Otsikosta huolimatta tässä kirjoituksessa en ota kantaa seksipalveluihin - nyt ruodin tunnetta joka syntyy, kun elää kuukausia jatkuvassa työnhakuprosessissa.
Tänään, 2.3.2007 tulee täyteen tasan seitsemän kuukautta, kun päätin, että on aika katsella sitä kolmatta työpaikkaa, josta sanonnan mukaan sitten jäädään eläkkeelle. Lähes 10 vuotta nykyisen työnantajan palveluksessa oli se määrä, mitä sitä jaksaa kvartaalitaloudessa riehuvan mobiilijätin oikkuja.
IT alan julkaisut ovat viimepäivinä kilvan kirkuneet, kuinka IT-osaajalle löytyy töitä, ja löytyyhän niitä! Omalla kohdalla ongelmana on vain liian suuri hakijamäärä samoille paikoille itseni kanssa, se johtaa tolkuttoman pitkiin haastattelujaksoihin, testistä testiin ramppaamista ja jälkihaastatteluja jne jne ... kahdeksan viikon prosessi ei ole edes mitenkään erikoinen. Nyt näitä kierroksia on sitten takana jo kolmet - jälleen odotan tietoa jatkuuko etsintä vai joko nyt tärppää.
Itseni yllätti ehkä eniten se, miten henkisesti rankkaa on jatkuvasti elää kahden vaiheilla. Toistaiseksi nykyinen työpaikka on turvattu, mitään hirveän dramaattista pakottavaa tarvetta ei ole vaihtaa. Koko prosessi onkin käynnissä vain oman elämäntilanteen, tulevaisuuden ja jaksamisen vuoksi. Olen nyt elänyt tällaista välivaihetta yli puoli vuotta, kun milloin tahansa saatta olla _se_ päivä, kun saan/pääsen/joudun kertomaan nykyiselle esimiehelle, että olen siirtymässä toisaalle - kiitos kaloista jne. Jos olisin tiennyt, kuinka henkisesti uuvuttava prosessi tämä on en välttämättä olisi aloittanut tätä - ainakaan tässä mittakaavassa kuin nyt.
Siksipä nostankin hattua ja isosti kaikille niille, jotka tekevät keikkatyötä, pätkähommia tai muita vastaavia lyhytaikaisia juttuja. En tajua, miten te jaksatte, kun tämän jatkuvan itsensä tyrkyttämisen ja framilla olemisen lisäksi joutuu omaksumaan jatkuvasti uutta, lyhyiden työsuhteiden paineita, epävarmuutta tulevasta ja "onko ensi kuuksi mitään työtä?".
Tai toisaalta se kai on osaltaan myös elämäntapa. Ehkä tämä siksi onkin niin raskaan oloista, että on sen melkeen 10 vuotta ollut vakaa toimi, jossa hommia tehdä. On tavallaan unohtanut millaista se oli, kun juuri Tekusta valmistuneena koitti löytää töitä ja oli valmis ihan_mihin_tahansa. Ja onhan heitäkin, jotka eivät halua sitoutua (kymmeniksi)vuosiksi samaan toimeen.
Tänään, 2.3.2007 tulee täyteen tasan seitsemän kuukautta, kun päätin, että on aika katsella sitä kolmatta työpaikkaa, josta sanonnan mukaan sitten jäädään eläkkeelle. Lähes 10 vuotta nykyisen työnantajan palveluksessa oli se määrä, mitä sitä jaksaa kvartaalitaloudessa riehuvan mobiilijätin oikkuja.
IT alan julkaisut ovat viimepäivinä kilvan kirkuneet, kuinka IT-osaajalle löytyy töitä, ja löytyyhän niitä! Omalla kohdalla ongelmana on vain liian suuri hakijamäärä samoille paikoille itseni kanssa, se johtaa tolkuttoman pitkiin haastattelujaksoihin, testistä testiin ramppaamista ja jälkihaastatteluja jne jne ... kahdeksan viikon prosessi ei ole edes mitenkään erikoinen. Nyt näitä kierroksia on sitten takana jo kolmet - jälleen odotan tietoa jatkuuko etsintä vai joko nyt tärppää.
Itseni yllätti ehkä eniten se, miten henkisesti rankkaa on jatkuvasti elää kahden vaiheilla. Toistaiseksi nykyinen työpaikka on turvattu, mitään hirveän dramaattista pakottavaa tarvetta ei ole vaihtaa. Koko prosessi onkin käynnissä vain oman elämäntilanteen, tulevaisuuden ja jaksamisen vuoksi. Olen nyt elänyt tällaista välivaihetta yli puoli vuotta, kun milloin tahansa saatta olla _se_ päivä, kun saan/pääsen/joudun kertomaan nykyiselle esimiehelle, että olen siirtymässä toisaalle - kiitos kaloista jne. Jos olisin tiennyt, kuinka henkisesti uuvuttava prosessi tämä on en välttämättä olisi aloittanut tätä - ainakaan tässä mittakaavassa kuin nyt.
Siksipä nostankin hattua ja isosti kaikille niille, jotka tekevät keikkatyötä, pätkähommia tai muita vastaavia lyhytaikaisia juttuja. En tajua, miten te jaksatte, kun tämän jatkuvan itsensä tyrkyttämisen ja framilla olemisen lisäksi joutuu omaksumaan jatkuvasti uutta, lyhyiden työsuhteiden paineita, epävarmuutta tulevasta ja "onko ensi kuuksi mitään työtä?".
Tai toisaalta se kai on osaltaan myös elämäntapa. Ehkä tämä siksi onkin niin raskaan oloista, että on sen melkeen 10 vuotta ollut vakaa toimi, jossa hommia tehdä. On tavallaan unohtanut millaista se oli, kun juuri Tekusta valmistuneena koitti löytää töitä ja oli valmis ihan_mihin_tahansa. Ja onhan heitäkin, jotka eivät halua sitoutua (kymmeniksi)vuosiksi samaan toimeen.