Käydessäni pari viikkoa sitten paikallisessa Tiimarissa hypistelemässä tuotealtaita, tulin mahdollisesti kulkeneeksi jonkinlaisen homotutkan kautta ja sitä kautta summonoineeksi esiin antihomomaisten ilmestysten hyöyn.
Tarkoitukseni Tiimarissa käymisellä oli peittää tai korvata pyöräni etutangossa kellistelevä Suomen virallinen leijonamerkki jollakin vähemmän tietyntyyppisiä stereotyyppisiä luuloja triggeroivalla tarralla tai minkä siihen nyt sitten saisikaan kiinni. Altaita hypisteltyäni päädyin, kuinkas ollakkaan, kukkasiin. Olin varautunut siihen, että joutuisin ehkä jopa viilalla hinkkaamaan entisen leijanamerkin pyörästä pois, mutta eihän se mitään vahvaa ja taipumatonta metallia ollutkaan, vaan pelkkä taipuisa maalatun ja kuivuneen rungon päälle liimattu läpyskä.
On toki mahdollista, että poistuttani Tiimarista kauppakeskuksen käytävän puolelle ja kohdattuani seuraavan 10 minuutin mittaisen aikaikkunan puitteissa stereotyyppisillä homomaneereille keikistelevan ihmisen, homoilta ryöstettyjen sateenkaarin värien väärinkäyttöön, sekä homoudelle irvailua, kyse oli vain sattumasta. Siis, kaikenhan voi selittää sattumalla tai sanoilla ”periaatteessa kaikki on mahdollista” tai omalla suosikillani ”sä vaan kuvittelet, ei mitään kommunikointivälineitä ole olemassakaan”.
Ensinnä vastaan ja ohi kävellen tuli käsi kädessä kulkenut, kahdesta noin neljäkymppisestä miehestä koostunut pariskunta. Sinänsä heidän habituksensa ei luettelomaisesti tarkasteltuna ollut erityisen poikkeava, sillä heillä oli yllään melko tavalliset sandaalit, shortsit ja t-paita, kuten ihmisillä usein kesällä on. Huomioni kiinnittyikin enemmän heidän yhtenäiseen stailaukseensa, joka huolimatta erimallisista sandaaleista, shortseista ja paidoista, sai heidät silti vaikuttamaan parilta. Konnotaatiot homouden suuntaan ja jonkinlaiseen irvikuvaan siitä syntyivät heidän yhtenäisistä ohuthihnaisista olkalaukuistaan, dalimaisista viiksistään, sekä kireähköjen t-paitojen alta yhtenäisellä tapaa pullottaneista päärynävatsoista.
Tultuani pois eräästä toisesta liikkeestä, oli käytävällä kahdesta iäkkäästä miehestä koostunut pari, joista toisella oli päällään Marimekon Jokapoika-paita. Vuosimallia vanha. Heidän keskustelunsa kuulosti siltä kuin se olisi solissut koko ajan keskeytyksettä, mutta siinä vaiheessa kun menin ohi, toinen heistä totesi: ”Siis tollasta zäkettii mä en ainakaan haluu. Mennään pois täältä”. Hänen kädenliikkeensä, erityisesti ranteiden ja sormien osalta korostivat hänen kerrontaansa. ”yyyv. tollanen zäketti.”
Ulkona tuli parin kulmauksen jälkeen vastaan, hänkin entuudestaan itselleni tuntematon, rouvashenkilö, joka laahusti kassit, siis kauppakassit, maata viistäen, yllään pitkä musta mekko, jossa lähes kauttaaltaan sateenkaaren värejä mukailevia värisuikaleita.
--
En ole koskaan missään yhteydessä väittänyt tai vihjannut, että olisin.. Sellainen. Enkä nytkään varsinaisesti sellaista väitettä esitä. En suoraan, enkä implisiittisesti. Kiusallani en tälläkään kertaa viitsi sanoa miten asia on oikeasti, sillä on oma tietty hupinsa seurata kuinka huonoja ihmiset ovat lukemaan toisiaan.
Aina silloin tällöin, vaikkapa työpaikalla tai koulussa, joku ensin aloittaa kommentoimaan keskustelua, jossa puhutaan ”homoista”, sitten hän katsoo jälkimmäisen virkkeen lopuilla ikään kuin vaivihkaa minuunpäin ja aloittaa sitten siirtämään keskustelua muihin aiheisiin. Huomaavaista.
Toisaalta, toiset runnovat näkemyksensä ”homoista” läpi noukkimalla keskusteluun mukaan erilaisia substantiiveja lasinsiruista naulaisiin parruihin ja kertovat mihin niitä pitäisi työntää. Ei niin huomaavaista.
Juuri tuollainen maheton machaus on syynä siihen, miksi halusin luoda eräänlaista symbolista rakoa tietynlaisiin tapoihin, taipumuksiin ja konnotaatioihin. Aloitin heittämällä leijonamerkin pois.
Tosin, pitäisiköhän minun sitten vaihtaa myös tämä zäketti tässä joksikin toisenlaiseksi? Ja tää kaulis on ihana. H&M. 39.95 ja 13.95.
--
Tämä viesti on alunperin tehty harjoitteeksi webkameralle puhumiselle (kerrottu ei silti ollut fiktiota):
http://www.youtube.com/watch?v=A5t7-67y0xI
--
Lukemisen jälkeen tupsahti lisää ajatuksia esiin, joista haaviin jäi muun muassa seuraavia..
(pahoittelut tästä kaikesta tekstivuodatuksesta; minulla on tarve kanavoida mielessä pyöriviä ajatuksia jonnekin)
1. Voidaan kuvitella yksittäisiä tapahtumia tai tapahtumasarjoja, joista mieli muodostaa yhtenäisen tarinan. Riippuu havaintojen yksiselitteisyyden asteesta, kuinka paljon uskoa johonkin täytyy venyttää, jotta uskomus saadaan kurottua yhteen. Jos karsitaan pois epävarmimmat havaintoselitykset, jää jäljelle myös enemmän kurottavaa. Jos sovitellaan varmojen havaintojen selitysten paikalle jotain ensiselitystä korvaavaa, voidaan löytää nippu selityksiä, jotka yksitellen kumoaisivat kaikki edelliset havaintoselitykset. Tai jos ei aivan kumoaisi, niin ainakin oltaisiin tilanteen äärellä, jossa pitäisi valita minkä selityksen valitsee. Jos yksittäisiä selityksiä ei voi kiinnittää varmuudella mihinkään, voi ne Lutherin tapaan naulata vaikkapa kirkon oveen.
2. Filosofian kurssin kokeessa kirjoitin vastauksena kysymykseen ”Klassisen tiedonmääritelmän mukaan tieto on perusteltu tosi uskomus. Miten uskomuksia voidaan perustella?” seuraavaa (osa vastauksesta):
”Uskon, että mehupurkissani on jotain millä on paino ja massa.”
”Olen aina kokenut olevan niin, että esineillä ja aineilla on jokin paino.”
”Kun heijaan tölkkiä edestakaisin, jokin loiskuu siellä sisällä. Jotain siellä on oltava.”
”Minulla on kokemuksia erilaisten aineiden viskositeeteista ja kiinteyksien asteista. Tämä aine vaikuttaa mehumaiselta.”
”Mehut ovat tyypillisesti viskositeetiltaan tietyissä rajoissa esiintyviä. Purkissa lukeekin, että siinä on mehua ja se on ostettu kaupasta, jossa tyypillisesti mehua myydään, eikä yleisemmin ole ilmennyt tapauksia, joissa mehupurkissa olisi esim. piimää. Purkin korkki oli sinetöity, kun sen ostin ja uskon olevani hereillä.”
”Join tuota mehua kulauksen ja se maistui siltä miltä olen tottunut olettamaan mehun suunnilleen maistuvan. En tosin välttämättä aistinvaraisesti huomaisi, jos siinä olisi pari tippaa edellisen samalla mehulinjalla tuotetun mehun jäännöspisaroita.”
”Alkuperäinen uskomukseni siitä, että mehupurkissani on jotain millä on paino ja massa tuli todistettua arkitarkkuudella.”
”Jos veisin mehupurkin avaruuslennolla, voisi uskomukseni joutua koetukselle, sillä arkitarkkuuteni laajentuisi ottamaan huomioon tilanteen, jossa maan vetovoima ei enää vaikutakaan, eikä ns. 0G:n tilassa kaadettu mehu lirisisi alaspäin, ellen ”tuuppaisi sille vauhtia” alaspäin. Eli painolle ja massalla morjens.”
”Palattuani Maapallon pinnalle ja taas mehupurkkiani heijaten, huomaan että paino ja massa ovat jälleen läsnä.”
”En ole aina kokenut, että esineillä ja aineilla on jokin, mutta tällä kertaa päätän uskoa, että näin on, koska muutkin niin tässä tilanteessa todennäköisesti tekisivät.”
3. Edesmenneen Radiomafian aamujuontaja antoi aikoinaan ohjeeksi kaikille suomen nuorille ja muille kuuntelijoille, että sitten kun jostain henkilöstä on saanut 5 kertaa jonkin tietynlaisen vaikutelman, niin sitten voi olla jo melko varma, että tuo henkilö toimii sillä tapaa aina. Vai oliko se kolme kertaa?
Tarkoitukseni Tiimarissa käymisellä oli peittää tai korvata pyöräni etutangossa kellistelevä Suomen virallinen leijonamerkki jollakin vähemmän tietyntyyppisiä stereotyyppisiä luuloja triggeroivalla tarralla tai minkä siihen nyt sitten saisikaan kiinni. Altaita hypisteltyäni päädyin, kuinkas ollakkaan, kukkasiin. Olin varautunut siihen, että joutuisin ehkä jopa viilalla hinkkaamaan entisen leijanamerkin pyörästä pois, mutta eihän se mitään vahvaa ja taipumatonta metallia ollutkaan, vaan pelkkä taipuisa maalatun ja kuivuneen rungon päälle liimattu läpyskä.
On toki mahdollista, että poistuttani Tiimarista kauppakeskuksen käytävän puolelle ja kohdattuani seuraavan 10 minuutin mittaisen aikaikkunan puitteissa stereotyyppisillä homomaneereille keikistelevan ihmisen, homoilta ryöstettyjen sateenkaarin värien väärinkäyttöön, sekä homoudelle irvailua, kyse oli vain sattumasta. Siis, kaikenhan voi selittää sattumalla tai sanoilla ”periaatteessa kaikki on mahdollista” tai omalla suosikillani ”sä vaan kuvittelet, ei mitään kommunikointivälineitä ole olemassakaan”.
Ensinnä vastaan ja ohi kävellen tuli käsi kädessä kulkenut, kahdesta noin neljäkymppisestä miehestä koostunut pariskunta. Sinänsä heidän habituksensa ei luettelomaisesti tarkasteltuna ollut erityisen poikkeava, sillä heillä oli yllään melko tavalliset sandaalit, shortsit ja t-paita, kuten ihmisillä usein kesällä on. Huomioni kiinnittyikin enemmän heidän yhtenäiseen stailaukseensa, joka huolimatta erimallisista sandaaleista, shortseista ja paidoista, sai heidät silti vaikuttamaan parilta. Konnotaatiot homouden suuntaan ja jonkinlaiseen irvikuvaan siitä syntyivät heidän yhtenäisistä ohuthihnaisista olkalaukuistaan, dalimaisista viiksistään, sekä kireähköjen t-paitojen alta yhtenäisellä tapaa pullottaneista päärynävatsoista.
Tultuani pois eräästä toisesta liikkeestä, oli käytävällä kahdesta iäkkäästä miehestä koostunut pari, joista toisella oli päällään Marimekon Jokapoika-paita. Vuosimallia vanha. Heidän keskustelunsa kuulosti siltä kuin se olisi solissut koko ajan keskeytyksettä, mutta siinä vaiheessa kun menin ohi, toinen heistä totesi: ”Siis tollasta zäkettii mä en ainakaan haluu. Mennään pois täältä”. Hänen kädenliikkeensä, erityisesti ranteiden ja sormien osalta korostivat hänen kerrontaansa. ”yyyv. tollanen zäketti.”
Ulkona tuli parin kulmauksen jälkeen vastaan, hänkin entuudestaan itselleni tuntematon, rouvashenkilö, joka laahusti kassit, siis kauppakassit, maata viistäen, yllään pitkä musta mekko, jossa lähes kauttaaltaan sateenkaaren värejä mukailevia värisuikaleita.
--
En ole koskaan missään yhteydessä väittänyt tai vihjannut, että olisin.. Sellainen. Enkä nytkään varsinaisesti sellaista väitettä esitä. En suoraan, enkä implisiittisesti. Kiusallani en tälläkään kertaa viitsi sanoa miten asia on oikeasti, sillä on oma tietty hupinsa seurata kuinka huonoja ihmiset ovat lukemaan toisiaan.
Aina silloin tällöin, vaikkapa työpaikalla tai koulussa, joku ensin aloittaa kommentoimaan keskustelua, jossa puhutaan ”homoista”, sitten hän katsoo jälkimmäisen virkkeen lopuilla ikään kuin vaivihkaa minuunpäin ja aloittaa sitten siirtämään keskustelua muihin aiheisiin. Huomaavaista.
Toisaalta, toiset runnovat näkemyksensä ”homoista” läpi noukkimalla keskusteluun mukaan erilaisia substantiiveja lasinsiruista naulaisiin parruihin ja kertovat mihin niitä pitäisi työntää. Ei niin huomaavaista.
Juuri tuollainen maheton machaus on syynä siihen, miksi halusin luoda eräänlaista symbolista rakoa tietynlaisiin tapoihin, taipumuksiin ja konnotaatioihin. Aloitin heittämällä leijonamerkin pois.
Tosin, pitäisiköhän minun sitten vaihtaa myös tämä zäketti tässä joksikin toisenlaiseksi? Ja tää kaulis on ihana. H&M. 39.95 ja 13.95.
--
Tämä viesti on alunperin tehty harjoitteeksi webkameralle puhumiselle (kerrottu ei silti ollut fiktiota):
http://www.youtube.com/watch?v=A5t7-67y0xI
--
Lukemisen jälkeen tupsahti lisää ajatuksia esiin, joista haaviin jäi muun muassa seuraavia..
(pahoittelut tästä kaikesta tekstivuodatuksesta; minulla on tarve kanavoida mielessä pyöriviä ajatuksia jonnekin)
1. Voidaan kuvitella yksittäisiä tapahtumia tai tapahtumasarjoja, joista mieli muodostaa yhtenäisen tarinan. Riippuu havaintojen yksiselitteisyyden asteesta, kuinka paljon uskoa johonkin täytyy venyttää, jotta uskomus saadaan kurottua yhteen. Jos karsitaan pois epävarmimmat havaintoselitykset, jää jäljelle myös enemmän kurottavaa. Jos sovitellaan varmojen havaintojen selitysten paikalle jotain ensiselitystä korvaavaa, voidaan löytää nippu selityksiä, jotka yksitellen kumoaisivat kaikki edelliset havaintoselitykset. Tai jos ei aivan kumoaisi, niin ainakin oltaisiin tilanteen äärellä, jossa pitäisi valita minkä selityksen valitsee. Jos yksittäisiä selityksiä ei voi kiinnittää varmuudella mihinkään, voi ne Lutherin tapaan naulata vaikkapa kirkon oveen.
2. Filosofian kurssin kokeessa kirjoitin vastauksena kysymykseen ”Klassisen tiedonmääritelmän mukaan tieto on perusteltu tosi uskomus. Miten uskomuksia voidaan perustella?” seuraavaa (osa vastauksesta):
”Uskon, että mehupurkissani on jotain millä on paino ja massa.”
”Olen aina kokenut olevan niin, että esineillä ja aineilla on jokin paino.”
”Kun heijaan tölkkiä edestakaisin, jokin loiskuu siellä sisällä. Jotain siellä on oltava.”
”Minulla on kokemuksia erilaisten aineiden viskositeeteista ja kiinteyksien asteista. Tämä aine vaikuttaa mehumaiselta.”
”Mehut ovat tyypillisesti viskositeetiltaan tietyissä rajoissa esiintyviä. Purkissa lukeekin, että siinä on mehua ja se on ostettu kaupasta, jossa tyypillisesti mehua myydään, eikä yleisemmin ole ilmennyt tapauksia, joissa mehupurkissa olisi esim. piimää. Purkin korkki oli sinetöity, kun sen ostin ja uskon olevani hereillä.”
”Join tuota mehua kulauksen ja se maistui siltä miltä olen tottunut olettamaan mehun suunnilleen maistuvan. En tosin välttämättä aistinvaraisesti huomaisi, jos siinä olisi pari tippaa edellisen samalla mehulinjalla tuotetun mehun jäännöspisaroita.”
”Alkuperäinen uskomukseni siitä, että mehupurkissani on jotain millä on paino ja massa tuli todistettua arkitarkkuudella.”
”Jos veisin mehupurkin avaruuslennolla, voisi uskomukseni joutua koetukselle, sillä arkitarkkuuteni laajentuisi ottamaan huomioon tilanteen, jossa maan vetovoima ei enää vaikutakaan, eikä ns. 0G:n tilassa kaadettu mehu lirisisi alaspäin, ellen ”tuuppaisi sille vauhtia” alaspäin. Eli painolle ja massalla morjens.”
”Palattuani Maapallon pinnalle ja taas mehupurkkiani heijaten, huomaan että paino ja massa ovat jälleen läsnä.”
”En ole aina kokenut, että esineillä ja aineilla on jokin, mutta tällä kertaa päätän uskoa, että näin on, koska muutkin niin tässä tilanteessa todennäköisesti tekisivät.”
3. Edesmenneen Radiomafian aamujuontaja antoi aikoinaan ohjeeksi kaikille suomen nuorille ja muille kuuntelijoille, että sitten kun jostain henkilöstä on saanut 5 kertaa jonkin tietynlaisen vaikutelman, niin sitten voi olla jo melko varma, että tuo henkilö toimii sillä tapaa aina. Vai oliko se kolme kertaa?