Silminnäkijä: Armokuolema: YLE TV2/vanhustenhoito
Huomenna ma 19.10 klo 22.05 TV2:lla Hyvä kuolema: Sveitsin vanhainkodeissa Exit-järjestö tarjoaa mahdollisuuden armokuolemaan. Onko se hyvä kuolema vai julma ratkaisu vanhustenhoitoon?
Pitää katsoa, miten toimii käytännössä? En ole armokuoleman kannattaja, koska se voi johtaa tulevaisuudessa monenlaisiin "armokuolemiin". Mutta katson... miten sitten suhtautua asiaan?
Mielenkiintoinen; oudolla tavalla järkyttävä ohjelma. Todellakin vanhusten itse päättämä armokuolema; he ottavat itse juoman, joka johtaa kuolemaan Exit-järjestön avustamana. Tavallaan armokuolema ja itsemurha. Jäi paljon eettistä pohdiskeltavaa; aihetta käsitelty aikaisemmin: vanhuksille myrkkypilleri huuleen... (Kaari Utrio).
Mitä Exit-järjestö saa vanhuksen kuoleman auttamisesta: paljonko rahaa?(ei käsitelty). Miten pitkälle tuota armokuolemaa lähdetään toteuttamaan tulevaisuudessa ja kenen ehdoilla/kohdalla esim. kehitysvammaiset.
Itselle jäi hyvin ristiriitainen olo ohjelmasta, koska tänä päivänä voidaan kipua lievittää hyvin pitkälle voimakkailla kipulääkkeillä esim saattohoidossa. Minä hyväksyn armokuoleman VAIN ÄÄRITAPAUKSISSA (,kun ihminen on pysyvässä koomassa, aivokuollut ja hengityskoneessa) ; Muuten voidaan melkein puhua paremminkin murhasta. Myös se, ettei Exit-järjestö toteuttanut kuolemaa, vaan potilas itse otti annoksen järjestön jäsenten ollessa paikalla; tavallaan vastuu jätettiin potilaalle (armokuolema vai itsemurhassa avustaminen).
Hollannissa useampikin kaveri on halunut itselleen eutanasian. Ja kaikissa tapauksissa olen ymmärtänyt hyvin minkä vuoksi. Olisi ollut julmaa riistää heiltä oikeus siihen.
Toisin kuin Suomessa uskotellaan, ei Hollannissa eutanasia ole mikään automaattinen toimi jonka saa jos haluaa. Eutanasiaa pitää *itse* pyytää, sitä ei siis voi tilata vaikkapa tädilleen jotta saisi perinnön muutamaa vuotta aikaisemmin.
Kun nämä kaverit kuolivat oli se todella surullista. Mutta toisaalta he kuolivat niin kuin itse halusivat ja säästyivät kaikelta siltä kärsimykseltä johon heidän huononeva kuntonsa vääjäämättä johti. Kaikessa surussa se oli todella lohduttava ajatus.
Tuntuu siltä, että Suomessa halutaan tarkoituksellisesti sotkea eutanasiaan kaksi täysin eri asiaa: se, että itse haluaa itsensä pois elävien kirjoista - ja sitten se, että yhteiskunta alkaa tehdä minkinrehua kaikista tuottamattomista yksilöistä.
Jukka kirjoitti: " yhteiskunta alkaa tehdä minkinrehua kaikista tuottamattomista yksilöistä."
Suomen poliittisessa ilmapiirissä tämä on IMO ihan oikeutettu huolenaihe.
Armokuolemaan ei mielestäni tule olemaan yhtä vastausta. Jokainen ihminen on oman elämänsä kanssa erilaisessa tilanteessa.
Varusmiespalveluni aikana sattui tapaus, jossa yksi varusmiestovereistani sain jonkinlaisen aivotulehduksen. Hän ei saanut oikeaa hoitoa, koska lääkäri tulkitsi kaverin vain lintsaavan. Tauti tuhosi lopullisesti motoriset toiminnot silmäluomia lukuun ottamatta. Älyllinen puoli toimi täysin. Hän tajusi tilanteensa. Aakkostaulun avulla keskustellen hän kertoi epätoivostaan ja halustaan päästä sairaalasta kotiin. Hän oli kahdeksan vuotta sairaalassa liikkumattomana. Äiti kävi hoitamassa joka ikinen päivä. Poika kuoli lopulta johonkin tulehdukseen.
En tullut tuolloin edes ajatelleeksi mitään muuta vaihtoehtoa kuin että häntä hoidetaan elämänsä luonnolliseen loppuun asti. Nyt armokuolemasta käytävä keskustelu on nostanut ajatuksia mielessäni myös muista vaihtoehdoista. Ongelma hänen tapauksessaan viime vuosina oli se, että kommunikaatio katkesi täysin. Häneltä ei olisi voitu saada omaa mielipidettä oman elämänsä jatkon ratkaisuista.
Nämä Sveitsin vanhukset olivat itse täysissä sielunvoimissa, että voivat Exit-järjestön avulla suorittaa "itsemurhan". Jos kaikilta hyvin masentuneilta kysyisi tämän, monet varmaan haluavat avustetun itsemurhan. Olen nähnyt psykiatrisessa työssä ihan tarpeeksi itse-murhia muutenkin; tuntuu vaikealta, kun oma potilas turvautuu näin lopulliseen vaihtoehtoon.
AIDS:iin sairastuneilla on nykyisin jo parempi lääkitys, joka lisää elinvuosia 10 vuodesta eteenpäin. Eli myös lääketiede kehittyy.
Vai pitäisikö jo alkaa (kärjistetysti) myös Suomessa priorisoidusti ohjaamaan erilailla sairaita, syrjäytyneitä, vanhuksia, elämänhaluttomia Exit-järjestön tapaiseen itsemurhan toteutukseen? Nimittäin ohjelmassa oli myös nuorempi 51-vuotias nainen, joka oli yrittänyt itsemurhaa, sillä seurauksella. että halvaantui. Käsiteltiin, oliko hän täysissä sielunvoimissaan turvautuakseen ko. hoitoon.
Kuitenkin näen, että omaan mielipiteeseen sisältyy kristillinen katsomus sekä työ terveydenhuollon puolella; kenties minulta puutuu objektiivisuus? Teorian tasolla: Miten kokisin omaisena, jos oma äitini vanhuksena haluaa turvautua Exit-järjestön tyyppiseen ratkaisuun (näin tuskin uskon)?
Mutta tämä voi olla tulevaisuudessa vanhuksille se ainoa vaihtoehto; toivottavasti ei.
JuhaniV kirjoitti: "En tullut tuolloin edes ajatelleeksi mitään muuta vaihtoehtoa kuin että häntä hoidetaan elämänsä luonnolliseen loppuun asti. Nyt armokuolemasta käytävä keskustelu on nostanut ajatuksia mielessäni myös muista vaihtoehdoista. "
Minulle vastaus tuossa tilanteessa olisi ollut mitä selvin. (Tuomas Enbusken äänellä:) Kuolemaan suhtaudutaan foobisesti, siksi koska tämä yhteiskunta on kuolemassa. Oikeasti elämätön elämä on pahempaa kuin kuolema, koska me kaikki kuitenkin kuolemme. Miksi ei siis nyt. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole näin kivaa kuin meillä eikä etenkään niin pitkään. Iranilaiset lapsisotilaat lähetettiin tallomaan miinoja ennen murrosikää. Jos suomalainen ei ole 80 ikävuoteen mennessä pystynyt elämään täyden ja mielekkään elämän, niin silloin on kyllä saamaton nahjus.
Minulla on kuitenkin varauksia. Jossain vaiheessa halusin tehdä itsemurhan, mutta en ole lainkaan sitä mieltä enää. Minä en halua tuhota itseni, sen sijaan tuhoaisin mielummin väkivaltion. "I have no problem coping with my life, it is this world that wants me to die", kuten Deicide laulaa.
Se on kyllä totta, että kuolemaan suhtaudutaan foobisesti, sairaalan steriilit osastot kuolevine potilaineen (joilla ei enää ole toivoa sairaudesta paranemiseen). Onneksi on saattohoito-koteja. En tiedä, miten kalliita, mutta niitä tulee kehittää.
Ennen vanhukset kuolivat koteihinsa omaisten läheisyydessä.. se oli luonnollista, koska asuttiin samassa taloudessa.
Olen joskus pohtinut yleisellä tasolla suhdetta ajatukseen armokuolemasta. Sehän synnyttää edelleen voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Syvimpänä vaikuttimena tuntuu olevan oma itse, eli ajatus siitä, jos minä joudun joskus tuohon tilanteeseen. Sellaista ajatusta on vaikea lähestyä. Itselläni on tähän liittyvä konkreettinen trauma.
Pikkulapsena sattuneen onnettomuuden seurauksena Tero Sand eli neliraajahalvaantuneena hengityskoneessa Auroran sairaalassa Helsingissä noin parikymmentä vuotta. Hän muuttui apaattisesta potilaasta superaktiiviseksi tietokoneharrastajaksi. Isänsä on teollinen muotoilija, joka kehitti käyttöliittymän, jota poika saattoi ohjata suussa pidettävällä tikulla. Tero toimi mm. tietokonekerhomme sihteerinä.
Hänestä tehtiin tv-dokumentti ennen kuolemaansa. Minulla on kopio tuosta ohjelmasta hyllyssä videonauhalla. On kulunut huomattavan monta vuotta Teron kuolemasta. En siltikään kykene katsomaan dokumenttia. Jokin selvittämätön seikka pidättelee, enkä pysty päästämään irti Teron kuolemasta. Mielestäni kohtalo ei ollut lainkaan reilu häntä kohtaan. Ellei kanttini kestä asian kohtaamista, ehkä ratkaisu olisi väistäminen ja tuon nauhan tuhoaminen. Viisaampi tapa olisi kuitenkin käydä läpi tuo trauma tavalla taikka toisella. Se menee melko varmasti sinne oman kuolemanpelon puolelle.
Tero oli käynyt läpi oman kohtalonsa ja kuoleman mahdollisuuden hyvissä ajoin. Hän ei pelännyt kuolemaa.
Muistan tuon dokumentin todella hyvin, siinä näytettiin hänen elämänsä viimeisiä aikoja ja miten perhe eli sairauden mukana. En kyllä unohda tuota dukumettia koskaa, vaikka nykyään vastaavia tulee päivittäin tv:stä.
JuhaniV kirjoitti: "Viisaampi tapa olisi kuitenkin käydä läpi tuo trauma tavalla taikka toisella. "
Olen samaa mieltä.
Saanko esittää villin arvauksen: Sinulla on elämä jäänyt elämättä. Kuolema pelottaa vain jos koskaan ei ole saanut tilaisuutta elää. Erkki Lampén on sanonut, että hän mielummin katuu tekemisiään kuin tekemättä jättämisiään. Et ole immuuni kristinuskollekaan, koska se kiinnostaa sinua jatkuvasti. Mitäpä jos puhdistautuisit tästä kuonasta pois? Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen, on elämä tässä ja nyt. Elä elämäsi täysillä sillä se loppuu joku päivä, Jos sinä elät elämäsi tyhmästi, niin kuka sinua enää moittii, vanhaa miestä? Toisaalta, jos teet viisaasti, saat arvostusta - - jopa minulta. Ennen kaikkea sinun on pakko uskaltaa niin kauan kun sinulla on aikaa.
Poris, huonostipa minua tunnet. ;-)
Katso silti se nauha.
Kehitysvammapuolella esim. vaikeasti CP-vammaisille, jotka saattoivat olla älyllisesti melko "normaaleja" kehitettiin ympäristöhallintalaitteita jo 80-90-luvulta lähtien. Näiden avulla pystyttiin kommunikoimaan melko pitkälle.. ja kehitys jatkuu. Yleensä nuo CP-vammaiset olivat iloista sakkia ja kun he tulivat ymmärretyiksi paremmin, oli se lahja heille sekä auttavalle ihmiselle (esim. hoitajalle). On myös liikuntaan kehitetty sähköpyörätuoleja, joilla he huristelevat jo nykyisin pitkin katuja jne...
Tämä on avartanut näkemyksiä, kun ymmärrys on lisääntynyt puolin ja toisin (autistit, sokeat, CP-vammaiset, kuurot jne..). Tarpeet tulevat selkeämmin esille ja ennenkaikkea se kommunikaatio ympäristön kanssa. Vertaan tätä hyvään vanhusten hoitoon, miten kukin sen mieltää.
Dokumentti Exit:stä uusintana tänään TV 2 klo 22.35: Hyvä kuolema (vai julma ratkaisu vanhustenhoitoon).
Samasta aiheesta tuli 13.10. ykköskanavalla BBC:n tositapahtumiin perustuva elokuva Haluan kuolla arvokkaasti (A Short Stay in Switzerland).
Siinä kuvattiin lääkäriäidin päätöstä turvautua hitaasti etenevän lamauttavan sairautensa vuoksi sveitsiläisen itsemurhaklinikan apuun, ja hänen kolmen aikuisen lapsensa kypsymistä hyväksymään äidin päätös. Erittäin todentuntuinen ja koskettava elokuva, jossa kritisoitiin myös Britannian nuivaa suhtautumista tällaiseen ratkaisuun.
Sivuhuomautuksena, että lääkärin poika oli homo, ja hänen kumppaninsa oli viettämässä perheen kanssa viimeistä yhteistä joulua noin kuukausi ennen Sveitsin matkaa. Zürichissä poika kertoi äidille aikovansa mennä naimisiin kumppaninsa kanssa.
BBC:n juttu elokuvasta ja sen taustasta
http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/7844031.stmKiitos Public eye. Tuo linkki ja taustakertomus avasi jonkin verran näkemään asioita myös toisella tavalla. Ikävä kyllä en nähnyt tuota elokuvaa; luulisi sen tulevan uusintana joskus.
Minusta saattohoidossa olevala potilaalla on oikeus a) saada niin paljon kipulääkettä kuin hän haluaa, vaikka se sitten tarkoittaisi yliannostusta ja b) tulla nukutetuksi jos kipulääkitys ei auta tai se aiheuttaa sellaisia sivuoireita joita potilas ei tahdo. Unessa voi sitten pitää niin pitkään kuin elämää riittää, samaan tapaan kuin ihmisen annetaan nukkua normaalissa sairaanhoidossa jos jonkin toimenpiteen aiheuttama kipu tai epämukavuus ylittää sietorajan. Jos lääketieteen toimenpiteenä ihmiseltä pitä murtaa luita, hän saa nukkua se yli. Miksi hänen pitäisi olla hereillä jos kasvainmassa murtaa luita sisältäpäin?
Onneksi ja toivottavasti nykyisin ei säästellä noita kipulääkkeitä. Yleensä saattohoitopotilailla on mm. kipupumput opioidien antamiseen (tai muut kivunhoitomenetelmät), joilla vähennetään kivut minimiin/tai kivuttomaksi, ja tarvittaessa annetaan lisäboluksia. Ei aina tiedetä, kuoleeko potilas lisäannokseen vai onko kuolema luonnollinen. Ja näin on hyvä, koska saattohoitopotilas ei kuitenkaan elä pitkään. Miksi lisätä hänen kärsimyksiään. Kysymys ei ole kuitenkaan eutanasiasta, vaan kivun lievittämisestä.
Kannatin.
Eutanasia-aloite on kerännyt puolessatoista viikossa lähes 30 000 kannatusilmoitusta.
Selvityksen mukaan enemmistö kansanedustajista sallisi eutanasian:
http://yle.fi/uutiset/3-9292231Runsas 38 kiloa nimiä kasassa, 12 uupuu vielä.
Isäni kuoli haimasyöpään noin kymmenen vuotta sitten.
Hänen hirveitä tuskiaan lievennettiin morfiinilla ja vapaavalintaisella konjakilla (konjakki ei kuulunut KELAN korvausten piiriin, mutta käytti kuitenkin).
Erittäin pahan kipukohtauksen vuoksi hänet vietiin sairaalaan, missä lääkäri antoi hänelle morfiinipiikin kivunlievitykseen. Hän nukkui pois.
Minä ja äitini olemme molemmat sitä mieltä, että k.o. lääkäri tiesi, mitä teki, ja antoi tarkoituksella kuolettavan annoksen.
Olemme hänelle siitä ikuisesti kiitollisia.
Mikäli itselleni tulee eteen vastaava tilanne, aion hoitaa sitä Diapamilla ja Parabellumilla. Piste.
