Kansallisoopperalle 550 000 euron lahjoitus

Helsingin Sanomat uutisoi 31.10.2006 että Suomen Kansallisooppera on saanut yksityishenkilöltä 550 000 euron lahjoituksen, joka on tiettävästi oopperan lähihistorian suurin lahjoitus.

Uutisessa kerrottiin Kansallisoopperan pääjohtajan Erkki Korhosen maininneen, että ooppera tai Suomen taide ylipäätään ei juurikaan yksityisiä lahjoituksia saa, sillä maamme verotus ei siihen kannusta. Lisäksi hän toivoo, että kyseessä olisi päänavaus tällaiselle toiminnalle ja että tulevaisuudessa rikkaat uskaltaisivat julkisesti lahjoittaa rahaa kulttuurille myös Suomessa.

Olisiko tälle tarvetta Suomessa? Mistä kiinnostuneita lahjoittajia? Yksityisiä vai jopa yrityksiä? Entä sponsorointi? Esimerkiksi Metropolitan maailman suurista oopperataloista saa hyvinkin mittavia lahjoituksia nimenomaa yksityishenkilöiltä näiden elinaikanaan jo, sekä testamenttien kautta.

Minä ainakin aion tukea kaikenlaista mukavaa ja kivaa testamenttilahjoituksilla. Perinteisesti olen aina ajatellut kissojenvastustusyhdistyksiä, mutta vakavasti harkitsen myös esimerkiksi Kansallisoopperaa, jossa Resanderin nimikkotuella tehtäisiin antiuotiskaisia esityksiä. Seta-säätiölle voisin antaa fyffeä porvarilliseen homotyöhön.

Tuolla summalla kustantaisi 12 kuukauden ajaksi toimeentulotuen maksimimääräisenä n. 1000 vähävaraiselle.

Tietty itse kukin saa lahjoittaa rahojaan minne parhaaksi näkee, mutta ehkä maassamme olisi tärkeämpiäkin lahjoituskohteita kuin marginaalista kansanosaa koskettavat kulttuuririennot. Parhaat taide-elämykset löytyvät kuitenkin itse kunkin pään sisältä ja ihan ilmaiseksi, jos vaan rohkeutta riittää käyttää omaa luovuutta. Sen sijaan ruokaa on pöytään paha taikoa, ellei maallista mammonaa löydy eivätkä työnantajat kelpuuta töihin.

Toki ihmisten pitää antaa tukea mitä kohteita haluavat, mutta mielestäni voisi olla paikallaan perustaa esimerkiksi säätiö tms. jonka kautta voisi lahjoittaa varoja niille, joita globalisoitunut yhteiskunta kohtelee kaltoin. Tällä hetkellähän ei tietääkseni ole mitään kanavaa, jonka kautta sellaisia lahjoituksia voisi tehdä.

"..voisi lahjoittaa varoja niille, joita globalisoitunut yhteiskunta kohtelee kaltoin. Tällä hetkellähän ei tietääkseni ole mitään kanavaa, jonka kautta sellaisia lahjoituksia voisi tehdä."

öö:
Amnesty, Unicef, Unifem, pelastusarmeija....

Lahjoitus voi olla muutakin kuin silkkaa setelirahaa. Omaa aikaa voi antaa vaikkapa yksinäiselle vanhukselle. Voi ostaa viikonlopuksi ruokakassin puutteessa olevalle perheelle. Vaatekaupassa voi käydä yhdessä ja maksaa talvitakin sitä tarvitsevalle. Ei hyväntekeväisyyteen organisaatioita välttämättä tarvita. Tietää myös silloin avain tarkkaan minne apu kohdistuu.

Tärkeää olisi minun mielestäni, ettei suorasta lahjoituksesta saa syntyä kiitollisuudenvelkaa missään muodossa. Rahalahjoituksen, vaikkapa joulurahan tai muunkin voisi antaa välikäden kautta, jolloin lahjoittaja jäisi piiloon.

DON"T koskaan anna rahaa oeganiosaatioille! Niilla on liian paljon" red tape"
MOST money menee toimisto ja niiden tekijoiden kuluihin, ja tietysti niiden taytyy tehda profit. Juhani, olet oikeassa antaa rahaa tai ostaa ihmisille jotka ovat tarpeessa. Mutta mista niita loytyy jotka tarpeensa tunnustavat rehellisesti? Mista sina tiedat keita voisi auttaa?

Verothan meillä on olemassa. Itse ainakin ilolla maksan. Hyvinvointiyhteiskunta on kaikkien etu. Tuo Juhanin edellä kuvaama suora auttaminen on varmasti kivaa. Kai sitä voi takin tarvitsevalle maksaa. Ennen kuin turvaudun omaan lompakkooni miettisin, mistä ongelma johtuu. Rahan antaminen on tarttumista ongelman loppupäähän ja helppoa. Vaikeaa on tehdä se todellinen hyvä työ eli tarttua ongelman alkuun. Sieltä se ratkaisu kuitenkin löytyy eikä enää tarvitse takkeja ostella.

coco kirjoitti: "...keita voisi auttaa?"

Tärkeä kysymys. Tökerö auttaminen voi jopa loukata. Toisaalta avun tarvitsija ei useinkaan kehtaa pyytää apua tai ei saa nk. suutaan auki. Olen joskus kokenut syyllisyyttä siitä, että en ole huomannut jonkun todellista ja syvää hätää. Vasta jälkeen päin selvisi, kuinka vaikeassa tilanteessa tuo ihminen lopulta oli.

Olen tullut skeptiseksi Cocon tavoin auttamisjärjestöihin. Vuosikymmeniä sitten MLL:sta työntekijä kavalsi huomattavan summan avustusrahoja, joita ei koskaan saatu takaisin. Tekijä istui muutaman vuoden linnassa ja se oli sillä sovitettu. Erään pienehkön avustusjärjestön työntekijä leveili, kuinka heidän "firmansa" järjestää kaksi (!) kertaa vuodessa kaikille työntekijöilleen ravintolassa tai muussa hienossa paikassa komeat ja kosteat juhlat. En ole varma, mutta otaksun kyseisen järjestön saavan myös tukea verovaroista. Suurilla avustusjärjestöillä ei ole mielestäni varaa tuossa suhteessa töpätä. Periaatteiden pitäisi olla kunnossa. Kyllä minua kuitenkin edelleen kiusaa ajatus Pelastusarmeijan Lontoon päämajan yleellisyydestä.

Lukumo kirjoitti: "...miettisin, mistä ongelma johtuu. "

Hyvä niin, mutta useinkaan yhden yksilön rahkeet eivät riitä ratkaisemaan ongelman alkupäätä. Esimerkki: isä ryyppää perheen rahat. Äidillä ja lapsilla menee tosi huonosti. Kyllä ne lapset ja äiti tarvitsevat suoraa apua. Entäpä perheet, joiden isä jätti pesueensa, osallistumatta lainkaan jälkeläistensä huolenpitoon. Lukumo, mikä olisi sinun ratkaisusi tuollaisten perheiden auttamiseen?

Yksi periaate meillä on. Esimerkiksi joululahja ei ole koskaan alkoholia.

Alkuperäisestä aiheesta. Jos maalla ei ole omaa kulttuuria ja kulttuurilaitoksia, olemme barbaareja. Kulttuuri kuuluu osaksi kansallista identiteettiä. Samaa en sanoisi katetuista potkupallokentistä. Ne ovat edustavat lähinnä kansakunnan barbaarista puolta. ;-)

Hyvin kysytty Juhani. Tiedät itsekin, etten voi antaa universaalia vastausta. Jos antaisin, tervehdittäisiin minua uutena messiaana. Lähtökohta kuitenkin on, että istuisin alas ja juttelisin. Suomeksi: välittäisin. Se on kai tuossakin kuvailemassasi tapauksessa ensimmäinen askel. Niitä paperinpaloja joihin on painettu numeroita voi jaella vaikka siltä samalta istumalta. Se on kuitenkin ensiapua. Samanlaista kuin se punainen laukku autossa. Se on siellä oltava, mutta toivottavasti sitä ei koskaan tarvitse.
Ystäväni tekee väikkäriä kuvailemistasi ongelmista. Maisterin sijasta sanoo tittelikseen ammatti-itkijä. Hän on nähnyt kenttätyössään sen kaiken raadollisuuden. On aidosti empaattinen kohdatessaan ihmisiä ongelmineen. Muistaa kuitenkin suojella itseänsä. Siitä se etuliite ammatti.

Vaikka tämä menee todella yli aiheen, voihan aina yrittää. Mummoni kuoli pari vuotta sitten. Ukki melkein heti perään vuoden kuluttua. Siinä oli tilanne, jossa empatia ja paperille painetut numerot eivät auta. Eikä ooppera.
Ukki valitti yksinäisyyttä. Yritin käydä niin paljon kuin ehdin. Mutta ei se ollut yksinäisyyttä. Se oli surua. Jos pariskunta on ollut yhdessä kuutisenkymmentä vuotta, on ihan se ja sama jos yrität istua kiikkustuolissa leskeksi jääneen vierellä. Saa siinä kiikutella, pari viikkoa pisimpään. Tottakai silloin oli hyvä, että tuli puhuttua läpi ukin viisi sotavuotta ja oma homous. Mutta siihen suruun ei voinut puuttua. Ei ollut keinoja, eikä niitä kenelläkään voi olla.