Lesbokertomuksia

Kävin jokin aika sitten Berliinin homomuseon lesbonäyttelyssä. Näyttely teki suuren vaikutuksen. Naiset ovat aktiivisia, ja on mielenkiintoista lukea heidän historiaansa. Tämän otsikon alle kerään muutamia kertomuksia naisista.

*****

Saksan sosiaalidemokraattien puoluejohtajan tytär, kirjailija Mirjam Müntefering kertoo Cicero-lehdessä tarinansa. Kerron sen tarinan omin sanoin, Miriamin kirjoittama teksti on edessäni.



Olin ihan tavallinen teinikäinen. Naapuriluokassa oli tyttö, jota välitunneilla seurasin katseellani kaiken aikaa. Sain aina sydämentykytystä, kun hän hymyili. Aikaa myöten oli pari muutakin tyttöä, joiden My-Melody-parfyymin tunnistin jo käytävällä. Heidän iloinen naurunsa sai minut kananlihalle. En voinut kertoa asiasta kenellekään. Vain päiväkirjaan tuli merkintöjä. Tällainen "pihkassaolo" oli upea tunne.

Kun täytin 18, menin ratsastustunneille ja ihastuin muutamaa vuotta vanhempaan ratsastuksen opettajaan. Hän ei tänä päivänäkään tiedä asiasta mitään. Kaksikymmenvuotiaana löysin ensimmäisen ystävättären, Alexin. Meistä tuli feministejä. Teimme retkiä omaan kehoomme. Olimme myös tarkkoja siitä, ketkä meitä syrjivät. Teimme pienen ristiretken katoliseen kirkkoon. Erosimme yhdessä kirkosta. Todellisuudessa se oli vähäpätöinen virallinen toimitus. Vanhempani olivat silloin kesälomamatkalla ja ongelma oli, miten kertoa asiasta. Kirjoitin heille kirjeen. Siinä kerroin myös, että pidän tytöistä. Ja kerroin uusimmasta rakkaudestani. Oli vuosi 1989. Lähetin kirjeen vanhempieni kesälomaosoitteeseen. Pamppailevin sydämmin odottelin, mitä tapahtuu.

Pohjimmiltaan tiesin kuitenkin, että mitään kovin pahaa ei tästä tule. Olen työläisperheestä, katoliselta seudulta. Mutta perheessä kunnioitettiin toisten tunteita.

Isä soitti ja kertoi, että kirje on saapunut. He palaava kotiin silloin ja silloin. Puhutaan sitten asiasta lisää. Kun he palasivat 10 päivää myöhemmin, syöksyin ulos vastaan. Halusin kuulla, mitä he ensimmäiseksi sanoisivat. Kynnyksellä äiti kuiskasi minulle ja vain minulle: Kuinka pystyit sen tekemään, ulos kirkosta!

Olin helpottunut. Alex ja minä. Onnemme tiellä ei enää ollut mitään esteitä. Filmialan opinnot Bochumin yliopistossa jäivät toiselle sijalle. Pääosassa olivat nyt naiset, jotka rakastavat naisia. Yksityinen coming-outimme oli pelkästään positiivinen kokemus. Oli vain yksi kielteinen kokemus. Kun opin tuntemaan lesboja, sain kuulla karmeita tarinoita kaapista ulostulosta. Koin kaikki nämä naiset rohkeina, ainutlaatuisina. Päätin kirjoittaa heistä.

Olin 23, kun ensimmäinen romaani ilmestyi. Se oli tarina Bochumin lesbopiireistä. Se kertoi nuorista lesboista, miten he tulivat piireihin mukaan, rakastuivat ja erosivat, olivat idealisteja, yrittivät poliittista korrektiutta. Kirjalle löytyi pieni kustantaja, joka julkaisee lesbokirjallisuutta. Kun kustantaja, eli kaksi naista, lähetti allekirjoitetun sopimuksen, olin onneni kukkuloilla. Oli aina halunnut kirjoittaa kirjan. Sanat pulppusivat kirjaan, kahden kauniin kannen väliin. Mutta sitten --- kustantamo meni konkurssiin, ennen kuin kirja tuli sieltä ulos.

Lähetin käsikirjoituksen Lübbe-kustantamon kilpailuun. Suuri kustantamo tekee välillä noin saadakseen uutta verta. Odotin malttamattomana, miten minusta tulisi kuuluisa ja rikas. No, niin ei käynyt. Mutta vuonna 1988 viimein kuuden vuoden jälkeen kirja ilmestyi nimellä "Ada Etsii Eevaa". Rakastin omaa kirjaani kuin äiti rakastaa lastaan.

Naistenlehti tarvitsi pienen kuvan minusta juttuunsa. Se oli pikku juttu. Tarkoin valitsemani kuva oli postimerkin kokoinen. Kirjan arvostelu oli positiivinen. Lehden ilmestymisaikaan työskentelin tv-työtä tekevässä pienessä journalistitoimistossa. Olin ollut kuvauksissa koko päivän lehden ilmestymispäivänä ja kun tulin illalla kotiin väsyneenä, puhelinvastaajan valo vilkutti. Kolmetoista puhelua vastaajassa. Kuuntelin ensimmäisen toisen, kolmannen, ja kurkkua kuivasi kuin Saharan ylityksellä. Kaikki 13 puhelua tulivat eri tv-kanavilta, radioasemilta ja lehdistä. Kaikki olivat lukeneet pikkuriikkisen artikkelin ja halusivat lisää.

Vuonna 1999 isä oli liittovaltion liikenneministeri. Olin hänen tyttärensä ja olin kirjoittanut lesbokirjan. Soitin isälle. Vaikka häntä oli yleensä yhtä vaikea saada puhelimeen kuin paavia, nyt hän vastasi heti. "Apua", huusin puhelimeen. "He kaikki haluavat haastatella minua, mitä teen". Selostin hänelle tilanteen. Olin aivan hajalla. Lukemattomat ihmiset ovat päässeet kirjan kautta sisälle omaan maailmaani. Olin kuin nurkkaan ahdistettu.

Isä kuunteli rauhassa ja pyysi, että luettelen vielä kerran kaikki lehdet ja asemat, jotka halusivat haastattelua. Viimein hän sanoi: "Kutsu Bild am Sonntag- lehti ja kerro hieman kotitarinaa ja vähän itsestäsi. Ja pyydä, että saat lukea jutun". Se tepsi. Aluksi oli tietenkin kauhistus, kun sunnuntaiaamuna pullakaupassa lööpeissä luki: "Ministerin lesbotytär". Juttu oli ihan ok.

Elämä oli nyt raiteillaan. Vanhemmat olivat ylpeitä ja tukivat. Isässä ei ollut pisaraakaan pelkoa, että tytär aiheuttaisi uran romahduksen. Kolleegat mediassa osoittivat kunnioituksensa. Tuli paljon haastatteluja ja pari talkshowta. Pari showta torjuin. Kaikissa niissä puhuttiin lesboelämästä, homoliitoista, kirjoista ja elämästä ministerin tyttärenä.

Minusta tuli julkisuuden lesbo, jolta aina kysyttiin, miksi lesbot eivät halua mennä naimisiin, onko vielä homojen ja lesbojen syrjintää ja mitä isä sanoo näistä aiheista, joista kirjoitan. Kaikkeen tähän vastailin mahdollisimman ystävällisesti. Kerran ärsytti, kun kirjoitettiin, että Mirjam Müntefering tunnustaa lesboutensa. "Tunnustaa"! Olenko johonkin syyllinen ja tunnustan? Kiitti vaan. Olisiko joku saanut päähänsä kirjoittaa, että hän tunnustaa rakkautensa Tobias X:ään. Tai että "ministerin heterotytär kertoo elämästään". Ja minusta kirjotettiin mm. "oikea lesbo" tai "tunnustautuva homoseksuaali".

Minua ei ole luotu valonheittäjien loisteeseen tai kameroiden eteen. Jatkossa julkiset esiintymiseni rajoittuivat käyntiin ulkona puutarhassamme, missä improvisoitiin naapurien lapsille nukketeatteria. Rakastan niitä ihmisiä, jotka tuleva paikalle, kun luen otteita kirjoistani. Se on aivan toista kuin olla live-talkshowssa. Minun maailmani on pieni, se on siinä läsnä, se on siinä lukijoiden keskellä ja tietenkin elämäni on myös kotona.

Iloitsen, kun kirjoistani kirjoitetaan myönteisesti tai kun on jokin mukava haastattelu. Mutta koskaan en unohda, mikä on tärkeintä elämässäni: rakkaani, jotka ovat ympärilläni. Koirani Jule kuoli. Se oli pieni henkilökohtainen katastrofi. Kaikille homoille ja lesboille voin kuitenkin suositella kansallista ulostuloa. Siitä on tällainen seuraus: kun minut kutsutaan johonkin bileisiin tai tapahtumaan, minun ei tarvitse selitellä mitään. Joko minua ei tunneta lainkaan näistä yhteyksistä (sekin on toisinaan ihan mukavaa) tai minut tunnetaan ja tiedetään, että olen lesbo. Enää ei kysellä, että odottaako se aviomies siellä kotona.

Olen voinut ottaa tämän julkisen lesbon aseman rauhallisena, koska lähipiiri on tukenut minua, ystävät ja perhe. Suuri julkinen kiinnostus on vaikuttanut myös sukulaisiin. Ei olisi mukaavaa, että sukulaiset joutuisivat naapuriensa ilkeiden puheiden kohteiksi minun takiani. Omassa perheessäni tämä on ollut helppoa. Isovanhemmat ovat olleet jo pois. Isäni piti puheen Kölnin Pridellä ja antoi gay-lehtiin haastatteluja siitä, millaista on kun on lesbotytär.


Äiti oli joskus ollut huolissaan siitä, miten tämä vaikuttaa äänestäjiin. Hän selvitti tämän asian kuitenkin itsensä kanssa jo ennen kuin tulin julkisuuteen.

Vanhempani erosivat. Vaikka siihen liittyykin monenlaista huolta ja murhetta, oli siitä myös myönteisiä seurauksia. Äiti joutui ensin monenlaisen puheen kohteeksi ja lehdetkin kirjoittelivat, että poliitikon ex-rouva ei kelvannut poliitikolle. Mutta äiti on saanut lisää vahvuutta ja hän näki, ketkä ystävistä ovat todellisia ystäviä. Nyt hän on vahva nainen, joka kulkee omaa tietään. Kun hänen kuntoklubillaan kerrottiin homovitsejä, hän ei vaiennut. Hän ilmoitti eroavansa klubista. Enää hän ei miettinyt, että "mitähän muut tästä asiasta ajattelevat".

Entä sisareni? Hänen ystävättärensä olivat vihjailleet hänelle, että olen vähän erilainen. He olivat oikeassa.


Tämä teksti on Miriamin uudesta kirjasta "Tochter und viel mehr". Isä-Müntefering valittiin kesällä uudelleen Saksan sosiaalidmeokraattisen puolueen puheenjohtajaksi.

Hiphopin uudet naiset


Hip-hop ja R’n’B ovat täynnä puritaanisia arvoja. Niitä vastaan käyvät naisräppärit Yo Majesty -duossa. Heissä näkyy naisten itsetietoisuuden uusi kärki.

Lavalla Jewl B ei ole mikään erityinen erotiikkapaketti. Hän sanoo olevansa lihava ja muodoton. Mutta Jumala loi hänet tällaiseksi ja näinkin voi elää. Eikä tarvitse olla ulkomuodoltaan täydellinen, jotta kuulijat inspiroituisivat. Mustassa popissa on tähän asti hallinnut ruumiinkulttuuri. Lesbo-hip-hop –duo Yo Majesty kulkee nyt virtausten etunenässä, mukana tulevat mm. M.I.A ja Santogold. Nämä viimeksi mainitut tosin ovat taideakatemiatasoisia ja poliittisesti korrekteja, mutta Jewl B. ja hänen duo-partnerinsa kulkevat täysin omia latujaan.

He eivät ole Brooklinista vaan Floridan Tampasta. Siellä naisia on nähty gansteri-räppäreiden esityksissä vain seinäkoristeina. Tai kirkkokuoroissa. Sellaista kunniaa Yo Majesty ei halua. He eivät halua myöskään olla mitään mallivartaloita. Musta pop on tuonut mukanaan ääripuritaanisuuden: tiukan itsekurin, ankaran ruumiillisen harjoittelun ja pyrkimyksen vastata markkinoiden vaatimuksiin. Monet laulajat ovat laihduttaneet niin kuin on vaadittu, ja he vaikuttavat keinotekoisilta luomuksilta Mutta missä ovat ne naiset, jotka seksisyyden sijasta julistavat itsearvostusta.

Yo Majestsyn laulajat ovat vuosikausia hankkineet kannattajansa MySpacessa. Nyt he ovat päässeet Domino Recordsin suojiin ja saaneet sopimuksen. Debyyttialbumillaan ”Futuristically speaking…” he tunnustavat lesborakkautensa ja anarkistisen elämänvimmansa.

Majestylla oli aloitushetkellä 1989 uskonnollinen viesti. He olivat kyllästyneet kaikkeen uskonnolliseen kadotuksella uhkailuun. Se ei ole Jumalasta. Ei ole mitään helvettiä, ei edes lesbohelvettiä. Shunda K. sanoo, että ei hän pelkää elää omalla tavallaan: Jumalan rakkaus kuitenkin ympäröi häntäkin. Aikaisemmin hän hankki elantonsa katukauppiaana, koska hän ei halunnut prostituutiota eikä häntä huolittu töihin Tampassa rastalettien takia.Tytöt tapasivat toisensa homoklubissa ja päättivät ryhtyä tekemään musiikkia - oikeaa lesbomusiikkia. Aluksi yhteistyö kangerteli, kun Jewl B. vaihtoi elämänsä suuntaa. Hän meni naimisiin mies-lähetyssaarnaajan kanssa, sanoutui irti lesboudestaan ja antoi kastaa itsensä kristillisesti. Hän itse sanoo, että se oli kokeilu, joka lopullisesti avasi hänen silmänsä. Nyt hänellä on valttikortit käsissään: kristinusko ja lesbous.

Tampan naiset eivät ole Amerikassa ainoita, jotka korostavat naiseuttaan. Muita nimiä ovat Amanda Blank, Kid Sister tai Rye Rye. Hip-hopissa liikkuu miljoonittain rahaa. Näille naisille musiikki on spontaania toimintaa. Laulut kirjoitetaan parissa tunnissa, esiintymiset hoidetaan tee-se-itse-tyyliin.

(Tagesanzeiger)

*****

Haloo, homofobiset räppärit, räpin seksismi on vaarassa. Kohta se ei enää toivottavasti pure.

Kristinusko ei korttina ole valtti, pikemminkin se on musta maija: kukaan ei halua jäädä kiinni se kädessään.

IMNSHO, parhaiten henkisesti selviävät sellaiset uskonnon aikuiset uhrit, jotka myöntävät, että heitä on vedetty höplästä ja he ovat omaa hyväuskoisuuttaan ja sinisilmäisyyttään joutuneet huijatuksi. Toiseksi parhaiten selviävät sellaiset, jotka uskovat, että heidät on katalasti aivopesty. Huonoiten pärjäävät sellaiset, jotka eivät edes myönnä erehtyneensä tai tulleensa huijatuksi.

Onnellinen viikko



80 vuotta sitten Virginia Woolf ja Vita Sackville-West kohtasivat Berliinissä.Villin viikon jälkeen mikään ei kuitenkaan ollut kuin ennen.

Raikkaassa pakkasyössä englantilainen kirjailija Vita Sackville-West ja Virginia Woolf söivät päivällistä vanhan mutta silloin uuden radiotornin ravintolassa. Alla välkehti Berliinin valomeri. Lautasella oli ankkaa. Oli 23. tammikuuta 1929. Virginia oli viimeistä päivää Berliinissä. Hän oli viikon vierailulla.

Talvi oli erityisen kylmä. Itämeri oli jään peitossa. Tammikussa oli pelkästään miinus-asteita, helmikuu oli vuosisadan kylmin. Oli kuin luonto olisi saanut mallia Virginia Woolfin juuri ilmestyneestä romaanista Orlando. Romaanin tapahtuma-aikaan vuonna 1608 oli poikkeuskelllisen kylmää.

Virginia Woolf kritisoi patriarkaalista kulttuuria ja naisten luovuuden tukahduttamista. Hänestä on tullut yksi naisliikkeen ikoneista. Epätavallinen nainen epätavallisesta ympäristöstä: Bloomsbury, Lontoon intellektuaalit, maalareita, kriitikoita, jopa ekonomi John Maynard Keynes. Seksuaalisesti oltiin vapaamielisiä. Englantilainen moderni oli alkamassa.

Virginia Woolfin elämä tunnetaan päivkirjoista ja kirjeistä. Berliinin matka jäi aika tuntemattomaksi. Berliinin dekadentti ilmapiiri kiehtoi. 1920-luvun lopulla siellä oli esim. Christopher Isherwood tyydyttämässä homokapakoissa elämännälkäänsä. Siitä syntyi Cabaretin käsikirjoitus. Seksiturismi suuntautui silloin Berliiniin aivan kuin nyt Bangkokiin. Berliini oli talouskurimuksessa - köyhä mutta sexy. Virginia Woolf (47v) kertoi menevänsä Berliiniin museoiden, gallerioiden, oopperan ja planetariumin takia. Vita oli luvannut näyttää yöelämää.

Vita Sackville-West, 36, tunsi kaupungin aika hyvin. Aviomies oli diplomaatti Harald Nicolson. Perhe oli tullut Teheranista Berliiniin 1927. Nyt he asuivat Tiergartenissa osoitteessa Brückenallee 24 (nyk. Bartningallee). Vita oli aatelissukua. Sekä hän että aviomies kirjoittelivat romaaneja ja matkakirjoja. Poika Nigel Nicolson julkaisi vanhempiensa kuoleman jälkeen heidän yksityisasiakirjojaan. Perheessä oli kaksi poikaa, mutta molemmat vanhemmat olivat taipuvaisia homokokemuksiin. Kirjeissä rakkaussuhteista puhutaan aika suorasukaisesti.

Vuosina 1928-29 Vita kirjoitti Virginialle Berliinistä ainakin toistakymmentä kirjettä. Heillä oli alkanut rakkaussuhde jo 3 vuotta aiemmin. Virginian Orlando-romaani valmistui lokakuussa 1928 ja siinä asiaa tuntevat voivat aistia, että Orlando on Virginia Woolfille samaa kuin rakastettu Vita. Tätä alettiin jopa kutsua Orlandoksi.

Vita kirjotti kirjeissään, että Berliini on kauhea paikka. Hän ei viipyisi täällä päivääkään, ellei hänen miehensä olisi täällä diplomaattina.Samalla hän kuitenkin kuvasi kiehtovasti berliiniläisten elämää. Hän kertoi Sportpalastista, Adlonin baarista, Wertheimin tavaratalosta, jne.. Diplomaattien ja kirjailijoiden tapaamisissa aina oli seksuaalinen pohjavire. Hän kertoi Virginia Woolfille, miten otettuja berliiniläiset ovat Orlando-romaanista.

Mutta yöelämä kuvattiin kirjeissä tarkasti. On transpaikkoja, lesbo-revyytyttöjä ja kaikkialla kiertelevää pornografiaa. Samoihin aikoihin ilmestyi matkaopas Johdatus läpi paheellisen Berliinin. Schönebergissä on sen mukaan kuusi lesbobaaria, esim. Violetta, Olala ja Verona-Diele.

Virginia Woolf päätti tulla Berliiniin. Tosin Vitan murheeksi, mukaan oli aviomies ja sisar sekä poika ja yksi partneri. Vita tilasi viisi yhden hengen huonetta Hotel Prinz Albrechtissa, yhdeksän markan hintaan mukavuuksin.

Virginian sisar kertoi, että kaikki ei mene ihan hyvin. Lähdetään isolla joukolla illalliselle. Herra Nicolsonin piti tilata pöytä, mutta hän ei tilannut. Uutta paikka ei meinannut löytyä. Sitten he haluavat nähdä Pudovkinin uuden hienon elokuvan Myrsky yli Aasian. 12-vuotias poika ei pääse sisään. jne. jne.

Entä se rakkauselämä? Virginian sisar oli aavistanut, että Vita, jolla oli auto, lähtee autoilemaan Virginian kanssa ja ajetaan jonnekin syrjään. Virallisesti he ovat gallerioissa, oopperassa ja museoissa. Tosiasiassa he menivät Hallenseen aaltouimalaan. Siellä huvipuiston yhteydessä aaltokoneisto oli joka ilta käytössä. Jotkut pahat kielet ovat kertoneet, että siellä joka ilta oli käynnissä jonkinlainen häpeilemätön "ilotyttöakvaario".

Mutta käytiin myös museoissa, Zoossa ja Planetariossa. Sen ajan tunnetun taidemesenaatin päivkirjoista löytyy maininta, että 22.1.1929 Virginia ja Vita kävivät teellä. Mesenaatti Kessler kuvaa Virginiaa aika ikävästi: vanhentuntu ja kuivettunut. Vitaa hän kuvaa tyypilliseksi aristokraatiksi: pitkä, suurikokoinen daami, hoikka, hienot linjat, tyyliä liikehdinnässä, hänen ei koskaan ole tarvinnut häpeillä itseään. Myös teevieraat luonnehtivat isäntäänsä: hänet tiedetään homoksi.

Kotimatkalla Englantiiin Virginia Woolf koki hermoromahduksen.Aviomies piti syynä Berliinin pitkiä öitä. Hoitona: vuodelepoa, ei kirjeitä, ei päiväkirjaa.Vain Vitan kanssa saa olla kirjeenvaihdossa.

Vita viipyi Berliinissä vielä jonkin kuukauden, mutta kun mies lopetti diplomaatina, hän ei enää palannut kaupunkiin. Kirjeessä Virginialle hän tosin kuvaili uusia löytöretkiään Berliinissä. Naisvalokuvaaja oli näyttänyt hänelle kuvia Josephine Bakerista vyötäisille asti alastomana. Tanssijatar herätti Pariisissa ja Berliinissä hämennystä rohkeudellaan. Valokuvaaja otti myös Vitasta rohkeita kuvia. Nyt valokuvaaja on paljastunut. Hän oli Frieda Riess ja hänen töidensä näyttely oli berliiniläisessä galleriassa kesällä 2008. Hänen henkilökuvansa herättivät huomiota 1920-luvulla - ja erityisesti kuvat Josephine Bakerista.

Naisten suhde viileni Berliinin jälkeen. Vita moitti, että Virginian sairaudet johtuvat hänen kiimaisuudestaan. Nyt keskustellaan siitä, alkoiko suhteiden viileneminen radiotornin ravintolassa ankka-lautasen äärellä. Siellä Virginia oli kertonut jotain erityistä tunteistaan. Jotain siellä tapahtui ja rakkaussuhde laimeni. 80 vuotta sitten.

Koskaan myöhemmin he eivät puhuneet Berliinin matkasta, vaikka he säilyttivät ystävyytensä.

(Tagesspiegelin mukaan)