Lesbo/homojournalistipalkinto 2006 Saksassa

Saksassa jaetaan vuosittain marraskuussa lesbo/homojournalistipalkinto. Tänä vuonna gaala pidetään 19. marraskuuta.

Jury on valinnut loppukilpailuun kaksi lehtijuttua ja yhden radio-ohjelman. Radio-ohjelma käsitteli Lorcan homoseksuaalisuutta ja kuolemaa elokuussa 60 vuotta sitten. Siitä raportoitiin myös täällä ranneliikkeessä ja Helsingin Sanomat kertoi aiheesta lokaukuun alussa.

Lehtijutuista ensimmäinen käsittelee HIViä ja Bareback-ilmiötä. Juttu on marraskuulta 2005 Süddeutsche Zeitungista. Jutusta on referaatti seuraavassa viestissä. Onko se palkinnon arvoinen?

Miksi HIVin tartuntaluvut ovat jälleen nousussa?
28.11.2005 (lyhennelty referaatti Süddeutsche Zeitungin jutusta)

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, milloin tähän asiaan liittyvä pelko katosi. Ehkä 1990-luvun puolivälissä, kun kuolemantapaukset alkoivat vähetä. Tai 1990-luvun lopussa, kun lääkkeet paranivat ja alettiin jopa puhua taudin parantumisesta. Nyt, 2000-luvun puolella tartunnat ovat jälleen voimakkaassa nousussa.

2000-luvun nuorilla ei ole omaa kokemusta suuresta kuolemanaallosta, ja ne jotka sen vielä muistavat, torjuvat muiston olankohautuksella. Pelko häipyi vähitellen. Se taisi olla vain aave joltain toiselta aikakaudelta.

Iltapäivä düsseldorfilaisessa homokapakassa. Pöydällä Exit, paikkakunnan tapahtumia esittelevä homolehti. Pikku-uutinen kertoo, että Saksassa tarttumisluvut ovat nousseet 2005 alkupuoliskolla 20%. Uusista sairastumistapauksista 60% on homoja. Mahdollisuus sairastua HIViin on suurempi kuin koskaan.

Ralph, muusikko, 35-v, sanoo, että luvut ihmetyttävät. Ne ihmetyttävät sen vuoksi, etteivät ne ole vielä suurempia.

Hänen oma HIV-tarinansa alkaa vuodelta 1983, kun hän luki ensi kertaa tästä sairaudesta ja jotenkin aavisti, että hänkin voi olla joskus uhrina. Hän päätti aina käyttää kondomia, mutta se ei aina onnistunut. 1990-luvun alussa aids-teema oli julkisuudessa näyttävästi esillä. Aids-tukikeskuksen ihmiset olivat kävelykeskustassa, baareissa - jopa pisuaareissa oli julisteita. Mutta turvaseksi ei koskaan tullut homojen keskuudessa itsestäänselvyydeksi, ja vielä vähemmän nyt, kun suuret infokampanjat ovat takanapäin.

90-luvun puolivälisssä homopiireissä huokaistiin helpotuksesta. Ensimmäiset tehokkaat lääkkeet olivat apteekeissa ja nyt voitiin taas elää huolettomammin. Ralfilla oli seksiä 2-20 kertaa kuussa, useimmiten kondomin kanssa, joskus ilman. Kun gay-lehdessä oli aids-juttua, se kohta hypättiin yli. Ralph kertoo, että kun hän kävi erään tuttavansa luona ja pöydällä oli aids-läääkkeitä, hän katsoi poispäin. Asia koetettiin häivyttää mielestä.

Meni vuosia ennen kuin Raplh uskaltautui HIV-testiin. Tulos tuli 4. kesäkuuta 1998, päivä Escheden junaonnettomuuden jälkeen. Meni puoli vuotta, ennen kuin hän toipui järkytyksestä. Maailma on paljon muuttunut näiden 10 vuoden aikana. Homot ovat tulleet esiin, piilottelu on ohi. Homoalakulttuuri on avointa ja aktiivista ja joka haluaa seksiä, voi saada sitä päivin, öin. Baareissa on pimeitä huoneita, on saunoja, on erilaisia kaupallisia seksi- ja fetissibileitä. Gayromeon chatissä internetissä tavallisena arki-iltapäivänä 2000 miestä on kirjoittamassa hakuilmoitusta seksiseurasta. Kaikki mitat mukaan hakuilmoitukseen, ja kysymykseen: Käytätkö kondomia, voi vastata: En koskaan, satunnaisesti, sopimuksen mukaan, aina. Useimmiten etsitään pikaseksiä. ”Sieltä saa kaikkea, mitä mieli tekee”, sanoo Ralph. Mutta samalla Ralph sanoo, että hän puhuu vain omasta puolestaan. Hän ei voi yleistää. Hän tuntee paljon homoja, jotka elävät aivan toisin kuin hän. Heillä on vakituinen suhde, he käyvät HIV-testeissä ja heillä on työtä ja ystäväpiiri. He eivät voisi ajatellakaan menevänsä baarin pimeään huoneeseen.

Ralph muutti vuonna 2000 Berliiniin. Silloin siellä pidettiin ensimmäisiä bareback –bileitä. Sana tulee ratsastuksesta ilman satulaa. Aluksi Ralph ajatteli, että onko niillä vikaa päässä, mutta nyt näitä bileitä on kaikissa suurissa metropoleissa. Ralph ihmettelee, miksi ihmiset niin suurin joukoin käyvät siellä, kun saman saa ilmaiseksi lähes joka kadunkulmalla.

Miten on käynyt Ralphin oman kondominkäytön HIV-tartunnan jälkeen? Hän sanoo yrittävänsä, mutta aina ei voi onnistua. Pimeässä huoneessa on usein nuoria miehiä, jotka kääntyvät ympäri, ja menevät pois, jos huomaavat kondomin käyttäjän. ”Sorry, en halua kondomilla” ja menevät toisen luo. Kun näin tapahtuu kymmenennen kerran, tulee mieleen: Olenko idiootti?.

Kymmenennellä kerralla Ralph ”unohtaa” kondomin. Hän epäilee tartuttaneensa monia. Hänellä on huono omatunto ja asia vaivaa usein öisin. Hän puolustautuu sanomalla, että hän on yrttänyt, mutta entä sitten, kun satunnainen partneri vetää sen pois päältä. Ja kun Ralph kysyy toiselta, että ootko posiviivinen, tämä vastaan: ”En”.

Ralph on saanut viisi vuotta lääkkeitä, kolme pilleriä aamulla kaksi illalla. Joka toinen kuukausi lääkäri tutkii, onko cocktail vielä tehokas. Onneksi on ollut. Lääkefirma mainostaa cocktailejaan hienoilla kuvilla, miten elämä on nyt positiivisenakin helppoa. Voi lenkkeillä, matkailla, yms, yms. Todellisuus on erilaista. Ralph sanoo, että voimat alkavat hävitä. Sairauseläkettä odotellessa.

Kombinaatiolääkitys pitää hänet hengissä, mutta keskittymiskyky on kadonnut, väillä on kuulo-ja potenssiongelmia. Voimat heikkenevät ja lipodystrofia (rasvan katoaminen elimistöstä, ”luurankomaisuus”) on alkanut vaivata. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia. Kädet, kasvot, takamus laihtuvat. Vatsa ja niska paisuvat. Ralphilla huomaa kasvoissa kapenemista. Näistä sivuvaikutuksista ehkä pitäisi puhua enemmän.

Sormen nostaminen pystyyn ei valistuksessa auta. Ihmiset katsovat silloin muualle. Tietoa ei Ralphin mielestä puutu. Miten HIV-tieto saataisiin ihmisten mieleen? Ralph on kyyninen: Ehkä tarvitaan supervirus ja paljon kuolleita, jotta ihmiset ottaisivat onkeensa. ”Enpä haluaisi olla aids-tukikeskuskessa vastaamassa valistustyöstä”, sanoo Ralph.

Illalla, Seitensprung-homobaarissa. Vessaan vievän käytävän reunoilla julisteita, joissa on komeita miehiä vähissä vaatteissa, paljaita jänteviä rintalihaksia ja vatsoja. Aktiin kutsuvia kuvia.

Marco Grober työskentelee paikallisessa aids-tukikeskuksessa ja sanoo, että valistustyö on tosi vaikeaa. Hän käy viikottain baareissa. Siellä ei puhuta HIVistä. Jos puhuttaisiin, moni ajattelisi, että ”onko tuo, joka juttelee HIVistä itse tartunnan saanut”. Marco on vain läsnä ja yrittää luoda ympärilleen hyvän ilmapiirin. Kun ihmiset tietävät hänen olevan tukikeskuksesta, tulevat he ehkä joskus käymään siellä. Ja muistavat ehkä, että aids on yhä keskellämme.

80-luvulla vallitsi todellinen kuoleman pleko. Seksi ei enää mastunut. Sitten tulivat lääkkeet ja mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Enää ei ollutkaan kauheaa olla HIV-positiivinen. Kaikki kaupalliset seksipaikat toimivat nyt korkeasuhdanteella. HIV-potilaat elävät yhä terveempinä ja kauemmin ja yhä enemmän leviää viruksia ympäristöön. Kaikki tietävät, että kondomia tulisi käyttää. Mutta turvaseksi vaatii valtavaa itsekuria – myös heteroilla.

Lisänä vielä nuoruuden harhaluulo: nyt on nautittava elämästä. 50-vuotiaana on kaikki jo takana päin. ”Nyt on elettävä. Voihan olla että 40-vuottiaana olen jo kuollut”, sanoo joku nuori. Näille ihmisille HIVin vastainen valistustyö on hankalaa. Ei tyrkyttäen, vaan valistuksen on tultava ”takaovesta”. Marco Grober puhuu ”preventainment“-käistteestä. Liikutaan aids-t-paita päällä, jaetaan kondomeja ja liukuaineita, osallistutaan pride-tapahtumiin yms.

Niitä, jotka haluavat turvaseksiä, täytyy rohkaista. Ja muille on vain sanottava: Koettakaa kuitenkin turvallisesti!. Kovin “tuottavaa” tämä työ ei ole ollut. HIV-luvut nousevat jatkuvasti. Kondomeja on koko ajan jaossa, mutta käytetäänkö niitä – vaikea sanoa.

Jokainen miettiköön mielessään: Kun elän 40-vuotiaaksi, riittääkö minulle 20 iloista vuotta.

” Felix-Rexhausen –journalistipalkinto” jaetaan huomenna 18.11.2006. Felix-Rexhausen syntyi 1932 Kölnissä ja kuoli 1992 Hampurissa. Hän oli Amnestyn jäsen ja työskenteli radiossa ja lehdissä. Hän kirjoitti homojen elämästä jo silloin, kun homous oli vielä rikoslaissa rangaistavaa. Hänen ensimmäinen homoteemainen kirjansa oli Lavendelimiekka (1966), jossa hän satiirisesti kuvaili, mitä tapahtuisi, kun Adenauerin aikana 20000 homoa nousisi kapinaan Bonnissa. Journalistipalkinto jaetaan vuosittain ja palkinnon saajasta päättää homo- ja lesbojournalistien järjestö Saksassa.

Meitä tämä asia kiinnostaa vain sen verran, että kilpailuun osallistuvat lehtijutut ovat internetissä luettavissa.

Toinen lehtijuttu, joka on nimetty mahdolliseksi palkintojutuksi, oli berliiniläisessä Tageszeitungissa Libanonin sodan aikaan heinäkuussa. Toimittaja lähti käymään Beirutissa ja etsi etukäteen yhteyttä beirutilaiseen homoon. Jutussa on välähdys sodasta ja samalla kuva siitä, miten klubeissa tanssitaan, vaikka osa maasta on raunioina. Tällainen referaatti ei tietenkään vastaa kaikessa alkuperäisen jutun tunnelmia.

Näkemiin Habibi

Nuori, homo-tv-ohjaaja Eli oli ylpeä Beirutistaan, riippumatta siitä, mitä uskontoa tai seksuaalista suuntautumista ihmiset edustavat. Mutta tänään yöllä Israelin pommikoneet tulivat ja pommittivat kiitoteitä. Mitenkähän Eli jaksaa.

Eli lähettää tekstiviestin 13. heinäkuuta klo 10: ”Kaikki hyvin minulla ja perheelläni. Israelilaiset tekevät työtään, jottei Hisbollah taas vahvistuisi”.

Beirut on ainoa arabikaupunki, jossa on vilkas gay-elämä. Se on Lähi-Idän ”ilotalo”, jossa pelataan, huorataan, biletetään, kuin ei olisi enää huomista päivää.

Nuoret ihmiset ovat oikeassa. Huomista päivää ei ole. Raketit iskevät, tuhoavat rakennuksia, tuhoavat ihmisiä ja toiveita. Odottamatta kaupungista on tullut tuhka- ja rauniokasa. Kaupunki, jossa arabi-muslimimaailma voi kokeilla länsimaalaista elämäntapaa. ”Test the West”.

Beirutissa marraskuussa 2005 oli lämmintä myös yöllä. Gayromeon kautta oli luotu ensimmäiset kontaktit jo ennen kuin lähdettiin juttumatkalle Saksasta kohti Beirutia. Gayromeon kautta saa kontakteja ympäri maailmaa ja erilaisiin uskontokuntiin ja muihin ryhmiin kuuluviin. Homot ovat kuin tihkusade. Kun aurinko osuu siihen, se loistaa kaikissa sateenkaaaren väreissä, mutta kun aurinkoa ei ole, kaikki on kaikonnut. Kun haluaa tietää, miten maassa menee, tarvitsee vain katsoa vankiloita ja homoalakulttuuria.

Elin kanssa on sovittu tapaaminen Marttyyrien aukiolla Beirutissa Virgin Record –levykaupassa. Vieressä on kukkasin koristeltu pyhäkkö, jossa muistetaan 2005 murhattua pääministeri Hariria. Tämä vastasi mm. Beirutin keskustan uudelleenrakentamisesta kansalaissodan jälkeen. Hariri oli symboli niille pyrkimyksille, joilla yritettiin saada pesäero Syyriaan. Autopommi surmasi Haririn. Nuoriso osoitti aukiolla mieltään kuukausikaupalla murhan jälkeen vaatien maalle riippumattomuutta ja demokratiaa. Elettiin Beirutin kevättä. Eli oli mukana. Hän on nuori, hyvännäköinen, halusi elää hyvää elämää, turvassa ja rauhassa.

Eliltä saapui 15. heinäkuuta 2006 iltapäivällä viesti: 15 vuotta olemme yrittäneet jälleenrakentaa kaupunkiamme ja omaa elämäämme Syyrian miehityshallinnon alla. Me olemme aina saaneet maksaa Israelin ja arabien konflikteista. Me olemme yksin. Nytkin Israelin hävittäjät ja Hisbollah tuhoavat kaupunkiamme. Ja se maksaa ihmishenkiä.

Eli käyttää muotivaatteita ja käy miellellään "Dunkin' Donutsissa", missä homot ja lesbot käyvät ja saavat kokea länsimaalaisuutta. Eli on 28-vuotias. Hänellä on raskas työ tv-ohjaajana viihdeohjelmissa. Viime yön hän oli Voguessa, missä on arabimaailman ainoa virallinen drag-show. Keskustassa on vieri vieressä moskeijoita ja kristillisiä kirkkoja. Tulee mieleen, että millainen uhka ne ovat homoille ja lesboille. Eli vastaa, että homot ja lesbot ovat uhka kirkoille tietäen kuitenkin, että asia on toisin. Eli on luvannut esitellä kaupungin yöelämää. Näkee, että hän on ylpeä kaupungistaan. Hän on kreikkalais-ortodoksinen ja asuu Beirutin reuna-alueella kahden kissan ja vanhempiensa kanssa. Yleensä ei muuteta pois kotoa kovin nuorena. Perheen ja oman elämän välillä on vaikea vetää rajaa. Vanhemmat tietävät, että hän on homo, mutta asiasta ei haluta puhua. Eli kertoo isästään, että 70-luvulla oli ihan ok, että oli homo, koska se oli ajan henki. Sitten tuli sota ja perinteinen muslimi-ilmapiiri. Kristityt muuttavat yhä useammin pois ja jäljelle jäävät muslimit suurine perheineen. Uskontojen tasapaino alkaa olla vaarassa. Eli haaveilee muuttavansa Dubaihin. Sieltä hän saisi oman asunnon ja oman elämän. Nyt joutuu tottelemaan vanhempiaan, mutta siellä olisi kyllin kaukana.

Hän kysyy vielä, millaista on Berliinissä. Isoäiti oli juutalainen ja joutui muuttamaan aikoinaan Israeliin. Monilla libanonilaisilla on kauppayhteyksiä israelilaisten kanssa. Siitä ei vain puhuta. Eli haluaisi joksus käydä Jerusalemissa. Siellä on joitakin internetin kautta saatuja ystäviä.

Nyt ei oikein tulla toimeen keskenään. Aamulla viimeksi Israelin koneet olivat levittäneet Etelä-Beirutiin lentolehtisiä, joissa kehotetaan käymään Hisbollahien kimppuun. Niissä kortteleissa hallitsee Hisbollah. Rajalla on ollut jatkuvasti kahakoita. Täältä Beirutin keskustasta kaatsoen kahakat ovat kaukana. Täällä keskustassa syödään kansainvälisesti, juodaan italialaista kahvia, poltetaan vanhan perinteen mukaan vesipiippua. Jo ennen kansalaissotaa Beirut oli Lähi-Idän Pariisi. Sivistyneistö puhuu edelleen mielellään ranskaa. Jotkut salaa toivovat edelleen, että Libanon olisi Ranskan hallinnassa niin kuin ennen.

Amerikkalaismallinen maastoauto pysähtyy nurkalle. Eräs lesbo, Nada, hakee meidät. Hän työskentelee myös tv:ssä, mutta Dubaissa. Nuorempana hän oli mukana mielenosoituksissa ajamassa Beirutin vanhankaupungin rakennustaiteellista suojelua. Ajetaan Beirutin pelikasinolle, ohi useiden sotaväen tarkastuspisteiden. Matkalla on julisteita, että virallisten rakennusten eteen ei saa parkkeerata autopommien takia.

Pelikasino on Beirutin laidoilla. Sinne lähelle ovat Persianlahden rikkaat arabit rakentaneet huviloitaan. Rulettipöydät ovat lähellä, samoin sivukujilla kymmenet ilotalot ja yöklubit. Sisällä asunnoissa vallitsee ankara uskonnollinen kuri. Mutta täällä sisällä kasinolla hallitsee vain yksi asia: mammona.

Heinäkuun 16. päivän aamuna Eli lähettää sähköpostin, jonka mukaan hän ei mene työhön.Kukaan ei halua tällä hetkellä katsella viihdeohjelmia. Ne on lopetettu. Hän ei lähde Acid-klubille vaan hän jää kotiin vanhempiensa kanssa.

Sitten kun ollaan matkalla Acidiin, Beitrutin tunnetuimpaan homo-lesboklubiin, Eli kertoo, miten lapsena hän leikki talon takana olevassa metsikössä. Siellä oli sotilailla leiri. Kun tuli sota, hän ei saanut enää mennä ulos. Hän katseli yhtä videokasettia loputtomiin.

Acid sijaitsee teollisuusalueella huomaamattomana. Sisäänpääsy 20 dollaria. Hintaan sisältyvät kaikki juomat. Täällä ei saa osoittaa hellyyttä, ei suudella. Silloin lentää heti ulos. Lähes kaikki ovat homoja tai lesboja, mutta virallisesti tämä ei ole mikään homoklubi. Ei sateenkaaritunnuksia. Edes vessoja ei voi lukita sisältäpäin. Kaksi viikkoa sitten paikka suljettiin. Silloin oli kysymys jostain puuttuvista lahjusrahoista. Homoseksuaalisuus on Libanonissa kiellettyä, mutta lakia ei toteuteta juuri lainkaan käytännössä. Kukaan ei sano mitään, ellei aio järjestää pride-paraatia tai muuten herättää pahennusta. Brokeback Mountinia ei täällä ole esitetty, etteivät ääriuskonnolliset ärry. Paraatin sijasta viime vuonna gayjärjestö osallistui Beirutin maratoniin. Tuli jopa palkinto parhaasta juottoasemasta. Vain kansainvälisissä gay-pride-tapahtumissa Libanonin homot ja lesbot voivat liputtaa, esim. San Fransiscossa ja Montrealissa, missä he myös esiintyvät perinteisissä kansallispuvuissa. Kotimaassa ollaan mahdollisimman huomaamattomina ja hiljaa. Joskus tulee ongelmia, kun esim. ollaan autolla cruisailemassa ja poliisi tekee ratsiaa tai prostituoitu poika alkaa kiristää. Prostituoitu on aina aktiivinen, siis mies, ei passiiviseen rooliin haluava homo.

Eliltä viesti 17. kesäkuuta. Libanonilaisten mielestä kansainvälinen yhteisö on hylännyt heidät. Maa tuhotaan ja muu maailma on hiljaa.

Taas klubilla. Lesbot tanssivat tiskillä. Miten tässä tungoksessa voi olla koskettelematta muita? Beirutin tunnetuin transvestiitti on hieman erillään ja juo cocktailejaan. Eli näyttää miten tanssitaan arabialaista habibi-poppia. Homot täällä näyttävät miehekkäiltä, suorastaan itsevarmoilta. Tähän klubiin ovat kokoontuneet kaikki uskonnot ja etniset ryhmät. armenialaiset, shiitit, ortodoksijuutalaiset, kristityt, muslimit. Täytyy olla vain kaunis tai komea.

Eliltä viesti 20. kesäkuuta. Kaikissa tiedostusvälineissä haastatellaan vain hisbollahin kannattajia, vaikka heitä kannattaa vain 60% shiiteistä. Nämä haluaisivat Libanonin sisään oman valtion. Ja niinhän on jo käytännössä tehty. Libanonilaisista vain 25% on shiittejä ja monet heistä eivät kannata Nasrallahia.

Yöllä kaduilla on vilskettä, autojonoja. Porschet kiiltävät. Tähän aikaan on vaikea löytää ravintolasta pöytää illallista varten. Kaikkialla on rakastuneita pareja. Alkuruokana mezzeä. Puhutaan siitä, että Israelissa homot ja lesbot voivat elää paljon vapaammin. Nykyään Beirutissakin ilmestyy neljännesvuosittain ensimmäinen gay-lehti arabian kielellä. Sen nimi on Barra, ja se leviää pääasiassa ianternetin kautta. Julkaisija on erään tunnetun ravintolan omistaja. Ravintola on homojen, lesbojen, ja boheemien kohtauspaikka.

Sitten taas autolla seuraavan klubiin B18. Se on tunentuin ja ”kuumin” klubi. Se on maanalaisessa bunkkerissa. Tanssitaan hautojen päällä. Sieltä löytyi kansalaissodan jälkeen tuhansia kuolleita. Nyt täällä tanssivat nuoret ja kauniit, homot, muslimit, lesbot, kristityt, transsut, armenialaiset, druusit, heterot, shiitit. Beirutissa kaikki on sallittua mutta kellekään ei saa aiheuttaa mitään vammoja, sanoo nuori muslimi. Klubin katto voidaan avata, ja yö jatkuu tähtien alla. Lopulta nousee aurintko ja minareetista kuuluu rukous. On aika lähteä kotiin, kukin omaan paikkaansa, slummiin tai rikkaiden alueelle. Eli lähtee nuoren amerikkalaisen kanssa hotelliin. Kotiin hän viestittää: ”olen kavereiden luona”.

Viesti Eliltä 24. kesäkuuta 2006. Muutan Dubaihin elokuun alussa. En jaksa enää täällä. Täällä ei elämä koskaan tule paremmaksi. Israel ja Hisbollah ovat tuhonneet Libanonin

Otsikon habibi tarkoittaa: hyvä, rakas ystävä.

Tageszeitungin jutun mukaan 29.7.2006

Tämä on tuhannes (1000.) viestini täällä ranneliikkeen keskustelupalstoilla. Se merkitsee, että olen kirjoittanut tänne reippasti yli 100 000 sanaa, todennäköisesti yli 200 000. Lähes kaikki tekstit ovat olleet keskieurooppalaisten lehtijuttujen referaatteja. Toivottavasti niiden kautta on hieman avautunut se, mitä yhteisessä Euroopassamme tapahtuu. Itseäni ovat eniten innostaneet ne jutut, joissa kerrotaan oikeiden ihmisten elämästä, kuten lesboperheiden, HIV-potilaiden ja itsemurhaa haaveilevien tarinat. Mutta kiinnostavatko ne ketään muuta. Muutama rohkaiseva kommentti on tulltu.

Nyt on miettimisen aika. Miten tästä eteenpäin. Esiinnynkö nimimerkkinä vai itsenäni, jolloin kaikki loanheitto osuu kohdallleen. Nyt se on mennyt ohi. Ja miten uusiutuisin nykyhetkeen tai mieluummin kohti tulevaisuutta. Ja onko tämä oikea foorumi?

Tässä tämä tuhannes uutisjuttu:

Journalistipalkinnon voitti jälkimmäinen lehtijuttu, Beirutista. Internetistä lukevalle se oli vaikea juttu, koska se on netissä yhtä pitkää tekstipötköä. Jury perusteli tähän tapaan:

Kesällä oli sota Lähi-Idässä. Lehdistä saatiin lukea uutisia, kommentaareja, kannaottoja, kokemuksia. Paljon esiteltiin sotaoperaatioita ja avustusorganisaatioiden toimintaa.

Tämä voittaja-lehtijuttu ilmestyi lehdessä hyvin pian sodan alettua. Berliiniläinen journalisti kuvailee Beirutia. Hän kävi siellä puoli vuotta ennen sotaa ja tutustui homo-lesboelämään yhdessä filmiohjaaja Elin kanssa. Juttuun on lomitettu Elin sähköpostiviestejä sodan ensi päiviltä.

Juryä viehätti tekstin kompleksinen rakenne ja vahva subjektiivinen näkökulma Juttu ei ole vain reportaasi. Myöhemmillä sähköpostiviesteillä syntyy juttuun uusi taso. Jutussa on monikerroksisuutta ja yllättäviä yksityiskohtia. Homojen ja lesbojen arki tulee hyvin esille, samoin epävarmuus ja hermostuneisuus.