Kaivoin hänestä muutaman henkilötiedon. Hän syntyi 1968 ja hänestä tuli ns. oman sukupolvensa dokumentaristi. Hän kertoo jo yhdeksän-vuotiaana olleensa kiinnostunut valokuvista. Lehtikuvat Mogadishun kaappauksesta 1977 tekivät häneen vaikutuksen. Hän kertoo leikanneensa Time-lehdestä kuvan ja tutkineensa sitä tuntikausia. Siitä alkooi kuvien keräily: perheen lomakuvia, terrorismikuvia, lentokoneita, autoja. Tähtitieteen kirjoista hän tutki kosmologiaa. Hän kävi kouluikäisenä vanhempiensa kanssa mm. Münchenin BMW-museossa ja joskus myöhemmin teki hampurilaiselle museolle valokuvanäyttelyn, jossa sadepisarat helmeilevät maalatun auton lakkapinnalla. Concorde-lentokone myös viehätti. Vuonna 1997 hän teki kuvakirjan Concordensta laskeutumassa ja nousemassa. Tillmans sanoi, että Concorde on varmaan ainoa 60-luvun keksintö, joka edelleen on toimintakuntoinen ja käytössä. Futuristinen muoto, vauhti ja jylinä kiihottavat edelleen mielikuvitusta samalla tavoin kuin neitsytlennolla 1969. Koneen nousu ja laskeutuminen ovat ilmaisia spektaakkeleita. Concorden tarina loppui vuonna 2000 koneen tuhoon Pariisissa.
Tillmans kävi Andy Warhol –näyttelyssä 16-vuotiaana, ja siitä tuli “avainkokemus” myöhemmälle kehitykselle. Kamerasta tuli hänen seuralaisensa arkeen. Hän kuvasi kaikkialla, perhettä, ystäviä, arkitilanteita. Koulunsa lopetettuaan hän kuvasi Hampurin kapakoita ja klubeja. Lehdet julkaisivat kuvia, ja hän piti ensimmäiset näyttelynsä.
Vaikka monet kuvat vaikuttavat spontaaneilta, ne ovat suuniteltuja (lavastettuja) ja harkittuja. Katsoja viekotellaan katsomaan tiettyyn suuntaan. Villapuseron rypyt alkavat näyttää kuun maisemalta. Vieraannuttamisefektejä valokuvaaja tekee tietokoneella ja moninkertaisella kopioinnnilla. Hän käy kirkkopäivillä, hän kuvaa poptähtiä, hän napsii kuvia tanssivista teknofaneista. Välillä hän kuvaa tuhkakuppia baarin pöydällä. Ja hän käyttää koko ajan modernia tekniikkaa, suurentaa mustesuihkuprintterillä tulostettuja kuvia, yms. Sellaisissa kuvissa koetellaan näkemistottumuksia.
Kuvien ripustaminenkin on erilaista. Ei lasia, ei raameja. Kuvat on sijoitettu pitkin ja poikin, suuria ja pieniä kuvia sikin sokin, välissä postikortteja ja lehtileikkeitä. Hän sanoo: “Estetiikka on banaalissa”.
Hän asui Lontoossa, kun Berliinin Love-paraati teki hänestä kuuluisamman 1992. Hän teki englantilaiseen “I.D.”-lehteen kuvasarjan teknoparaatista. Se oli hänen ensimmäinen läpimurtonsa.
29-vuotiaana hänestä tuli vieraileva professori Hampurin kuvataiteen korkeakouluun. 1999 hänellä oli näyttely Zürichin Ars Futura Galeriessa. Aiheena olivat sotilaat, nuoret miehet univormuissa. Kuvia oli Kosovosta, Perisanlahdelta ja Irlannista.
Hän on kuvannut paljon pop-, tekno- ja klubikulttuuria, ja kuvia on julkasistu mm. Prinz, Tempo ja The Face –lehdissä. Hän sanoo haluavansa kuvata maailmaa sellaisena kuin hän sen itse näkee. Mukana on kuvia oman elämän arkitilanteista, elämänkumppanista otettuja kuvia ja homoalakuttuurista näpsittyjä kuvia. Vuosina 1987-1990 hän eli Hmapurissa, sen jälkeen opiskelua Lontoossa ja new Yorkissa. Siellä hän tutustyui elämänkumppnaiinsa taiteilijakolleegan Jochen Kleinin, jonka kanssa hän eli tämän aidsiin sairastumiseen saakka. Vuonna 1989 hän kuvasi erästä Gerhard Schröderiä Tempo-lehteen ja vuonna 2000 hän sai Tate-gallerian arvostetun Turner-palkinnon.
On hänellä ollut rohkeitakin aiheita: homoystäviä, masturboiva mies, lähikuva kiveksistä, tuolilla istuva virtsaava punkkari, alaston mies puussa, jne.
2000-luvulla kuvat ovat ollet abstraktisempia. On vaaleanpunaisia pintoja, pilvimuodostelmia, välissä pilvenpiirtäjiä. Työkaluna ei enää ole pelkkä kamera, vaan iso osa kuvista muotoutuu pimeässä huoneessa. Silti hän sanoo pyrkivänsä “valokuvaukselliseen todellisuuteen” (Zeit-lehden haastattelussa).
Lähteena mm.
http://www.art-edition.de/de/deut/tillmanns.hhtml