- 1 / 2
- JuhaniV
- 21.1.2008 23:25
Oman taikka läheisen kuoleman kohtaaminen on Suomessa suuri tabu. Nuorille, erityisesti nuorille miehille oma kuolema on lähinnä kaukainen teoreettinen mahdollisuus. Todellisuus onkin sitten aivan toinen. Meille kypsempään ikään ehtineille kuolema muuttuu päivä päivältä todemmaksi.
YLE suunnittelee ohjelmasarjaa lähellä kuolemaa olevista ihmisistä. Jo nyt, ennen kuin mitään on edes tuotettu, asiaa ollaan joko jyrkästi kieltämässä taikka sitä myös puolletaan. Emeritusarkkipiispa John Vikström on vaatinut ohjelman estämistä. Arkkipiispa Paarma asettuu puoltamaan, edellyttäen että ohjelma tehdään kuolevia kunnioittavasti. Hänen mielestään ohjelmasarja voi olla monelle parantava kokemus.
Keskustelusta on minulle syntynyt vaikutelma, että me elämässä vielä kiinni olevat haluamme määritellä mikä kuolevalle on luvallista ja sallittua. Me emme oikeastaan haluakaan kuulla mitä he itse haluavat. Eikö olisi oikein eettisesti ja moraalisesti antaa heille puheenvuoro, eikä vain eristää ja siirtää piiloon? Lopultahan on kyse meidän peloistamme kohdata kuolevaa ja ajatusta omasta vääjäämättömästä kuolemastamme.
AIDS on tuonut kuoleman konkretiaa väkisin meille homoille, ainakin vanhemmalle polvelle. Itse olen saanut kohdata monta kuolemaa. Ne kaikki ovat olleet hyvin erilaisia. Ne ovat kaikki koskettaneet kipeästikin. Itselleni on elämässäni ollut ainakin kaksi tilannetta, jossa oma kuolema on ollut todella mahdollinen, jopa todennäköinen.
Kuolemien kohtaaminen ja oman mahdollisen kuoleman kohtaaminen ovat kuitenkin lopulta olleet jonkinlaisia kasvun ja kypsymisen paikkoja. Elämän arvot ja painotukset ovat muuttuneet.
Minulla on kaveri, joka on sairastanut neljä erilaista syöpää. Kuolemasta keskustellessamme hän hyvin tyynesti totesi, ettei lainkaan pelkää kuolemaa. Hän on hyvin seesteinen ja on pistänyt elämänsä siihen malliin, että voi lähteä luotamme lopullisesti milloin vain. Jotenkin rauhallinen ja hyvä olla hänen kanssaan.
YLE suunnittelee ohjelmasarjaa lähellä kuolemaa olevista ihmisistä. Jo nyt, ennen kuin mitään on edes tuotettu, asiaa ollaan joko jyrkästi kieltämässä taikka sitä myös puolletaan. Emeritusarkkipiispa John Vikström on vaatinut ohjelman estämistä. Arkkipiispa Paarma asettuu puoltamaan, edellyttäen että ohjelma tehdään kuolevia kunnioittavasti. Hänen mielestään ohjelmasarja voi olla monelle parantava kokemus.
Keskustelusta on minulle syntynyt vaikutelma, että me elämässä vielä kiinni olevat haluamme määritellä mikä kuolevalle on luvallista ja sallittua. Me emme oikeastaan haluakaan kuulla mitä he itse haluavat. Eikö olisi oikein eettisesti ja moraalisesti antaa heille puheenvuoro, eikä vain eristää ja siirtää piiloon? Lopultahan on kyse meidän peloistamme kohdata kuolevaa ja ajatusta omasta vääjäämättömästä kuolemastamme.
AIDS on tuonut kuoleman konkretiaa väkisin meille homoille, ainakin vanhemmalle polvelle. Itse olen saanut kohdata monta kuolemaa. Ne kaikki ovat olleet hyvin erilaisia. Ne ovat kaikki koskettaneet kipeästikin. Itselleni on elämässäni ollut ainakin kaksi tilannetta, jossa oma kuolema on ollut todella mahdollinen, jopa todennäköinen.
Kuolemien kohtaaminen ja oman mahdollisen kuoleman kohtaaminen ovat kuitenkin lopulta olleet jonkinlaisia kasvun ja kypsymisen paikkoja. Elämän arvot ja painotukset ovat muuttuneet.
Minulla on kaveri, joka on sairastanut neljä erilaista syöpää. Kuolemasta keskustellessamme hän hyvin tyynesti totesi, ettei lainkaan pelkää kuolemaa. Hän on hyvin seesteinen ja on pistänyt elämänsä siihen malliin, että voi lähteä luotamme lopullisesti milloin vain. Jotenkin rauhallinen ja hyvä olla hänen kanssaan.