Ykkösdokumentti: Syrjinnän oppitunti

1.3.2008 Ykkösdokumentti: Syrjinnän oppitunti YLE TV1 13.10 - 13.50 Kanadalainen ala-asteen opettaja jakoi kolmosluokan oppilaat lyhyiden ja pitkien ryhmään. Kahden päivän aikana lapset saivat kokea miltä tuntuu olla syrjinnän kohteena. T: CBC-International Sales, Kanada 2006.

Ohjelman jatko-osa ajetaan heti tämän perään.

Sateenkaariväellä on näitä kokemuksia. On ehkä hyvä katsoa syrjintää hieman eri näkökulmasta. En ole tätä ohjelmaa nähnyt, mutta sain siitä suosituksen.

Katsoin dokumentit ja kokeilussa kävi niin kuin ajattelinkin.

Ihmiselämässä omien kokemusten opettavuus yleensä nousee toisten kokemuksiin eläytymisen kyvyn yli.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että luokassa syrjintää kokeneet tahtoivat kostaa, eivät lopettaa syrjintää. "Jos tuo oli ilkeä minulle, en tahdo enää leikkiä sen kanssa." Lopulta lapset kai saivat välinsä kuntoon, se jäi vähän epäselväksi, olihan kokeilu opettajan johtama. Viimeisessä kohtauksessa luokka kertoi halustaan kostaa opettajalle.

Lapsilla kyky ymmärtää noin monimutkaisia asioita kuin syrjintä on vielä huonommin kehittynyt kuin aikuisilla, eikä se aikuisillakaan aina ihan huippuluokkaa ole.

Ei lasta voi kasvattaa väkivaltaa vastustavaksi lasta lyömällä. Ihminen oppii kaikesta, ennenkaikkea kokemuksistaan ja mallista, ei vain siitä, mitä opettamalla opetetaan.

Mäkin suosittelen dokumentin katsomista Juhanille. Josko se avaisi uuden näkökulman siihenkin keskusteluun, jota olen ajanut täällä, ettei vastaus uskonnolliseen syrjintään ole omien joukkojen tiivistäminen ja vastahyökkäykseen käynti, vaan yksilönvapauksien ajaminen, myös omissa valinnoissa.

Kiitos Kesäpojalle lisäsuosituksesta. Pistän varmuuden vuoksi levylle, jos vaikka kestäisi uusintakatsomisen. Toivon oppivani jotain uutta.

Muistan lukeneeni jostakin kokeilusta, jossa koululuokka jaettiin muistaakseni silmien värin perusteella kahtia. Toisista tuli vankeja ja toisista vanginvartijoita. Roolit piti vaihdettaman. Homma muuttui niin realistiseksi, että se oli pakko keskeyttää.

Näillä ihmisryhmäkokeilla saattaa olla osallistujille haitallisia vaikutuksia. Suhtaudun niihin empien. Saatu "oppimiskokemus" voi olla joillekin liikaa. Tästä samasta syystä vastustan tosi-tv-kokeiluita yleisesti. Mielenkiintoista katsoa, josko asenteeni jotenkin muuttuisi tämän Ykkösdokumentin katsottua.

Valta on vaarallista.

Olipas vaikuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen ohjelma. Hiukkasen huolestutti se, että noinkin pienet lapset pistettiin noin rankkaan kokeeseen. Olen aivan ihastunut opettajaan ja hänen tapaansa kohdella luokkaansa. Hänellä itsellään oli rankka rooli. Hän toki tiesi mitä oli tekemässä ja kuinka myös tilanne puretaan.

Virhe tehtiin siinä, että ensimmäisen päivän päätyttyä "pitkät" saivat tietää totuuden. Tämän jälkeen he löivät seuraavan päivän täysin leikiksi. He olivat roolissa, eivät omia itsejään. Heiltä ei löytynyt sympatiaa toista ryhmää kohtaan, koska kokivat oikeudekseen leikin varjolla kostaa aikaisemmin kokemansa vääryydet. Opettaja oli myös purkutilanteessa itse turhan emotionaalinen ja saattoi tällä tavalla aiheuttaa lapsissa vain lisää ahdistusta. Hänen olisi pitänyt loppuun saakka osoittaa olevansa auktoriteetti, jolla on ohjat käsissä. Hänen olisi pitänyt pysyä rauhallisena ja rauhoitella lapsia, ja painottaa enemmän sitä, että kysessä oli todellakin kokeilu siitä, miltä tuntuu olla syrjitty. Dokumentista ei käy ilmi kuinka paljon asiaa käsiteltiin, mutta jotenkin tuntui siltä, että syrjinnän kohteena olemista ei nostettu riittävän voimakkaasti keskiöön lasten kanssa. Lasten kostonhalua ei myöskään käsitelty heidän itsensä kanssa (ainakaan dokumentissa olleen materiaalin mukaan).

Tuo Juhanin muistelema koe on nimeltään Stanfordin vankilakoe: http://fi.wikipedia.org/wiki/Stanfordin_vankilakoe

Arviota hankaloittaa se, että näimme vain pieniä viipaleita kahdesta päivästä. Ehkä jotain oleellistakin kokonaisuuden ymmärtämiseksi jäi pois. Mitä vaikutti kameroiden paikallaolo luokkahuoneessa? Kuinka se markkinoitiin luokalle?

Lapset osoittivat joillakin protesteilla, esimerkiksi aikeilla kytkeä rehtori mukaan kuvioon, että he eivät aio heti kaikkeen suostua. Muutakin vastustusta ilmeni. Se oli hyvä.

Vanhemmat kutsuttiin paikalle jälkikäteen seuraamaan videolta tapahtumaa. Mielenkiintoista oli se, että isät olivat poissa. Vain yksi näkyi tulleen paikalle, kenties yksinhuoltajana. Miksiköhän näin?

Olen miettinyt, mitä opin ohjelmasta suhteessa Kesäpoikaan. En sitä vielä tiedä, taikka ole hahmottanut. Aikeissani on katsoa ohjelma uudelleen. Vaatii siis lisää pohdintaa.

Opettajahan oli jälkikäteen pettyneen oloinen, kun lapsille ei ollutkaan tullut mitään syvällistä oivallusta syrjinnästä (!). Pienet lapset eivät kuitenkaan ole sellaisia. Kyllä opettajan tämä nyt olisi pitänyt tietää. Lapset tarvitsevat sitä, että opetus väännetään rautalangasta. Harva tuon ikäinen lapsi kykenee tällaisia asioita spontaanisti oivaltamaan tai yleistämään kokemaansa arkielämäänsä, ellei asiaa puida juuriaan myöten ja osoiteta kädestä pitäen mistä oikein on kyse. Opettaja luotti mielestäni aivan liikaa lasten omaan oivaltamiseen.

Rautalangasta vääntäminen on yleensä tarpeellista aikuistumiseen saakka. Ja välillä tuntuu olevan tarvetta vääntää rautalankaa ihan täyskasvaneillekin. Ei niitä oivalluksia yksinkertaisesti vain tule.