Pääseekö vanhempi sukupolvi ikinä eroon traumasta?

Voltti-lehden päätoimittaja Sari Virtanen pohtii pääkirjoituksessaan (4-5/2008) vaikeutta saada vanhemman ikäpolven sateenkaarevia edustajia tulemaan esille kertomaan elämästään lehden haastatteluun. Vain kaksi alle 70-vuotiasta naista suostui haastateltaviksi. Virtanen mainitsee myös Tove Janssonin kumppanin, Tuulikki Pietilän matalasta profiilista julkisuudessa.

Jäin miettimään Pietilän elämäntilannetta häntä lainkaan tuntematta ja hänestä juurikaan mitään henkilökohtaisia seikkoja tietämättä. Ehkäpä Pietilä sai julkisuusannoksensa täyteen Tove Janssonin rinnalla?

Törmäsin tähän asiaan jokin aika sitten hieman toisella tavalla. Minulle kerrottiin, että nyt jo edesmennyt ystäväni oli joskus kommentoinut varsin ärtyneeseen tyyliin toimintaani Setassa hömpötykseksi. Minua hän kertomuksen mukaan piti lipunliehuttajana ja vaatimassa kaikkia ulos kaapista. Hän oli varsin tarkkaan tietoinen vaikkapa toimimisestani Setan vapaaehtoiskouluttajana. Ensimmäiselle Gay Pridelle Suomessa ehdin kuitenkin vasta viime kesänä. Silloinkin ilman lippua. Olen kertonut elämän olevan helpompaa ulkona kaapista kuin tiukasti sisällä istuen. Jokaisen on kuitenkin itse kohdallaan mietittävä millaiseen avoimuuteen on valmis ja millaisia mahdollisia riskejä siihen sisältyy. Riskit ovat mittavasti pienemmät tänään kuin vaikka 50 vuotta sitten.

Yllätyin jonkin verran tuosta hänen lausumastaan minun toiminnastani. Ystäväni oli erittäin sivistynyt ja avarakatseinen, monipuolisesti elämää kokenut ihminen. Siksi kommentti oli odottamaton. Se osoittaa minulle jälleen varsin hyvin ettei ikäpolveni enemmistö ole pystynyt pääsemään eroon traumasta, joka oli seurausta leimaamisesta rikolliseksi, sairaaksi ja syntiseksi. Tämän päivän Suomi on ehdottomasti erilainen suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, kuin vuosikymmeniä sitten. Valitettavasti monet kanssasisareni ja veljeni eivät edelleenkään uskalla elää lesbona ja homona sillä tavoin kuin se olisi jo täysin mahdollista. Millähän tavoin heitä voisi kannustaa ja auttaa vähentämään pelkojaan?

JuhaniV kirjoitti: "Tämän päivän Suomi on ehdottomasti erilainen suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin"

Erilainen, muttei välttämättä parempi. Asenteet eivät muutu miksikään, ehkä ilmaisusita siistitään pahimmat säröt pois.

Monet vanhemmat homot ovat koko elämänsä ajan pelänneet asiasta kertomista. Ymmärrän sen hyvin. Siitä, joka paljastui homoksi, alkoi kiertää juttuja, ja suuri osa ihmisistä piti homoja sairaina ja lapsille vaarallisina. Omalla kohdallani se heijastuu niin, että täysin harkitusti en ole ollut missään tekemisissä sisareni lapsen kanssa. Olen pitänyt etäisyyttä. Asiaa on vielä pahentanut se, että sisareni joskus vahingossa kertoi, että minä olen ollut lyömäaseena heidän perheensä sisäisissä riidoissa. Aviomies on homofobi. Nyt suhteet sinne päin ovat täysin poikki.

Monelle vanhemmalle homolle sekin on ongelmallista, että jos pilkataan, niin täytyy olla joko henkisesti vahva tai verbaalisesti niin sujuva, että pystyy muuttamaan sen asian huumoriksi. Monet eivät pysty siihen, koska asia on vahvasti tunteella ladattu.

Aikaisempi poikaystäväni ei pitänyt siitä, että homot tulevat runsaasti näkyviin esim. Pride-paraateissaan. Ihmiset alkavat huomata, että homot ovat ihan tavallisen näköisiä. Pian omat sukulaisetkin alkavat miettiä, onko hän homo. Aikaisemmin homot olivat jotain ihmeellisiä naismaisia ja henkisesti sairaita olentoja, eikä kenellekään olisi tullut mieleenkään, että hänkin on homo. Hän siis oli turvassa. Ja sen vuoksi hän ei pitänyt homojen esiintymisistä.

Syyt traumoihin ovat monenlaisia.

Joillekin "vanhan kaartin" edustajille on vain yksinkertaisesti helpompaa pysyä niissä lesteissä, jotka on itselleen rakentanut. Ja sanontahan kuuluu,
ettei vanha koira uusia temppuja opi. Ymmärrän hyvin itseäni vanhempien henkilöiden turvallisuushakuisen matalan profiilin tässä asiassa.

Jos joku nuorempi onkin avarakatseisempi, se ei tarkota yksiselitteisesti, että kaikkien tulisi olla samanlaisia - suokaamme siis jokaiselle oma tapansa
olla sateenkaareva, ilman, että jokaisen olisi julkisesti esiinnyttävä Pridessä tai tunnustettava suuntautumisensa. Tietysti on hyväksi saada positiivista
julkisuutta kaikille sateenkaari-ihmisille, mutta se, että kärtetään vanhan polven ihmisiä luopumaan omista (hyviksi havaituista) periaatteistaan voi myös
toimia päinvastoin.

Kävipä mielessäni myöskin sellainen asia - nyt kun kaikenlaiset skandaalit (Vanhanen, Kanerva, Putin etc) pyörivät mediassa - onko meistä ihmisistä
tullut niin tirkistelynhaluisia toisten ihmisten elämään, että toimittajatkin haluavat kaivaa vanhoja asioita esiin, tuoda framille ihminen, joka on ollut tyytyväinen
elämäänsä, ilman minkäänlaista julkisuuta? Vai onko tämä nuorempi journalistinen koulukunta vain sensaatioiden ja (pakko-)outtaamisten sukupolvea?

En nyt itse (hieman yli 50v nuorena ;) ) katso olevani traumatisoitunut millään muotoa, vaikken kaiken aikaa julkisesti homouttani huutelekaan - en myöskään
koe olevani kaapissa. Se mitä teen puolisoni kanssa vapaa-aikanani on täysin minun oma asiani. Ei niistä tekemisistä ole työpaikan kahvipöytäkeskustelun aiheeksi,
taikka päivän puheiksi muuallakaan. Sama pätee varmasti moneen muuhunkin...

Minusta avoimuus on paikkakuntakohtaista. Työ-elämä ei ole kovin suvaitsevainen. Homokapakat ovat yksi mittari suvaitsevaisuudesta.

Arkadas, en ole varma onko kirjoituksesi kyyninen vai provokatiivinen.

Minä koen sinun sanovan, että jos vanhat ovat koirankoppinsa rakentaneet ja sinne joskus menneet, pysykööt siellä, kun eivät kerran ulos uskalla. Heistä ei tarvitse välittää. Kohta he kuitenkin kuolevat pois. Tärkeää, että vain itsellä asiat ovat hyvin. Näinkö??

Mielestäni meidän, jotka omista koirankopeistamme olemme joskus ulos uskaltautuneet, on syytä muistaa myös ne, jotka eivät vielä uskalla.

Miten arkadaksen tekstistä tuollaisen käsityksen voi saada? :o

JuhaniV kirjoitti: "Arkadas, en ole varma onko kirjoituksesi kyyninen vai provokatiivinen."

Juhani, jos et ole varma, olenko kyyninen vai provokatiivinen, on tulkintasi tekstistä metsässä. Kyynisyyttä en osaa, vaikka joskus sitä toivoisinkin ja provokatiivisen
tekstin minulta osaat taatusti tunnistaa. Eli jomman kumman käsitteistö on kateissa - tai allekirjoittaneen ilmaisutapa vaatii vielä runsaasti hiomista. ;)
Lainatakseni omia sanojasi: "Olen kertonut elämän olevan helpompaa ulkona kaapista kuin tiukasti sisällä istuen. Jokaisen on kuitenkin itse kohdallaan mietittävä millaiseen avoimuuteen on valmis ja millaisia mahdollisia riskejä siihen sisältyy." Joillekin vain se riskinotto on liian suuri asia - jos vuosikymmeniä on joutunut elämään kaksoiselämää. Toki siinä lähipiiri on tullut tietoiseksi asiasta varmastikin, mutta tuskinpa sitä kenenkään intresseihin kuuluu olla niin sateenkaareva, että lähikaupan puotipuksukin puhuu asiasta tuttavapiirissään? Mitä tulee Jansson/Pietilä - aspektiin, olen toki asiasta kuullut joskus tästä kumppanuudesta, ja kuten Juhani totesit, Pietilä lienee saanut tarpeekseen julkisuudesta...

Välittäminen toisista (sateenkaari-) ihmisistä on myös sitä, että kunnioittaa heidän päätöksiään omasta elämästään. Vanha polvi on joutunut kokemaan omat vaikeutensa, eivätkä he - halusimme tai emme - ole ehkä valmiita puhumaan siitä. Meidän asiamme ei ole kyseenalaista heidän päätöksiään. Ihminen, joka on Sinut itsensä kanssa ei tarvitse välttämättä tuekseen koko sateenkaariyhteisöä. Toisaalta hän tietää löytävänsä vertaisverkoston, jos sitä kaipaa.

Vaikka kuinka, Juhani hyvä, haluaisimmekin saada siipiemme suojaan kaikki kaltoinkohdellut sateenkaarevat, emme tule siinä koskaan onnistumaan. Toisaalta, emme voi myöskään pakottaa ketään tulemaan kaapista sen takia, että "suuri sateenkaariyhteisö" niin vaatii.

Jokainen tulee kaapistaan omine aikoineen, jos katsoo siihen olevan aihetta. Mehän emme voi tietää, miten hyvin tuo kaappi on sisustettu - sehän voi olla paljon pomminvarmempi, kuin ulkopuoli - kuten usein onkin.;)

*provo*
Juhani on itse vapautunut mielestään kaapin orjuudesta siinä määrin, että odottaa koko ajan ympärillään kaapinovien paukkuvan kuin rautatieaseman uloskäyntien kohdalla ruuhka-aikaan. Kaapin tuulettaminen + 50 vuotiaalta homolta tuntuu olevan Juhanin maailmassa sama asia kuin vastaavan ikäisen heteromiehen märän unen, eli Harley-Davidssonin oston. Tulos voi molemmilla vain olla katastrofaalinen - molemmat lankeavat pitkin katua. Ennen liikkeelle lähtöä molempien täytyy rauhassa opetella, miten kyseisen asian kanssa edetään - kunnes se menee rutiinilla.
*provo päättyy*

Ovatkohan nämä traumat pelkästään ikäsidonnaisia? Tunnen nuoria, jotka aivan samalla "vanhojen" logiikalla selittävät, että koska seksuaalisuus on yksityisasia ja vain pieniosa heidän persoonallisuuttan, niin kenekään sukulaisten joukossa tai työyhteisössä ei kuulu eikä saa tietää heidän homoudestaan. Homous liittyy vain baareihin, joihinkin ystäviin tai parisuhteeseen. Jos tällä tavoin voi elää täyttä ja tyydyttävää elämää, mitäpä se minulle kuuluu.

Toisaalta varmaan monet vanhemman polven ihmiset ylipäätään haluavat karttaa asioiden julkista käsittelyä. Esimerkiksi äitini aikanaan kyllä hyväksyi homouteni aika helposti ja otti mieheni mielellään "vävynä" sukuun, mutta mutisi että pitääkö "siitä" nyt mennä lehtien palstoille puhumaan.

Krister, olet aivan oikeassa - traumat eivät ole ikäsidonnaisia. Omaan tuttavapiiriini kuuluu myös eri ikäisiä homoja, joille oma seksuaalisuus on täysin oma asia.
Pari kertaa vuodessa baarissa - se on yhdenkin pari ainoa "julkinen" osoitus asiasta. Muutoin he puurtavat työssään ja kotonaan, kuin muutkin. Annan heille
tukeni täysin.

Ja kuten joku tuossa aikaisemmin totesikin, traumaattista elämä voi olla myös pienillä paikkakunnilla.

Minä en 'anna heille tukeani täysin'. Kaapissa olo on mielestäni tyhmä valinta, ei vain poliittisesti vaan myös useimpien henkilökohtaisen elämän kannalta. Kunnioitan heidän valintaansa enkä ole ketään 'outtaamassa', paitsi ehkä tukemalla jos sellaiseen on halua (ja minulla jotain kykyä!). En myöskään halua nalkuttaa ystävilleni ja tutuilleni asiasta. Tietysti myös näen asiat vain akateemisen helsinkiläisen homomiehen taustalla, 'helppohan minun on sanoa'.

Minä suhtaudun ristiriitaisesti " kaapissa olemiseen ". Onko se epärehellisyyttä, kun elää kaksoiselämää? Onko se pelosta johtuvaa? Eletään suhteessa, joka pidetään salassa ja peitellään erilaisilla järjestelyillä.

Minut on kerran torjuttu kummallisesti, kun lähestyin tietämättä kahta ystävää, jotka elivät kaapissa, koska ei haluttu, että asia paljastuu: en siis saanut tavata tätä miestä, ettei tämän toisen seksuaalinen suuntautuminen paljastuisi. Se osoitettiin ilmeillä ja eleillä, ettei saanut mennä tervehtimään ja jäämään juttelemaan. Kuitenkin sitten tämä toinen, jonka tunsin, teeskenteli minulle ystävyyttä toisissa yhteyksissä, mutta koskaan hän ei tunnustautunut siksi, mitä on. Tuli sellainen tunne, että avoimena homoseksuaalina olen uhkana toisten järjestelmälle, mitä he ylläpitävät kaiken aikaa. Sen jälkeen en halunnut pitää yhteyttä tuohon " ystävääni ", koska katsoin, ettei hän ollut minun suhteeni avoin, vaan peitteli itsestään jotakin aivan olennaista.

Itse olen sellainen, mikä olen enkä keksi minkäänlaisia juonikuvioita, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä, mutta tämä onkin epätavallista. Ihmiset keksivät vaikka minkälaisia fasadeja.

Yksi tällainen erikoisuus on vaikkapa se, kun uskovainen( kristitty ) nainen elää seksisuhteessa muslimimiehen kanssa eikä kerro siitä kenellekään. Tiedän yhden tällaisen tapauksen ja olen kuullut parista muusta.

Kapakassa on suuri mahdollisuus törmätä heteroduunikavereihinsa tai muihin heterotuttaviin. Jotenkin sitä ei väännä niin, että nekin saattavat olla epäheteroita, vaan että oi kauhea, nyt ne tietävät.

"Napalmia kirjoitti: "Minä suhtaudun ristiriitaisesti " kaapissa olemiseen ". Onko se epärehellisyyttä, kun elää kaksoiselämää? Onko se pelosta johtuvaa? Eletään suhteessa, joka pidetään salassa ja peitellään erilaisilla järjestelyillä."

Minusta se on oman päänsä pitämistä. Tulee itse kaapista kun on itse valmis siihen eikä anna muiden määräillä elämäänsä. Se on jonkinlaista ylpeyttä tai sitten vänkyröimistä.

Se tuntuu jonkinlaiselta myönnytykseltä heteroiden suuntaan kun on ensin joutunut pakko-outatuksi.
Pakko-outtaus vie ylipäätään mielekkyyden omaehtoiselta ulostulolta.

On virhe tulkita "matalan profiilin homoseksuaalisuus" sisäistetyn heteronormatiivisuuden oireeksi. Monen homon ja lesbon kohdalla se saattaa johtua esimerkiksi siitä, että kokee nykymuotoisen gay-kulttuurin vieraaksi. Ts. ihminen ei koe, että nykyinen gay-härpäkkä heijastaa heidän käsitystään itsestään ja omasta seksuaalisuudestaan. Minäkin kuulun ilmeisesti niihin matalan profiilin homoihin, jotka eivät aktiivisesti tuo seksuaalisuuttaan esille, MUTTA eivät toisaalta häpeilekään sitä. Olen homo ja iloinen tästä erikoislaadusta, mutta se ei tarkoita, että samaistuisin siihen hieman kevytmieliseen kuvaan homoelämästä, jota nykyinen gay-kulttuuri promoteeraa.

Hatunnosto Masalle - siinäpä se ajatus sitten kiteytyikin;)

" Gay härpäkkä " on toiminnan ja viihteen tarjoamista, että vapaa-ajalla olisi kivaa eikä tarvitsisi olla himassa tai hiihdellä yksin heterojen seassa. Ajankulua.

Heh...

Traumasta tulee mieleen tässä kohtaa vaan struuma. Liäkär hoetaa.

Napalmia kirjoitti: "" Gay härpäkkä " on toiminnan ja viihteen tarjoamista, että vapaa-ajalla olisi kivaa eikä tarvitsisi olla himassa tai hiihdellä yksin heterojen seassa. Ajankulua."

Mihin normaali ihminen tarvitsee toimintaa ja viihdettä.
Minä tarvitsen työn jälkeen lähinnä lepoa ja ravintoa. Hiihtelyni hiihtelen sitten sateenkaarevassa netissä.

Miksi minun pitäisi raahautua lesbojen fyysiseen läheisyyteen tilaan joka muistuttaa terveyskeskuksen odotushuonetta ja jossa istun pöydässä yksin ja minulta viedään tuolit pöydän ympäriltä pois? Ihan yhtä hyvin voisin istuskella vaikka puiston penkillä.

Ei minulla myöskään ole rahaa mihinkään kuluttamiseen, sitä paitsi kulutusbuliiminen elämän tarkoituksen etsiminen on kapitalistista infantilismia. Toinen vaihtoehto on kirkko, ei ratkaisevasti parempi.