkee vallan paljon, mutta olisi kiva, jos ei tarvitsisi pohtia, onko toinen osapuoli mahdollisesti kiinnostunut naisista ylipäätään vaiko eikö.

Itse olen löytänyt samanhenkistä seuraa setan ryhmätoiminnan kautta. Lisäksi qruiserin kautta (jos uskaltaa laittaa ihmisille viestiä) voi löytää itselleen seuraa.

Vilunväreily iholla, kertasin kirjoituksiani, muistan nuo menneet tunteet, joita aiemmat kirjoitukseni kuvaavat. Muistan sen pelon, kodin kaipuun, riipivän ikävän.
Silloin tuskissani, lasin takaa en tätä nähnyt, minulla oli vain pieni usko, haaveilin ja pienessä määrin usaklasin luottaa, tähän jota nyt elän.

Onni, sen tuoma ilon täyteisyys, elettyä, en vaihtaisi mihinkään, menneessä näen vain hyvää, vaikka silloin pohjalla, en siihen jaksanut uskoa. Nyt tiedän kaikella olleen aikansa, minä riitin siihen kaikkeen, lapioin ja rämmin, kahlasin ja nyt totean sen kaiken kannattaneen.

Nykysellään rynnistän ilolla kotiin, kiirehdin nähdäkseni kaiken sen mistä kauan haaveilin, hymyileviä kasvoja, monta syliin juoksevaa, lämpöä ja luottamusta, uskoa tulevaan. En tiedä pakenemisesta enää mitään, kaipuuni on tässä, saavutin sen kodin, johon etsikkomatkaani kauan piilosilla tein. Rakastan elämää, se on minua varten tässä ja nyt, luottamukseni huomiseen on vakaa. Uskallan heittätyä tähän arkisen onnen huumaan.

Epävarmoissa, ristiriitaisissa, pelontäyteisissä ajatuksissa elävät, luottakaa parempaan ja pyrkikää kaikien tavoin siihen päämäärään, jonka tunnistatte itsellenne oikeaksi. Pitkää kiinni kuvitelmista ja haaveista niitä vaalien, luottakaa itseenne, lapioikaa aina pohjalla asti käyden ja sieltä ylös vahvempina kavuten. Voimia matkaanne ! Voin itse todeta matkani kannattaneen, myöhään siihen heräsin, iloitsen nyt siitäkin, että uskon sen olevan vasta alussa.

Piilosille,ei sitte millään :)

Lueskelin näitä kirjoituksia ja totesin kuuluvani tänne myöhäisten herääjien osastolle :)

Lähestyn neljääkymmentä ja oma varsinainen herääminen on tapahtunut vasta tänä keväänä ja kesänä. Perhettä on, mies ja kaksi lasta, tosin suhde on ollut kylmä ja kuiva vuosia ja olikin jo eropisteessä. Tiedä sitten liittyykö tuohon vai johonkin muuhun se, että kohtasin keväällä sielunkumppanin, naisen, ihastuin ja miltei voisin sanoa nyt jo, että rakastuin. Samankaltaista tunnetta en ole miehen kanssa tuntenut, en sellaista ymmärrystä ja lämpöä, en sellaisia värähtelyjä.

Nyt tätä orastavaa suhdetta rassaa se, että molemmat meistä ovat vielä kiinni perheissään. Epävarmuus kai on se suurin tekijä, vaikka tunne on molemmilla vahva. Tämä löytämäni sielunkumppani nimittäin on myös perheellinen "hetero" ja löysi myös itsensä vasta tämän meidän kipinän myötä. Ymmärrätte siis, että molempien tuttavat ja ystäväpiirit sekä sukulaiset ja jopa läheiset ovat vielä epätietoisia tästä löytyneestä uudesta puolesta.
Paluuta entiseen ei ole, sillä itse en meneillään olevan eron jälkeen aio miestä etsiä. Olen nyt löytänyt itseni ja tiedän mitä haluan.
"Nainen, joka kokee seksuaalista ja tunnepohjaista vetovoimaa pääasiassa tai ainoastaan naisiin, on lesbo." Juu, myönnän siis olevani lesbo.

Taidan aloittaa blogin kirjoittelun tästä muutosten ajasta, kunhan ensin opin käyttämään järjestelmää ;)

Moi!

Tuttua luettavaa :)
Itselläni kävi samanlailla 10 v sitten...pitkän ja kuivan suhteen jälkeen mieheni kanssa sekä 3 lapsen kanssa koin sen heräämisen naisen kanssa olemiseen joka
käynnisti uuden jakson elämässäni,kuten myös lasten :)
Sille tielle jäin,erottiin ja kun kummallakin oli omat asunnot,uusi suhteeni naisen kanssa pääsi kunnolla alkuun.
Koskaan en ole sitä katunut,lapset suhtautuivat hyvin,lasten kaveritkin suhtautuvat hyvin,kaikki heidän vanhempansa kyllä eivät,niitäkin löytyy...
Ja nyt tiedän sen etten koskaan miehen kainaloon palaa,naiset oli mun juttu,kun vaan olisi uskaltanut aikaisemmin :)

Tsemppiä sulle ja tukea vaihtuneeseen sukupuolen tuntemiseen,,elämä voittaa :))

Kiva kun tuli vastausta, noin nopeastikin vielä :)
Voinkos kysyä miten sinä kardemumma pääsit siitä muille kertomisesta? Millanen kaveripiiri oli siis ennen sitä avautumista ja miten ne sen otti? Entä muutitko johonkin muualle vai jäitkö samaan tuttavapiiriin? Miten sukulaiset otti asian kun kerroit?
Itse olen nyt avautunut vain ihan lähimmäisille. He ovat ottaneet asian hyvin, itse asiassa tuli jopa kommenttia, että nonii kyllä mä ton jo tiesin mutta hyvä että säki nyt oot sen huomannu. :D Mutta en siis ole vielä kertonut oikeen kellekään tästä. Hiukan mietin, mitä mahtaa olla vastassa, koska kuitenkaan suurin osa ei sitä taida hyväksyä.

Olen lukenut tätä viestiketjua nyt pari päivää. Paras ehkä ikinä! Vähän eri meininki, kuin jossain suomi24:ssa.
Ehkä tarinani ei varsinaisesti kuuluisi tänne, koska en varsinaisesti ole myöhäisherännäinen, mutta johonkin on pakko "ulostaa".
Olen miettinyt tänne kirjoittamistä päivin ja öin ja nyt sen teen.
Olen 36-v bi-nainen, 2 lasta, yhdessä mieheni kanssa 18 vuotta, naimissakin 15 v, kaksi lasta 12 ja 10v, talo ja helvetisti velkaa.
Monet myrskyt (pettämiset, alkoholiongelma, vieraissa käynti ) ollaan käyty läpi, mutta niistä selvitty.
Olen kai moniin aiempiin kirjoittajiin verratuna ihan hyvässä tilanteessa, tai omasta mielestäni juuri tällä hetkellä en...
Aloitan jaaritteluni, jos joku jaksaa lukea, niin kiva.
Olin reilu parikymppinen, kun sain ensimmäiset kokemukseni naisen kanssa.
Kysessä oli nainen, joka oli ensin työkaverini. Tutustuimme pikkuhiljaa myös hänen mieheensä, jolloin selvisi, että molemmat ovat biseksuaaleja. Ystävystyimme mieheni kanssa myös hänen miehensä kanssa, ovat nuoremman lapsemme kummeja. No, yhdessä (kaikki 4) tuli leikittyä kaikenlaista..Selvennyksenä, että mieheni on ihan umpihetero. Toki kokeiltiin sekin, että onko :-)
Tämä pariskunta on meille molemmille rakkaita, mutta nähdään nykyään niin valitettavan harvoin. Mutta elättelen toiveita, että voidaan taas joskus olla niinkuin ennen...
Tämä naisystäväni sanoi joskus, että jos eroavat tms, ei koskaan voi kuvitella olevansa kenenkään muun miehen kanssa, kuin tämän nykyisen. Seuraava on nainen tai ei mitään. Tämän lauseen allekirjoitan myös omassa elämässäni.
He ovat molemmat ihania ja rakkaita ihmisä, joten toivon, että pysyvät yhdessä aina. Eikä meistä varmaan ikinä tulisi paria tämän naisen kanssa. Tai en halua edes ajatella, hän on liian tärkeä ihminen minulle. Haluan siis pitää hänet ystävänä. Seksijutuissamme aikanaan sovimme, että ei aleta ripustautua tms. Touhumme olivat ihania, ja minulle opettavaisia kokemuksia, mutta ystävyys on tärkeintä.
No, kun olin löytänyt itseni, kuinkas ollakaan, yksi toinen tärkeimmistä ystävistäni alkoi osoittaa merkkejä kiinnostuksestaan naisia kohtaan. En muista, miten "juttumme", mutta ĺuultavasti kännissä. Pussailtiin, joskus touhuiltiin, puhuttiin jkiinnostuksesta naisiin jne. Nyt tämä rakas ystäväni on naimisissa naisen kanssa. Hän oli se, joka sai kiinnostukseni naisiin heräämään, vaikka meistä kumpikaan ei taipumuksiaan vielä silloin tajunnut. Olimme aikanaan yhteisissä harrastuksissa hänen ja miehensä kanssa, reissasimme yhdessä jne. Tämä pariskunta oli meille molemmille tärkeitä ja heistä tuli esikoisemme kummeja. Heille tuli ero, joskin eron syynä oli muukin, kuin naisen naissuhteet, mm. molemminpuolinen väkivalta. No, kuten sanottu, tämä nainen on naimissa naisen kanssa. Olen niin onnelinen heidän puolestaan. Julkihäät pienellä paikkakunnalla. Respect! Hänen ex-mieheensä kaverisuhde on hiipunut, mutta mieheni toimesta on vielä edes vähän olemassa.
V. 2005 vaihdoin työpistettä työpaikkani sisällä ja tutustuin, sittemmin ystävystyin erääseen naiseen.Aikanaan kerroin hänelle taipumuksistani ja ensin hän järkyttyi. Kunnes...hän kerran soitti ja pyysi minut luokseen. Tästä alkoi n. 3 v kestänyt, välillä raastavakin suhde. Nainen oli, ja on mielestään on edelleen umpihetero. Hän ei voinut kuvitellakaan olevansa naisen kanssa, paitsi sittemmin minun... Tuo suhde antoi minulle paljon, mutta kuten sanottu, oli raastava. Nainen ripustautui jne. Puhuttiin erosta jne. En kuitenkaan ollut valmis jättämään perhettäni, enkä asuntolainaa...ja vasta omin käsin rakennttua taloa. Ehkä pinnallista, mutta tässä tapauksessa hyvä niin. Kuitenkin rakastin mistäni edelleen.
Tähän tarkennuksena, että tämänkin naisen kanssa myös mieheni pääsi kimppakivaan, kuten myös ystävyyteen tämän naisen kanssa. En tainnut aiemmin mainita, mutta näin oli tapahtunut myös aiempien "suhteideni" kanssa. Sillä erotuksella, että muut suhteet olivat kaikkien osapuolten mielestä "leikkiä", tämä jotain muuta. Joskus mietin, voisinko jättää kaiken ja lähteä tämän naisen kanssa, mutta onneksi en tehnyt sitä.
Selvennyksenä asiaan: mieheni on hyväksynyt kaiken kertomani, joskn välillä on tehnyt tiukkaa, varsinkin viimeisin suhde, ymmärrettävästi.
Ja hän on pettänyt minua kolmen naisen kanssa, viimeisin em. niaseni siskon kanssa...
Että tällainen draama meillä...
Kaikesta huolimatta, tällä hetkellä kaikki ok, niin mieheni, kuin kaikkien näiden naisten kanssa. Jopa tämän viimeisimmän kanssa, olemme ystäviä. Täytyy myöntää, että joskus kaipaan häntä myös seksuaalisesti, koin ehkä parasta seksiä, mitä koskaan... Joskus pienessä huppelissa palaamme asiaan.
Nämä kaikki naiset ovat minua vanhempia, viimeismmän lapset ovat ikäisiäni...En siis tykkään tytöisä, vaan AIKUISISTA naisista.
Se, miksi kirjoitan nyt, on VALTAVA naisenkaipuu, lähes pakkomielteeksi yltynyt.
Olen tällä hetkellä ihastunut erääseen työkaveriini (töistä ne aiematkin naiset on löytyneet :-) ) ,ja tiedän ystäväni kertomana, että hän on bi. Melko nuorena (40+) mummoksi tullut ihanan seksikäs, näyttävä nainen. Oih.. Olemme hyviä työkavereita, joskus olimme enemmänkin tekemisissä vapaalla, mutta nyt jostain syystä vähemmälle jäänyt. Nyt vaan mietin, miten pääsisin hänen lähelleen. Tiedän, että hänkin pitää minusta, ehkä vain ystävyysmielessä. Mutta epäilen, että hänen miehensä on melko paljon ahdasmielisempi, kuin omani.
Olen sanonut miehelleni, että en aio häntä jättää. Mutta jos vielä kerrankin pettää mua naisen kanssa (miehen hyväksyisin), on eron paikka. Hän siis tietää taipumukseni ja myös naisenkaipuuni.
Pointtina siis naisenkaipuu. IHAN HILLITÖN. Selainen Iskuri- palstaa, mutta en kuitenkaan haluaisi pelkkää seksiä, vaan hellyyttä naisen kanssa, josta välitän. Nämä aiemmat suhteet ovat olleet kaikki sitä, ja onneksi kaikki päättyneet onnellisesti. Jotenkin vaan ajattelen, että en ehkä lopun elämääni olekaa virallisessa heterosuhteessa. En kuitenkaan halua erota, sillä suhteemme on hyvä. Ja totta puhuen, onko minussa naista tulla kaapista ulos? Suurin osa kaveripiiŕistäni tie
tää, lapseni KAI hyväksyisivät, pienet rassukat :-), mutta äidilleni en voisi ikinäkuunaan kertoa. Veljieni hyväksynnästä ei niin väliä, muita ei juuri ole.
En tiedä saako tästä tolkkua, mutta juuri nyt hieman ahdistaa, kaipaa, haluttaa...
Suhteemme on hyvä, mutta en voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään muun miehen kanssa.
Välillä vaan salaa toivon, että hän löytäisi toisen, että voisin itse elää, niin kuin ehkä enemmän tahdon...

Yllä olevaa kirjoitusta siivitti punaviini, en ehkä saanut siinä ihan täysin sitä ulos, mitä tarkoitin, mutta ehkä jotain.
Täällä yks bisse taas ruikuttaa, kun haluaisi saada molemmat ;-)

Punaviinillä tai ei... hyvin selväksi tuli. Kirjoituksesi oli kuin minun näppiksestäni, ja toi värisyttäviä muistoja mieleen niin hyvässä kuin pahassa. Suhteeni jälkeen olin välillä hyvin vihainen siitä, että tämä elämäni Nainen tuli ja hämmensi selkeätä ja järjestyksessä olevaa heteroelämääni. Nyt, kun aikaa on kulunut, pidän tapahtunutta lahjana elämältä. Olen kuitenkin tyytyväinen silloiseen ratkaisuuni säilyttää perheeni koossa. Tuo kivuksi asti joskus yltyvä naisen läheisyyden ikävä on hyvin tuttu. Mielestäni paluuta normaaliin heteroelämään ei tällaisen jälkeen ole, joten en suosittele kellekään kepeitä kokeiluja.

Itsekin olen tuota Iskuri-palstaa selaillut silloin tällöin. Vaan hirveän usein siellä on juuri jotain haetaan seksiseuraa -juttuja, joissa on joku eukko pylly pystyssä. Siis vetoaako tuollainen oikeasti joihinkin naisiin? Tokihan minäkin lopulta seksiseuraa hakisin, toisaalta sitä ei voi erottaa kaikesta muusta. En kenen tahansa kanssa hyppäisi sänkyyn, kyllä siitä ihmisestä täytyy jollain tasolla kuitenkin tykätä. Ja minuun kun eivät tuollaiset takamuksen kuvat oikein iske, olen aina ajatellut, että tuollainen tehoaisi ennemmin miehiin..? Kateellisena luen näitä tarinoita, kuinka ihmiset ovat löytäneet työpaikalta järjellistä naisseuraa.

:D en oo iskuri-palstaa lukenu, mutta villikissan kirjotuksesta kuuluu samaa turhautumista mitä mulla tulee ku mietin netti seuranhaku juttuja... se on aika kinkkistä.. mä oon joskus yrittäny löytää sellasta, noh kai seksiseuraa, kun en mitään vakavampaakaan.. mut siis pointtini on.. (oon vähän väsyny ja kirjottaminen tuntuu mahottomalta) niin siis pointtini on että vaikea löytää sellasta seuraa mitä kaipaa ilman että joutuu joihinki vaivaannuttaviin tilanteisiin.. ite oon 2 kertaa käyny sokko treffeillä naisen kanssa, eikä kumpikaan oikein sillai ollu mun tyyppiä..ei juttu luistanu ja oli niin vaikee olo et ei ihan heti jaksa uudestaan kokeilla. JA myös kateellinen olen kaikille näille ihastujille ja etenkin niille ihastuksen kohteille :) Unelma löytö olis kai sellanen tyyppi, jonka kanssa vois käydä kahvilla vaikka ja jutella ja jolle vois sit ihan suoraan sanoa et ei jotenki ihan tunnu luontevalta (jos ei tunnu), ja sit jos se vaikuttais kivalta tyypiltä ni vois olla vaikka kaveria ja jos jotain joskus ni sit sitä (eli naisen huulet ja naisen tuoksu ja kädet ja... ah) nyt oon niin väsyny, että parempi mennä nukkumaan ku pilata maine lepakkolaaksossa ;) tekis mieli kirjottaa et: pistäkää viestii oon ihan naisen kipee.. ja näköjään kirjotinki. jos joku jollain tasolla tykkää tästä mun sekopäisestä kirjotuksesta ni pistää vaa viestii :D

Olen joskus vuosia sitten tähänkin viestiketjuun kirjoitellut ja tuli mieleen josko tätä kautta voisi tutustua muihin samantyyppisessä tilanteessa oleviin. Olen siis nelikymppinen (mutta nuorekas ;-) ja mitä ilmeisimmin tajunnut / löytänyt biseksuaalisuuden itsessäni vasta n. kuusi vuotta sitten. Olen 12 vuotiaan pojan äiti ja miehen kanssa parisuhteessa, asun Varsinais-Suomessa ja kaipaan jonkinlaista vertaistukea. En oikein osaa lähteä mihinkään setan juttuihin, vaikka avoin ja reipas olenkin, mutta asia on vielä(kin) niin auki. Mutta jos joku haluaisi tutustua, niin olisin tosi iloinen. Yksin on vähän tylsää pohtia elämäänsä :-(.

Hei!

En lukenut koko viestiketjua vaan nämä tämän vuoden puolella kirjotetut. Itsekin lukeudun myöhäisheränneisiin, ikää kolkyt ja risat, oli mies, lapsi, omakotitalo mutta aina jotain puuttu. Olen kyllä yli kymmenen vuotta sitten jo ihastunut tyttöihin useampaan otteeseen, mut en uskaltanu mitään asian suhteen tehdä. Olen ollut ns. kiltti tyttö, ja elänyt käytännössä koko elämäni vain muita ajatellen. Vaikea selittää tätä, mut ei sen väliä...

Vuosi sitten tutustuin ihanaan naiseen, joka mystisellä tavalla veti mua puoleensa. En sitä vielä silloin uskaltanut itelleni myöntää, että halusin häntä, vaan ajattelin haluavani vain ystävän hänestä. Hän on ulkonäöltään "ei minun tyyppiäni" jonka vuoksi ajattelin, etten hänestä enempää haluaisi. Mutta mutta... tutustuttiin yhteisten harrastusten kautta ja mitä enemmän häneen tutustuin, sitä enemmän häneen ihastuin. Ihastuin niin paljon, että keväällä minun oli pakko se hänelle kertoa.

Hän oli varattu ja sanoin hänelle, etten halua heidän välejään rikkoa. Mutta silti halusin hänelle kertoa tunteistani... sekavaa. No siitä alkoi suhde, joka on kestänyt jo puolivuotta. Meidän piti vain leikkiä, enhän ollut aiemmin naisen kanssa ollut, ja itsekin olin parisuhteessa. Oma suhteeni oli kuitenkin niin huonossa jamassa jo ennestään, että päätin sen kesän aikana. Ennen niin järkevä kiltti tyttö oli päässyt naisen makuun ja pisti kaiken sekaisin omassa elämässään ;) Siltähän se varmasti ulkopuolisesta näyttäisi. Mutta taustalla on paljon muutakin... lisäksi uskomaton yhteenkuuluvuuden tunne tämän naisen kanssa, jonka kanssa vietin satoja tunteja puhelimessa, puhuimme elämämme auki ja vietimme ihania hetkiä sängyssä, teimme uskomattomia reissuja yhdessä, elimme hetkessä ja nautimme toisistamme täysillä aina sen hetken, kun olimme yhdessä. Kaikki eteni niin nopeasti pelkästä leikistä todelliseksi rakkauden paloksi, molempien puolelta. Tajusin, etten voinut enää jatkaa valehtelua itselleni, ja halusin päättää heterosuhteeni. Halusin vihdoin olla rehellinen itelleni ja myöntää kerrankin itselleni mitä haluan.

En ole missään vaiheessa osannut luokitella itseäni, olenko bi vai lesbo. Olen pitänyt seksistä miehenkin kanssa, mutta seksi tämän naisen kanssa on ollut jotain aivan käsittämätöntä... toki vertailupohjaa muihin naisiin ei (vielä) ole... ;) Enkä koe että seksuaalisuuttani pitäs luokitella yhtään mihinkään. Tällä hetkellä haluan enemmän naista, kuin miestä. Eniten haluaisin parisuhteen tuon ihanan naisen kanssa. Se, miten pitkälle se kantaisi, on arvoitus, niinku parisuhteissa ylipäänsä ja vain aika näyttää tuleeko meistä koskaan mitään.

Itse en ole seksisuhde -tyyppiä, eikä mulla ole enää sitä miestä tuossa hidasteena. Haluan elämältäni tasavertaisen parisuhteen, jossa molemmat kunnioittaa toisiaan ja asiat puhutaan rehellisesti asioina. Edellinen suhteeni kaatui mm. siihen että asiat jäi puhumatta, toki siinä meni paljon muutakin, molemmin puolin, väärin.

Olen onnellinen siitä, että tuo ihanan nainen tuli elämääni ja sai minut tajuamaan, mitä todella olen. Tottakai haluaisin olla hänen kanssaan, mutta se ei ole minusta kiinni. Tällä hetkellä olen sinkku ja vapaa tekemään mitä haluan.

Olis tosi kiva saada ystäviä toisista bi/lesbonaisista, koska niitä mulla ei ole. Saa laittaa viestiä tulemaan, jos haluaa. :)

PS. en osaa (?) tehdä profiilistani julkista, joten ohjeita otetaan vastaan :D

Hei,

Avaudunpa sitten minäkin :)

Olen 32 v nainen, pienen pojan äiti ja bi. Ollut tietoinen kiinnostuksestani naisiin muutaman vuoden, yksi lyhyt seurustelu naisen kanssa. En häpeä olla minä, mutta jostain syystä olen alkanut olla kertomatta edes parhaille kavereille totuutta. Saanut aina suurinpiirtein haukut kun joskus yritin asiasta puhua. Vastaus oli lähes aina että sairasta, tai et toivottavasti et ole katsonut mua sillä silmällä..ja sen jälkeen hävittiin johonkin, kunnes ystävyys kuoli kokonaan. Jos mieheni hyväksyy asian ja on antanut luvan olla oma itsensä ja olla naisen kanssa jos haluan niin miksi ystävien on niin vaikea sulattaa asiaa...

Nyt on kaipuu naisesta kasvanut niin suureksi että itsekkin eksynyt iskuripalstalle, tosin huonolla menestyksellä. Mua kun ei kiinnosta millään muotoa mennä kolmanneksi pyöräksi, ja kun kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän olevan juuri pareja. Tai jossain vaiheessa tulee kysymyt käykö kolmestaan että mies löytyy. Mutta en halua seksiä vaan, vaan kosketusta, naisen hellyyttä..kaikkea sitä mitä en omalta mieheltä saa.

Jos joku haluaa heittää viestillä niin olisin oikein onnellinen :)

Noin vuosi sitten kirjoitin tälle palstalle, kun suhde naiseen oli päättynyt ja yritin vielä jatkaa avioliittoa mieheni kanssa. No eihän siitä enää mitään tullut, kaipuu naisen syliin oli tullut jäädäkseen. Keväällä ihastuin netissä kohtaamaani naiseen, jonka kanssa tapailimme muutaman kerran. Siitä ei sen enempää tullut, mutta silloin päätin että haluan ottaa eron miehestäni, kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. En vaan voinut enää jatkaa liittoa, kaiken kokemani jälkeen. Kesällä muutimme miehen kanssa erilleen, ero oli lopulta helpotus molemmille. Suhde aiemmin seurustelemani naisen kanssa lämpeni pikku hiljaa kesän aikana uudestaan, kun vihdoinkin olin vapaa. Nyt olen tyytyväinen kun saan elää omannäköistä elämää, seksuaalisen suuntautuneisuuteni mukaisesti, ilman omantunnontuskia ja salailua. Lapsetkin vaikuttavat ottaneen eron ihan hyvin, onneksi olemme väleissä miehen kanssa ja pysyneet sopimaan huoltajuuasiat ilman riitoja. Kun kuuntelee omaa sydäntään ja toimii sen mukaan, niin asiat järjestyvät kyllä kaikkien parhaaksi.

Hämmentynyt, sitä olen ja kuitenkin kirjoitan nyt hieman itsestäni - ihan ensimmäistä kertaa. Olen historialtani hetero, haaveiltani bi. Naimissa vaikkakin haaveillut erosta jo reilusti yli 5 vuotta. Kahden ihanan koululaisen äiti. Huomaan vain ihastuvani joka kolmanteen vähääkään viehättävään naiseen - tosin viehätyn myös miehistä, mutta muutamat ohi kulkeneet naiset on saanut minut sisältä sellaiseen intohimon myrskyyn että oksat pois. Olenko hullaantunut ajatuksesta vai mitä tämä on.

Ihana lukea teidän kertomuksia, että meitä hämmentyneitä ja naisista haaveilevia äitejä on täällä enemmänkin. Olen pian 40v. ja tuntuu että oiskohan aika elää niin kuin haaveilee. Harmi kun samoin ajattelevia on vain niin vaikea löytää ja tunnen itseni yksinäiseksi kun saan ihania vatsanväänteitä ja silmät sumenee viehättävän naisen osuessa kohdalle. Illanvietoissa, pienessä hiprakassa huomaan himoitsevani ketä vain vähääkään minua vilkaisevaa naista ja pelkään nolaavani itseni aivan täysin. Ajatukset arkenakin tuntuu fiksaantuvan tämän asian tiimoille.

Kaipaan suloisuutta, hellyyttä ja sellaista rakkautta jossa ei ole miehen tuomaa ällöttävyyttä - sellaista irstasta obektiksi joutumista. En ole koskaan saanut miehen kanssa kokemasta seksistä juuri mitään, pari lasta mutta siinäpä se ja se olikin tavoitteena. Toivoisin intohimoa ja nautintoa ajan kanssa. En ole koskaan ajatellut, että miehet olisivat seksikkäitä - naiset kylläkin. En näe miehen vartalossa mitään kaunista, ehkä ennemminkin koen sen uhkaavana. Näyttää nämä ajatukset pyörivän pitkälti seksuaalisen kanssakäymisen tasolla, mutta vaikka olen naimisissa en ole parisuhteessa - olen yksin enkä osaa enää ajatellakaan että rinnallani olisi ihminen jonka kanssa voisi olla kokonaisvaltaisesti yhdessä. Olemme mieheni kanssa olleet aina erilliset - ei lainkaan me - toisaalta hyvä, toisaalta huono - kumppanuus on kadonnut matkan varrella ja olen hyvinkin vahvasti minä itse tai minä ja lapset. Mies ei ole millään tavalla haaveissani tai suunnitelmissani, lähinnä rajoitteena tekemisille. Tämän vuoden missio onkin jatkaa eri polkuja, elää niin kuin haaveilen. Yhteinen omaisuus ja lapset ei tee siitä helppoa, mutta oman onnen seppä on minä itte ja turha lykätä väistämätöntä. Tosin en tiedä kaipaanko mitään suhdetta - ehkä vain kepeitä seksuaalisia seikkailuita mutta eipä niitäkään ole tyrkyllä :)

Olen näistä bi-ajatuksistani sanonut vain hyvin ohimennen muutamalle ystävälleni - lähinnä humoristisena heittona kun kerron, että minulle riittää miehet. Mutta totuuden siemen niissä on ollut todellakin ja olen seurannut sen aiheuttamaa reaktiota. Suoraan sanottunut minun maailmassani ero miehestä olisi maailmaa järisyttävä teko, mutta täysin täysin hyväksynnän ulkopuolella olisi se että eläisin parisuhteessa naisen kanssa. En näe muuta mahdollisuutta kuin kaappilesbouden ja jos ja kun joskus kohtaisin ihmisen jonka kanssa haluaisin elää elämääni, siinä kohtaa asian voisi julkaista, mutta siihen asti en näe mitään mahdollisuutta avoimuuteen. Miten tuntuukin, että homous on nykypäivässä jo "tuttu" asia, mutta bi/lesbous tuntuu käsitteenä - ainakin minun elämässäni ja minun vinkkelistä joltain jota on vain jossain - ei näkyvissä kuitenkaan. Huh, anteeksi tämä mielipide, mutta tältä minusta tuntuu kun painin tämän asiani kanssa. Minä en edes tunne yhtään bi/lesboa!

Lueskeltuani tätä keskusteluketjua, ajattelin teistä monellekin kirjoitella sähköpostia, mutta kammoan "paljastumistani" - sitä että lähipiirilleni selviää suuntautumiseni (onkohan ympärilläni ihan vääriä ihmisiä). Aivan kamalaa ajatella näin vaikka samaan aikaan saan hengenahdistusta (hyvää sellaista) ajatellessani näitä ohimenneitä ihania naisia. Haaveilen tilanteesta jossa saisin sanottua viehtymykseni ja tehtyä asialle jotain. Mutta kuinka moni haluaa mitään suhdetta/kanssakäymistä sellaisen kanssa joka ei kehtaa ääneen sanoa mitä ajattelee 24/7.

No, nyt olen kirjoittanut näitä ajatuksiani edes näin tekstimuodossa ja kiitos ihan jokaiselle - on ollut huojentavaa lukea kirjoituksianne ja huomata etten ole aivan yksin ajatusteni kanssa. Näen tämän asian kauniina, suloisena ja ihanasti vatsanpohjaa vääntävänä - muuta pelkään maailman katsovan erilaisten lasien läpi. Vaikka olen kuvitellut tekeväni mitä haluan ja niin kuin haluan, niin nyt huomaan että muiden mielipiteet vaikuttaa järjettömän paljon. Olen halunnut suhdetta naisen kanssa koko aikuisikäni mutta lapsen kaipuu ja rakastuminen kilttiin mieheen vei sille tielle jolla olen vieläkin. Ehkä kuvaavaa on se, että 2. lapseni synnyttyä, siinä synnärisalissa huokaisin mielessäni miehelleni että kiitos, tässä oli ne mitä halusin. Koska halusin ns. perinteisen perheen hylkäsin ajatukset muunlaisista suhteista. Rakkaus on ihmisten välistä ja koen, että olemme laajalla skaalalla miehisestä miehestä naiselliseen naiseen, kaikki siltä väliltä eikä sukupuolella ole juuri merkitystä. Näkisipä muu maailma asian myös näin kauniina.

Lueskelin joitain kirjoituksia viestiketjussa ja tunnen itseni entistäkin hämmentyneemmäksi. Lapsena ihastuin tyttöihin (joihinkin), naisopettajaan myös, luin jostakin, että se on ihan normaalia ja ohimenevää. No ei mennyt ohi, vasta nyt, kun ikä alkaa painaa :) haluaisin tehdä asialle jotain, perheelleni en kerro mitään, ennenkuin tapaan naisen, jonka kanssa voin sanoa olevani tosissani. Kerroin kyllä miehelle, lapseni isälle, melkein heti tavattuamme, etten ole ihan hetero. Suhde ei koskaan edennyt mihinkään yhteisiin tulevaisuudensuunnitelmiin asti, luonne-erot syynä, mutta perimmäisenä syynä oli se, etten edes halua kuvitella, että kodissani pyörii joku mies, en ole koskaan haaveillut naimisiinmenosta, lapsia halusin, mutta en sitä miestä. Olenko siis kuitenkin vain yksineläjätyyppiä, ns. vanhapiika?

Elämäntilanteeni on sellainen, etten osaa ajatella seurustelua, vielä. Olisi kiva jutella bi/lesbo-naisen kanssa ilman mitään ennakko-odotuksia. Muut samanikäiset naiset puhuvat esim. miehestään tai miehen etsinnästä, ruoanlaitosta ja muista aiheista, jotka eivät kiinnosta, yleistän kyllä pahasti, mutta ei tunnu olevan mitään yhteistä kenenkään kanssa. Eipä tuo aina välttämättä johdu seksuaalisesta suuntautumisestakaan, saatan olla nirso, en tiedä. Ja kun tähän yhtälöön vielä lisää sen, että olen ensi alkuun ujo ja hiljainen, kunnes tutustun paremmin, niin yksinhän sitä jää. Toivossa on hyvä elää...

Hei Sunmuru73, ajatuksesi ovat kuin minun ajatuksiani muutaman vuoden takaa, jolloin aloin kirjoittaa tälle palstalle (osa 1). Kirjoittamisen kautta kasvoin pikkuhiljaa vaiheeseen, jossa uskalsin ruveta oikeasti tekemään asioita ja muuttamaan elämääni enkä siksi tarvinnut enää palstaa, jonka sitten jätinkin joskus 2010.

Sinä kuulostat olevan täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin minä olin silloin, kun tänne ahkerasti kirjoitin. Tunnistan silloisen oloni täydellisesti siitä, miten sinä nyt kuvaat tuntemuksiasi. Kirjoituksesi on jälleen yksi todiste siitä, että meitä on monta: nuorina heteromuottiin asettuneita kilttejä naisia, jotka vasta lasten syntymän jälkeen, noin neljänkymmenen kynnyksellä, pudottavat laput silmiltään. Monet eivät haluaisi niitä pudottaa, mutta ne vain putoavat, sille ei voi mitään. Ja hyvä niin. Sillä vaikka hinta onkin usein kova, vain rehellinen elämä voi olla lopulta aidosti onnellista elämää. Ja se on lopulta myös lasten onni.

En tiedä, miten sinun elämäsi tulee menemään, mutta päätöksesi kirjoittaa tälle palstalle on jo avannut sinulle mahdollisuuden muutokseen. Minullakin se lähti siitä, vaikka en silloin olisi sitä uskonut. Ehkä sinulle tapahtuu jotain aivan muuta kuin minulle tapahtui, mutta voin vain kertoa, mitä tapahtui minulle, joka ponnistin täsmälleen samoista lähtökohdista. Minulle kävi näin: Purin ensin ahdistustani ja käsittelin tunteitani Lepakkolaaksossa. Sitten aloin käydä vertaiskeskusteluryhmässä, jossa pääsin käsittelemään samoja asioita kasvotusten ihmisten kanssa, joihin samalla tutustuin ja joista sain ystäviä. Tapailin naisia. Koko ajan varmuuteni ja ymmärrykseni omasta minuudestani (seksuaali-identiteetti mukaan lukien) kasvoi, ja lopulta se kypsyi rauhoittavaksi tiedoksi, jota ei enää mikään voinut horjuttaa. Tätä prosessia voisi kutsua todelliseksi eheytymiseksi. Ja sitten, kun olin "valmis", minua kohtasi käsittämätön onni, jonka olen jälkeenpäin tulkinnut palkinnoksi kaikista läpikäymistäni vaikeuksista ja kärsimyksistä: tapasin elämäni naisen ja löysin rakkauden, jota suurempaa ei voi olla. Tuntuu kuin olisin saanut vuosikausien kiirastulen jälkeen armon.

Kun olin saavuttanut varmuuden ja tiedon ja saanut kuin armolahjana täydellisen rakkauden, loppu sujui melkein kuin itsestään: kaapistatulo, avioero, lapsille kertominen, uuden elämän järjestäminen, saman energian siivin jopa ammatinvaihto. Tietenkin tähän kaikkeen liittyi myös paljon vaikeuksia, tuskaa ja vaivannäköä, mutta silti se oli helppoa verrattuna aiempaan elämääni, jossa olin joutunut sätkyttelemään koko ajan jotenkin väärinpäin. Tuntui kuin vaikeidenkin muutosten toimeenpanemista olisi ohjannut jokin minua suurempi voima, joka vaikutti sisälläni. En joutunut selviytymään kaikesta yksin: jollain tapaa minua myös kannettiin. Päämäärä oli niin selkeä, vaihtoehtoja oli vain yksi, epävarmuutta ei ollut. Sellaisessa olotilassa on loppujen lopuksi helppo tehdä vaikeitakin päätöksiä. Mutta sitä olotilaa oli tietysti edeltänyt melkoinen ponnistelu.

Muistan, miten itsekin vilkuilin melkein kaikkia naisia siihen aikaan, kun kirjoitin tälle palstalle. Päässä pyöri koko ajan seksi naisen kanssa, mikä sai koko asian ylikorostumaan ja näyttäytymään väärässä valossa, kysehän on paljon paljon muustakin kuin vain seksistä. Nyt kun olen ollut yli kahden vuoden ajan ihanassa ja täysipainoisessa suhteessa, nämäkin asiat ovat asettuneet oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun sekä henkisellä että fyysisellä tasolla kokee syvää tyydytystä, syntyy sellainen tasapaino ja harmonia, että on yksinkertaisesti hyvä olla ja voi keskittyä muihinkin asioihin, kuten työhön. Seksi ei häiritse enää ajatuksia, kun sitä saa oikeasti ja se tyydyttää niin, että esim. työaikana energiaa vapautuu luovuuteen eikä tuhlaudu kärvistelyyn. Naisten vilkuilukin on loppunut ihan itsestään, kun sille ei ole ollut enää tarvetta. Niin ällistyttävää kuin se onkin, olen saanut naisista parhaan, maailman kaikista naisista sen kaikkein ihanimman, joten miksi ihmeessä vaivautuisin enää edes vilkaisemaan kenenkään muun suuntaan?

Näin voi käydä. Voi käydä toisinkin. Mutta jos kuuntelee sydämensä ääntä, pyrkii totuuteen, kunnioittaa ihmisiä ympärillään mutta ei tingi omasta minuudestaan, niin jotain hyvää tien päässä taatusti odottaa. Onnea matkaan!

Hei kaikki. Olen pitkään lukenut tätä ketjua, jonka löysin (syksyllä 2011) etsiessäni kanssani samassa tai samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä. Tämän ketjun löytyminen oli minulle suuri helpotus ja kovasti jäin kaipaamaan että ketju virkoaisi henkiin uudelleen :)

Oman elämäntarinan kertominen tuntuu tuskastuttavan pitkältä, joten en edes yritä kirjoittaa kaikkea tähän. Haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni, osaltani myös siksi että tilanne osaltani on edelleen "päällä" ja toivoisin vain niin kovasti että saisin sen ratkeamaan.

Palaan takaisin syksyyn 2011. Olin 30-vuotias, kahden lapsen (3v ja 6v) äiti ja yhden miehen vaimo. Asutimme vanhaa rintamamiestaloa kaupungin kupeessa. Olin koko elämäni elänyt heterona vailla ajatustakaan että voisin olla jotain muuta. Suhde mieheeni oli ihan hyvä, hän oli hyvä ihminen ja isä. Olimme olleet yhdessä reilut 7 vuotta, josta 3 vuotta naimisissa.En kuitenkaan aikoihin ollut tuntenut häntä kohtaan sellaista vetoa, jonka koen kuuluvan normaaliin parisuhteeseen miehen ja naisen välillä. Toki koin hänet läheiseksi, mutta en haluttavaksi. Huomasin usein vastatessani hänen rakkauden tunnustuksiin ajattelevani samalla "vai rakastanko?" Turrutin ajatukset kuitenkin usein siihen, että pitkät parisuhteet vain eivät pysy siinä alkuhuumassa ja koska meillä muuten oli ihan hyvä, niin suotta olen tyytymätön. Silti olin epämääräisen tyytymätön elämääni, mutten voinut suoraan määritellä niitä syitä mitkä tekivät oloni tyytymättömäksi. Syksyllä -11 tapasin sitten erään tytön, naisen, johon sain työn kautta tutustua. Tiesin että tämä nainen ei ole hetero, koska eli parisuhteessa toisen naisen kanssa. Hän oli hyvin avoin minua kohtaan ja halukas tutustumaan. Minäkin olin häneen, koska hän oli mukavan tuntuinen ihminen ja tuntui että juttu luisti meidän välillä. En ajatellut tuttavuutta alkuun sen syvemmin, eikä hänkään, mutta jostain syystä tuo ihminen alkoi kummitella mielessäni myös työn ulkopuolella. Ihmettelin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta häntä ja vielä enemmän sitä mitä tämän ihmisen ajatteleminen minussa sai aikaan. Tajusin olevani ihastunut häneen, mutta en sitä uskaltanut tunnustaa itselleni. Hänen käytöksestä uskalsin aavistella että tunne on molemminpuoleinen. Luultavasti en olisi koskaan tehnyt mitään ratkaisevaa liikettä häntä kohtaan, mutta hän päätti toisin ja pyysi eräänä päivänä minua kahville. Suostuin hyvillä mielin tarjoukseen, vaikka edelleen kummallekaan ei ollut selvää/varmaa se mitä toisistamme ajateltiin. Lopulta päädyimme kotiini kahville. Mieheni oli työmatkalla tuolloin. Juttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä ja lopulta, vaikka pelotti ja jännitti, minä tein sen ja suutelin häntä. Toinen tuntui niin hyvältä. Enempää ei tapahtunut, enkä osannut kaivatakaan, sydämeni oli jo silloin sijoiltaan. Hain lapset päiväkodista ja viettettiin loppuilta yhdessä lasten kanssa, jotka eivät olleet moksiskaan äidin uudesta ystävästä. En edelleenkään oikein voinut uskoa mitä oli tapahtunut, leijuin yhtäaikaa pilvissä ja samalla mietin että mitä hittoa. Mieheni saapui seuraavana päivänä kotiin ja vaikka edelleen en en tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut saatikka tapahtumassa, päätin kertoa asiasta hänelle. Luulin että rehellisyys heti alussa olisi avain, jotenkin johonkin avoimempaan keskusteluun, mutta tuntui päinvastoin siltä että tuone rehellisen tunnustuksen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen pahemman kerran.
Kerroin miehelleni että olen ihastunut tähän ihmiseen ja miten tähän oltiin päädytty. Mies sai mielettömät kilarit ja vannotti että minun pitää luvata etten tapaa tätä ihmistä, ennekuin minun ja mieheni välinen suhde on selvitetty. Olin aivan ulalla, koska en ollut valmistautunut yhtään siihen mitä tuleman pitää, kun kerron asiasta ja sitten asetelma tuntui olevan se, että minun piti päättää lähteäkö suhteesta mieheni kanssa nyt heti vai laittaa välit sitlä istumalta poikki tähän ihastukseeni. Tunsin olevani aivan nurkkaan ajettu, en usko että kukaan olisi tuolla kokemuksella ollut valmis lähtemään, ja se vasta hätiköityä olisi ollut, mutta samalla en mitenkään kokenut halua katkaista yhteyttä tähän naiseen. Tiedän että suoraselkäisempi ihminen niin olisi tehnytkin. Ja yritin sitä minäkin, tapasin naiseni ja sanoin hänelle, etten voi lähteä suhteesta ja jättää perhettäni ja että me ei voida tavata enää. En tiedä miksi se ihminen vaikutti minuun niiin kovasti, vaikka olimme tunteneet vasta niin lyhyen aikaa. Silti tuntui että tein asioita ja päätöksiä toisen halusta en omastani. Arvata varmaan saattaa etten pystynyt pysymään erossa naisestani. Jäin miehelleni kiinni muutaman kerran siitä että olin ollut yhteydessä tähän naiseen ja mies yritti vain kiristää otettaan minusta. Hän oli jääräpäisesti sitä mieltä, että meidän tulee katsoa eka voidaanko me pelastaa avioliittomme ja samalla en voi olla tähän naiseen yhteydessä. Kyllä sen tietenkin tiesin itsekin ja olin siitä samaa mieltä että olisi perin järkevää, jo lastenkin takia, yrittää pelastaa avioliittomme. Ihannetasolla halua olisi ollut, mutta todellista halua minulla ei siihen enää ollut, olin kohdannut jotain muuta, jota en halunnut ohittaa. Tunsin olevani yhtäaikaa varma ja helvetin epävarma kaikesta. Suhteeni tähän naiseen (naiseni katkaisi oman parisuhteensa hyvin pian meidän tapahtumien alettua) jatkui salaa mieheltäni ja tästä tunsin kovaa syyllisyyttä, en siksi että olisin varsinaisesti katunut sitä mitä tein naseni kanssa, vaan sitä että kun nimenomaan olisin halunnut olla rehellinen ja lopulta ajauduin kauheaan valheiden verkkoon. Tämä syyllisyys vaikutti myös siihen että ajattelin olevani miehelleni velkaa ja yrittää hyvittää "pahat tekoni". Kokoajan näin miten mies voi huonosti, naiseni voi huonosti ja itse voin huonosti. Lapset olivat ainoita, jotka eivät onneksi vielä ymmärtäneet tilannetta (meillä kotona ei juuri riidelty, ei ainakaan lasten kuullen tai ääntä korottaen). Mies meni terapiaan, minä menin terapiaan, mies olisi halunnut pariterapiaan, mutta minä kieltäydyin. Lopulta keväällä päätin ottaa aikalisän, ja vuokrasin kesäksi asunnon, jossa pystyin pakenemaan oman kodin ympäristöä ja sitä arkipyöritystä, joka tuntui sekoittavan ajatukset. Mies olisi halunnut keskustella kanssani ja koki että minä vain pakenen asioita enkä suostu kohtaamaan niitä. Totuus oli kuitenkin se että miehen kanssa oli aivan täysi mahdottomuus keskustella, koska hänen keskustelu on monologia, johon on todella vaikea vastata/tarttua. Sen taikia ajauduimme noidankehään, jossa mies halusi keskustella ja minä kammosin (kammoan edelleen) niitä tilanteita. Kesän alussa ryhdyimme käymään perheasiainneuvotteluyksikössä juttelemassa psykologin kanssa, mutta kovin vastavuoroista keskustelua emme sielläkään aikaan saaneet. Kummankin ajatukset ovat jumineet niin pahasti omiin juomiinsa. Kesän aikana kypsyi minulla päätös että haluan erota. Mies oli pettynyt minuun, piti itsekkäänä kusipäänä, joka ei ajattele muuta kuin itseään ja omaa haluaan. Tuntui pahalta miehen ryöpytys minua kohtaan, mutta ajattelin että olen sen ansainnut ja että tilanne helpottuu kunhan pääsen muuttamaan pois kotoa.
Kotoa muuttokaan ei sujunut ihan mutkitta. Mies olisi halunnut lasten lähivanhemmuuden, vaikka sovimme viikko-viikko-systeemistä. Itselleni lähivanhemmuus oli tarpeellinen tukien vuoksi, jotta voin tarjota lapsilleni järkevän kokoisen ja suhteellisen tasa-arvoisen kodin sen rinnalle joka heille isän luo jäi. Koska olen opiskelija ja mieheni taas täysipalkkaisessa työssä näin että tämä olisi ollut järkevää jo sen takia. Mies oli vahvasti sitä mieltä että nämä kaikki ovat juonia, jolla pyrin lopulta viemään lapset häneltä kokonaan pois ja että minä pidän lapsia pelinappuloina vain taloudellisen edun vuoksi. Hänen syytöksensä olivat todella uuvuttavia ja henkisesti väsyttäviä, mutta en halunnut ryhtyä tappelemaan suureen ääneen, koinhan kuitenkin olevani syyllinen tähän tilanteeseen. Ihmeen kautta, mies lopulta suostui siihen että minusta tulee lähivanhempi, mutta teki sen hyvin selväksi että tekin sen täysin vastoin tahtoaan. Muutostani omaan kotiin on nyt 3kk, lapset ovat viettäneet aikaa molemmilla aina viikon kerrallaan. Vaikka irtautuminen vanhasta ja totutusta on ollut kivuliasta ja ikävä lapsia on suunnaton, on helpotuksen tunteitakin. Kun näen että lapset voivat kaikesta huolimatta hyvin ja kun kaiken surun takana näen ja koen että ratkaisuni oli oikea. Silti mies koittaa vieläkin vaikeuttaa elämääni. Nyt kun olen voinut julkisesti myöntää että haluan naiseni kanssa olla ja niin myös tehdä, mies koittaa hallita asiaa määräämällä että naiseni ei saa tavata lapsiani, koska vielä on liian aikaista siihen ja lapset eivät tarvitse uutta ihmistä sekoittamaan tätä uutta ja herkkää elämänvaihetta, jossa totutellaan uuteen systeemiin. Ja taas olen itsekäs ja haluan kaiken heti nyt. Olen itsekin sitä mieltä, ettei lasten elämään tarvitse kertaheitolla tuoda uutta ihmistä saati yrittää väkisin. Mutta en näe siinä mitään pahaa että tutustuttaa lapsia ja rakastani pikkuhiljaa. Mies tietää, ettei voi minua estää tekemästä sitä, mutta uhkailee että vaikeuksia seuraa minulle, jos näin teen. Hän vetoaa lapsiin ja hänen oikeuksiinsa yhteishuoltajana olla päättämässä lasten asioista. Olen aivan tuskassa tästä tilanteesta, koska tottakai haluan että miehelläni on oikeus olla vaikuttamassa lasten asioihin, mutta onko tämä sellainen asia? Olenko itsekäs ja liian kiireinen tässä, jos ajatellaan lapsia? Voiko he todella vahingoittua siitä, että heidän elämään tulee aikuinen ihminen, josta äitikin pitää. Miksi minä en näe sitä huonona asiana. Johtuuko se siitä että olen liikaa rakkuden sokaisema? Ymmärrän sen että mieheni ei tiedä kuinka hyvin olen ehtinyt naiseeni tutustumaan tämän puolentoistavuoden aikana ja kuvittelee että suhteemme ei ole vielä tarpeeksi vahva, että sitä kannattaisi esitellä lapsille. Mutta olen sanonut hänelle että eikö hän voisi yrittää luottaa minun arvostelukykyyni vanhempana valita sellaisia ihmisiä elämääni, jotka eivät ole vahingollisia lapsillemme. Tuntuu että olen aivan motissa asian kanssa. Rakkaani alkaa olla jo todella tuskainen, koska kokee että suljen hänet pois elämästäni sellaiselta osa-alueelta jossa hän haluaisi olla mukana. Hän ei halua olla vain vuoroviikko-tyttöystävä, enkä minäkään halua sitä. Tällä hetkellä tuntuu ettei meille suoda mahdollisuutta rakentaa hyvää parisuhdetta ja eksäni onnistuu vielä tuhoamaan minun ja rakkaani välit, vaikka kaiken tämän helvetin ja 1,5v tunnemyllerryksen jälkeen kummastakin tuntuu että toinen on se jonka kanssa haluaa olla ja viettää loppuelämän ja jota rakastaa kuin vasta oltaisiin kohdattu. Miksi vaan kokoajan pitää olla paha olla siitä ettei voi olla oikeasti yhdessä, kun kumpikin haluaisi elää vain ihan tavallista arkea, mutta yhdessä.

Tulipa purettua. Jos joku on jaksanut tänne asti lukea, niin kiitän syvästi <3

Kiitos Pihlaja rohkaisevista sanoistasi. Tunneskaalani menee riemastuttavista oivalluksista paniikinomaiseen ahdistukseen kun ajatukset poukkoilee tämän pintaan pulpahtaneen ajatukseni kanssa. Ymmärrän toisaalta omia ratkaisujani paremmin ja ahdistuksiani vaikka muistan myös aikoja jolloin ajatuskin naisen kanssa olemisesta tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin nyt miehen kanssa oleminen. Taitaa olla jotakin asioita tosiaan pinnan alla selvittämättömissä. Ehkäpä parempi hoitaa tämä avioero ja iso elämän muutos käyntiin ennen kuin edes lähden etsimään toista ihmistä.

Hetkittäin tekee mieli huutaa ääneen, että mitä jos tykkäänkin tytöisä, mitäs sitten. Toisaalta pääsisin silloin eroon ihmisitä jotka ei aidosti minusta välitäkkään. Voisi käydä ropina. Ja samalla tekisi mieli sanoa, että älkää pelätkö rakkaat ystäväni, en himoitse teitä. Olen ainoastaan kerran ihastunut tuttuuni jonka luulin olevan bi, mutta en ole aivan varma tästäkään. Hän oli yksi niistä joille kerroin, että rakkauteni kohde voisi olla mies tai nainen - eikä hän kommentoinut asiaa mitenkään. Hän on tosin niin rikki muun elämänsä kanssa, että on aivan liian hauras minkäänlaiseen suhdesoppaan. Mutta muuten en ole haaveillutkaan heteroystävistäni.

Tämä mun myrskyni tuli räjähtäen pintaan kevään/kesän aikana kun törmäsin jatkuvasti erääseen naispuoliseen, työssään uniformuun pukeutuvaan naiseen ja voi jumaluus mikä nainen. Onneksi osa harrasteistamme tapahtuu samassa paikassa joten saatan törmätä häneen vielä myöhemminkin. Miten voin tulkita aina hymyilevän naisen intensiivisen katseen - perusystävälliseksi ilmeeksi kaikille vai olenko hölmö ajatellessani mitään muuta. No, jos törmään vielä häneen - pitänee seurailla minkälainen hän oikeasti on. Facebookistakaan ei ollut mitään apuja suuntautumisen selvittämiseksi (meillä on yhteisiä tutuntuttuja). Mutta jos uskaltaisin, sanoisin, että oli kyllä kauko-rakkautta ensi silmäyksellä :)

Kiitos, taas hetkeksi helpottaa ja katsellaan mitä elämä tuo.

Ps. mieheni tietää jollain tasolla, että saattaisin tykätä tytöistä, mutta luulen että se on enemmän sellaista omanedun fantasiointia, että pääsisi kimppakivaan. Sitä mä en toivo ainakaan oman mieheni kanssa, mutta joskus haaveilen jopa pariskunnan kanssa "seurustelusta" - mutta olen vain niin kranttu, että sellaisen löytäminen on varmasti mahdotonta. Mielummin kuitenkin eläisin eläväisen, aurinkoisen ja tasapainoisen naisen kanssa. Tarttisin sulosita muusaa :)

Sunmuru73, Yritin laittaa sulle meiliä, mutta sulla ei ole julkista profiilia niin en näe meiliosoitettasi :)

Olen nyt koulutehtävieni sijaan :) lukenut tätä palstaa useamman päivän ja kyllä kolahti! OuBoy! ...(vai olisiko OuGirl osuvampi?;D)

Onkohan siellä muita vielä langoilla, no mutta, kirjoitan silti...

Niin monen teidän elämä kolahti ja helpotuksen tunne siitä etten ole erilainen tai yksin on suunnaton, pieni kyynel silmäkulmassa olen tälläkin hetkellä. Tajusin etten enään voi piilottaa omaa pahaa oloani parisuhteessani, olen naimisissa miehen kanssa ja meillä kaksi ihanaa alle kouluikäistä lasta ja itse olen 30vuotias. Noin vuosi sitten kävimme mieheni kanssa keskustelua Bi seksuaalisuudestani ja kerroin kuinka kipuilen asian kanssa koska tiedän mitä olen mutta en ole saanut koskaan tutkia tätä puolta itsestäni, no, sain niinsanotun luvan olla reilusti bi, en kuitenkaan lupaa käydä sängyssä, mutta saan katsoa ja koskea, pusutella ja nautiskella, mutta sänkyhommiin tai suhteeseen ei aleta, mielestäni se oli reilu diili, ja ai kuinka ihanaa oli ihan luvan kanssa (annoin myös itse itselleni luvan) nauttia kauniista naisista, kopeloida ja flirttailla, miehiin en ole sen jälkeen edes viitsinyt vilkaista. Nyt tämä diili onkin takalaukaissut sen että painin mielessäni sen kanssa että olenko kuitenkin enemmän, edes omaa miestäni en pysty intiimisti koskemaan. Kaipaan kovasti naista lähelleni, kahden naisen välistä rakkautta ja kyllä, seksiäkin. Jostain syystä ajaudun helposti tilanteisiin joissa voin naisten kanssa olla vapaasti bi, monia ihan umpiheteroitakin kiinnostaa naisen huomio. Toki ei niistä tyttöystäviä saisi, mutta kivahan se vähän on "puristella" :D tämä tekee asian kanssa elämisen entistä haastavammaksi kun se "toisenlainen" elämä tuoksuu ihan tuossa vieressä, kokoajan.

Olen aina seurustellut vain ja ainoastaan miesten kanssa, mutta koskaan (ennen nykyistäni) en ole rakastanut miestä. Suurimmat tunteet on aina olleet naisia kohtaan, oli se sitten opettaja, ystävä, tuttu harrastuksesta tai ihan tuntematon, joskus julkisuuden hahmokin, mutta silti en ole tehnyt asian eteen mitään, vaan hakeutunut yhä uudestaan miesten luokse.
Tässä voitaisiin leikkiä ehkä freudia jos totean että isäsuhteeni oli vähän mitä oli ja mieheni järestään ovat olleet minua vanhempia, mutta jätän sen pohdiskelun toiseen kertaan. Nykyinen mieheni on poikkeus kaikessa, häneen todellakin rakastuin ja todella syvästi rakastuinkin, hän opetti minulle kuinka kahden ihmisen kuuluu "olla" ei tarvitse olla uhkailuja, pettämistä, alistamista tai muuta sellaista, voi myös nauttia toisesta ja olla vaan. Edelleenkin rakastan häntä, mutta tuntuu että rakastan häntä nimenomaan tämän takia enkä romanttisessa mielessä, olen miehelleni hyvin paljon elämästäni velkaa, jos nyt näin voi sanoa, siksi en ole tähän mennessä kertonut etten voi ehkä enään jatkaa tätä, en ole enään hetero.

Kadotan pian punaisen langan jutustani, mutta kerron vielä viimeviikkoisista tapahtumista.
Viikonloppuna menin takaisin kaupunkiin jossa asuin nuorena, tapaamaan ihmisiä vuosienvarrelta, meillä oli semmoinen eräänlainen luokkakoukous. Siellä sitten taas toteutin sisäistä bitäni ja varsin himokkaasti pusuttelin erästä naista. Homma jäi siihen, pientä hinkkausta ja pusuttelua, härnäämistä ja sensellaista. ei enempää, eikä odotuksia että enempää tulisi. Nyt tuntuu siltä, että se oli viimeinen niitti heteroarkkuni kanteen ja tahdon elää eritavalla, näin en ole onnellinen. Harrastimme myös mieheni kanssa riidanjälkeistä (noei riidelty, selviteltiin tilanteita, valehtelin ja salasin mitä oikeasti sisälläni tunnen) seksiä, mutta jouduin sanomaan miehelleni että ei suudella, jouduin pitämään seksin täysin mekaanisena ja silmät kiinni (haaveilin tosin myös rinnoista aina välillä :)) jotta en purskahda itkuun kesken touhun. Kun hän lähti töihin niin itku tuli tietenkin ja silloin eksyinkin tänne sivustolle, hakusanalla "seksuaali-identiteetti kriisi".

Tulipas oksennettua sekin ulos, katsotaan mihin tämä johtaa...

Olette aivan ihania naiset täällä ja kannustatte toinen toisianne, tuntuu kuin jo tuntisin teidät kaikki &#9829;
Toivottavasti jatkatte kirjoittelua.

Niin, voi elämä, kun itse olisi itsensä aikaisemmin hyväksynyt. Koko nuoruus ja aikuisuus on ollut ihan selvästi kiinnostusta ja syttymistä naisiin. Miehiin ei juurikaan, vaikka naimisissa olin ja tein lapset. Perheenä olimme harmoninen, mutta en muista että olisin koskaan palanut himon tulessa miestäni kohtaan - en koskaan. Vuosia tiesin, että eihän näin voi elää tätä yhtä elämää. Ja se hetki, kun lopulta annoin itselleni periksi, myönsin että olen lesbo (tätä sanaa en vain ole koskaan voinut sietää), oli varsin arkinen huokaus ulos. Mutta kyllä tuntui hyvältä, koko kehon valtasi rauhallisuus ja hyväksyntä. Tajusin, että ei minun todellakaan pidä ahdistua miespiireissä saamastani huomiosta (olen ihan mukiinmenevän näköinen), koska ymmärrän itseäni paljon paremmin. Syrjähyppyjä toivovat perheenisät etenkin saavat aika rankan kohtelun taholtani.

No naiset...en usko, että minulla mitään tutkaa juurikaan olisi, tai sitten vastapuoli on niin ilmeinen, että en osaa edes pohtia, onko vai eikö. Mutta ystävyyskin tuntuu älyttömän hyvältä. Intiimeissä suhteissa naisiin en ole hirveän aktiivinen ollut. Kaapissa olen ja tiukasti vielä.

Mahdankohan olla liian myöhään herännyt? Olen viettänyt muutaman yön parissanne itkien ja nauraen tätä naisen elämän kirjoa - ensimmäistä kertaa tajuan, etten olekaan yksin haaveitteni kanssa, ja se jo itsessään on vapauttava kokemus. Elämäntilanteeni vaan on niin mahdottoman solmuinen ja mutkikas, että epäilen, mahtaako minulla enää olla mitään mahdollisuutta tässä uudessa, oudossa maailmassa, jossa ilmeisesti muutkin naiset ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa, päästä edes päiväkahville. Katselen maailmaanne sellaisten muurien takaa, joita tuskin osaatte kuvitellakaan, ja tunnen kuitenkin sanoinkuvaamatonta hellyyttä teitä kaikkia kanssasisaria kohtaan. Kunpa olisin uskaltanut aikaisemmin!

Pari lukioaikaista ihastusta panin oman hulluuteni tiliin. Ihka ensimmäisestä poikaystävästä lähtien vaan sängyssä on ollut aina mukana nimetön, kasvoton nainen, jonka kaikki hellyys ja huomio keskittyi minuun... olin vakuuttunut siitä, että koska en ajatellut häntä muulloin kuin pimeässä, ei häntä oikeasti ollut olemassakaan eikä minussa näinollen myöskään ollut mitään "vikaa". Menin nuorena naimisiin, sain lapset, elämä oli kaikin puolin "normaalia" ja seksi säännöllistä ja reipasta, kunnes 25 avioliittovuoden jälkeen ajauduimme ihan muista syistä eroon. Kaksi vuotta sitten huomasin yhtäkkiä hullaantuneeni täysin aiheetta saavuttamattomaan ikäiseeni naimisissa olevaan kolmen lapsen äitiin. Olimme tekemisissä vain virka-asioissa, mutta tein tikusta asiaa ja olin pilvessä, jos hänen kommenteissaan oli vähääkään henkilökohtaista väriä. Katselin hänen hiuksiensa kiiltoa, lantion kaarta, silmien vihreyttä ja yritin aavistella kaula-aukosta pisamaisia rintoja kituen onnen ja odotuksen välimailla, kunnes onnistuin tukahduttamaan tunteeni, vakuuttuneena siitä, että olin taas oma itseni.

Viime syksynä päädyin koulutukseen, jossa eräs osanottajista oli harvinaisen suorapuheinen nainen, juuri sellainen, jota minä ujona piimänä vähän oudoksuin. Kaikin puolin päinvastainen, niin fyysisesti kuin henkisestikin - väärän kokoinen, vääräuskoinen, väärin sanaileva - sellainen, jonka on pakko ajatella kaikki asiat rikki siinä, missä minä vain haluaisin antaa tunteiden viedä. Kuinka ollakaan, päädyimme työpariksi, ja juttua alkoi syntyä. Arkinen poskisuukko hyvästiksi lähipäivän päätteeksi sinetöi kohtaloni - hiusten tuoksu, posken pehmeys, rintojen kosketus sai minut aivan sekaisin. Jutteleminen vaikuttikin helpolta, meillä oli samankaltaisia kokemuksia elämästä, olimme samanikäisiä - hänen erilaisuutensa oli yhtäkkiä kiihoittavaa ja kiehtovaa. Yllätyksekseni tunne vaikutti molemminpuoliselta, ja viestit lentelivät välillämme, kunnes vietimme illat pitkät tietsikalla niin, että lapsetkin alkoivat vinoilemaan äidin uudesta skyperiippuvaisuudesta.

Eräänä iltana hän ilmoitti suoraan, että olin hänen sukulaissielunsa. Noin vaan, ilman mitään kiertelyjä, ja lähetti päälle vielä koskettavan laulun, kahden naisen intiimin duetin. Pian alkoi seurata ihailevia kommentteja fysiikastani - ilman vaatteita... enempää ei tarvittu. Minähän leimahdin suoraan taivahalle, ja koin kiihkon ja halun tunteita, joita en koskaan avioliittoni aikana ollut tajunnut olevan olemassakaan. Päivät menivät huumeessa kädet täristen iltaa odotellessa, puhelinta piti varjella lapsilta, kun se oli täynnä arkoja tekstiviestejä puolin ja toisin. Myöhään eräänä iltana hän yhtäkkiä, taas ilman mitään varoitusta, vetäisi paidan pois päältään ruudun ääressä ja vaati minua tekemään samoin. Veri korvissa kohisten tottelin ja elin ehkä tähänastisen elämäni upeimman kokemuksen. Sitten mentiin ylikierroksille: muutaman päivän aikana aloin jo vakavasti harkita jopa yhteistä tulevaisuutta, vaikka etäparina joutuisimmekin elämään, kun hänen kotinsa ja lapsensa olivat toisella paikkakunnalla. Tarkoitus oli tavata koulutuksen merkeissä perjantaina, ja ensimmäistä kertaa kahden kesken maanantaina. Olin onnesta sekaisin, kun hän torstaina lähti psykoterapeuttiaan tapaamaan - ja palasi iltapäivällä kertoakseen, että oli terapeuttinsa kanssa tullut siihen tulokseen, että olimme menossa väärään suuntaan. Hän oli kuulemma antautunut minun tunteiteni viemäksi, nauttinut saamastaan huomiosta, muttei nähnyt mitään mahdollisuutta jatkaa muuta kuin ystävinä.

...Tuska ja ahdistus alkavat jo syvähengityksen ja melatoniinin ansiosta hellittää. Turvattomuuden tunne, epäusko ja kaipaus vaan eivät... opin itsestäni uuden ulottuvuuden , mutta menetin sen tuoman näyn melkein samantien. Tilanteen ironia on lähestulkoon kestämätön. Muutaman ystävällisen, persoonattoman keskustelun lisäksi ei pienintäkään viittausta siihen tulivuorenpurkaukseen, joka muutti kiertoratani suunnan kohti uusia maailmankaikkeuksia - olo on järjetön, ihan kuin olisin vain kuvitellut kaiken. Jäljelle jäi pohjaton ikävä, ei vain naisen ikävä, vaan hänen ikävänsä.

Ja kysymykset: kuka minä olen, mikä minä olen? Mitä tehdä tällä uudella tiedolla, miten elää vastaisuudessa? Olen paluumuuttaja, sosiaalinen verkostoni on olematon, olen täällä kotonani ja kuitenkin ulkopuolinen ja näkymätön; saati sitten, että osaisin ilmaista itseni teille muille, vaikka haluaisinkin. Ja miksi, mitä tapahtui? Kuinka vapautua tästä halusta ja palata olemaan entinen itseni? En ole ihan nuori (48), en tiedä, miten toimia.

Takaisin en kuitenkaan voi palata. Minusta ei koskaan enää tule samaa, joka olin ennen häntä.

Anne,

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Symppaan sydämestäni tilannettasi. Voin vain kuvitella, miten ahdistavalta ja hämmentävältä kaiken täytyy sinusta tuntua! Elämä menee tietysti eteenpäin kohdallasi, mutta mietinpä vain, mitä ystäväsi nupissa mahtaa liikkua, kun joskus irtautuu terapiasuhteesta ja alkaa tehdä ihan itsenäisiä valintoja...

Anne, et ole liian myöhään herännyt. Olkoon elämäsi tällä hetkellä miten solmuinen tahansa, uusi mahdollisuus on olemassa aina. Kun itse muutama vuosi sitten kirjoitin tänne ekan kerran, olin kolmenkympin puolivälissä ja tukevasti naimisissa miehen kanssa, oli yhteinen asuntovelka ja vielä ihan pienet lapset. Aivan mahdoton tilanne. Silti kävi niin, että tulin lopulta kaapista, erosin, löysin elämäni naisen ja olen nyt onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa ja menossa naimisiin, kun avioliittolakiuudistus toteutuu.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Se, mikä on mahdotonta tänään, voi olla mahdollista huomenna.

Kulkijahuoleton ja Pihlaja, kiitos myötätunnosta! Eiköhän tästäkin selvitä hengissä, niinkuin jo monesta muustakin merihädästä. Pahin on varmaan takanapäin, koska alan pikkuhiljaa tuntea olevani matkalla kohti pintaa. Tunnen ennenkaikkea suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää näin mullistavan vaiheen elämässäni - yllätin itsenikin kokemani tunnekuohun vahvuudella. Otan päivän kerrallaan, sillä jos elämä kerran on heittänyt tällaisen jutun polulleni, on kaikki varmaan mahdollista. What doesn't kill you makes you stronger, right?

Anne,
On helppo ymmärtää tunteita, joita kuvaat. Olet joutunut todella rankkaan tilanteeseen. Olen käynyt läpi samantapaisia asioita samanikäisenä. Tunteiden voima on yllättävä ja pelottavakin. Jokainen kokee tietysti asiat omista lähtökohdistaan, mutta lohduttaa tietää, että muut ovat kokeneet samanlaisia asioita ja tosiaan kasvaneet vahvemmiksi ihmisiksi. Minulle naiseen ihastuminen tuli salamana kirkkaalta taivaalta. Se vei pohjan vanhalta elämältä ja avasi uuden maailman. Takaisin ei ole palaamista. Lyhyen kriisin jälkeen tunnen itseni nyt paljon vahvemmaksi ja onnellisemmaksi. Olen onnekas myös siinä mielessä, että olen saanut läheisiltäni pelkästään lämmintä tukea uuteen suuntautumiseen totuttelussa. Tottakai sitä toisaalta toivoo, että olisi tajunnut aikaisemmin, että ehtisi elää enemmän. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mahtavaa saada elää näin täyttä elämää vielä tässä iässä.

Mansikka, tekee hyvää kuulla, että sinun maailmasi on järjestäytynyt uuteen uskoonsa. Olen tosi iloinen puolestasi, sillä läheisten tuki on varmaan uskomaton voiman lähde. Minä en voisi edes kuvitella puhuvani esim lasteni kanssa, he ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa varsinkin naisten väliset suhteet koetaan lähinnä iljettäviksi. Ei tullut aikanaan mieleen lähteä heitä toisinkaan kasvattamaan, annoin yhteiskunnan ja siinä vallitsevien tapojen vaikuttaa. Se minua pelottaakin, että omat lapset katsoisivat minua jotenkin inhoten - muista en sitten niin välitäkään, olen nuoresta pitäen tottunut kulkemaan omia teitäni.

Aika parantaa, kipu helpottaa. Muutama päivä sitten sain sitä pyydettyäni jonkunnäköisen selvityksen tapaisen: kyllä, hän oli ollut minuun rakastunut jopa intohimoisesti - obsessed - mutta viime hetkessä tehnyt "reality checkin" ja todennut, ettei halunnutkaan rakkaus- vaan ystävyyssuhteen, eli "muuttaa suhteen suuntaa". No, se tuskin olisi minunkaltaiseltani sekopäältä onnistunut, olen enemmänkin kaikki tai ei mitään -tyyppiä; onnistuin sitäpaitsi ilmeisesti suututtamaan hänet pahemman kerran. Seuraavalla viikolla uskaltauduin vihdoinkin kyselemään häneltä yhtäkkisen eron syytä ja onnistuin ilmeisesti inttämään liikaa, niin että hänen piti lyödä luuri korvaan (josta minä hermostuneena menin lähettämään vähemmän imartelevan spostin). Eli se siitä. Minut on virallisesti jätetty ensimmäistä kertaa :) - eikös nämä asiat käytykin jo läpi noin kolmekymmentäviisi vuotta sitten? Olo on kieltämättä aika hölmö. Ehkä minä vielä joku päivä osaan vielä nauraakin koko hommalle...

jos vaan ei olisi tätä tunnetta. Siitä, että jotakin on aivan toisin, "ja sekin taas tuhansin tavoin toisin".

Läheisten tuki on todella tärkeää. Saan olla kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja myös itse kasvattanut lapseni sellaiseen maailmankatsomukseen, jossa suvaitaan erilaisuutta. En koskaan oikeastaan epäillytkään, että kukaan läheisistä sukulaisista tai ystävistäni tuomitsisi lesbouttani, eikä niin ole ainakaan vielä käynytkään. Aluksi asiasta puhuminen kyllä jännitti jonkinverran, mutta siitä tuli sitä helpompaa, mitä enemmän puki sanoiksi näitä asioita. Lapsille kertominen oli helppoa, eikä heillä tunnu olevan asian kanssa mitään ongelmaa. Tottakai suvaitsemattomuuttakin voi tulla eteen esim. kaveripiireissä, mutta sitten asioita selvitellään. Vanhin tyttäreni, joka on nuori aikuinen, on sitä mieltä, että homoutta pidetään nykynuorten keskuudessa ihan normaalina ja ongelmattomana asiana. Riippuu varmasti piireistä joissa liikkuu ja varmaan siitäkin missä asuu.

Aika tosiaan parantaa ja on varmaan hyvä selvittää missä mennään ja purkaa tunteita niin kuin olet tehnyt. Suhteen aloittaminenhan on aina pelottavaakin. Ehkä ihastuksellesi tuli pupu pöksyyn. Näissä ihastumis/rakastumisasioissa ihminen ei tunnu kasvavan ikinä kovin aikuiseksi. Ihan teinimeiningillä välillä mennään.

Minun lapsuudenkodissani oltiin tosi avaramielisiä, hyväksyttiin ihan kaikki, jotka pysyttelivät tarpeeksi kaukana (mieluiten muissa maissa), eivätkä yrittäneet tulla hieromaan tuttavuutta... Isäni pani välit poikki sinä päivänä, kun menin ulkomaalaisen kanssa naimisiin, eikä ole kohta kolmeenkymmeneen vuoteen halunnut olla missään tekemisissä edes lastenlastensa kanssa. Olen kyllä ilokseni huomannut, että nuoret, myös omani, suhtautuvat yllättävän ennakkoluulottomasti kaikkeen mahdolliseen, mitä 80-luvun Suomessa vielä katsottiin aika kieroon. No, saa nyt nähdä, tuleeko heille koskaan tilaisuutta ottaa kantaa äitinsä seksuaaliseen suuntautumiseen: Minulla on vähän sellainen tunne, että minut haudataan aikanaan vanhanapiikana :)

Olen huvittuneena pannut merkille, että katselen varsinkin oman ikäisiä naisia ihan toisella silmällä ;) Olisikohan tuokin "sellainen", siis niinkuin minä? Ennenkuulumatonta. Mahtaako kukaan muu tällaista bongaamista harrastaakaan? Tarkemmin ajatellen huomaan nyt, etten erosta kuluneen kolmen vuoden aikana varmasti ole katsonut yhtäkään ainutta miestä sillä silmällä, vaikka tilaisuuksia satelee tiuhaan ja minua on pari kertaa jopa kosittukin. Avioliiton aikana ei muistaakseni tullut kertaakaan mieleenkään edes ajatella muita miehiä "sillai". Sekin pitää tajuta vasta nyt...

Huh huh, kylläpä on isälläsi tiukka linja, kun ei edes lapsenlapsiinsa ole halunnut tutustua! Ei ihme, jos et halua keskustella hänen kanssaan lesboudesta. Olen kuullut joidenkin ihmisten sanovan, että erityisesti isien on vaikea käsitellä näitä asioita. Minun isäni taisi olla helpottunut, kun kuuli, että minun elämääni ei ole enää miehiä tulossa. Hän oli kai aika huolestuneena ihmetellyt kummallisia miesvalintojani :)

Miksipä sinun pitäisi vanhanapiikana kuolla? Oletko tutustunut esim. Mummolaakson toimintaan? Eiköhän kaikki homo- ja bi-naiset katsele naisia sillä silmällä ja joskus mieti, olisiko toikin.... Minun homotutkani on vielä alkeellisella kehitysasteella, kun vasta vähän aikaa sitten nollasta aloitin sellaisen katselun. Mutta jännä tosiaan huomata, kuinka sitä vähitellen alkaa nähdä yhä useammin naisia uudella tavalla ja miesten osalta kemia on kokonaan hävinnyt.

Kävin mummolaaksoa katsastamassa ja totesin, että mukavan oloista porukkaa kylläkin, mutta taidan ikähaitarinikin puolesta olla väliinputoaja, kun en vielä ole ihan valmis mummoutumaan :) Minun kaappini on sitäpaitsi niin syvään haudattu, ettei järjestötoiminta vielä tuntuisi edes luontevalta. Koko sateenkaarimaailma on minulle ihan terra incongito, pelkkä Suomeen kotiutuminenkin on oma lukunsa! Olen voinut puhua elämäntilanteestani yhdelle läheiselle ihmiselle, ja hänen varaukseton hyväksymisensä ja kannustuksensa on saanut päässäni kokoontuvan negatiivisen komitean hämilleen. Pyrin nauttimaan elämästä sellaisenaan, päivä kerrallaan, ilman ennakko-odotuksia; toisen ihmisen lähelle päästäminen on aina hankalaa, ja epäonnistuneen ihmissuhteen jälkeen itsetunnon jälleenrakennus on kaksin verroin työläämpää. Aikaisempi ihastukseni kohde esitti minulle äskettäin kutsun takaisin some-piireihinsä sillä ehdolla, että käyttäytyisin "asiallisesti"... olo oli lievästi sanottuna vähemmän aikuinen :( Nimimerkki gerbera puhui jossain aikaisemmassa päivityksessään naisten välisestä hyväksynnästä, huolenpidosta, kiinnostuksesta ja kunnioituksesta naisen ja miehen väliseen suhteeseen verrattuna, mikä tuntui juuri sellaiselta ihannekuvalta, joka minullakin asiasta oli. Tämän viimeisen letkautuksen jälkeen haikailen lähinnä exäni ystävällistä myötätuntoa pahimpienkin kriisien aikana...

Anne,

joku tuossa teidän jutussanne niin sanotusti mättää. En ymmärrä ihastuksesi yhtäkkistä suunnanmuutosta. Aamulla kaikki on hyvin ja iltapäivällä hän onkin viimeistellyt "reality checkauksensa". Ja missä vaiheessa homma kääntyi niin, että hän oli ollut muka antautunut sinun tunteittesi vietäväksi? Eikö hän nimenomaan ollut se "päällekäyvämpi" ja aloitteellisempi osapuoli??? Ehkä tämä on turhaa pohdintaa, mutta jotenkin jää sellainen olo, että hän ei ole ihan rehellinen sua kohtaan. Olisiko pelästynyt suhteenne intensiteettiä tai omia tunteitaan? Teki kurjan tempun, mutta selitys voi olla inhimillisempi kuin miltä näyttää. Ehkä ajoitus ei ollut ihan nappiin kohdallanne?

Kulkijahuoleton, samoja kysymyksiä kertaan itsekin väsyksiin asti. En olisi ikinä itse uskaltanut lähteä ehdottelemaan yhtään mitään (vrt kaksivuotinen idioottimainen "saavuttamaton" ihastukseni). Jotain jäi minulta ymmärtämättä, koska loppu tuli kuin joku blitzkrieg. Ikävin ajatus on ollut, että olen ollut jollain lailla naiivi - ei ehkä olisi pitänyt uskaltautua avautumaan toiselle ihmiselle niin kevyin perustein...

Oliko edes mitään, mitä olisit voinut ymmärtää tai nähdä toisin; olet tulkinnut tilannettanne omista lähtökohdistasi käsin. Sinä olet ollut aito ja avoin eikä toinen ole antanut ymmärtää, että olisi itse jotain muuta. Olet elänyt hetkessä ja omiin tunteisiin luottaen, luottanut samalla myös toiseen ihmiseen, sinulle merkitykselliseen. Mitä siis olet tehnyt "väärin"?! Et mitään. Pitkässä juoksussa maailma suojelee vilpitöntä mieltä, vilpillistä ei koskaan. Pidä hyvää huolta itsestäsi ja omista tunteistasi. Ole järkähtämätön. Jos rakastat niin rakastat, "mitä se hänelle kuuluu" (Goethe?).

Ja loppujen lopuksi todella tärkeää on vain se, että voi kokea itse toimineensa oikein oman moraalinsa mukaan. Kun muut tekevät väärin, se sattuu, mutta siitä selviää paljon helpommin.

En ole käynyt Mummolaakson tilaisuuksissa, mutta käsitykseni mukaan kaikki siellä eivät oikeasti ole vielä mummoiässä :) Olen käsitellyt lesbouttani lukemalla kirjoja ja katselemalla leffoja naisten välisestä rakkaudesta ja puhumalla ystävieni kanssa. Kahdessa ryhmässäkin olen käynyt. Ensimmäistä en kokenut oikein omakseni, mutta toinen Sateenkaariperheiden ryhmä on ollut tosi hyödyllinen. En ole varsinaisesti ryhmäihminen, mutta näin poikkeuksellisessa elämäntilanteessa on ollut täkeää tavata ihan kasvoista kasvoihinkin samanlaisia asioita kokeneita ihmisiä.

Kiitos sinulle Kulkijahuoleton, pelastit päiväni :) Vähän ujostuttaa keskustelupalstallakin, mutta halusin kertoa, että kommenttisi palautti jonkun sisäisen tunteen siitä, ettei minun tosiaankaan tarvitsekaan hävetä. Tämä kaikki on vaan niin uutta ja outoa. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois - ensimmäistä kertaa elämässäni minussa loksahtaa paikalleen palasia, joiden puuttumista en edes ole tajunnut. Ihana tuo sitaatti! :) Mansikka: löysin Luomuisät -ja äidit ja Naisten ilta -nimiset ryhmät Helsingin Setan sivuilta. Onko tuo mainitsemasi Sateenkaariperheet jollain muulla paikkakunnalla? Joskus voisi panna kasaan ujojen porukan, jolla voisi lähteä yhdessä jotain ryhmää katsastamaan (vertaistukea vertaistuen hakijoille) :):):)

Kyseessä on siis Sateenkaariperheiden ryhmä luomuisät ja -äidit. En tiedä muista paikkakunnista, mutta se kokoontuu ainakin Helsingissä. Ehkä Hesetan sivuilla mainitaan sama ryhmä. Se sulkeutui syksyllä muutaman ensimmäisen tapaamisen jälkeen, mutta jossain vaiheessa uusia jäseniä otetaan taas mukaan.

Tämä rönsyää nyt hiukan ohi otsikon, mutta näitä kertomuksia lukiessani heräsi kysymys, oletteko te muut ihan aidosti, tietoisesti oppineet jotakin ihmissuhteistanne? Oletteko tietoisesti kehittäneet itseymmärrystänne esim. kariutuneen ihmissuhteen tai sydämensärkeneiden kokemusten myötä? Oletteko "kasvaneet" ihmisenä ja pystyttekö määrittelemään itsellenne täsmällisesti, miten olette kasvaneet? Miten olette oppinne lopulta saaneet: mietiskelemällä? rukoilemalla? keskustelemalla? ulkopuolisen näkemyksen kautta?

Kysymykset pyörivät mielessäni, kun haluaisin saada oppia, mutta ymmärrykseni ei riitä. En saa vastauksia - on vain niitä riipaisevia kokemuksia. Tekopyhyys on mulle vastenmielistä, ja joskus (useimmiten) tuntuu, että kliseet kärsimyksen jalostavista vaikutuksista yms ovat tyhjänpäiväistä, onttoa hölynpölyä. Korjatkaa käsitykseni, jos olette eri mieltä, olkaa ystävälliset. Vahvistavatko vaikeudet ja pettymykset oikeasti, vai tuleeko ihmisestä niin turta, ettei mikään enää lopulta hetkauta? Jos tämä on se kasvunkamppailu ja synnytystuska joka on käytävä, niin miksi se on käytävä? Vai onko koko sydänsuru vain mielen tai egon harhaa ja rakkaus on se pysyvä juttu, jota ei minulta voi kukaan ottaa pois? Miksi sydänsuru on kuitenkin niin todellinen ja kaikennielevä tunne, jos se olisi vain joku harha? Onko jotenkin henkisesti kehittymätöntä tuntea kaipausta ja surua rakastamansa ihmisen perään? Onko tarkoitus yletä niin, että lopulta pystyy rakastamaan ilman, että kaipaa? Millä kaipauksen saa lakkaamaan?

Tämä koko ketju on tietysti yhtä suurta kasvutarinaa ja siksi niin hienoa ja opettavaista luettavaa. Silti (tai ehkä just siksi) herää vain koko ajan lisää kysymyksiä... Elämänvoimaa sekin, kai?

Kulkijahuoleton, ihan yleisellä tasolla minä kyllä allekirjoitan vanhan kliseen "what doesn't kill you makes you stronger". Oma kokemukseni on, että varsinkin se kaikkein kauhein kipu ja kaipaus, kun tuntee olevansa perusrääkätty, vahvistaa viiveellä kaikkein eniten. Olen joutunut luopumaan läheisistä ihmissuhteista muuttaessani useamman kerran maasta toiseen, samoin olen ollut ihastunut toiseen naiseen voimatta millään lailla ilmaista sitä (avioliitto, lapset, kulttuuri välissä). Sillä hetkellä, kun itse kärsii eniten, on varmaan kaikkein vaikeinta nähdä tilanteessa mitään "kasvattavaa", päinvastoin: sitä vaan kituu ja arki on hoidettava rutiinilla, tunti kerrallaan. Minua on yleensä pakottanut eteenpäin nimenomaan lasten arjen pyörittäminen ja turvaamiinen.

En varmaan ole oppinut yhtään mitään, koska juuri ihastuin kuolettavasti tuohon naiseen, joka jätti minut keskelle tunnekuohua. Kaipaan edelleenkin ihmistä -naista- jonka voisin tuntea omakseni, jonka kanssa olisimme jotenkin heimolaisia, joten en nähdäkseni ole millään laiilla viisastunut kokemuksistani; muutoinhan olisin kypsäksi paistettu kyynikko ja lopettaisin haaveilun tähän paikkaan. Se kasvaminen ja itsensä ymmärtäminen tuntuu eniten siinä, miten selviän kriisistä: en tukehdu tuskaani (syvähengitys! :) enkä lamaannu lopullisesti, koska tiedän, että jonain päivänä herään ja tunnen taas puhdasta iloa siitä, että olen elossa. Olen oppinut luottamaan siihen, että jos vain jatkan eteenpäin, hetken kerrallaan, niin jonkun ajan - joskus pitkänkin, mutta silti! - kuluttua nautin taas pelkästä olemassa olemisesta. Silloin kaikki tuntuu taas mahdolliselta, ja osaan kiinnostua jokaisesta tapaamastani ihmisestä. Näitä päiviä kannattaa odottaa, niitä varten kannattaa ponnistella ja olla kärsivällinen itsensä kanssa, silloin juuri tunnen itseni vahvemmaksi kuin ennen kokemieni vaikeuksien takia.

Kun tuntuu tosi pahalta, minua auttaa eniten liikunta. Joogaan joka päivä, mieluiten unentokkurassa jo aamulla. Kunnon endorfiinkikikit (kaikki aerobinen liikunta) auttaa mielihyvän hankkimisessa tehokkaammin kuin viina ja huumeet (puhun omasta kokemuksesta :) Luen paljon, valikoimatta, todellisuudentajun hämärtymisen lisäksi kirjallisuudesta löytyy usein yllättäviäkin uusia näkökulmia, joita saatan jäädä miettimään. Minulla ei ole kokemusta psykoterapiasta, mutta puhun mielelläni muiden ihmisten kanssa - en välttämättä kerro, että asia koskee juuri minua - ja kuuntelen heidän mielipiteitään. Melkein kaikilla ihmisillä on jonkun sortin kokemuksia näistä ihmissuhdeasioista, eikä sitä koskaan tiedä, kenen kokemukset auttavat sinua valitsemaan suuntasi tämänhetkisessä tienhaarassasi. Sinäkin autoit minua äskettäin yhden päivän eteenpäin :) Olen aina rukoillut paljon ja kokenut sen hyväksi tavaksi selvitellä asioita; nyt olen kuitenkin sellaisessa paikassa, jossa en oikein osaa turvautua rukoukseen (uskontoni tuomitsee homoseksuaalisuuden täysin).

Minä en sanoisi kärsimyksen jalostavan, pahimmassa tapauksessahan se vaan katkeroittaa, mutta kyllä minä sanoisin, että kärsimys terästää kestämään uusia koettelemuksia paremmin. Minusta sydänsurusta pitäsi yrittää tietoisesti päästä tervehtymään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin, koska se ei todellakaan ole mikään harha vaan ihan vakavasti otettava sairauteen verrattava tila, joka saattaa pahentua masennukseksi. Itse yritän päästä siitä eroon keräämällä mahdollisimman paljon hyviä hetkiä, pieniäkin ja mitättömiä, siinä toivossa, että ajan mittaan ne painaisivat enemmän kuin tuo suru.

Hyvä ystävä, jos rakkaus, kaipaus ja suru olisi merkki henkisestä vajavaisuudesta, niin me olisimme varmaan kaikki pahasti vammaisia. Eiköhän se ole päinvastoin - me rakastamme ja suremme menetettyä rakkautta juuri siksi, että tunne-elämämme on liiankin hyvin kehittynyt! Kaipausta ei minun tietääkseni saa lakkamaan millään. Ajan kuluessa se vaan sattuu vähemmän, se haalistuu, niin että muut ihmissuhteet saavat mahdollisuuden värjätä sydämesi yhä uudelleen. Kannattaa yrittää ajatella niin, että se kaipauskin on TUNNE, joka taas on merkki siitä, että olet elossa...

Ei minusta tämän kummemmaksi filosofiksi ole. Kaikkihan me olemme oman elämämme filosofeja - jakamalla kokemuksia voimme ainakin lohdutella toisiamme.

Kiitos ajatuksistasi!

Tuntuu vaikealta löytää tasapaino tunteiden ja elämänhalun (liittyvät suoraan toisiinsa) ja järkeilyn (ajattelu, tiedonjano) välillä. Tai vaikka itse kokisinkin olevani balanssissa ja eläväni 'sielun ohjaamaa elämää', 'heränneenä', synkronia tunteideni kohteen kanssa ei toimi. Tai sitten synkroniaa häiritsee pelko, joka voi saada jos jonkinlaisen ilmiasun. Tunnistan tämän itsessäni ja tunnistan sen toisessa.

Uskon siihen, että kaikki merkitykselliset ihmissuhteet sisältävät kasvun mahdollisuuden, vaikka kapinoinkin edellä. Suruuni liittyy paljon sitäkin, että näen kasvuprosessin myös yhteisenä projektina. Ei välttämättä niin, että pitäisi ryhtyä romanttiseen rakkaussuhteeseen, mutta kuitenkin niin, että voisi edes yhdessä miettiä, mitä kokemuksesta jää kummallekin käteen. Peräänkuulutan siis vastuuta toisesta ihmisestä sekä myötätuntoa. Pettymykseni ei ole niinkään sitä, että en voi saada toista, vaan sitä, että yhteinen tilaisuus, yhteinen kasvukokemus jää käyttämättä. Ihan kuin olisi kiivetty vuorelle pitkä matka yhdessä, mutta juuri ennen huippua, ennen täydellisyyttä hipovaa näkymää, toinen kääntyykin takaisin ja haluaa palata alas yksin.

Olen yhä muutaman askeleen päässä huipusta. Tarvitsen kiipeilykaveriani varmistamaan turvallisen nousun, mutta vielä enemmän tarvitsen häntä, koska teimme matkan yhdessä, toinen toisiimme luottaen ja toisiamme kunnioittaen.

Mahtaisiko heikkoutesi - niin kuin minunkin - on juuri tuo tarve j a k a a kokemuksesi ja tunteesi? Jos toisella ei ole samaa tarvetta, kun suhde päättyy, niin jäät jollain lailla kiinni ihmiseen, joka kääntää sinulle selkänsä ja jatkaa matkaansa, etkä pysty jatkamaan omaasi. Siinä se kaipaus... Pitäisi opetella kääntämään huomionsa muualle, kunnes tottuu toisen poissaoloon. Se kyllä onnistuu, mutta vaatii sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, niitä hyvien juttujen keräilyä, jotka loppujen lopuksi innostaisivat sinua kiipeämään loppumatkan yksin ihan vaan kiipeämisen ilosta.

Jonkun asian älyllinen tiedostaminen ei todellakaan välttämättä tarkoita sen sisäistämistä, valitettavasti. Juuri sen takia olen alkanut painostamaan enemmän tähän itsepäiseen ehdollistamiseen. Jokainen positiivinen asia, vaikka miten mitätön, kuluttaa surua, kunnes jonain päivänä mielihyvää onkin niin paljon, että kaipaus ihan yksinkertaisesti laantuu. Helppoa se ei todellakaan ole, but hey, who said life was going to be easy? Tsemppiä!

Moikka, olen vihdoin tehnyt asian eteen jotain - olen sanonut naisenkaipuuni ääneen. Huvittavinta tässä kaikessa on se että kenelle... "toiselle" miehelle. Olen naimisssa, onnettomasti jo ties monettako vuotta. Tapasin jonkin aika sitten hyvin viehättävän miehen jonka kanssa lensi kipinää ja juttu luisti. Tapasimme viikottain työn tiimoilta mutta hyvin pian aloimme olemaan yhteydessä päivittäin fb chatin kautta ja näimme niin usein kuin mahdollista. Mutta. Ei minun himot siitä heränneet - tai heräsi, mutta aina kun näin hänet tai pääsin pusuttelemaan, niin ne lopahti, ajatuksissa pystyin vielä innostumaan hänestä mutta siinä lähellä en.

Hänen kanssaan tuli puhuttua yllättävistäkin asioita rehellisesti (chatissa se on helppoa) ja niin kerroin myös tästä bi-taipuvaisuudestani. Summasummarum olen nyt kertonyt yhdelle naispuoliselle ystävällenikin ja johan alkaa olo helpottamaan. Lisäksi olen pyytänyt aviomiestäni lähtemään pariterapiaan - katsotaan erotaanko ja miten erotaan. Minulla on 99,98% varmuus että pitää erota. Eihän mies voi tarjota minulle sitä mitä haluan. Miksi siis pitäisi pysyä avioliitossa. Jättisuuri kivi on tippunut harteiltani ja vaikka tämä tekee kipeää olen aikas onnellinen, että vihdoin asiat alkaa aukeamaan. Olen edelleen hyvinkin syvällä kaapissa ja olen varmasti pitkään - enhän minä tiedä mikä on tilanne jos ja kun pääsen tutustumaan naisten väliseen rakkauteen, mutta nyt ainakin olen antamassa siihen mahdollisuuden. Ja arvatkaapas himottaisiko lähteä vaikka dtm:n viikonloppuna kun menen kyläilemään kaverillani helsingissä. Vaihinko vain, että ko. henkilö on sellainen etten voi edes asiaa ehdottaa. No, pitää vilkuilla muualla herkullisia naisia.

Ehkä tämä vuosikausien ahdistus voisi muuttua ystävyydeksi mieheni kanssa ja tilaisuudeksi kokea erilaista rakkautta. JIPII :)

Hyvää naistenpäivää ihanaiset naiset! Minulle sopii kirjoitella myös privatisti sunmuru73@gmail.com

Hei, ja onneksi olkoon! Tuon helpotuksen tunteen tunnistan minäkin: ihan kuin olisin jotenkin enemmän MINÄ nyt, kun olen vihdoinkin itsellenikin myöntänyt asioiden "oikean" laidan. Tästä alkaa eheytyminen, sinullekin, kävi tulevien ihmissuhteiden kanssa sitten niin tai näin. Ja valinnanvapaushan on se ihanin puoli koko asiassa, eikö olekin: saa olla tai ei olla ihmisestä kiinnostunut sukupuolesta välittämättä! Olen tosi iloinen puolestasi, ja pariterapia on varmasti suurin palvelus, jonka avioliitollesi teet. Ota vaan rauhallisesti yksi asia kerrallaan, niin kyllä se elämä varmasti asettuu uusillekin uomille. Et todellakaan ole yksin! :D

Voi hyvänen aika... Pakko kirjottaa jo tässä vaiheessa, kun on vaan pakko pakko pakko. Olen lukenut kirjoituksia sieltä täältä ja luen loputkin varmasti, mutta enempää en voi avautumatta itse ensin.

Olen vähän järkyttynyt, helpottunut, tuskastunut ja kaikkea mahdollista. Oma tarinani menee näin: Avioerostani on jo jokunen vuosi, liittomme kesti 7 vuotta, yhteiseloa oli yli 10. Lapsia siunaantui. En koskaan tuntenut mitään ihmeellisyyksiä miestäni kohtaan. Häitä edeltävästi tiesin ihan faktana, että tämä ei tule kestämään. Kaikki oli vain järkevää. Täytin muiden odotuksia. Niin kuului tehdä, niin kuului edetä. Kun ero koitti olimme kaikkien mielestä se pariskunta, jonka viimeiseksi olisi kuvitellut eroavan. Kukaan ei tajunnut minun helpotustani vapautua siitä kivasta keskiluokkaisesta pumpuliperheestä.

Olin tunnustautunut biksi. Mieheni tiesi toki, että jotain pientä oli parin naisen kanssa kokeilumielessä minulla ollutkin. Olen vain jumalattoman rationaalinen ihminen ja kykenen hallitsemaan itseäni järjellä. Tunneköyhyyteni johtunee siitä, että en ole koksaan ollut oikeasti rakastunut ja ihastuksestakin on vain häivähdyksiä. Lapsiani rakastan ylen kaiken, joten olen luottavainen sen suhteen että kyky siihenkin tunteeseen minulla on kun vain kohde on oikea (toki äidinrakkaus ja parisuhderakkaus eivät varmastikaan ole täydellisen vertailukelpoisia). Avioliitossa kävin salaa deittisivustoilla katselemassa naista naiselle ilmoituksia. Minullakin oli ilmoitus. En koskaan uskaltanut/halunnut/antanut itselleni lupaa toimia. Paitsi yhden tuttavapariskunnan naisen kanssa meillä oli kyllä melkoista flirttiä ja säpinää.

Järki-ihminen. Henkeen ja vereen. Eron jälkeen olen koettanut paria seurustelusuhdetta miehen kanssa. Ensimmäinen oli katastrofi jo muistakin lähtökohdista johtuen. Toinen olisi voinut olla tosi hieno ja unelmallinen taas teorian tasolla, mutta tunteet puuttuivat. Nyt olen toista vuotta ollut yksin. Käytännöllisiä hoitoja on ollut joitakin, mutta sekin teknistä suorittaimista. Nyt olen siinä vaiheessa, että olen huomannut sortuneeni taas tavoittelemaan jotain järkiratkaisua ja samalla tunnen pääsääntöisesti melkoista inhoa miehiä kohtaan. Ne järkevätkin mahdollisuudet kaatuvat tapaamiseen tai kahteen.

Jäin jokinaika sitten itselleni kiinni omasta ajattelutavastani, keskustellessani erään miespuolisen ystäväni kanssa. Lausuin suustani tunnustuksen: "voisin olla suhteessa naisen kanssa, mutta en voisi tehdä sitä lapsilleni, että heidät tempaisisin kahden naisen perhekuvioon". Tämä lause kirkasti minulle edelleen sen millaisessa järjenvankilassa itseäni pidän. En ollut edes tajunnut/tiedostanut/myöntänyt/osannut haluta suhdetta naiseen. Taipumukseni naisia kohtaan ovat kuitenkin ilmeiset, mutta kiellän sen itseltäni. Minä kun luulin olevani ehjä. Ajattelin, että kun aikaa kuluu ja oppii olemaan yksin niin sitten ehjänä on kyvykäs rakentamaan kivan ja tasapainoisen heterosuhteen. Minun on pakko myöntää, että asia tuskin on niin. Tuskin minulla on edellytyksiä mihinkään tunnepitoiseen heterosuhteeseen. Pakko se on myöntää.

Olen prosessissa ja se etenee. Löydän taas itseni haaveilemassa naisista, deittipalstoilta salaa lukemassa ilmoituksia, ujuttauduin homobaariinkin ja koin siellä pitkästä aikaa jotain vapautumisen tunteita. Ajatustyötä tehtyäni tuntuu nyt toisarvoiselta lastenkin näkökulmasta se, millaisessa parisuhteessa minä olen - kunhan onnellisessa. On kai pakko antaa itselleen lupa tuntea ja lupa astua tässäkin asiassa niistä muiden odotuksista ulos. On annettava lupa heittäytyä.

Sitten enää puuttuu ne kontaktit, ympyrät, verkostot, tilaisuudet tavata nähdä ja ihastua.

Lasten takia ei pidä itseänsä kieltää. Huomaatko, että ajattelet juuri niin kuin kaikki homokammoiset adoption kieltäjät: lapset tulisivat kiusatuiksi tai jotain, jos heidän äitinsä elää naissuhteessa. Voin sanoa, että omat lapseni olivat ensimmäiset, joille kerroin uudesta elämästäni. Ajattelin, että se on ensimmäinen rehellinen teko, joka piti tehdä. En halunnut enää yhtään valhetta perheen sisälle, aiemmin niitä oli ollut riittämiin vuosikausiksi ja molemmat vanhemmat oireilivat tilannetta. Siinä jäivät ikävä kyllä lapset välillä sivuraiteille vanhemmuuden velvollisuuksista. Jotenka siis ei enää valehtelua itselle eikä läheisille. Kuitenkin lapset vaistovat, milloin äidillä on hyvä olla ja ovat valmiita hyväksymään sen ilman ennakkoluuloja, ellei niitä itse aseta. Näin on nyt eletty muutama vuosi sopuisasti. Uskon, että lasten kanssa on läheinen mutta kunnioittava suhde, ja yritän opastaa heitäkin kuuntelemaan itseään.

Moikka murut, meitä on useita. Ihanaa. Minä koin valaistumisen viikonloppuna. Menin toiseen kaupunkiin, kävelin homobaariin ja lopputulema on jonkinasteinen valaistuminen. Pääsin kokemaan ihanan naisen kanssa minun maailmani järisyttävän kokemuksen ja nyt tiedän mitä intiimi kanssakäyminen voi olla. Ihanaa, pehmeää, suloista, kiihkeää ja niin niin niin hyvän tuntuista. Koskaan en ole tuntenut tuollaista miehen kanssa. En koskaan ole ollut niin itsevarma ja varma tunteistani, kiihkostani. Oi voi. Ja nyt minulla on pakottava tarve saada asiat sellaiseen järjestykseen että olen vapaa kokemaan niitä hetkiä enemmän. Nyt tekee mieli huutaa että minä rakastan naisia mutta ahdistaa jo valmiiksi kuinka ahdasmielinen maailmani on. Kumpa malttaisin edetä askel kerrallaan niin, ettei kaikki räjähdä silmille. Ja kaikesta tästä saan kiittää "toista" miestä - uutta parasta ystävää joka on kannustanut minua kokeilemaan ajatuksiani käytännössä ja nyt hän joutuu nielemään karvaat kyyneleet kun menetti minut ikuisesti. Mutta siinä hän on edelleen - ystävänä. Ja minä olen vihdoin oivaltanut että minä tykkään naisista! Ihan rinnasta puristaa kun olen niin riemuissani. Kaikki vuosikausien ahdistukset, miksi en kykene rakastamaan ja miksi en kykene rakastelemaan miehen kanssa niin, että se olisi jotenkin edes nautinnollista. Miksi miesten huomio ja lähentelyt on tuntuneet ahdistavilta ja miksi miehen elin on kaikenkaikkiaan ällöttävä. Aivan ihmeellistä. Olen mykistynyt. ja olen valaistunut.

Sunmuru,

Jos "yhden illan juttu" naisen kanssa oli noin järisyttävä kokemus, niin mieti mitä se on sellaisen naisen kanssa, jota kohtaan tunnet syvimmät tunteesi... :))

Kulkijahuoleton, niinpä :) juuri ystäväni kanssa juttelin (sen miehen) että jos 20 vuotta seksiä miesten kanssa ei ole ollut mitään tuohon hetken kohtaamiseen verrattuna, niin mistä ihmeestä olen jäänyt paitsi. Jos jo se tuntui niin järisyttävältä. Olenkin aina ihmetellyt kun joku on kuvaillut parisuhteensa intiimiä puolta taivaalliseksi - en vain ole ymmärtänyt sitä. Onhan sen oman miehen kanssa tuntunut hyvältä muttei nyt kuitenkaan ihan maailmanpysäyttävältä vaikka aitoja tunteita häntä kohtaan olen tuntenut - ainakin silloin kun olemme olleet rakastuneena. Mutta ihmisen mieli pystyy kieltämään paljon - mielikuvat siitä millainen pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä on niin vahvoja vaikuttimia ettei juuri kyseenalaista vaan menee virran mukana.

Ero on kuin päivällä ja yöllä. Naisen pehmeydelle ei ole vertaa maailmassa. Kun siihen kerran uppoaa, ei tahdo enää koskaan pois. Silkkiä ja samettia, kultaa ja purppuraa, vadelmaa ja persikkaa, nektaria ja hunajaa ovat ne hellät pilvet, joissa naisen kanssa pääsee leijumaan.

Pihlaja, enpä olisi kauniimmin osannut sanoa. Juuri näin. Kerrassaan ihmeellistä ja *huokaus* parempi myöhään kuin ei milloinkaan... juuri ehdin ennen kuin 40v. tulee lasiin. Eikä paluuta ole.

Ei se aina ole silkkiä ja samettia, joskus myös nahkaa ja metallia, voimaa ja vahvuutta, rautaa ja rohkeutta.. Meitä on niin moneen junaan myös naisten kesken (:

Asiat etenee. Olen kertonut lähimmille ystävilleni ja nyt myös miehelle. On siinä sulattelemista. Ja harmillisinta tässä kaikessa on, että mieheni on mitä ihanin, luotettavin ja kaikin puolin "täydellinen" mies oikealle naiselle. Raskaita keskusteluja tiedossa mutta nyt olen lähtenyt tälle tielle ja jo se tieto helpottaa minua itseäni. *jättihuokaus* Ja anteeksi en voi pyytää kui tekojani, en sitä mitä olen.

Olen taustaillut jo jonkin aikaa lukien tätä ketjua (ja edellistä). Oma tilanteeni on tämä: olen jo aivan nuoresta pitäen tiennyt olevani biseksuaali ja kaikki kaverini ja avomieheni tietävät myös. Teini-iässä oli pari lyhyttä suhdetta tytön kanssa, joiden jälkeen päädyin suhteeseen nykyisen avomieheni kanssa. Suhde on kestänyt noin kuusi vuotta. Viimeisten kolmen-neljän kuukauden aikana olen alkanut ymmärtää, ettei tämä suhde ole sitä, mitä haluan. Arki sujuu hyvin, mutta jokin on vialla: avomieheni ei ole oikeaa sukupuolta.

Kun suhteemme alkoi vakiintua vuosia sitten, ajattelin, että voisin ehkä elää koko loppuelämäni ilman naisen kosketusta. Se tuntui vaikealta ajatukselta, jopa uhraukselta, mutta ajattelin pystyväni siihen. Nyt tilanteen todellinen luonne on alkanut paljastua: suhteessamme ei ole ollut seksiä kuukausiin. En yksinkertaisesti kykene siihen enää. Suhteemme on nykyisin kuin tavallista parempi kämppäkaveruus. Mistään romantiikasta ei ole (ainakaan minun puoleltani) enää tietoakaan.

En ole puhunut hänelle tästä vielä mitään, enkä tiedä miten kykenen siihen. Olen miettinyt eroa jo pidemmän aikaa, mutta luulen, että sen ehdottaminen tulisi miehelleni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän todennäköisesti ajattelee seksittömyyden johtuvan vain jostain ohimenevästä stressistä tai muusta vastaavasta. Toisaalta minulla ei ole kiire mihinkään, joten voin antaa hänelle aikaa ajatella ja työstää asiaa. Kuten edellinen kirjoittaja sanoikin osuvasti: en voi pyytää anteeksi sitä mitä olen. Haluan kuitenkin antaa miehelleni parhaat mahdolliset olosuhteet tämän tilanteen käsittelemiseksi.

Moikka turquoisa, kuulostaa tutulta. Mä kerroin miehelleni tämän vasta 2 vkoa sitten ja aiheeseen ei ole juuri palattu - annamme nyt aikaa tilanteelle, katsomme voimmeko olla ystäviä sekä vanhempia yhdessä ja sitten katsotaan voimmeko olla vielä parisuhteessa. Mun on vaikea sulattaa tuota jälkimmäistä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Aivan niin kuin sanoit, en tiedä voinko elää enää ilman naisen kosketusta, nyt kun tiedän mitä se voi olla tai rakkaan ihmisen kanssa vielä parempaakin. Oi kun tietäisi minne tämä elämä vie. Tai ketä menetän tässä "aikaa antaessani" mutta uskon kuitenkin, että minun pitää kunnioittaa myös miestäni ja antaa mahdollisuus. Ja meidän pitää tietysti pystyä puhumaan tästä ja siitä onko minun valittava hänet vai voinko saada molemmat - ystävyyden ja vanhemmuuden - mutta elää parisuhteenkaltaista jonkun muun ihmisen kanssa asuen kutenkin "kotona". onkohan tuo ihan absurdia?

Hei naiset. Viisautta ja voimaa teille, pohdintanne kuulostavat niin tutuilta. Olen itse saman ongelman ympärillä pyörinyt vuosikaudet, mistä kertoo jo se, että joskus vanhaan ketjuun aiheesta kirjoittelin. Kun kuitenkin oli pieni lapsi ja mies mukava, paitsi väärää sukupuolta, mutta olin niin - kaikesta varmudesta huolimatta - epävarma omasta seksuaalisuudesta, päädyin kuitenkin pysymään noin suunnilleen parisuhteessa lapsen isän kanssa. Kohta viisi vuotta asian kanssa pyristelleenä, naiset kokoajan enemmän kiinnostaen, välillä olin jumalattoman rakastunutkin aivan ihanaan naiseen ja lopulta päädyin seikkailemaan muiden kiinnostavien kanssa, totesin lopulta yhtälön mahdottomaksi. Siis sinänsä toimiva, "kaveriparisuhde", ollaan ystäviä ja kasvatetaan hyvässä yhteishengessä lasta mutta suhteesta puuttuu enemmän tai vähemmän seksuaalinen puoli kun minua ei niin hirveästi kiinnosta, loppui nyt. Virallisesti pääsiäiseen.
Lopulta raskainta oli kai se, että mies toivoi ja toivoi että asiat muuttuvat, ja itse tiedostin että minun pitäisi muuttua, tai olla toinen kuin olen, jotta parisuhde olisi molempia tyydyttävä. Varsinkin vakavan naiseen rakastumiseni (joka ei siis johtanut suhteeseen) toi esiin sen, kuinka väärin toimin lapsen isää kohtaan - ja kuinka vaikea hänen oli kuitenkaan sulattaa sitä, että haluan jotain mitä hän ei voi tarjota koska on "väärää" sukupuolta. Vaikka hän oli periaatteessa antanut minulle luvan seikkailla ja hyväksynyt seikkailut naisten kanssa.
Noin pääasiassa oma oloni on nyt helpottunut ja vapautunut - voin olla mitä olen, aika avoimestikin. On yllättävän vaikea olla avoimesti bi (minun on vaikea määritellä itseäni enkä sano että tuo on oikea lokero) kun pelkästään siksi että on parisuhteessa lapsensa isän kanssa tulee automaattisesti määritellyksi heteroksi. Ja kun on enemmän tai vähemmään (ja vaikka kuinka onkin vähemmän ja vähemmän) parisuhgteessa lapsensa isän kanssa, oli ainakin minun vaikea päätyä myöskään suhteisiin naisten kanssa. Ihan siksi että oma tilanne oli niin epämääräinen.
Tämä minun tarinanani, voimaa teille omiin tilanteisiinne ja pohdintoihinne. Hiljaa hyvä tulee.

.. eli minullakin otsikon mukainen olotila..(?)
Olin saman miehen kanssa 23-vuotta, joista naimisissa 20, siihen lapset (jo pois lentäneet) ja muutkin perhe-elämään liittyvät asiat.. ja sitten ero. Se ei tullut yllätyksenä, eikä johtunut kolmannesta, eikä muustakaan..olimme vain hiihtäneet eri latuja ja eri suuntiin.. Elettiin viime kesää ja itselle täyttyi vuosi yksin eloa ja kuinka mukavalta se tuntuikin, pitkän perhe-elämän jälkeen.. Olin käymässä baarissa, jossa tapasin naisen ja aloimme jutella. En muista kuinka asia tuli ilmi, mutta ymmärsin hänen olevan lesbo, rakastuin ensisilmäyksellä. Vaihdoimme numerot ja sen jälkeen tapasimme kaksi kertaa ei sovitusti, mutta siitä ei sen enempää tullut. Sen jälkeen vasta tajusinkin, että mitä se olisi voinut olla. Itsekidutuin kuukausia menetetyn rakkauden perään. En saanut asialta rauhaa, enkä naista mielestäni. Mietin koko ajan, että olenko minäkin se, jonka luulen olevani. Kaupungilla kulkiessani, sain itseni kiinni useamman kerran siitä, että katsoin naisia "sillä silmällä". Säikähdin omaa käytöstäni, mutta ajatukset siitä, että taidan ollakin vain vahvistui. Sitten etsin käsiini naisten välisestä rakkaudesta käsitteleviä elokuvia ja sarjoja ja niitä katsoessani pystyin hyvin samaistumaan heihin ja kuinka ihanalta se kaikki näyttikään. No, edelleen on sama olo, että olisi ihanaa löytää oma nainen ja rakastua taas. Tämän asian selviäminen on tehnyt sen, että nyt kulkiessa huomaan lesbonaisia ja -pariskuntia, joita ennnen en olisi huomannutkaan. Tavallaan tämä on ollut yhdenlainen kasvun paikka ja matka itseensä . Haluaisin käydä paikoissa, joissa voisi tavata naisia, mutta en tiedä missä. En ole asiasta kertonut kenellekään, eli kaapissa ollaan syvällä (vielä).

Myöhäinen herääminen, joo ja ei. 30-vuotias nainen, ja toistaiseksi avoliitossa miehen kanssa... Takana monen monta epäonnistunutta seurustelu viritystä ja jopa 2kk kestänyt "avioliitto".
Sisällä ahdistus, ja halu päästä pois. Mutta ei uskallusta lähteä, varsinkin kun toinen puhuu naimisiin menosta, tulevaisuudesta jota valitettavasti itse en näe.
Tavallaan olen teinistä saakka tiennyt, että täysin hetero en ole, eikä sellaista musta saa. Vaikka naiset kiinnittää huomion ja saa hämilleen, on ns.suhteet ollut miesten kanssa. Ja arvata saattaa, ei niistä mitään muuta ole saanut kuin ahdistusta ja epävarmuutta.
Varsinaiset oikeat ihastukset olleet kavereita, satunnaisia tuttavuuksia, naisia..Mutta ei uskallusta tehdä sitä ensimmäistä aloitetta.
Ja nyt, mieli sekaisin kuin seinäkello, pelko siitä, että satuttaa ihmistä kenestä välittää, mutta ei kuitenkaan rakasta, kenen läheisyydessä on hyvä olla, mutta ei tahdo koskettaa. Toisaalta halu vihdoinkin elää omanlaista elämää, ajatella omaa hyvää oloa.
Ihmeellistä tässä on se, etten ole tavannut ketään kuka olisi saanut ajattelemaan näin. Vain sisäinen tunne mikä sanoo, että voisi olla rehellisempi itselleen ja muille ympärillä.
Niin paljon asioita pään sisällä, ja niin paljon sanomista, mutta ei oikein ketään kenelle puhua. Ketään kuka ymmärtäisi miltä tuntuu olla niin eksyksissä itseltään.
Oi voi. Ei varmaan kauhean selvää tästä sepostuksesta saa, ei ole vahvimpia puolia tämä kirjallisesti itsensä ilmaisu. :)

kevätpörriäinen, tarinasi on kuin omaa elämäntilannettani lukisin. Sain tuttavalta vinkin ryhmästä, joka osoittautui todella mukavaksi (http://www.naisunioni.fi/index.php?k=13614), suosittelen lämpimästi ainakin alkajaisiksi (siis bi-ryhmä). Varmaan on muitakin, minäkin olisin kiinnostunut, mutta en juurikaan ole ehtinyt etsiskellä. Jos haluta jutustella, niin kirjoittele! Minulle tämä "herääminen" on ainakin tuottanut ihan uuden ulottuvuuden elämään ja syvän tyydytyksen tunteen siitä, että olen enemmän minä kuin koskaan ennen. Ehjempi, ja ensihämmennyksen laannuttua tasapainoisempi. Vaikka olen monestakin syystä visusti kaapissa - ja saatan sinne jäädäkin! - olen ollut tosi hämmästynyt siitä, että menetyksen (sen tutun ja turvallisen) tunteen sijasta päällimmäisenä on se tunne, että elämä on rikastunut. Tsemppiä sinulle - rohkaisisin mielelläni sinuakin ottamaan seuraavan askeleen ja puhumaan asiasta ainakin "samanmielisten" kanssa. Tämä ketju on tosi hyvä esimerkki siitä, että meitäkin on tosi moneen junaan :) - on aika todennäköistä, että sinunkin omasi löytyy, jos vain olet aktiivinen ja haluat löytyä!

anne: en saanut lähetettyä sinulle viestiä tai sit en osannut..

Heippa!

Viimeaikoina juuri olen pohdiskellut paljon "myöhäistä heräämistäni", ja tämän kyseisen sivuston tietäneenä ajattelin tulla selailemaan täältä josko löytyisi mielenkiintoisia keskusteluja, ja kas, löytyikin itseänikin koskeva ajankohtainen keskusteluketju, hienoa :) En kuitenkaan vielä malttanut lukea tätä keskusteluketjua loppuun asti kun tuli palava halu kirjoittaa tänne.

Eli olen 25v nainen, ja jo ihan varhaisnuoruudessani huomasin kiinnostukseni samaan sukupuolta oleviin kohtaan, muistan ihan ensimmäisen palavan ihastumiseni, (josta siis huomasin tykkääväni tytöistä.) Tämä oli itseäni hieman vanhempi tyttö, hyvin läheinen, asuimme itseasiassa samassa perhekodissa. Sittemmin kyseinen ihastukseni aikuistui ja muutti pois, joten sen enempää ei kohdalleni tullut. (Jälkeenpäin kuulin että tämä silloinen ihastuksenikin myös tykkää tytöistä, hän kun alkoi seurustelemaan toisen tytön kanssa)

Sittemmin asia unohtui ja elin normaalia nuoren tytön elämää, kävin koulua, tapailin kavereitani jne..
Sitten taas huomasin olevani ihastunut erääseen naispuoliseen ystävääni, mutta ajattelin että se on ihan normaalia joskus ihastua ystäväänsä. Tiesin että ystäväni oli hetero, joten en antanut tunteilleni sen enempää valtaa enkä miettinyt asiaa sen kummemmin. Ajattelin että se oli jotakin murrosikään kuuluvaa, ei sen kummempaa.

Sitten peruskoulu päättyi, ja tiemme erkanivat etä-ystävyydeksi elämäntilanteidemme ja muuttoni vuoksi. Tapailin erästä vanhempaa miestä vähän aikaa, mutta sitten lopetin sen koska en ollut kiinnostunut hänestä siinämielessä. Alkoi kesäloma, ja elin aika levotonta teini-ikäisen elämää johon kuului olennaisena osana ryyppääminen. Sen seurauksena eräänä iltana silloisen ryyppäysporukkani kaveri, jota en tuntenut, joka siis oli miespuolinen, lähti saattamaan mua kotiini, koska olin hyvin kännissä, ja käytti tilanteen hyväkseen, eli tuli kotiini ja käytti siis seksuaalisesti hyväksi. Se oli todella henkisesti kipeä ja inhottava kokemus. No, ei siitä sen enempää.. Sitten löysin netistä muistaakseni sattumalta erään tytön, joka oli lesbo, tutustuimme ja juttelimme paljon, ja sitten myös tapasimmekin. Vietimme viikonlopun yhdessä ja ihastuin häneen heti. Siitäkään ei sittemmin syntynyt sen enempää.
kirjoittelimme kyllä toisillemme kirjeitä ja pysyimme etäisinä kavereina. Tutustuin netissä taas uuteen tyttöön joka myös tykkäsi tytöistä ja juttelimme ja näimme toistemme kuvat, oli tarkoitus tavatakkin mutta jostain syystä sitten jännitin niin paljon sitä tapaamista että se jäi. Jatkoimme kuitenkin kirjoittelua ja lähettelimme toisillemme romanttisia ja eroottisiakin viestejä ja ihastuin häneenkin vaikka emme olleet livenä koskaan tavanneetkaan. Sekin juttu sitten jäi siihen, (hänellä oli jotain omia ongelmia.)
elämä jatkui normaalisti. Tällä kertaa ihan tiedostin ja tajusin olevani lesbo. Muutimme taas toiselle paikkakunnalle jossa tutustuin erääseen uskovaiseen lähinnä itseni ikäiseen naiseen jonka kanssa vietimme paljon aikaa ja johon myös rakastuin.. Ja niinä aikoina tulin myös uskoon. En muista nyt miten, mutta jotenkin hän sai tietää tunteeni ja kiinnostukseni häntä kohtaan ja lesboudestani, johon tämä uskovainen kaverini suhtautui hyvin tuomitsevasti. Tämä kaverini siis on ihan hetero. Hän mm. näytti raamatusta jotain kohtaa jossa jollakin tapaa kiellettiin homoseksuaalinen kanssakäyminen. Silti pysyimme kavereina tunteistani häntä kohtaan huolimatta. Äitinikin suhtautui aika tuomitsevasti ja negatiivisesti ihastumiseeni, kun äidilleni asiasta kerroin. (Äitini ei muistaakseni tiennyt aikaisemmista ihastuksistani ja "säädöistäni" naispuolisten kanssa.) Sain kommenttia että olen sekaisin jne..

Sen jälkeen pikkuhiljaa kaveruutemme loppui, tosin ihan muista syistä, ja unohdin koko asian. Ajattelin että tosiaan olen vain "sekaisin" ja mahdollisesti kiinnostukseni naispuolisia kohtaan johtui vain silloisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä josta mainitsin. Menin eteenpäin ja kielsin koko asian, seksuaalisen-identiteettini ja yritin tietoisesti "hakea" miespuolista seurustelukumppania. Tutustuinkin netissä mieheen jonka kanssa juttelimme, ja puhetta oli tapaamisestakin mutta tämä mies sitten "jänisti" ja annoin asian olla.. Joten elin sinkkuelämää ja kävin töissä ja ihastuinkin jopa erääseen mieheen joka asui naapuritalossani ja joka kävi välillä työpaikallani. Mutta se meni sitten ohi koska siitä ei syntynyt mitään (hän suri juuri päättynyttä suhdettaan).. ja sitten naapuritalon eräs toinen mies oli kiinnostunut minusta, oli laittanut postilaatikkooni puhelinnumeronsa ja asiaa jonkin aikaa pohdittuan soitin hänelle ja siitä alkoi sitten vähän päälle 3 vuotinen, ensimmäinen "oikea" parisuhteeni. Pidin itseäni ihan heterona koska seurustelin ja asuin miehen kanssa. Suhteeseen tuli sitten paljon ongelmia, sairastumiseni ja miehen vaikean päihdeongelman vuoksi. Siitä huolimatta elin hänen kanssaan vaikka meillä oli yhteiselämä hyvin vaikeaa. Eräänä päivänä veljeni tuli käymään meillä uuden tyttöystävänsä kanssa. Tykästyin häneen heti ja meistä tuli hyvät ystävät. Ja myös erosin miehestäni, muutin yhteisestä kodistamme pois. Tämä veljeni tyttöystävä oli todella hyvä tuki mulle ja kävinkin hänen luonaan aina veljeni kanssa. Silloin jo ihastuin pikkuhiljaa ja vaivihkaa veljeni tyttöystävään, en vain vielä tiedostanut ja tajunnut asiaa.(Ja mahdollisesti kielsin tunteeni koska kyseessä nimenomaan oli veljeni tyttöystävä.)
Muutaman viikon erossa olon jälkeen palasin taas ex-mieheni luokse ja jatkoimme yhteiselämää. Tällöin kuitenkin kirjoittelimme hyvin paljon tämän veljeni tyttöystävän kanssa. Tuli taas suhteeseen mieheni kanssa vaikeuksia, mm. saimme häädön silloisesta vuokra-kämpästämme, ja tarkoitus oli lähteä pohjois-ruotsiin hänen vanhempiensa luokse lomailemaan ja etsimään uutta asuntoa. Eräänä, hyvinkin ratkaisevana iltana, juttelin netissä tämän veljen tyttöystävän kanssa. Heidän suhteensa oli jo loppumassa, vaikka vilpittömästi vielä yritin auttaa että heidän suhteensa pysyisi kasassa. Olin jo kuitenkin tiedostanut ja tajunnut ihastuneeni tähän tyttöön, ja yhtäkkiä vaan huomasin flirttailevani hänelle ja suoraan ja rohkeasti osoitin kiinnostukseni häntä kohtaan. (Tämä tyttönen oli joskus aiemmin maininnut suhteistansa naisten kanssa, ja ihastuvansa ihmiseen, ei sukupuoleen.)
Ja yllättäen ihastuminen olikin molemminpuolista! Tein päätöksen erota lopullisesti miehestäni, ja pakkasin tavarat ja menin suoraan tämän tytön luokse. Vietimme pari ihanaa viikkoa yhdessä. Muutin veljeni luokse, ja kun molemmat olimme tahoillamme juuri eronneita ja vähän hämillänsäkin ja sitoutumisenpelkoisena tyttö sanoi tarvitsevansa vielä aikaa pohtia asioita ja sovimme katselevamme tilannetta toistaiseksi. Olin niin rakastunut että, ja vieläpä tämä oli molemminpuolista.. Enkä edes yrittänyt kieltää tunteitani. Pidimme yhteyttä ja haaveilin hänestä päivinöin. Hän sanoi ettei ole valmis vielä pitkään aikaan suhteeseen kenenkään kanssa. Hiljalleen lannistuin ja ajattelin ettei tästä tule kuitenkaan mitään, että tämä tyttö ei kuitenkaan ollut tosissaan suhteeni. Tietoisesti pyrin unohtamaan hänet ja menin eteenpäin.en ollut yhteydessä pitkään aikaan häneen ja yritin "tukahduttaa" tunteeni. Laitoin treffi-ilmoituksen nettiin jossa väitin olevani hetero. Tapasinkin pari miestä mutta ei niistä mitään tullut. Ja hyvä niin. Sitten sain uuden,oman asunnon ja muutin veljeni luota pois.
En edelleenkään pystynyt kokonaan unohtamaan tätä tyttöä, huomasin edelleenkin aika-ajoin ajattelevani häntä.. Eräänä yönä en saanut nukuttua, ja kokoajan hän oli mielessäni. Muistin että mullahan on hänen puhelinnumeronsa ja päätin viestittää tälle. Saimme puhuttua asioista ja muistelimme niitä paria viikkoa jolloin elimme yhdessä, ja olin ollut hänenkin mielessään paljon. Tajusin etten mä voi kieltää itseäni olemasta se mitä olen, eikä tunteiden tukahduttaminenkaan auta mitään. Harmikseni tämä tyttö oli päätynyt siihen etten enää halua hänen kanssaan mitään ja oli tehnyt päätöksen mennä elämässään eteenpäin,ja hän oli myös tavannut toisen naisen. Kerroin hänelle välittäväni hänestä paljon ja haluavani yrittää uudestaan ja josko antaisimme meille uuden mahdollisuuden. Päädyttiin sitten siihen että hän katselee vielä tilannetta sen toisen naisen kanssa.

Ja tässä sitä nyt ollaan :)

Innostuin kirjoittamaan oikein elämäntarinan, heh. Eli nyt tiedostan että tykkään myös naisista, tai aidosti pelkästään naisista.Tein päätöksen,että en enää aio kieltää itseltäni mitään, enkä olla muuta kun olen. Tässähän ei ole mitään pahaa, sillä pahin vihollinen itselleni loppupeleissä olen ollut minäitse. Eikä mun enää tarvitse hakea keneltäkään hyväksyntää eikä mitään, sillä olenhan aikuinen nainen. Olen kyllä todella helpottunut ja onnellinen että voin taas elää omana itsenäni. Olin aiemmin vain kieltänyt sen seksuaalisen-identiteettini, suurimman osan minusta, jonka osasyynä on ollut varmaankin myös nuoruuden ajan kaverini suhtautuminen asiaan ja äitini silloiset kommentit. En kuitenkaan halua syyttää ketään, jokainen meistä elää omaa elämäänsä, vastuussa itsestään ja tekemisistään. Antaa kaikkien kukkien kukkia :) Ja tuskin se seksuaalinen hyväksikäyttökään on vaikuttanut tähän suuntautumiseeni, koska kuten kirjoitin, varhaisnuoruuteni ensimmäinen ihastus oli myös tyttö :)

ja oikein kovasti toivon että tämän mainitsemani viimeisimmän ihastukseni kanssa vielä syntyisi jotakin ihanaa, aika sen näyttää :)
jos ei, niin onhan maailma täynnä ihania naisia! :)

:)

Heippa!

Näiden tekstien lukeminen todella helpottaa, kun ymmärtää, että ei ole ihan niin _yksin_ tunteidensa ja ajatustensa kanssa kun aiemmin luuli, muitakin myöhemmin heränneitä löytyy :)

Erityisesti miksun kertomus pysäytti, koska itsekin olen saanut näitä raamattu-kommentteja, koska olen elänyt kristillisissä piireissä ja se tekee "heräämisestä" erityisen monimutkaista ja tuntuu, ettei asiasta oikein uskalla puhua kun lähimmätkin ihmiset ovat tehneet tökeriä kommentteja ja lähinnä olettaneet, että tahdonvoimalla ja syntejä tunnustamalla naisiin ihastumisestakin pitäisi ohi päästä. No, olen nyt ainakin kymmenen vuotta yrittänyt sitä tahtoa käyttää ja huonolta näyttää (tai sitten hyvältä ;). Miehet herättää mussa lähinnä ystävyyshenkistä sympatiaa ja pari kertaa olen seurustellut sellaisten miesten kanssa, jotka oli ensin mun hyviä ystäviä ja sitten yleensä ajauduin heidän tahdostaan seurustelemaan kun kaikki muutkin teki niin ja multa sitä odotettiin. En ole kuitenkaan koskaan oikein ymmärtänyt, miksi mun pitäisi elämääni mies haluta, enkä nähnyt itseäni elämässä elämääni miehen kanssa. Toisaalta hyvien naisystävieni mentyä naimisiin surin heidän menettämistään, kun mies oli yhtäkkiä heidän elämästä keskipiste ja se yhteys, mikä mulla oli monien kanssa katosi lähes täysin.

Nättinä naisena miehet lähestyvät mua paljon kaikkialla, mutta lähinnä musta tuntuu väsyttävältä kaikki sellainen. Olen yrittänyt olla kaikille jotakin, mitä he odottavat ja silti tuntuu, etten ole ollut kenellekään, erityisesti itselleni oikeasti rehellinen. Olen yrittänyt kieltää ihastumiset ja jankuttaa, että olen hetero, vaikka tutkaani osuvat bi/lesbonaiset ja itsekin jään jatkuvasti muiden tutkaan. Naiset herättävät mussa ihan erilaisia tunteita kun miehet koskaan. Tunnistan kyllä oikein komean miehen, mutta en halua fyysisesti ja seksuaalisesti miestä samalla tavalla kuin naista. Ihanan naisen nähdessäni haluan jutella, suudella, vain _olla_ ja nainen voi todella säväyttää olemuksellaan paljon voimakkaammin. Saatan sekoilla sanoissani, punastua ja vatsassa on perhosia. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota elokuvien miesnäyttelijöihin tai ymmärtänyt miksi miesten takapuolta tms. ruumiinosia pitäisi ihastella, mutta naiset ne vaan osaa olla niin taivaallisen kauniita, hurmaavia ja kiehtovia, että pelkät kauniit silmät saa maailman pyörähtämään ympäri.

Mutta sellaista, kaapissa kai ollaan vielä jonkin aikaa. Eräs tietty nainen mullakin on mielessä, mutta tuskin uskallan koskaan lähestyä häntä, vaikka monta kertaa viikossa törmäilläänkin ja joka kerta ne silmät saa mun polvet ihan heikoksi. Kokemusta naisista ei muuten ole ollenkaan, eikä paljon miehistäkään tuon uskonnollisen taustan takia, mutta elämä vie :). Tsemppiä muille myöhäisheränneille, onneksi kevät on jo tulossa ja ehkä se rakkauskin osuu vielä kohdalle!

Hei te ihanaiset naiset! Olen nyt vihdoinkin saanut luetuksi koko ketjun ja ajattelin minäkin kirjoittaa tänne oman tarinani.

Taustaltani olen hyvinkin hetero, tai niin ainakin luulin vielä kuukausi sitten. Olen 35-vuotias ja ollut naimisissa kerran (tästä liitosta myös lapsi) ja olen seurustellut aina miesten kanssa. Jotain on kuitenkin puuttunut. En ole esimerkiksi koskaan nauttinut miehen hyväilemisestä, vaikka itse seksi onkin ollut hyvää ja kiihkeää. Mutta jossakin vaiheessa suhdetta intohimo on kadonnut ja seksi on muuttunut pakkopullaksi. Viimeisintä "mies-hoitoani" saan kiittää tästä heräämisestäni, hänen kauttaan pääsin kokeilemaan naisten välistä seksiä ja minulle aukeni taivas.

Nyt kun olen miettinyt asioita, huomaan, että olen aina pitänyt miehistä, joissa on naismaisia piirteitä. Olen myös muutaman kerran ihastunut naiseen, vaikka olenkin alitajuisesti kieltänyt tunteeni jo ennen kuin itse niitä huomasin. Olen myös fantasioinut naisista ajoittain. Itse heräämiseen ei liity suurta draamaa, eikä itse asiassa kriisiäkään. Totesin vain, että näin tämä asia nyt on, oloni oli itse asiassa huojentunut ja onnellinen. Olen kertonutkin asiasta jo ystävilleni ja saanut vain hyväksyviä kommentteja.

Heräämisen helppouteen vaikuttaa varmasti se, että lapseni isä huomasi olevansa homo noin 10 vuotta sitten. Olen lapselleni siis lähes 10 vuotta selittänyt, että homous on normaalia ja hyväksyttävää ja samalla hyväksynyt pikku hiljaa oman kiinnostukseni naisiin. Entisen mieheni kautta olen myös tutustunut homoihin ja heidän elämäänsä. Ex-mieheni on siis tasoittanut omalta osaltaan tietäni oman seksuaalisuuteni hyväksymiseen. Tästä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nyt kun tiedän mikä olen, olisi kiva löytää samanhenkistä seuraa. Ehkäpä joskus kohdalleni sattuisi se elämäni nainenkin :)

Silmäripsi, ihan kun olisit kirjoittanut mun elämästä! samanlaisia fiiliksiä ollut itsellänikin.
Tsemppiä ja siukkuja sullekin!

Hei,

Kevätpporriäinen, luulen, että täytyy olla kirjautunut sivustolle voidakseen lähettää yksityisviestejä. Jos ei onnistu, tai jos haluat niin laita spostia osoitteeseen annedebyrsa@gmail.com. Minusta olisi kiva kirjoitella, kaikki muutkin, jotka haluaisivat jutella, ottakaa yhteyttä! Mistä sitä tietää, jos vaikka joskus päädyttäisiin saman kahvipöydän ääreen ;)

Hei,

olen lueskellut tätä ketjua sieltä täältä. Paljon tuttua tarinaa. Itse "heräsin" noin 25 vuotta sitten ilman suurta kaaosta. Sitäkin ihanampi oli se ymmärräys, kun tajusin, miksi miehiä kohtaan en tunne ystävyyttä syvempää tunnetta.

Kauniita suhteita noina vuosina on ollut muutama, jokainen oma tarinansa. Nyt jo muutaman vuoden sinkkuuden jälkeen olen hyvinkin valmis kohtaamaan uuden ihmisen, kaltaiseni naisen, noin 43 - 53-vuotiaan, mielellään pääkaupunkiseudulta.

Minulle ominta on kohdata aidossa elämässä ihminen olemuksen, katseen ja äänen kera. Sillä todellisuus, live-kohtaaminen sen vasta näyttää, sopiiko kaksi ihmistä yhteen, miellyttääkö olemus ja ennen kaikkea kolahtavatko kemiat. Etsiä on minun kohdallani liian vahva verbi. (Samoin ajattelevaan naiseen soisin kyllä törmääväni, ihan missä tahansa, ja nauravaiseen, hyvännäköiseen tottakai:)

Olen sporttisen naisellinen hieman poikamainenkin, rento ja nuorekas, vapaa l-nainen, yhden jo aikuisen lapsen äiti. Luonteeltani olen rehellinen ja luotettava, avoin ja sympaattinen.
Arvostan itsessäni ja toisessa rentoutta, huumoria=taito nauraa myös itselle tervettä itsetuntoa, sosiaalisuutta, rohkeutta, ikuista lasta sisällä ja vastuuntuntoa, taitoa rakastaa elämää, optimistisuutta ja älyä. Tottakai on myös tärkeää, että on sinut, tasapainossa niin itsensä kuin yhteiskunnan kanssa.
Tuo aitous, kokonaisuus minut valloittaa, ulkoinen ja sisäinen kauneus maustettuna sillä jollakin ja se jokin selviää vasta tutustumisen myötä.
Plussaa saa,jos tykkää hyvästä ruuasta kera punaviinin ja saunomisesta:)
Eläimistä nautin parhaiten katsellen vaikkapa hevosia laitumilla. Liikunta on minulle luonnollinen osa elämää, elämäntapa. Urheilusta tykkkään ja myös penkkiurheilusta varsinkin yksilölajeissa. Kulttuuria lainkaan unohtamatta, samoin yhteiskunnalliset asiat politiikka mukaan lukien kiinnostavat.

Tärkeintä elämässäni on läheisteni ja oma hyvinvointi. Siltä pohjalta voi rakentaa hyvää elämää ja unelmoida, toteuttaa unelmia.

Hyvää wappua kaikille! Tällaisia 40++ naisia kuulemma juhlii aattoa Mann'streetillä, ja tietysti jo aikaisessa illassa:) Nähdään sielllä:)

Ihanan paljon keskustelua tästä aiheesta. Lukiessani tarinoitanne tuntui, että kerrankin en ole yksin tässä asiassa. Niin kliseistä kuin se onkin, jotenkin sitä kuvittelee olevansa yksin, vaikka tiedän, etten ole tämän maailman ainoa lesbonainen. Viestiketjuun osallistuen kerron oman tarinani.

Olen tunnistanut jo nuoresta asti suuntautumiseni biseksuaalina. Muutamia pieniä tyttörakkauksia oli, mutta silti oli kuitenkin helpompaa elää heterosuhteessa. Ympäristö hyväksyi sen paremmin ja koska pidin miehistäkin, suhteet sopivat minulle. Paitsi seksin osalta... Olen ollut aktiivinen, mutta jossain vaiheessa on aina tullut se, että ollakseni miehen kanssa olen seksin aikana haaveillut hänen paikalleen naisen. Menin nuorena naimisiin ja sain lapsen. Erosin, aloin suhteeseen, erosin, aloin suhteeseen. Kunnes yhtenä päivänä.. Elin avoliitossa miehen kanssa. Luokseni tuli tuntemani nainen ja kertoi tunteensa. Kerroin omani ja rakkaus alkoi kirjaimellisesti siltä seisomalta. Se oli kuuma ja kiihkeä suhde, myös muutoin kuin seksuaalisesti. Hän oli elämäni nainen, mutta molempien epävarmuus päätyi kaksi vuotta myöhemmin suhteemme kaatajaksi. Hän oli minua 13 vuotta nuorempi ja kiersin ympyrää häpeäni kanssa siitä, että nuori nätti tyttö liikkuu vanhemman naisen kanssa (erotessa olin 38v). Häntä ikäeromme ei koskaan haitannut, joten riitelimme siitä paljon, etten esimerkiksi näyttänyt tunteitani julkisilla paikoilla. Ehkä käytöksestäni johtuen hän oli hyvin mustasukkainen, joka lopulta ajoi osaltaan suhteemme omaan mahdottomuuteensa. Sen jälkeen olin taas suhteessa miehen ja naisen kanssa sekä sinkkuna. Olen levoton.

Erosta naiseni kanssa on nyt kaksi vuotta. Olen vihdoin saanut sielunrauhan sille, että olen lesbo ja minulla on oikeus olla minä. En yksinkertaisesti halua miehiä vaikka yritin, kun se olisi kaikille helpompaa. Jokainen kerta alkoi tuntua entistä vastenmielisemmältä kunnes kerran jouduin sanomaan kesken seksin, että ei hemmetti, en pysty tähän enää. Siihen se sitten miesten kanssa oleminen loppui ja se on helpottanut niin paljon, ettei sanat riitä kuvaamaan olotilaani. Tänä päivänä olo on rauhallinen siitä, että olen vapaa miehistä eli vapaa omasta mieleni vankilasta. Haluan olla naisen kanssa. Haluan löytää oman naiseni, jonka kanssa voin jakaa elämäni. Haluan olla jonkun nainen.

Elämä on opettanut, että haluan kulkea häpeilemättä ja olla kumppanistani avoimesti ylpeä. Haluan sitä myös toisinpäin, itselleni. Salailu ja häpeily rikkoo rakkauden. Minulle on ihan sama mitä minusta ajatellaan. Oleellista on se, että itse tiedän kuka olen ja mitä haluan ja miten minun on hyvä, onnellinen olla.

Nyt olen kuitenkin yksinäinen. Asun yksin. En tiedä mistä löytäisin kaltaisiani. Toivon löytäväni muita ystäväksi ja ehkä sen, joka on elämäni nainen. Minulla ei ole tekemistä, kun olisi joku kenen kanssa voisin edes kirjoitella ajatuksia ja kuulumisia vaihtaen. Täällä Jyväskylässä on esimerkiksi Setan puolesta toimintaa vasta syksylle. Yhdet bileet taitaa vielä ennen kesää olla. Tai ainakaan minun tietääkseni.

Missä ihmiset tapaavat toisiaan? Mistä voin löytää kavereita?

Hei neitoperhonen!

Vaikka tarina on eri, niin paljon on myös samaa. Eikös ole uskomattoman ihana lukea, että meitä on monta!
Ja se helpotuksen tunne, kun huokaisee ja antaa itselleen luvan olla se kuka on. Nainen, joka rakastaa naista.
Aika upeaa, minä voin olla vihdoinkin minä. :)

Mielelläni juttelisin tai kirjoittaisin kanssasi lisää, kun olen untuvikko ja myös samanhenkistä juttuseuraa vailla. :)

Avaudunpa nyt minäkin tänne, enkä vain lueskele muiden tarinoita ja ajattele samalla, että ihan kuin lukisin omia ajatuksiani.

En osaa sanoa mikä olen, bi, lesbo, hetero.. Olen vain ihminen ja minulla on tunteita. En osaa laittaa itseäni mihinkään kategoriaan.

Olen kohta 37v, ollut kerran hetken naimisissa ja lapsia on pari. En ole koskaan ajatellut, että voin elää vain miehen kanssa, mutta en ole myöskään ajatellut, että eläisin naisen kanssa. Tällä hetkellä ajatus miehen kanssa seurustelemisesta ei kiinnosta ollenkaan. En osaa kuvitella itseäni miehen vieressä. Ajatus naisen vieressä olemisesta lämmittää ja kiinnostaakin. Se on ollut päiväunelmani pitkään. Jo naimisissa ollessani haaveilin naisista ja toisinaan leikin ajatuksella, että saisin hyvän suhteen naisen kanssa. Nyt muutaman vuoden sinkkuuden aikana ajatus on vain vahvistunut ja kiinnostus naisia kohtaan kasvaa. Olen huomannut ihastuvani naisiin. Ihana tunne, kun huomaa vielä tuntevansa jotakin. Samalla silti kauhea tunne, kun ei saa vastakaikua lainkaan.

Kaipaan läheisyyttä, ja haleja. Halipula mulla on koko ajan :D. Ja sitä että olisi joku kenen kanssa jakaa arjen, mutta en silti tiedä olisiko minusta naisen kanssa elämään. Miten selittäisin lapsilleni, että äiti on nyt löytänyt tyttöystävän ja on ihan ok, että kaverit kiusaa teitä sen takia, että äitillä on tyttöystävä? Minkä vuoksi äitin onni tulee lasten hyvinvoinnin edelle? Lapsille olen kyllä sanonut, ettei ole väliä rakastaako tyttöä vai poikaa. Ehkä ajattelen liikaa muiden suhtautumista, mutta en halua laittaa lapsiani kiusaamiselle alttiiksi ihan vain oman haluni takia. Ja mistä minä tiedän haluanko olla naisen kanssa, kun en ole koskaan ollut? Onko tämä vain oma pieni salainen päiväunelma vai ihan totisinta totta? Joskus kavereiden kanssa puhuessa olen kuullut sanottavan, että ei olisi yllätys, jos ihastuisin naiseen.. En tiedä mistä sellainen ajatus heille on tullut. Itse en usko tunnistavani ulkoapäin naisia, jotka tykkäävät olla naisten kanssa. Miten sen sitten minusta näkee?

Voihan se olla myöskin niin, että kaipaan ystävää. Jotakin kenen kanssa puhua ihan kaikesta ja tehdä asioita yhdessä. Olen hirveän paljon ilman aikuista seuraa. Toki töissä on muita aikuisia ympärillä, mutta se on työelämää. Kotona olen vain lasten kanssa, enkä käy juuri missään. En tykkää istua baareissa tai missään muuallakaan, jossa alkoholia riittää. Hiljaiset ja rauhalliset illat ovat minun juttuni.

Olen ihan pyörällä päästäni. Haaveilen suhteesta naiseen, mutta en tee mitään sen eteen, jotta voisin sellaisen saada. En osaa mennä juttelemaan ihmisille, joita en tunne. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja pienellä paikkakunnalla en halua lähteä huutelemaan, että kaipaan naisseuraa.. :) Eikä täällä hirveästi sellaisia tapahtumia ole, joissa kävisin. Toisinaan yritän sulkea ajatuksen suhteesta naiseen, ja ajattelen vain olevani loppuikäni yksin. En ole koskaan ollut seurustelijatyyppi, mutta olen silti aina kaivannut jotakin lähelleni. Ehkä se on johtunut siitä, että en ole osannut ajatella olevani vailla naisseuraa, ja ne miehet eivät oikeasti ole herättäneet sen suurempia tunteita. Avioliittokaan ei ollut mikään rakkausliitto, tapahtumat oikeastaan vain johtivat siihen.

Tästä tarinastani ei tullut ollenkaan sellainen kuin ajattelin. Piti kirjoittaa hauskasti ja aivan muita asioita, mutta tällainen tästä nyt sitten tuli. Teksti on yhtä sekaista, kun elämänikin tällä hetkellä. Ehkä joku täällä osaa avata ajatuksiani ja auttaa ymmärtämään mitä ihmettä päässäni liikkuu..

Hei Sata-suudelmaa. Vaikka tarinamme ovat erilaisia, niin yhtäläisyyksiäkin löytyy. On ihanaa vihdoinkin löytää itsensä. Olisi tosiaan kiva viestitellä. Minut saa kiinni osoitteesta neitoperhonen1978@gmail.com.

ReniCorn tarinasi liikutti minua. Myös minulla on ollut samoja ajatuksia kuin sinulla. Olen asunut yksin (lapsen kanssa) 8 vuotta. Ennen heräämistäni olin jo tehnyt surutyön siitä, etten todennäköisesti tule koskaan seurustelemaan vakavasti kenenkään kanssa. Mutta nyt ajattelen, että ehkä suhteiden epäonnistuminen johtuikin kumppanin väärästä sukupuolesta. Minussa elää pieni toivonkipinä, että joskus löytäisin rinnalleni rakkaan ihanan naisen. Jos haluat kirjoitella, laita meiliä tuohon yllä olevaan osoitteeseen :)

Olen jo pitkään seurannut tätä keskustelua, ja todella paljon tuttuja ja omilta tuntuvia ajatuksia ja kokemuksia ovat muut ennen minua esittäneet. Hassua, miten samoja ratoja asiat tapahtuvat niin monelle, ja silti ne itselle tuntuvat niin ainutlaatuisilta ja pysäyttäviltä. Ja myös yllättäviltä ja toisaalta siltä, että miten saatoin olla tajuamatta tätä aikaisemmin. En ole osannut ottaa osaa keskusteluun kesken oman pahimman myllerryksen, mutta on ollut todella ihana saada lukea muiden kokemuksia. Omaksi itsekseen tuleminen on ollut yhtä aikaa ihanaa ja rankkaa. On ollut kurjaa satuttaa ympärillään olevia ihmisiä vain siksi, että on aikaisemmin yrittänyt olla jotakin mitä ei ole, eikä halua enää tehdä sitä. Mutta sitten kun tuli vastaan se piste, jolloin ei pystynyt yrittämään enää enempää, niin ei vaan pystynyt, ja onneksi se piste tuli lopulta vastaan, vaikka sitten vähän myöhässä. Sitä seurannut vapautumisen tunne oli aika ihana. Vähän niin kuin olisi päästänyt itsensä häkistä ulos oikeaan elämään.

sata-suudelmaa: minä olen tavannut ihmisiä Jyväskylässä lähinnä tutustumalla ensin netin kautta (Suomi24 tai Qruiser) ja sitten vasta livenä. Elämässäni on edelleen tilaa ystäville tai jollekulle tärkeämmällekin, joten jos haluat kirjoittaa, osoite on hilipatipippan@suomi24.fi

Neitoperhonen ja Linnunradalla,

Tuli niin hyvä mieli, kun palasin viikonlopun reissulta juuri kotiin ja kappas, täällä olikin lisää ajatuksia, kommenttia ja ihana, että laitoitte sähköposti-osoitteenne. Kirjoitan varmasti. Just nyt ei ole yhtään niin yksinäinen olo, kun tietää, että saatan jopa tutustua muiden itsenikaltaisten kanssa. Koska, kuten täällä on monesti todettu. Tie siihen kuka olen on ollut raskas ja kuin vuoristorataa. Mun osalta ehkä rankimmin taistelua ulospäin siitä, että en suostu salaamaan enkä häpeämään sitä, että sydämmeni sykkii vain naisille. Oikeudestani olla minä. Vaikka olenkin ollut joskus naimisissa ja minullakin on lapsi.

Halauksia ja hyvää sunnuntaita, joka ikiselle. :)

Kylläpä iski tuo Noviisittaren tarina! Ihan kuin omista kätösistäni olisin sen naputellut! Itkin ja ahdistuin ja toisaalta helpotuin, kiitos kun jaoit ketomuksesi.

Kirjoitin pienen tarinani aikaisemmin tänävuonna tähän samaiseen ketjuun, mutta jo se oli todella rankka tämmöiselle suojaantuneelle ja tunteitaan tukahduttavalle eksyneelle, siispä pysyin poissa, suljin pois mielestä, mutta se on aika lyhyt tie. Hyvin pian siispä taas taas tuli tarve vertaistuelle, nyt taas tuntuu että on pakko saada tätä jonnekin ulos.

Viime kirjoitukseni jälkeen me käytiin mieheni kanssa keskusteluja (useampi kk takaperin) paljonkin siitä että mitä tunnen naisia ja seksuaalisuuttani kohtaan. Päädyin siihen järkiratkaisuun että jatkettaan yhdessä, mutta nämä "aallot" jolloin tiedostan oikeat haluni tulevat kokoajan useammin ja ovat aina vain vahvempia. Meidän liiton pitäisi olla kokoajan täynnä innostavaa uttaa seikkailua tai mielenkiintoista tekemistä ettäkö tämä ahdistus pysyisi poissa. Ja suhteemme on hyvin kaukana sellaisesta, emme edes keskustele, pysyttelen vain etäällä ja hoidan oman osuuteni (mallikkaasti) arjen pyörittämisestä. Hukutan itseni harrastuksiin ja mielijohteisiin jottei minun tarvitsisi kohdata tätä, mutta sen takia olen niin loppu että aamulla herään jo valmiiksi ahdistukseen ja väsymykseen. Tännekään en ole pystynyt pitkään aikaan tulemaan lukemaan juttujanne koska ne repii suojamuurejani ja kaapin oveani entistä enemmän rikki. Mitä te olette tehneet silloin kun ahdistus on pahimmillaan? Miten mä tästä taas kerään itseni ja jatkan, ja mihin suuntaan? Eämä täynnä kysymyksiä ja pahimpaan mahdolliseen aikaan, tietysti, kuinkas muutenkaan...
Useimmile ystävillenikään en pysty avautumaan, olen tunnetusti ailahtelevainen ja yllytysherkkä ihminen, viimeksi kuin kerroin he sanoivat tämän olevan jälleen yksi pääni oikku ja että se menee kyllä ohi. uskoin, olinpas tyhmä, koska tässä sitä taas ollaan, haavat avoinna viime kerrasta ja entistä enemmän täynnä epävarmuutta.

Hei kaikille!

On jännittävää aloittaa ensimmäinen viesti täällä ylipäätään, vaikka niin moni muu onkin sen tehnyt jo ennen minua.
Niitä lukiessa vahvistui tunne, että minunkin on uskallettava vihdoin päästää sisältäni se, mitä olen siellä jo niin kauan kantanut. Uskon, että tälläinen "julkinen" kirjoittaminenkin helpottaa, vaikka anonyyminä ollaankin.

Lähdetään nyt siitä ensinnä, etten edes tiedä, olenko bi vai ihan ehta lesbo. Pidän itsenäni vielä bi:nä jostain syystä. Ehkä haluan ajatella, että en ihastu sukupuoleen, vaan ihmiseen - niin se on ollutkin, mutta miesten kanssa en ole koskaan saanut aikaan mitään "vakavampaa" ja seksikin on alkanut tuntumaan todella typerältä, sitten on alkanut ahdistamaan koko asia, jonka jälkeen olen vain tyytynyt "pitämään taukoa", kuten ystävälleni olen asian ilmaissut.

Olen todella nuoresta asti ollut tietyllä tapaa kiinnostunut myös tytöistä. Paljon jo ala-asteikäisinä pussailtiin joidenkin kavereiden kanssa, vaikka se olikin näitä lasten leikkejä - ohimenevää, kuten sanoma usein on. Myöhemmin erään miehen toiveesta pääsimme ystävämme kanssa hieman harjoittelemaan toisillamme ns. esileikkiä, miehen katsoessa vierestä. Mitä se piti sisällään? - Näykkimistä, kielellä leikkimistä keholla, suutelua suulle ja kaulalle, rinnoilla värkkäämistä kielellä yms., mutta kummallakin pysyi housut jalassa koko ajan. Mielestäni tuo saadaan kuitenkin laskea jo seksin piiriin sinällään ja mikä ihaninta, se ei tuntunut yhtään pahalta tai väärältä. Päinvastoin. Se ei valitettavasti vain ole toistunut kuin kerran sen jälkeen ja siitäkin on jo aikaa.

Reilu vuosi sitten tutustuin uuteen ihmiseen harrastusten kautta. Myöhemmin kuulin meidän yhteiseltä kaverilta hänen olevan lesbo. Asia alkoi kiehtomaan kovasti, jonka olen kuitenkin saanut pitää aivan omana tietonani. Minua pidetään umpiheterona, joka on sinällään ironista, jos ottaa huomioon minun kokeiluni ja sen, että minulla ei ole hetkeen ollut miestä kuvioissa mukana ja yleensä ohimennen kyselijöille vain heitän lausahduksen "ei oikein inspiroi".
Jatkaakseni lesbokaveristani, nykyään ystävästäni, että hän on mielessäni valehtelematta päivittäin. Useita kertoja päivässä itseasiassa, ja voin varsin suoraan sanoa olevani häneen kovin ihastunut. Meillä on ikäeroa kymmenen vuotta (olen se nuorempi) ja olemme erittäin samanlaiset ihmiset, pidämme lähestulkoon samoista asioista. Hän on ihana ihminen ja olen kieltämättä hiukan kateellinen hänen tyttöystävälleen, kun hänellä on niin ihana kumppani omanaan.

Noin puoli vuotta sitten eräs minua nuorempi (alaikäinen) tuttuni myönsi olevansa ihastunut minuun. Siis naispuolinen sellainen. Asia hämmensi minua todella, en ollut koskaan tietääkseni ollut kenenkään tytön ihastuksen kohde. Suoraan sanoen se ahdisti, sillä se ihastuja meni turhan pitkälle tulostaessaan kuviani huoneensa seinälle ja lähettäen minulle jos minkälaisia viestejä erinäisine rakkaudentunnustuksineen. Jouduin sanomaan hänelle asian siltä kantilta, etten ole pätkääkään bi-ihminen. Tuntui pahalta valehdella omasta identiteetistään, silloin kun olin vielä enemmän sekasin asian kanssa: olenko vain kokeilunhaluinen, jonka lesboystäväni sai oikein roihahtamaan, mikä minä nyt olen, mistä minä tiedän yhtään mitään, onko tämä ohimenevää, mitä jos vastaan tuleekin juuri se mies, joka vie jalat alta...

Suurin kysymys oli tuo ensimmäisenä mainittu: Olenko vain kokeilunhaluinen?
Mistä minä sen tiedän? Johtuuko nämä fiilikset vain huonoista seksikokemuksista miesten kanssa? En kyllä ole oikein koskaan välittänyt siitä, että joku on sisälläni, vaan enemmän siitä lipittelypuolesta. Anteeksi avoimuuteni, äskeinen lause saattoi sisältää way too much information.
Vaikka suhteeseen kuuluu paljon kaikkea muutakin kuin seksi, en voi väittää, etteikö sillä olisi elämässäni todella suurta roolia. Miesten kanssa koetuissa suhteissa minua on alkanut ennen pitkää ahdistaa muissakin osa-alueissa ja olen halunnut vetäytyä yksinäisyyteen.

Olen hyvä menemään asioiden edelle, mutta jos ikinä tapaan sellaisen naisen (tai jos vaikka tuo lesboystäväni olisikin joskus vielä vapailla markkinoilla) - anyway sellaisen, kenen kanssa haluaisin viettää elämäni ja jakaa arkeni, on minulle äärimmäisen vaikeaa raottaa se kaapin ovi kokonaan. Minulla on toki sellaisiakin ystäviä, jotka eivät tuomitse. Mutta esimerkiksi perheeni ja perheen kautta tulleet ystävät ovat - lempiadjektiiveillani kuvattuina - vanhanaikaisia ja ahdasmielisiä.

Tässä tämä nyt oli. Kiitos, että sain avautua. Kiitos, että sain lukea muidenkin juttuja. Nyt on taakka vähintäänkin puolittunut, kun on heitetty ajatuksia jossain muuallakin kuin omien korvien välissä. :)

Nämä viestit on olleet musta todella koskettavia lukea. Kiitos niistä! Itsekin olen jo parin vuoden ajan paininut saman asian kanssa: Yhtäkkiä, kuin tuulesta, rakastuin aivan järjettömästi ystävääni. Seurustelu ei kuitenkaan koskaan onnistunut. Sen jälkeen olen alkanut yrittää suhtautua uudella tavalla sekä miehiin että naisiin. Olen pitänyt kiinnostustani miehiin aivan itsestäänselvyytenä siihen saakka, kunnes ystäväni tuli ja sekoitti pääni. Nyt olenkin huomannut, että on ainakin olemassa yksi nainen, joka saa minussa aikaan järjetöntä vetoa. ehkä niitä on enemmänkin?

heips virtuaaliystävät, minulla alkaa elämä selkiämään ainakin sen osalta, että nyt tiedän että tykkään molemmista. Elämästä tuli samalla kertaa hyvin mielenkiintoista mutta samalla myös hyvin vaikeaa. Edelleen elelen perheeni parissa eikä ihan lähinäköpiirissä ole muutosta asiaan tulossa. Arjessa on hyvä olla, mies on hyvä ystäväni ja rakas ihminen mutta maailma on täynnä magneetteja jotka vetää puoleensa. Vaikeutena on hahmottaa edelleenkin sitä missä menee minun tahto ja missä muiden odotukset. Jos valitsen oman tahdon, satutan useita ihmisiä ja varmasti samalla myös itseäni, mutta eikös tämä ole minun elämä ja saan seurata tunteiden virtaa ja katsoa minne se vie. Seksuaaliset mieliteot ottavat ylivaltaa ja järki sumenee. Missä määrin kuuntelen näitä animaalisia tuntemuksia :) hieman hankalaa on.

Mielestäni jokainen on oikeutettu elämään omaa elämäänsä niin kuin itse haluaa. Ei sitä voi koko elämää omistaa sille, että tekee niin kuin muut haluavat/odottavat. Loppujen lopuksi elämä on hyvin lyhyt aika ja sehän on itsestään kiinni, miten sen haluaa viettää. Onko oikein satuttaa itseä ja tehdä niin kuin muut haluavat? Vai tekeekö niin miten itse haluaa ja toivoo, että muut ymmärtäisivät?

Tsemppiä sunmuru73, asioilla on kuitenkin tapana järjestyä..

Olipa todella järisyttävää lukea tätä viestiketjua.

Olen uusi täällä ja sain vinkintästä ketjusta toista kautta. Käyn tällä hetkellä läpi todella isoja ajatuksia elämästäni ja päätösten tekeminen on haastavaa.

Tahtoisin kirjoittaa lisää, mutta juuri nyt on takki tyhjä. Tahtoisin myös kertoa enemmän itsestäni, mutta pelkään niin paljastuvani.

Onko tämä miten luotettava keskustelupalsta?

Olen kirjoitelllut blogia ajatuksistani ja minua kehoitettiin laittamaan se tänne. Laitan sen nyt alkuun ja mietin pian, mitä tahtoisin lisätä.
http://lepakkolampaanvaatteissa.blogspot.fi/

Huomenna minulla on aika seksuaaliterapeutilla. Ehkä tänne voisin jakaa sen jälkeisiä tuntemuksia. En ole ennen tästä luurangostani kaapissa hänelle puhunut. Nyt aion olla rohkea.