Gay and gray - vanhenevat homot

Sähköpostiluukku kolahti ja – kas – siellä on uusin 40 PLUS –ikämieskerhon jäsenlehti Berliinistä. 40 PLUS peristettiin 15 vuotta sitten Sonntags clubin alaosastoksi. Sonntags club on DDR:n aikana perustettu gay-ihmisten yhteenliittymä, jonka historia ulottuu kauas 1970-luvulle.

40 PLUS:n joka toinen kuukausi ilmestyvä jäsenlehti kertoo, että huhtikuussa vietetään 40 PLUS –kerhon 15-vuotisjuhlia. Samaan aikaan vietetään Berliinissä valtakunnallista ikämieshomojen tapahtumaa ”Berlin in Touch 2006 Gray and Gay” (28.-30.4.2006). Tapahtuma koostuu erilaisista retkistä ja juhlista.

Muutakin ohjelmaa 40 PLUS tarjoaa ikämiehille. Maaliskuussa käydään katsomassa yhtä Saksan suurimmista pienoisrautateistä (saksalaiset miehet rakastavat pienoisrautateitä) ja tehdään teatteriretki Spandauhun Berliinin laitamilla. Maaliskuun lopulla on esitelmäilta: ”Homojen vainot Liittotasavallan alkuaikoina”. Luultavasti puheena on pelätty ”Adenauer-aika”, jolloin poliisi aktivisesti jahtasi homoja.
Huhtikuun retken kohteena on rahamuseo.

Olin jokin aika sitten mukana kävelyretkellä Müggelsee-järven ympäristössä. Tavattiin Itäisellä rautatieasemalla, kaupunkiradan laiturilla. Mukana oli 15-20 miestä, kaikki yli 30-vuotiaita. Joukossa oli vain muutama ns. karhutyyppi. Ilmapiiri oli tosi hyvä. Luultavasti useimmat olivat entisiä DDR-läisiä. DDR:n homoilmapiiri on aina ollut erilainen kuin Länsi-Berliinin. Ihmiset keskustelivat, baareissa istuttiin pöydissä ja tiskin ääressä, kaikki hyväksyttiin mukaan – rumatkin. Monelle DDR:n homolle oli muurin kaatumisen jälkeen järkytys, miten tyly ja kylmä tunnelma oli Länsi-Berliinin paikoissa. Jotenkin jäin kaipaamaan sivistynyttä DDR:n aikaista keskustelevaa ilmapiiriä meidänkin baareihin. Mutta missään nimessä en kaipaa STASIa.

Vastaavanlaista ikämiesten toimintaa on muuallakin Saksassa ja paljon myös Amerikassa. Kun baarit eivät enää kiinnosta, on hyvä vaihtoehto kerho, joka retkeilee, kuuntelee kiinnostavia luentoja ja tukee esim. pahasti sairastuneita ja liikuntarajoitteisia vanhempia jäseniään.

Onko meillä mitään vanhemmille miehille? Pitäisikö olla?

Mielenkiintoinen kirjoitus. Minä kaipaan Helsingissä vaihtoehtoisia paikkoja, myös vanheneville miehille. Partnerini kanssa olemme joskus eksyneet Manns Streetiin. Joskus meininki oli ihan rennon mukava. Viimeksi kuitenkin meno oli sentyyppinen, että teki mieli lähteä pois nopeasti. Viinan juonti ja tupakanpoltto tuntui olevan ainoa teema paikassa. Minä ainakin kaipaan rauhallisia tapaamispaikkoja, ilman discomusiikkia tai suomalaisia iskelmiä. Kerhotoiminta voisi olla jotain, mikäänhän ei estä sentyyppisen toiminnan aloittamista. Kaipaan muutenkin keskustelua vanhenemisesta homona. Esimerkiksi keskustelu palveluista homo-vanhuksille olisi paikoillaan. Tässä on kaveripiirissä mietitty mm. palvelutalon perustamista. Menisiköhän sellaisen perustaminen ESTR-projektina läpi? :-)

Kiitos kiinnostavista ajatuksistanne. Samoja juttuja olen mietiskellyt.

Jotakin suppeaa toimintaa on jo ollutkin, esimerkiksi kypsään ikään ehtineiden miesten keskusteluryhmä.

Olisi hyvä, jos aloitteet tulisivat juuri tästä ryhmästä, sen sisältä. Se joukko, joka olisi halukas aktiivisesti toimintaan, on suhteellisen pieni. Tässä ikäryhmässä on nimittäin paljon sellaisia, jotka pitäisi houkutella jotenkin mukaan ja ulos kaapista turvallisesti. Mietin sitäkin, että moniko välttäisi tulemasta "homopalvelutaloon" leimautumisen pelossa.

Olisi hyvä miettiä kunnolla, millaisen lisäarvon toisi esimerkiksi Iltaruskon ukkokoti homoille. Noin yleisesti olen vastaan kaikenlaista gettoutumista. Ne luovat vääränlaisen turvallisuuden tunteen. Getot estävät myös kunnollisen sosiaalisen vuorovaikutuksen koko väestöön. Silloin on myös helppoa rakennella näkyviä ja näkymättömiä raja-aitoja ulkopuolelta myös geton ympärille.

Toisaalta vanhojen homojen ja lesbojen auttamista ja tukemista tapahtuu jo kaiken aikaa. Siitä ei juurikaan tehdä numeroa. Sellainen työ pitäisi tehdä näkyväksi ja arvostetuksi. Myös nuo auttajatkin tarvitsisivat apua ja tukea. Kuka heitä tukee, kun voimat auttamiseen vähenevät. Kenen kanssa puhua, kun auttaja kohtaa autettavansa kuoleman.

Tuskin kaikilla homo- ja lesbopareilla sosiaaliset tukiverkostot ovat sellaisessa kunnossa, että kumppanin kuoltua jälkeen jääneelle kunnollinen tuki löytyisi. Missä olisi se olkapää, jota vasten voisi turvallisesti itkeä?

Onko nuorissa sellaisia, jotka olisivat halukkaita lähtemään tukityöhön mukaan?

Juhani

Minä olisin ainakin kiinnostunut keskustelemaan ja osallistumaan esim. homovanhainkodin/yhteisöasumisen tms. kehittämiseen. Kunnon miestä ei tunnu löytyvän ja ehkä täältä maailmalta on sitten palattava koto-Suomeen vanhana ja silloin haluan homokotiin, jossa voi nipistellä puppelihoitajia ja jossa saa ottaa hömpsyt ruoan päälle ilman, että johtajakorppikotka alkaa vinkua. :)

Pjotor, sinällään tämä vanhainkotiasia on tärkeä. Se voisi olla lähtökohdiltaan sellainen, jossa olisi asiakkaita tyydyttävä ympäristö ja palveluasenteet oikeita. Sellainen syntyy vain, jos rikkaat homot pistävät hieman rahaa likoon, valmistelevat kunnolliset suunnitelmat ja suunnittelijat, jotka eivät hakkaa oitis käsilaukuilla toisiaan päähän. Se olisi tietenkin maksullinen. Yhteiskunnan tukea on turha toivoa, jos kuulitte Liikasen kommentit tulevaisuuden sosiaaliturvasta. Hän suositteli sukanvarteen säästämistä tulevan varalle ja valmistautumista maksamaan hoitopalveluista, jos niitä on aikanaan saatavana edes selvällä setelirahalla.

Olen itse lähtenyt siitä, että minä joudun vaippojeni vaihdosta maksamaan käyvän hinnan. Myöhäisiän sosiaaliturvaan en ole uskonut enää aikoihin, koska väestötilastot vääjäämättä osoittavat varsin pian valtavaa vanhusväestöä. Tulen kohta kuulumaan siihen porukkaan. Pjotor, sinulla lähes puberteettikansalaisena on vielä aikaa kerätä jonkin verran sukanvarteesi turvaamaan tulevaisuuttasi. ;-)

Juhani

Juhani, kiitoksia vaan puberteettikohteliaisuudestasi :)

Vaikka uskon korvantaustojeni jo ainakin jossain määrin kuivuneen, niin olet oikeassa - tässä on vielä aikaa toteuttaa finanssisuunnitelmaa. Ja homma on siis käynnissä. Nyt palaankin alkuperäiseen keskustelunavaukseen: olen mielelläni keskustelemassa keski-ikäisten ja alkuharmaantuvien hintellektuellien toiminnasta ja aivan erityisesti tällaisesta yksityisestä vanhuudenjärjestelystä.

Olen miettinyt viime aikoina, että minkälaisiahan palveluita on tarjolla vanhuksille, joiden parisuhteet ovat olleet samaa sukupuolta olevien henkilöiden kanssa tai joilla ei muuten vain ole jälkikasvua. Ilmeisesti New Yorkissa ainakin on jonkinmoinen organisaatio, jossa vapaaehtoiset nuoret käyvät vierailemassa tällaisten yksinäisten leskiytyneiden luona/käyvät kävelyttämässä jne. En tiedä, onko Suomessa vastaavaa toimintaa, olisin halukas kyllä alkamaan vapaaehtoiseksi.

Goy, olisi hienoa jos sinä ja muutkin nuoret voisivat tällaista työtä tehdä. Siihen on tarvetta ja sitä toki jo nytkin tehdään. Se ole juurikaan näkyvissä. Kun lähipiirissä apua tarvitaan, sitä usein löytyy, mutta ei läheskään aina sitä määrää kuin tarvitsisi. Näen tätä tarvetta, että myös avun antamista jo tuttavapiirissänikin.

Mitäpä jos ottaisit yhteyttä vaikkapa HeSetan sosiaalityöntekijään Anita Lähteeseen. Ilmoita olevasi käytettävissä tämän kaltaisiin tehtäviin. Hänelle varmaan tulee tietoa apua kaipaavista. Voisit olla alkusoluna auttamistoiminnan laajemmalle toteuttamiselle. Jonkun on toiminta aloitettava ja sitä ylläpidettävä.

Toinen tapa olisi, jos hieman tarkemmin silmäilisit ympärillesi. Avun tarvetta voi olla varsin lähellä. On vain hoksattava nähdä ja asiaa tiedustella.

Auttamistyössäkin on loppujen lopuksi kysymys kahden ihmisen välisestä kemiasta. Voi olla hieno oppimiskokemus kun huomaa osaavansa tulla toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa ja pystyvänsä heidän kanssaan hyvään vuorovaikutukseen.

Aivan aluksi olisi hyvä miettiä omia motiiveja lähteä auttamaan, sekä myös se mihin työmäärään on oikeasti kykenevä ja halukas. Jatkuvaan auttamissuhteeseen pitää olla motiivi ja mahdollisuus kun sellaisesta päätetään. Suhde ei saisi katketa siihen, että ei yhden äkin auttaminen oikeastaan kiinnostakaan. Se on autettavan hylkääminen, josta tulee hänelle hyvin paha mieli.

Juhani

Pojotorin innoittamana tein lähipiirissäni "laajan" haastattelututkimuksen. Kysyin yhdeltä 70 vuotta ylittäneeltä, tiukasti kaapissa oleilevalta ystävältäni halukkuutta hoivatarpeen vääjäämättä jonain päivänä tullessa eteen, josko hän olisi halukas muuttamaan kotoaan homoherrojen ehtookotiin. Sarkastinen ja napakka vastaus tuli heti: "Se ei olisi minun näyttämöni!"

Juhani

Ullavan cowboy-keskusteluketjussa PATU kirjoitti niin loukkaavasti vanhenevista homoista, että vastalauseena käänsin tähän jutun frankfurtilaisesta GAB-gaylehdestä.

Vanhat homot

Saksalaiset ikääntyvät homot viettävät tänä vuonna 40plus-kerhonsa vuosijuhlia eri puolilla maata. Näitä kerhoja perustettiin, kun huomattiin, että yhä useampi vanheneva homo jää yksin, eristäytyneisyyteen. Ilmaisjakelulehti GAB haastatteli Frankfurtin 40plus-kerhon perustajajäsentä, Hans-Peter Hoogenia. Tässä vapaasti suomennettuna.

Vanhempien homojen kerhoja perustettiin, koska kouriintuntuvasti havaittiin, miten vanhempien miesten ”markkina-arvo” laski, ja monen oli pakko ryhtyä miettimään elämään uutta sisältöä. Tuskaa lisäsi vielä se, että Keski-Euroopan suurkaupungeissa 90-luvun puolivälissä moni homomies menetti aidsin takia hyviä elinikäisiä ystäviään. 40plus-kerhot auttavat vanhempia miehiä tutustumaan toisiinsa ja löytämään ystäviä, joilla on samanlainen elämänhistoria.

Homoyhteisö ottaa huonosti huomioon vanhempien jäsentenä tarpeita. Konkreettinen esimerkki on baarien ja diskojen musiikkivalinta. Vanhempia miehiä ei oteta lainkaan huomioon. Ja yhteiskunnan tulisi huomioida, että jatkossa on yhä enemmän ikääntyneitä homoja.

Mitä vanhemmat homot haluavat? He haluavat nauttia elämästä, liikkua, shoppailla, hieman urheillakin, tanssia, katsoa hyviä elokuuvia, käydä oopperassa ja teatterissa ja kaikin tavoin elää hyvin elämän loppuvuosina.

Mutta miksi vanhempia homoja ei juuri näy msisään? He käyvät vähemmän menopaikoissa. Joitakin kiinnostavat fetisistilaisuudet, joissakin ravintoloissa kokoontuu säännöllisessti joukko vanhoja homomiehiä, mutta iso osa ajasta kuluu kotona tai muualla.

Onko vanhat heitetty homokulttuurissa yli laidan, diskriminoidaanko heitä? Kyllä vaan. Homoravintoloidenkin pitäisi miettiä, minkä joukon he hylkäävät. Ja vanhempien homojen pitäisi yhteistuumin nousta vastarintaan, kun iäkkäämpiä pilkataan

Joutuuko vanha homo pakosti erityksiin? Ei. Monet elävät täysin normaalisti, matkustelevat, lenkkeilevät, nauttivat luonnosta ja kulttuurista, tutustuvat uusiin ihmisiin ja muutenkin menee mukavasti. Mutta jotkut kärsivät yksinäisyydestä, eivätkä tahdo kestää elämänsä kohtaloa. Joillekin on vaikeaa sopeutua omaan ikäänsä. Jos hakee vain nuoria, tai seksiä puistoista, internetistä, vessoista tai saunoista, voi olla vaikea puhua elämän ongelmallisimmista asioista muiden kanssa. Ja joillekin voi olla ongelmana eläkeläisen taloudellinen tilanne: asuu kaukana keskuksista, eikä ole varaa osallistua kaupunkien bile-elämään.

Entä tabuteema: vanhan ihmisen seksuaalisuus? Tie seksuaaliseen tasapainoon ei ole monellekaan helppo. On vaikea hyväksyä, että rapistuu ekä jaksa enää bilettää kuin ennen. Elämänarvoja on pakko arvioida uudelleen. Monelle alkaa tulla myös terveydellisiä ongelmia.

Syrjivätkö esim. yhteiskunna palvelujen tuottajat vanhoja homoja? Viranomaiset sanovat, että: ei - että vanhenevat homot eivät varmaankaan tarvitse mitään erityispalveluja. Kuitenkaan viranomaiset eivät yleensä ole kuulleetkaan, että heidän asiakkaissaan olisi homoja. Homot eivät tule esiin esim. vanhainkodeissa, vaan ovat hiljaa muun joukon jatkeena. Hoitohenkilökunnan koulutuksessa ei vieläkään huomioida, että jokaisessa vanhainkodissa taatusti on myös muutama homoasiakas.

Huolestuttavinta ja silmiinpistävintä mielestäni on se, kun puhutaan 40plus kerhoista. Ei niissä sinällään mitään vikaa ole, mutta ajatellaanko tosiaan niin, että elämä on ehtoopuolella nelikymppisenä?

Jotkut tosiaan ajattelevat olevansa 40-kymppisinä jo elämän loppupuolella. Tunnen 25-vuotiaita, joiden mielestä mitään ei ole enää edessä. Ikä on enimmiltään asenne.

Ikää on ainakin kolmea lajia:
- Kalenteri-ikä, eli se mitä syntymätodistuksesta voidaan johtaa
- Fysiologinen ikä, eli kuinka minä olen ja elämä on kroppaani kohdellut
- Psykologinen ikä, kuinka vanhaksi itseni koen

Useimmat meistä mieltävät iän olevan vain se kalenteri-ikä. Todellisuudessa sillä on näistä kolmesta pienin merkitys. Siihen ei voi vaikutta, mutta näihin muihin voi itsekin vaikuttaa.

Joku viis veisaa fyysisestä hyvinvoinnistaan. Yhdistelmänä roskaruoka, tupakka, alkoholi ja olematon liikunta, niillä fysiologinen ikä kulkee varsin vinhaa vauhtia. On nelikymppisiä todellisia vanhuksia ja osa on ehtinyt siihen mennessä kuolla. Samoissa aerobic-jumpissa kanssani käy yli 70-vuotias mies. Hän on harrastanut liikuntaa koko ikänsä - kohtuullisesti. Sekä yläpää, että jalat ovat edelleen hyvässä kunnossa.

Vierustoverini Atlantin lennolla oli kerran yli 90-vuotias amerikkalainen nainen. Fysiologia hänellä oli kohtalainen, mutta ryppyinen. Mieli oli terävä kuin partaveitsi, että vauhdissa oli vaikea pysyä. Hän keskusteli sujuvasti päivänpolitiikasta, mm. silloisen presidentti Clintonin suuseksiharrasteista, jota hän piti maalleen syvästi häpeällisinä.

Psykologiseen ikään voi asenteillaan vaikuttaa ja elämäntavoillaan myöskin. Myönteinen mieliala ja kiinnostus kaikenlaisista asioista, olipa se ristisanatehtäviä tai politiikaa, pitää psykologisen vanhenemisen verkkaisena. Tuijottaminen vain kalenteri-ikään ja siihen, ettei aamulla herätessä enää olekaan pirteää seisokkia, vanhentaa kummasti.

Parisuhteella on paljon vaikutusta niin fysiologiseen kuin psykologiseenkin ikään. Parisuhde, kohtalainenkin sellainen, vaikuttaa myönteisesti ja hidastaa fysiologisen ja psykologisen iän etenemistä. Jos kumppani päättää olla vanha, se tarttuu. Jos parisuhde on "kolmekymmenvuotinen sota", niin kyllä se kuluttaa, joskus paljonkin.

Nuoret ihmiset vaikuttavat myös yleensä piristävästi ja psykologinen kello käy silloin verkkaisesti. Joudumme perheessämme ottamaan jatkuvasti kantaa nuorisomme asioihin. Aikaisemmin murkkuiän aikoihin tapahtui kaikenlaisia pieniä ja isojakin katastrofeja. Piti olla valmiina niitä torjumaan. Piti pystyä vastaamaan hyvinkin teräviin "totuuksiin" myös omasta itsestä. Nyt alkaa tuntua siltä, että on vuorossa mentorin rooli. Puhelin soi taajaan joka päivä ja pitää antaa neuvoja välillä siihen kun on ryppyjä rakkaudessa, toisinaan opintojen jatkamisesta ja kaikesta siltä väliltä. Keinustuoliin ei ole aikaa jäädä. Joku on heti kiskomassa pois.

Eläkkeelle jääminen on minun arvioni mukaan vaarallista, ellei siihen ole kunnolla valmistautunut. Aikaisemman työpaikkani kolleegoista erittäin monet miehet kuolivat 3-4 vuoden kuluttua eläkkeelle jäämisestä. Heillä oli elämässä vain työ ja sitten ei muuta. Yhtenä päivänä elämän tärkeintä asiaa ei enää ollutkaan. Yksi vanhemenista tutkiva tuttavani väitti, ettei syy kuitenkaan ollut eläkkeelle jäämisessä, vaan siinä, että nuo miehet eivät olleet työelämän kiireissä muistaneet hoitaa terveyttään.

Toiset hoitavat eläköitymisen kunnolla. Yli 70-vuotias ystäväni on niin aktiivinen, että hänen tapaamiseensa pitää varata aika vähintään kahta viikkoa etukäteen.

Juhani

Linzin kauppunkiin Itävaltaan, Kaiserstrasselle, on lähivuosina nousemassa iäkkäille homoille oma asuintalo. Kun paikallinen seta, eli HOSI, etsi uusia toimitiloja, kaupungin puolelta tuli ehdotus uudesta asuintalosta, johon tulisivat myös HOSIn toimitilat. Asunnot suunnitellaan iäkkäitä ihmisiä varten. Asuntojen pitäisi olla muutokunnossa kahden vuoden päästä.

Miesten elinajanodote nyky-Suomessa on toki noin 70-75 vuotta, joten nelikymppiset ovat kyllä (todennäköisesti) elämänsä loppupuoliskolla. Se tuskin tarkoittaa ettei elämässä ole enää mitään elämisen arvoista, tosin.

goy kirjoitti: "Olen miettinyt viime aikoina, että minkälaisiahan palveluita on tarjolla vanhuksille, joiden parisuhteet ovat olleet samaa sukupuolta olevien henkilöiden kanssa tai joilla ei muuten vain ole jälkikasvua. Ilmeisesti New Yorkissa ainakin on jonkinmoinen organisaatio, jossa vapaaehtoiset nuoret käyvät vierailemassa tällaisten yksinäisten leskiytyneiden luona/käyvät kävelyttämässä jne. En tiedä, onko Suomessa vastaavaa toimintaa, olisin halukas kyllä alkamaan vapaaehtoiseksi."

Mäkin olisin valmis vapaaehtoiseksi. Pidän vanhojen ihmisten seurasta, omista isovanhemmista viimesetkin jo kuolleet ja muuhun sukuun on suhteita vähän. Ajattelen tässä ihan itsekkäästikin, ois kivaa kuulua johonkin "sukupolvien ketjuun" jossa voisi itsekin olla oma itsensä eikä tarvitsisi keksiä keskusteltavaksi normijuttuja omasta elämästään.

Taas tuli berliiniläisen ikääntyvien homojen 40plus-kerhon jäsenlehti. Mitähän siellä on ohjelmassa?

Sunnuntaina 10.9. on tutustumiskäynti radion ja tv:n lähetysasemalle Naueniin.
Lauantaina 23.9. käydään Marzahnin esikaupunkialueella virkistäytymispuistossa
Tiistaina 3.10. on tutustumiskäynti Saksan historialliseen museoon, joka avasi restaurointitöiden jälkeen ovensa
Sunnuntaina 15.10. on ulkoiluretki Rüdersdorfista Woltersdorfiin
Keskiviikkona 25.10. on luentoilta, aiheena eräs 20-luvun tanssija

Jos asuisin nykyisin Berliinissä, osallistuisin ainakin joihinkin noista tapahtumista. Mitä meillä on homoille ja lesboille? Yksinkertaisesti en tiedä. Kai jotain sellaista tapahtuu, mihin keski-ikäinenkin voisi ottaa osaa. Ilmeisesti täytyy lukea tarkemmin Karhujen ja MSC Finlandin ohjelmia, koska niissä kerhoissa hyväksytään vähän pulleampivatsaisetkin (lainasin Föhriä Homosuomidokumentista).

Viime viikon media-radio-ohjelmasta jäi mieleen, että monet vanhat homot Hollannissa kokevat vanhainkotien ilmapiirin vihamieliseksi homoille. Kun menen vanhainkotiin, tilaan sinne internet-liittymän ja Z-lehden. Lisäksi konjakkitössy joka ilta. Hoitsuja en aio nipistellä. Katsotaan, mitä näistä asioista siellä tykätään.

Milloin homomies on vanha? Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että homot vanhenevat nopeammin kuin heterot. Jo vuonna 1965 amerikkalainen tutkija Evelyn Hooker totesi, että homomiehet eivät katsoneet olevansa hyviä seksuaalipartnereita kun olivat täyttäneet 30. Vuonna 1980 R. A. Friend teki kokeen. Hän lähetti gay-lehteen ilmoituksen: Vanhemmat homot, ilmoittautukaa! ( vanhemmat homot = ”old gays”, suomennos ”vanha homo” olisi loukkaava ilmaus!) Nuorin ilmoittautunut oli 32-vuotias ja 94% oli alle 64 vuotta. Mrs. Laner tutki 1978 kontakti-ilmoituksia. Sanaa ”vanha” ei niissä juuri näkynyt. Mutta kolmasosassa homojen kontakti-ilmoituksia ei ollut ilmoittajan ikää. Heteroilmoituksissa vain 10% jätti iän ilmoittamatta Mr. Kelly antoi homojen itse määritellä 70-luvun lopulla, mihin ikäryhmään he kuuluivat. Nuoruus loppui keskimäärin 30-vuotiaana, keski-ikä 50-vuotiaana. Vanhuus alkoi siis jo huomattavasti ennen eläkeikää.
(kirjasta: H. G. Stümke: Älter werden wir umsonst, 1998)

Hamburger Abendblattissa on tänään juttu, jonka otsikkona on: ”60- tai 70-vuotiaana ei ole vielä vanha”. Jutussa haastatellaan kahta henkilöä, journalistia Lea Roshia (69)ja teatterijohtajaa Corny Littmannia (53), jotka järjestävät Hampurin Smidt-teatterin näyttämöllä talk-show –sarjan. Tällä kertaa aiheena on vanhuus.

Haastattelussa he vakuuttavat, ettei vanheneminen ole mikään murheen aihe. Ttukimukset ovat osoittaneet, että 60-vuotiaat kokevat itsensä keskimäärin 50-vuotiaiksi. Ja tämä on ihmisryhmä, jolla on taloudellista kapasiteettia. Rosh ihmettelee niitä kaupallisia tv-kanavia, jotka eivät halua katsojikseen vanhoja ihmisiä.

Littman sanoo, että vanhuus on hyvää aikaa. On tullut elämänkokemusta. Ja monet ovat suvaitsevaisempia; ainakin ne, jotka osallistuivat 60-luvun lopun yhteikunnalliseen mullistukseen. Kuusikymppisenä tai seitsenkymppisenä ei vielä olla vanhoja.

Littman tunnustautuu homoksi ja sanoo, että homona hän aisti oman vanhuutensa ensi kertaa 20-vuotiaana. Homomaailma on fiksoitunut nuoruusihanteeseen ja ruumiillisuus on keskeistä. Se johtaa siihen, että vanhuus tulee yllättäen ja varhain.

Rosh sanoo, että hän aisti iäkkyytensä paljon vanhempana. Joskus hän mietti aamulla vuoteessa, että hänellä on työsopimus WDR:lle (Kölnin seudun radio- ja tv-yhtiölle) 63-vuotiaaksi saakka. Silloin oli lähdettävä, mutta hän aloitti jo seuraavana päivänä työn omassa toimistossaan. Tietenkin vanhuuteen liittyy uhkia: pysynkö terveenä, miten vietän viimeiset elinvuodet. Roshia huolestuttavat nämä asiat erityisesti sen vuoksi, että hänellä ei ole lapsia. Hän on viime vuosina paennut syntymäpäivinään Venetsiaan.

Rosh on sitä mieltä, että miehille ikääntyminen on helpompaa. He löytävät helpommin nuoremman kumppanin, esim. nelikymppisen. Mutta hän itse ei viihtyisi niin paljon nuoremman seurassa. Talkshowssaan he yrittävät vakuuttaa, että kuusikymppisenä elämä ei vielä ole ohi.

Entä onko heitä syrjitty iän vuoksi? Rosh sanoo, että päinvastoin. Onhan siitä etujakin, alennuslippuja ja muita. Ja tuntuu mukavalta, kun museon kassalla näyttää passinsa, ja lipunmyyjä sanoo: ”En olisi ikinä uskonut”.

Iäkkäänä on sekin hyvä puoli, ettei ole enää noita rakkauden tuskia. Iäkkäänäkin voi rakastua, mutta yleensä pystyy asian käsittelemään paremmin ja kypsemmin. Rosh kertoi, että 20-vuoitaana hän oli epäonnistuneen rakkauden jälkeen 3 viikkoa pimennetyssä huoneessa.

Täällä koto-Suomessa kuitenkin huolestuttaa, missä kaikki vanhat ovat. Ei Pride-marssilla, ei DTM:ssä, pieni joukko viihtyy Manskulla, mutta missä on se suuri massa, josta ei koskaan kuule mitään.

”Ei yksin vaan yhdessä” on mottona Kölnin uudessa asuntoprojektissa. Kaupungissa toimii lesbo-homo-asuntojärjestö, ja se on ollut mukana, kun päätettiin rakentaa 35 vuokra-asunnon kerrostalo homoille ja lesboille Venloer Strasselle. Talon nimeksi tulee ”Villa Anders”. Rakennustyöt alkavat 2007 ja talon pitäisi olla valmis vuoden 2008 lopussa. Asunnot vaihtelevat yksiöistä kolmioihin. Erityisesti huomioidaan iäkkäät asukkaat. Liikuntaesteitä yritetään poistaa mahdollisimman tehokkaasti. Alakerrassa on ”hoitouima-allas”. Vuokra tulee olemaan n. 8-11 euroa neliöltä.

Tässä talossa voidaan elää ilman syrjintää, sanovat projektin käynnistäneet ihmiset.
http://www.rundschau-online.de/html/artikel/1157552370693.shtml

Kunnioitus elettyä elämää kohtaan

Kölnissä pidettiin seminaari, jossa pohdittiin, miten vanhojen ihmisten hoidossa voidaan ottaa huomioon näiden ihmisten elämän aikana kärsimät traumat. Saksassa on paljon esim. maahanmuuttajavanhuksia, joilla on takanaan kokemuksia sodasta, vainosta, pakenemisesta, maastamuutosta, raiskauksista, pahoinpitelyistä. Nämä traumat saattavat yllättää hoitohenkilökunnan. Esim. joku vanhus ei halua mennä suihkutiloihin. Se tuo mieleen joitain sodan ajan traumaattisia kokemuksia, tms. Seminaarin taustalla on Cornelia Harrer Kölnin seniorien verkostosta. Hän haluaisi, että vanhojen ihmisten tarpeet nähtäisiin laajemmin. Ohjelmassa keskusteltiiin myös vanhenevien homojen ja lesbojen kysymyksistä. Heitä vainottiin vielä 1960-luvulla.Seminaariin osallistui 120 terveys- ja hoitoalan ammattilaista, ja mukana oli myös homo- ja lesboneuvontapisteen ihmisiä.

Tämä vaatii muutosta vanhojen ihmisten huolenpidossa, sanoi eräs osanottaja. Se alkaa siitä, että ongelma tulee tietoisuuteen. Erityisen suuri muutos on maahanmuuttajien kohdalla. Ensi kertaa joutuvat vanhainkodit huomioimaan, että mukana on ihmisiä vieraasta kulttuurista. He menettävät vähitellen paikallisen keilen ja jäljelle jää vain heidän äidinkielensä.

Hoitopaikoissa pitäisi ottaa humioon heidän kulttuuritaustansa, sanoo Marion Gierden-Jülich, valtiosihteeri ikäkausien ja integraation ministeriöstä. Myös sota-aikana eläneet ja traumoja kokeneet tulee huomioida.

http://www.ksta.de/html/artikel/1160572270338.shtml

Tätä juttua lukiessa tulee heti mieleen, miten suomalaissa vanhainkodiessa ja hoitopaikoissa suhtaudutaan vanhuksiin, jotka kuuluvat homo/lesbovähemmistöihin. Ollaanko siitä jo tietoisia, onko ollut koulutusta. Suuret ikäluokat ovat kohta puoliin vanhainkoti-iässä ja heitä on paljon. Entä kodinhoito ja tuki kotona? Onko Setalla pitkän tähtäimen toimintasuunnitelmaa ja onko jo huomioitu se, että kuusi- ja seitsenkymmenluvun aktivistit ovat pian hoidon tarpeessa?

Lokakuun alussa saksalainen homo/lesbojärjestö LSVD julkaisi 5-vuotissuunnitelmansa. Edellisen vanhuksia koskevan viestin jälkeen kävin tarkistamassa, miten Berliinissä suhtaudutaan vanheneviin homoihin. 5-vuotissuunnitelmassa on viittauksia, mutta vain sivumennen muiden asioiden ohessa. Vanhenevat homot ja lesbot unohdetaan siellä ja meillä (?).
Onkohan Setan 5-vuotissuunnitelma jossain. Jos ei ole, tätä saa käyttää vapaasti pohjana.

Berliiniläinen lesbo- ja homojärjestö LSVD on julkaisut viisivuotissuunnitelmansa vuoteen 2011 saakka. Tällaisia pääkohtia (lyhennettynä):
1. Aika on kypsä ”Gay Mainstreamingille”. Mitä se tarkoittaa? Nyt eletään vapaammin kuin koskaan ennen, erityisesti suurissa kaupungeissa. Se on kuitenkin vaatinut paljon työtä tasa-arvon hyväksi. Saksassa natsiaikana koko infrastruktuuri tuhottiin; kahvilat, kapakat, kustantamot, järjestöt, kaikki katosi. Runsaan kahden vuosikymmenen aikana on saavutettu nykyinen tasa-arvo. Mutta homovihamielisyyttä, ennakkoluuloja, väkivaltaa ja syrjintää on edelleen. Siinä auttaa se, että lainsäädännössä pyritään tasa-arvoon. Tasa-arvo on vietävä arjen tasolle. Homojen ja lesbojen edustus on tärkeä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tarvitaan koulutus- ja nuorisotyötä ennakkoluuloja häventämään, perhepolitiikkaa, joka huomioi sateenkaariperheet, integraatiopolitiikkaa, joka huomioi eri tavoin maahanmuuttaneet. On kerättävä ja dokumentoitava tiedot väkivallasta ja syrjinnästä, on tutkittava homovihamielisyyden syitä ja on kerättävä muistitietoa ja historiadokumentteja homoista ja lesboista. Siinä on gay mainstreaming lyhyesti (= tasa-arvo lainsäädännöstä arkipäivän tasolle).
2. Oikeudellinen tasa-arvo. Erityisesti Saksassa se on iso ongelma. Vaikka rekisteröity parisuhde voidaan solmia, sillä ei ole taloudellisia vaikutuksia viranomaisten edessä (esim. verotuksessa). Pitkäntähtäimen tavoitteena on avioliiton avaaminen myös muille kuin heteropareille.
3. Edustus eri instansseissa. Esimerkkeinä mainitaan mm. yleisradioneuvosto, osavaltioneuvosto maahanmuutto- ja integraatiokysymyksissä, osavaltiokomissio väkivaltaa vastaan, jne. Vain tällä tavoin homot ja lesbot huomioidaan riittävän hyvin ja kestävästi. Kaikissa niissä elimissä, joissa on kansalaisten edustus, tarvitaan myös homojen ja lesbojen edustus.
4. Kasvatus- ja nuorisotyö. Kouluissa ja nuorisokeskuksissa voidaan vaikuttaa nuorten ennakkoluuloihin ja syrjintään. Monet opettajat kokevat, etteivät he tunne tarpeeksi homo/lesboasioita, ja erityisesti, kun näissä kysymyskissä helopsti syntyy aggressioita ja emootioita.Monesti opettajat eivät tiedä, miten homo-oppilas kohdataan. Tieto homoseksuaalisuudesta on saatava pakolliseksi opetussuunnitelmiin ja nuorisotyöhön. On pystyttävä keskustelemaan homovihamielisyydestä monien eir aineiden yhteydessä seksuaalitiedosta urheiluun saakka. Opetuksesta ei pitäisi saada vapautusta uskonnollisten syiden nojalla.On varmistettava, ettei uskonnonopetusta käyteta vihan lietsomiseen homoja kohtaan. Tavoitteena tulee olla erilaisten identiteetien, seksuaalisuuntausten ja syrjinnän ja suvaitsevaisuuden pohtiminen. Opettajien on satava riittävästi taustatietoa ja opetusmateriaaleja.
5. Perhepolitiikka: Coming-outin ja sateenkaariperheiden tukeminen. Homot ja lesbot muodostavat perheitä, osassa on lapsia tai ainkain aiotaan hankkia lapsia. Tällä hetkellä adoptio ei onnistu. Ne instanssit, joiden kanssa sateenkaariperheet joutuvat tekemisiin, ovat usein hyvin tietämättömiä sateenkaariperheiden todellisuudesta. Perhepolitiikassa pitää vahvemmin ottaa huomioon sateenkaariperheet. Nuorilel tarvitaan neuvontapiteitä comingout-ongelmista elviytymiseen. Myös heidän vanhempiaan tulee tukea. Homo- ja lesboperheistä ja homo/lesboeläömäntavasta tarvitaan tietoa lastentarhoissa, kouluissa ja nuorisokeskuksissa. Myös koulutusmateriaaleja tarvitaan.
6. Integraatiopolitiikka. Keski-Euroopassa erityisesti maahanmuuttajanuoret hyökkäilevät homoja vastaan. Berliinissä on kaupunginosia, joissa nuorisokeskuksissa homovihamielisyys on vallitsevaa. Maahanmuuttajanuoarilla vanhat perheen ja suvun moraali- ja kunnia-arvot nousevat esiin. Erityisesti ongelmia tulee maahanmuuttajataustaisille homo- ja lesbonuorille. On pakko elää kaksoiselämää. Jos he tulevat kaapista, seurauksena on monia perheongelmia ja painostusta, jopa avointa väkivaltaa ja perheestä karkotuksia. Tarvitaan intehgraatiopolitiikkaa. Yksilöllistä itsemääräämisoikeutta on vaadittava maahanmuuttajahomoille ja lesboille. Tarvitaan yhteistyötä maahanmuuttajaviranomaisten, maahanmuuttajajärjestöjen ja homo/lesbojärjestöjen kanssa. Tarvitaan valistuskampanjoita, tukea ja suojaa väkivallan kohteeksi joutuneille ja kieli- ja integraatiopetuksessa pakollinen osuus seksuaalisista vähemmistöistä
7. Syrjinnän ja väkivallan dokumentointi. Useat homot ja lesbot ovat kokeneet syrjintää ja väkivaltaa. Esim. Berliinissä on kauppungisosia joissa homot joutuvat peittelenmään homoutensa. Tällaiselle kehitykselle on saatava loppu. On mietittävä uudelleen keinoja. joilla tähän kehitykseen voidaan vaikuttaa. Asia vaaatii tarkempaa tutkimustyötä ja dokumentoinnin käsitteiden tarkastelua.
8. Muistitieto ja homojen näkyvyys. Jotta homot ja lesbot näkyisivät paremmin, tarvitaan yhteiskunnallista tasa-arvoa, kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta. Esim. väittely sateenkaarilipuista Pride-juhlien aikaan kaupungintalojen lipputangoissa ei edistä tällaista kunnioitusta. On aktiivisesti pyrittävä siihen, että homojen ja lesbojen kulttuuri ja historia näkyvät ja he ovat symbolisesti näkyvissä esim. muistotauluissa, katukylteissä, muistomerkeissä. Tarvitaan myös homo/lesbohistorian tutkimusta ja julkaisutoimintaa ja siihen tarvitaan yhteiskunnallista tukea.
9. Aidsin ja HI-tartuntojen vastainen työ on tärkeää sen vuoksi, että tartunnat ovat jälleen nousussa. Tarvitaan uudenlaisia menetelmiä valistustyöhön. HIV- ja AIDS-potilaat elävät entistä kauemmin ja siinä tarvitaan myös yhteisvastuuta. Se onnistuu sitä paremmin, mitä avoimemmin ja rehellisemmin yhteiskunta suhtautuu homoihin ja lesboihin.

http://www.berlin.lsvd.de/cms/index.php?option=com_content&task=view&id=184&Itemid=175

Tänään ilmestyneessä berliiniläisten ikämiesten 40+ kerhon jäsenlehdessä esittelee eräs jäsen huoliaan. Hän omistaa Lankwitzissa Berliinin lounaisosissa pienen hotellin, mutta haluaisi nyt lopettaa ja siirtyä eläkkeelle. Nyt on kuitenkin tullut uusia ajatuksia ja hän etsii kumppaneita toetuttamaan ideaansa.

Hän haluaisi perustaa säätiön, johon hän osallistuu hotelli-omaisuudellaan. Hän haluaisi tarjota kaikenikäisille miehille asunnon, jossa kaikki voivat auttaa toisiaan. Mottona voisi olla kuin muskettisotureilla: Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Hotellitilat on juuri saneerattu, putket ja ikkunat uusittu. Tonttiin kuuluu kaunis puutarha ja kahdeksan parkkipaikkaa. Tiloihin mahtuisi 5-6 homoperhettä tai yksinäistä. Vuokra olisi pienenmpi kuin seudulla yleisesti tai myös asumisoikeusmalli kävisi hänelle. Jokaisella olisi yksityistilansa ja lisäksi olisi yhteistiloja kuten keittiö, juhlatilat ja toimisto. Hän haluaisi asumistason olevan vähintään yhtä hyvä kuin vanhusten palvelutaloissa yleensä. Yksityistilat jokainen saa suunnitella mieleisikseen.

Vielä ei ole päätetty mitään, joten kaikki ideat voi tuoda mukaan projektiin. Näin siis Berliinissä. Olisi hauska nähdä, mitä tästä tulee. Seurataan tilannetta.

Miten jakselee meillä esim. hausjärveläinen idea homojen hoivakodista? Eikö kannattaisi oikeasti lähteä liikkeelle? Nykyisenä internet-aikakautena on aika yhdentekevää, missä vanha yksinäinen mies asuu. Luonnonkaunis kouluympäristö olisi varmaan monelle ihan ok. Ehkä se oli vain heitto, en tiedä.

Vielä yksi ajatus. Jos olisin saanut koulutuksen sosiaalialalle, perustaisin muutaman muun kanssa pienen palveluyrityksen, joka tarjoaa kotiapua vanheneville homomiehille ja lesbonaisille. Aluksi se ei varmaan olisi kovinkaan kannattavaa, mutta kun tieto leviäisi, asiakkaita varmasti riittäisi. Siivousta, ruuanlaittoa, asioiden hoitoa. Moni nuori ehkä inhoaisi ajatusta olla vanhojen homojen ”silmänruokana”, mutta kyse olisi ammatillisesta toimnnasta, ei viihdytyksestä. Ja vanhat miehet eivät enää kovinkaan paljon tunne kiinnostusta ”sellaiseen” tirkistelyyn – luonto on tehnyt tepposet.

Ei sitten kukaan ole ryhtynyt kehittämään homoherrain lepokotia? Olisin edelleen kiinnostunut. Jos hanke lähtee käyntiin kunnolla, olen oikeasti valmis esim. sijoittamaan rahaa tulevaan hoitopaikkaani :)

Lepakoillahan on Mummolaakso ollut toiminnassa jo pitkään, jos kohta sen rahallinen arvo lienee vielä jokseenkin vaatimaton.

Kun vanhainkodissa asukit kierrättävät valokuvia perheistään kädestä käteen ja kerrotaan perhetarinoita, jotkut vanhat miehet jäävät noloina sivummalle. Jos ei ole perustanut perhettä, ei siitä voi puhua.

Arvioidaan, että Berliinissä on ainakin 20 000 yli 65-vuotiasta homomiestä. Millaista vanhuudenturvaa heille tarjotaan? Asiaa kyseltiin vuonna 2000. Ei ole mitään erityistä tarjolla. Vanhainkodeissa heitä ei ole koskaan ollut. Näin vastattiin: "Ei, meillä ei ole ollut sellaisia tapauksia!". Saksan erikoispiirteenä on ollut, että nämä miehet olivat ankarasti vainottuja natsiaikana. Rangaistavuus poistettiin 1969. Meillä Suomessa he ovat myös kokeneet rangaistavuusajan. Meillä rangaistavuus poistui 1971. Ja monet ovat oikeasti olleet vankilassa 50- tai 60-luvulla. Näiden kokemusten jälkeen ei ole kumma, että nämä ihmiset vaikenevat homoseksuaalisuudestaan. Pelätään edelleen syrjintää. Vanhainkodissa he eivät koe olevansa turvallisessa paikassa eikä hoitohenkilökunta oikein tahdo heitä ymmärtää.

Berliiniin homojen neuvontapiste on käynnistänyt vuonna 2003 verkostotoiminnan, Anders Altern (toisin vanhenemaan). Projekti niputtaa erilaisia vanhoille suunniteltuja palveluita, keskusteluryhmiä, psykososiaalista neuvontaa ja vapaaehtoisia avustajia kotipalveluun. Monet elävät yksin ja vanhuus on todellinen kriisitilanne. Suunnitelmissa on vanhoille oma sateenkaarivilla (oma talo), asumisprojekti, joka toimisi naapuruusperiaatteella. Jokainen voi asua omassa asunnossaan, mutta pääsee muiden kanssa yhteyteen, kun haluaa.
Asiasta puhuttiin aamulla Berliinin seudun inforadiossa (Radion ajankohtaiskanava).

Berliinissä pidetään marraskuun 17.-19. päivinä kolmannet valtakunnalliset lesbopäivät, joissa aiheena on ”Lesbot ja vanhuus”. Keskeisenä teemana on, miten vanhenevien lesbojen elämäntilannetta voitaisiin parantaa.

Tutkimusten mukaan n. 5-10% suurkaupunkien väestöstä on homoja ja lesboja. Se merkitsee esim. Berliinissä, että siellä asuu vähintää 40 000 yli 65-vuotiasta homoa ja lesboa. Iän lisääntyessä naisten osuus suhteellisesti kasvaa. Näiden ihmisten elämäntilanteesta on varsin vähän tietoa. Yhteiskunta on syrjinyt heitä aktiivisesti 70-luvulle saakka, eivätkä he ole missään näkyvissä. Berliinissä on lesboille neuvontapuhelimia, mutta näihin he ottavat aika vähän yhteyttä. Monikaan ei halua tällaista ulostuloa. Vanhainkodeissa voisi olla homoja ja lesboja, jotka haluaisivat keskustella oman elämänsä kannalta tärkeästä teemasta, mutta puuttuu puhekumppani. Henkilökunta ei ole tällaiseen lainkaan valmistautunutta. Ei edes tule mieleen, että näillä ihmisillä on aivan erilainen elämänhistoria ja perhesuhteet. Vanhenevat lesbot kokevat vanhana yksinäisyyttä ja tuntuu siltä, että he taas joutuvat syrjinnän kohteiksi.

Berliinissä on Rat und Tat –vapaaehtoisjärjestö alkanut järjestää vierailupalveluita vanhainkodeissao levien lesbojen luo. Jossain vanhainkodissa henkilökunta on jo kysellyt, että pitäisikö lesbovanhuksille järjestää ihan oma asuinkerros.

Monissa suurkaupungeissa ja useissa maissa on viime vuosina ollut työryhmiä tai projekteja, joissa vanhenevien lesbojen elämäntilannetta yritetään parantaa.

Tässä lesbopäivien teemoja:
- Vanhenevien lesbojen arkea, odotuksia ja toiveita (päivien avausesitelmä)
- Miten asua vanhuudessa, esimerkkinä Kölnin Villa Anders
- Kokemuksia vapaaehtoistyöstä
- Kuoleminen, kuolema ja suru naisnäkökulmasta
- Jatkokoulutus seniorien hoitolaitoksissa

http://www.tuckenalarm.de/pages/schwul_lesbisch_nachrichten897pag.html

Meillä Suomessa on tällä hetkellä n. 850 000 yli 65-vuotiasta. Jos arvioimme homojen ja lesbojen määräksi n. 3% väestöstä, se merkitsee, että homo- ja lesbosenioreita olisi yhteensä n. 25 000. Suurissa kaupungeissa, erityisesti Helsingissä heitä on ilman muuta suhteellisesti enemmän.

Viime viikonvaihteessa 10.-12.11.2006 järjestettiin Lesbosyksy 2006 –tapahtuma Eichsfeldin koulutuskeskusksessa Göttingenin ja Kaselin välimaastossa Saksassa. Lesbopäivät oli tarkoitettu yli 49-vuotiaille naisille. Päiville saapui 110 naista, ikähaarukka oli 42-76 vuotta.

Päivillä pidettiin esitelmiä, keskusteluja ja workshoppeja ikääntyvien naisten elämänpiiristä. Virallisen ohjelman ohella oli muutakin, kuten hierontaa, kabarettia ja juhlintaa. Osanottajat olivat hyvin erilaisia lähtökohdiltaan. Oli naisia maalta ja oli naisia politiikan eri tasoilta.

Nyt on ensimmäinen vahvasti tietoinen lesbosukupolvi tullut ”kultaiseen” ikään ja ikääntymisen vaikutuksia pohditaan sekä yksityisesti että yhteiskunnassa yleisemminkin. Lesbosyksy 2006 merkitsee uutta vaihetta lesbohistoriassa, kun vanhemmista lesboista on tullut itsestään tietoisempia ja ryhmä, joka haluaa näkyvän roolin yhteiskunnassa.

Päivien ohjelma, tavoitteet, taustalla olevat ajatukset, järjestäjäät, kustannukset, kaikki löytyy lesbosyksyn internet-sivuilta
http://www.lesbischerherbst.de/

Milloin Suomessa päästään vauhtiin näissä vanhenevien elämää koskevissa asioissa? Paineita alkaa tulla, kun muuallakin maailmassa näihin asioihin aletaan panostaa.

Sain sähköpostissa lasten lausahduksia. En tiedä mistä ne on varastettu. Joka tapauksessa pistän tänne muutaman lasten arvion meitä ikääntyviä odottavasta kohtalosta. :-)

Vanhainkoti on eräänlainen vanhojen ihmisten kennel. Perheet voivat jättää vanhuksensa sinne, jos ne lähtevät lomalle tai haluavat olla rauhassa. Vaikka siellä ei panna hihnaan.
Pelle 6 v.

Vanhainkodissa on paljon sellaista, mitä ei saa tehdä. Ne ei saa ajaa skeittilaudalla eikä syödä purkkaa eikä pitää ruudullisia jumppahousuja.
Lars-Erik 7 v.

Vanhainkodissa käytävillä haisee päivälliseltä ja nurkissa haisee jumalalta.
Siri 7 v.

Vanhat tädit katselevat mielellään alastomia miehiä. He eivät vain myönnä sitä, kun kysyy.
Tone 7 v.

Tää kommentti vois sopia paremmin tuonne Viihde-ryhmiin mutta kun liittyy jotenkin tähänkin aiheeseen niin menkööt...

Tiistaina (28.11.2006 klo 21.00) tuli ykköseltä pätkä nimeltä Toinen nuoruus. Kuvaus: "Elämäkö ohi eläkeiässä? Kaksi papparaista tutustuu sattumalta, tajuten miten paljon on jäänyt kokematta. On viimeinen tilaisuus ottaa vahinko takaisin, ja niinpä uudet ystävykset sukeltavat siekailematta elämän tyrskyihin."

Pahus etten huomannut katsoa tuota alusta saakka, mutta loppukin oli ihan mukavaa katseltavaa, homojenkaan elämä ei siis välttämättä ole ohi vielä eläkeiässäkään :-)

Pikainen googletus vei pätkän kotisivuille, toivottavasti tulee vielä joskus uusintana:
http://www.bbc.co.uk/drama/64.shtml

Berliinin Village-Haus

Homojen ja lesbojen asuntoprojekti yli 50-vuotiaille on astunut askeleen eteenpäin. Rakentaminen voisi alkaa, mutta puuttuu vielä omaa rahoitusta. Nyt on käynnistetty infokampanja tätä Village-House –projektia varten. Marraskuun 2. pnä avattiin info- ja neuvontatoimisto. Toimistossa on myös uuden talon malli nähtävillä. Sen on valmistanut teknisen yliopiston opiskelijaryhmä. Samalla aloitettiin esitelmäsarja: ”Asuminen 50+ homoille ja lesboille”.

Infopiste on Lützowstrasse 20, metroasem Kurfürstenstrasse. Olisi hienoa, jos joku Berliinin kävijä pistäytyisi ja hakisi materiaalia ja arvioisi, millainen talosta tulee. Talosta on havainnekuva (en tiedä onko tämä viimeisin versio):
http://www.feddersen-architekten.de/index.php?article_id=2&FORM%5Baid%5D=157

Ylen pääuutislähetys raportoi tänään Santa Fe'ssä Yhdysvalloissa olevasta Rainbow Vision -palvelutalosta, jonne ovat tervetulleita homojen ja lesbojen lisäksi myös heterot, kunhan asenne on kohdallaan. (Tämä lienee paikallaan syrjintäsyytteiden välttämiseksi.) Haastateltu entinen kirjastovirkailija kertoi, että jouduttuaan työelämänsä ajan tilanteisiin, jossa oli parasta salata oma seksuaalisuutensa, hän ei enää eläkkeellä halua siihen alistua.

Keskuksesta voi joko ostaa tai vuokrata itselleen asunnon, joka halvimmillaan maksaa noin tonnin (dollaria?) kuukaudessa. Kun vanusten palvelutalot tavallisesti rakennetaan golfkenttien keskelle, täällä panostetaan erilaisiin asioihin, kuten vaikkapa Cabaree-tyyppisiin vapaa-ajan huvituksiin. Näin sateenkaarikansa toimii suunnannäyttäjänä myös vanhusten elämäntyyleissä.

Ylen uutiset ovat nähtävissä myös Ylen nettisivuilla, kyseinen reportaasi tuli lähetyksen lopulla noin 16 minuuttia lähetyksen alusta.

Berliinissä on ollut pitkään suunnitteilla iäkkäiden homojen ja lesbojen asuntoprojekti, mutta valmista ei näy tulevan. Neues Deutschland –lehti kävi kyselemässä Village-Haus –projektin johtoryhmän jäseneltä Markus Bernhardtilta, missä mättää.

Village-Haus –asuntoihin otetaan pääasiassa yli 50-vuotiaita, joko seksuaalivähemmistöläisiä tai heihin myötämielisesti suhtautuvia. Halutaan, että talo muodostaa elävän, monipuolisen yhteisön. Taloon tulee 18 asuntoa, koot 40 neliötä ja 60 neliötä. 3-4 asunnolla on vielä omaa yhteistä tilaa. Muutama asunto on tarkoitettu jatkuvaa huolenpitoa tarvitseville. Lisäksi viereen rakennetaan muutama omistusasunto (eri projekti). Kaikkiaan taloon pääsee n. 35-40 ihmistä.

Talosta ei tule mitään vanhainkotia, vaan vaihtoehto sille. Taloon tullaan hyväkuntoisina, mutta jos myöhemmin kunto huononee, talossa on valmiuksia järjestää myös heidän asumisensa.

Taloa alettiin suunnitella jo v. 2001, mutta rakennuttajaa ei löytynyt, joten Village-hause –yhdistys päätti itse ruveta rakennuttajaksi. Nyt on jo tontti, pankki ja suunnitelmat. Puuttuu enää 680000 euroa omaa päomaa.

Entä miten homo- ja lesbopiireissä projektiin suhtaudutaan. Siellähän on nuoruuden ihailu keskeistä. Markus sanoo, että on tullut paljon myönteistä palautetta. Mutta tietenkään tämä asia ei kosketa kaikkia homoja ja lesboja.

Berliinin senaatti on osoittanut hieman kiinnostusta, mutta konkreettista apua tarvittaisiin. Tämä projektihan on sillä tavalla mielenkiintoinen, että tässä yhteisöllisesti yritetään auttaa niitä, joilla ei ole vanhuudessa vahvoja perhesiteitä.

Frankfurtin gayradiossa käsiteltiin marraskuun 18. pnä kahden tunnin ajan ikääntyneiden homojen ja lesbojen asioita. Puhuttiin mm. vanhempien homojen neuvontapuhelimseta ja iäkkäiden ihmisten eletyn elämän kunnioittamisesta.

Heinäkuussa avattiin iäkkäille homomiehille puhelinneuvontapalvelu, jossa vastataan puheluihin tiistai-iltaisin kahden tunnin ajan. Klaus Rückel kertoi puhelinpalvelusta.

Puheluissa kysellään monia yksinäisyyteen liittyviä asioita, esim.: miten voisi saada kontaktia muihin samanlaisiin, tai: puoliso on kuollut –miten nyt saisi kontakteja, tai: on asuttu pitkään ulkomailla ja nyt on palattu takaisin – missä voisi tavata muita. On myös asunto-ongelmia.

Puhelimessa neuvotaan, missä kapakoissa vanhemmat homot tapailevat, millaista ohjelmaa järjestää 40+ -kerho, jne. Vaihtoehtoja on tarjolla. Frankfurtissa on paraikaa selvitystyö iäkkäiden homojen ja lesbojen elämänolosuhteista. Kaupungissa arvioidaan olevan 8000 yli 60-vuotiasta homoja ja lesboa. Monen tilanne on tukala. H eillä on ollut ns. coming-out verraten myöhään. Monella on ollut avioliitto, joka on särkynyt, eivätkä he ole käyneet läpi oikeasti omaa coming-outiaan. He peittelevät identiteettiään sukulaisilta, naapureilta ja työtovereilta. He ovat jääneet aika yksin. Puhelinpalvelu yrittää nyt saada heidät liikkeelle etsimään muita. Löytyy muita, jotka elävät samanlaisessa tilanteessa.

Nämä ihmiset kuuluvat sodanjälkeiseen sukupolveen. Millaista heidän elämäsä on ollut?

Aina 60-luvulle saakka oli ilmapiiri, jossa heitä vainottiin ja leimattiin. Jos sanoi olevansa homo, työpaikka oli vaarassa. Poliisilla oli ”vaaleanpunaisia listoja”. Koko ajan oli tunne, että hänen tekemisiään seurattiin. Vapaasti homona eläminen oli joko hyvin vaikeaa tai se vaatii erittäin vahvaa persoonallisuutta. Ihmiset tapailivat salaa ja kestävien ihmissuhteiden luominen oli hyvin hankalaa.Nyt he maksavat vanhat kokemuksensa yksinäisyydellä. Puhelinpalvelussa tunnetaan nämä ongelmat ja tunnetaan vanhojen ihmisten elämänvaiheita ja sen vuoksi pystytään ihmisiä auttamaan.

Haastateltava itse on 68-vuotias. Hänellä on ollut ns. myöhäinen coming-out noin nelikymppisenä. Hän tuli ulos kaappi rytisten ja se aiheutti työpaikalla kiusaamista ja nimittelyä. Tosin pomo oli tukena ja asiat selviteltiin.

Neuvontapuhelin toimii vapaaehtoisvoimin. Kaupungilta on saatu vain ulkosiiin puitteisiin rahaa. Tärkeää on, että puhelinta mainostetaan jatkuvasti, jotta tarvitsevat löytävät sen.

Radio-ohjelma on täällä (saksankielellä): http://web.mac.com/lpma/iWeb/D-AIRY/Podcast/Archiv.html

Frankfurtissa on perustettu työryhmä, joka selvittelee iäkkäiden homojen ja lesbojen asioita. Tavoitteena on, että aina, kun kaupungin elimissä käsitellään vanhojen ihmisten asioita, myös iäkkäät homot ja lesbot huomioidaan. Vanhainkotien ja hoitolaitosten henkilökunnan koulutuksessa tulee ottaa homot ja lesbot asiakkaina huomiooon. Kaupungin senioreille suunnatussa tiedotustoiminnassa on käsiteltävä myös tämän ryhmän asioita. Kirjastoista tulee löytyä myös vanhemmille homoille ja lesboille käypää materiaalia. On myös alettava selvittää vaihtoehtoisia asumismuotoja vanheneville homoille ja lesboille.
http://www.frankfurt.de/sixcms/detail.php?id=3778&_myvars%5B_id_listenartikel%5D=91743

Tällainen juttu oli eilen Westdeutsche Allgemeinessa. Se ilmestyy Ruhrin alueella.

Hans on ollut 55 vuotta homo ja 15 vuotta HIV-positiivinen. Hän puuhaa ”ikäpolvikahvilaa” eli paikkaa, johon vanhatkin voisivat tulla. Iäkkäänä homona ei ole helppo liikkua homopiireissä. Hans astelee lyhyin askelin, keppi kädessä. Ikää on jo 68 vuotta.

Tällainen homojen ja lesbojen kahvila toisi ehkä joitakin iäkkäitä piilopaikoistaan esiin. Nuorten suosimiin paikkoihin ei voi mennä. Siellä on aina tähtäimessä seksi. Vanha haluaa juttuseuraa, ihmisiä joiden kanssa voi puhella järkevästi.

Hansilla oli ennen laaja ystäväpiiri. Mutta tällä hetkellä hän kaipaa samanikäistä keskusteluseuraa. Jos hän juttelee nuorempien kanssa, koko ajan on sellainen ilampiiri, että ”mitähän toi meistä haluaa”. Jos hän menee kepin kanssa nuorempien paikkaan, häntä pidetään vähintään kahelina.

Vaikka Hans kritisoikin homopiirien pinnallisuutta, hän kuitenkin valittaa, ettei itse voinut elää nuorempana samanlaista hyväksytyksi tulemisen aikaa, josta nuoremmat saavat nyt nauttia. Saa olla avoin ja vapaa.

Hans tajusi homoutensa 14-vuotiaana. Kun hän kertoi siitä, hänet neuvottiin psykiatrille. Erityisesti isä oli homovihaaja. Isä eli ulospäin hurskaasti. Samalla hän kuitenkin petti äitiä. Vasta isän kuolinvuoteella Hans kertoi homoudestaan, 19-vuotiaana. Koulussa hänen homoudestaan vain kuiskittiin. Jos se olisi tullut avoimesti julki, hän olisi lentänyt koulusta. Homoseksuaalisuus oli vielä rangaistavaa. Hän oppi tuntemaan satunnaisia kavereitaan koulussa ja Essenin rautatieasemalla. Hänellä oli myös inttiimejä tyttötuttavuuksia. Hän sanoo olevansa 60% homo, 40% bi.

Myöhemmin hän oli 12 vuotta naimisissa ja hänellä on kolme lasta. Hän sanoo rakastaneensa vaimoaan, mutta hänellä oli siinä ohessa homokontakteja. Vaimo tiesi asiasta, mutta ei reagoinut mitenkään. Yhdessä he jopa kävivät homobaarissa Pohjois-Saksassa.

Hän työskenteli Mülheimissa vanhainkodissa, kunnes hän sai HIVin vuonna 1991. Sen jälkeenkin hänellä on ollut seksiä. Kun hän on kertonut olevansa positiivinen, 50% on sanonut, että yhdentekevää, toiset 50% on häipynyt. Ja hän on aina harrastanut vain turvaseksiä.

Kahvila-ajatusta hän kehittelee yhdessä lesbojen ja homojen sosiaaliyhdistyksen kanssa.

tää aihe on tärkee ja mielenkiintoinen ja ne on väärässä jotka sanoo et se on tulevaisuuden juttu, mut asia on niin että aihe on jo tässä ja nyt. erityisellä mielenkiinnolla olen lukenut vaeltajan kertomuksia mut tietty muitenkin. suomea kierellessäni on vastaan tullut kaikenlaisia käytöstä poistettuja laitoksia joissa on hoidettu ties mitä sairauksia samoin maamieskouluja tyhjine asuntoloineen ym. mieleeni on, ikunen vallankumouksellinen kun olen, juolahtanut vallata yksi tälläinen hylätty laitosparempaan käyttöön. meistä monetovat vielä fyysisesti ja psyykisesti rajussa valtausiässä joten ei muuta kuin asialle. mutta, kauan olen kyl jo jkaksanut jauhaa ettemme saa eristäytyä muusta yhteiskunnasta, joten miten kaikki lopuksi toteutetaan? no, siinäpä vasta aihetta kädenvääntöön valtauksen jälkeen. ei mut ihan tosissaan, olis aika tehdä jotain, Tuliranta ei yksin riitä vaik hyvä paikka onkin.

Senioriasuntoprojekteja



Syyskuun 27. päivänä 2007 oli Berliinissä Goyassa Nollendorfplatsilla hyväntekeväisyysgaalailta, jossa kerättiin rahaa ikääntyvien homomiesten asumisprojektiin: "Sateenkaari-villa". Miksi tällaista asuinprojektia tarvitaan vanhemmille homomiehille? Yksi asiassa aktiivisesti toimiva kertoo:

"On tärkeää että homomiehille saadaan paikka, jossa he voivat olla keskenään. Monia homomiehiä syrjitään vanhainkodeissa. Yhteisöasumisessa he voivat jatkaa erilaisia harrastuksiaan, teatterikäyntejä, kahviloissa käyntia eikä heitä työnnetä syrjään. Yleisessä vanhainkodissa homomies usein joutuu vaikenemaan. Omassa gaytalossa käy lääkäri ja on monia palveluja. Tähän mennessä jo 50 ihmistä on ilmoittanut kiinnostuksensa yhteisöasumiseen. Taloon tulee 62 asuntoa. Tärkeää on, että siellä säilyy sosiaaliset kontaktit ja on molemminpuoleista huolenpitoa."

Tilaisuuden juontaja kertoi: "Vaikka nuoruutta ihaillaan, niin todellisuudessa yhteiskunta vanhenee nopeasti. Jossain vaiheessa nuoretkin huomaavat olevansa vanhoja. Tulee esim. 45-vuotispäivä. Ei ole partneria, ei ole perhettä. Ystäväpiiriä jaksaa hoitaa nuorena, mutta vanhempana hvyin helposti jää yksin. Tällaisessa asuntoprojektissa on kysymys myös siitä, että koko gay-yhteisö tuntee yhteenkuuluvuutta. Ja nuoret näkevät, että vanhanakin voi elää hyvin."

==========

Mummolaakson sivuilla kerrotaan, mitä kuuluu suomalaiselle senioriasuntoprojektille.
http://www.mummolaakso.fi/index.php?id=114&tx_jppageteaser_pi1[backId]=84

Tuntemattomat vanhuksemme


Yli 65-vuotiaita on Suomessa lähes 800 000. Puhtaasti tilastollisesti heistä homoja ja lesboja on 20000-40000. Se on valtava määrä ihmisiä, joista tiedetään melko vähän. Suurin osa heistä on lähes näkymättömiä. Palvelukeskuksissa sanotaan, että sellaisia ihmisiä ei siellä tunneta, tai on ollut vain yksittäisiä "tapauksia"..

Amerikassa on jo kolmen vuosikymmenen ajan ollut projekteja vanhojen HLBT-ihmisten hyväksi. Euroopassa on vain suurimmissa kaupungeissa ollut joitakin asuntoprojekteja. Monet vanhoista HLBT-ihmisistä ovat tulleet kaapista vasta myöhemmällä iällä. Nyt 80-vuotias mies tai nainen oli 1970-luvun alussa ilmapiirin vapautuessa jo reilusti yli 40-vuotias. Heidän nuoruutensa kului "rikolliseksi" leimattuna. He ovat myös kokeneet 70- ja 80-lukujen kielteisen ilmapiirin loukkauksineen ja väkivaltoineen.

"Vanhainkodeissa ja palvelukeskuksissa vallitsee vahva heteronormi", sanoo vanhojen lesbojen ja homojen tilannetta selvitellyt Heiko Gerlach Bremenissä. Hän pitää tänään aiheesta esitelmän Bremenin homokeskuksessa ja Tageszeitung-lehti kertoo teemasta lisää. Monet niistä, jotka olivat 1970-luvun alussa aktiivisina homoliikkeessä, ovat saaneet kokea vahvaa syrjinää. Meillä Suomessa mm. Olli Stålström mainitsi tv-ohjelmassa, että entiset aktivistit ovat painuneet takaisin kaappiin, koska heitä syrjittiin. Vanhainkodeissa on uhkana eristäminen, isolaatio. HLBT-väen elämäntapaa ei hyväksytä. Heidän puheillaan ei ole painoa. Kuitenkin perusoikeutena on elää vanhuus ilman syrjinnän pelkoa. Pitäisi olla mahdollisuus säilyttää yhteys HLBT-väestöön esim. sen takia, että perhesiteet ovat yleensä vähäiset. Muutamissa saksalaisissa suurkaupungeissa on tarjottu koulutusta vanhushoidosta vastaaville, mutta kiinnostus on ollut vähäistä. Siitä ei ole käytettävissä tietoa, minkä verran suomalaiselle ammattiväelle vanhustyössä on koulutusta HLBT-asioista.

Googlasin tuon Mummolaakson veppisivun. Lepakoilla kuuluu olevan € 25000 fyffeä kasassa mummolaaksoa - lepakkojen vanhainkotia - varten. Ei sillä vielä talo pystyyn nousse, mutta hyvä alku.

Missä viipyy homomiesten talo? Ylempänä tässä keskustelussa useampikin mies on ilmoittanut kiinnostuksensa.
Miksi kukaan ei tee mitään?

Täten ilmoittaudun itsekin kiinnostuneeksi osakkaaksi.

vaeltaja2006 kirjoitti: "Yksi asiassa aktiivisesti toimiva kertoo: 'On tärkeää että homomiehille saadaan paikka, jossa he voivat olla keskenään. Monia homomiehiä syrjitään vanhainkodeissa.' "

Homojen vanhainkodille voi olla monia hyviä perusteluja. On kuitenkin ehkä syytä pohtia onko tämä yksi niistä. Syrjinnän vastustaminen lienee pitkällä aikavälillä ja kaikkia homoja ajatellen fiksumpi vaihtoehto kuin syrjinnältä pakeneminen.

Resander kirjoitti: "Täten ilmoittaudun itsekin kiinnostuneeksi osakkaaksi."

Minä ilmoittaudun vanhusten kotiavustajana innokkaaksi työnhakijaksi moiseen taloon jos se toteutuu.
Suomessa vain politiikka on, että vanhukset ovat jonkinlainen ongelmajäte.

Radio Peilissä kuullaan vielä kerran tänään uusintana ohjelma Arabian senioritalosta, joka valmistui Hitas-tontille pari vuotta sitten ja jossa elämä perustuu yhteisöasumiseen. Ohjelma tulee Radio Peilissä lauantaina klo 11.33 (kuuluu mm. digiboksin radiokanavilla). Ohjelma on myös netissä:
mms://194.252.88.5/yleradio1/audio/1193905909-19305.wma
==========

Monenlaisia asioita tuli ohjelmasta mieleen. Jotta vanhenevien ihmisten yhteisöasuminen toimisi, siellä tarvitaan aktiivisia ihmisiä, jotka haluavat olla yhdessä. Yksin viihtyville mörökölleille se ei sovi. Murjottajan kannattaa elää yksin. On siedettävä muita ikäihmisiä. Jos pitää vain nuorten seurasta, yhteisöasuminen ei sovi. Jos ei halua itse osallistua yhteisön perustoimintoihin, kannattaa jäädä omaan asuntoon, eikä pyrkiä yhteisöön.

Omasta asumisesta luopuminen voi olla monelle vaikeaa. Yhteisötaloon liittyessä joutuu sopeuttamaan elämäntapojaan ja mahdollisesti luopumaan monista vanhoista asioista.

Arabian senioritalo on ilmeisesti Suomessa ainoa laatuaan ja se on tarkoitettu hetero-ikäihmisille. Homojen ja lesbojen senioritalojen mallit pitää etsiä muualta.
==========

Ohjelmaa kuunnellessa tuli mieleen yksi asia: Tällaisen senioritalon perustaminen on suuri ja vuosia kestävä urakka. Miten voisimme luoda "kevytmallin" vanhoille homoille ja lesboille. Erityisesti huolestuttaa vanhojen homojen tilanne. He eristäytyvät muusta HLBT-alakulttuurista, jotkut alkoholisoituvat tai ainakin kärsivät yksinäisyydestä. Voisiko luoda vanhojen ihmisten verkoston, joka pitää jatkuvan yhteyden näihin ihmisiin? Ja jos kaivataan kasvotusten-yhteyttä, niin määräpäivänä kuussa olisi vaikkapa kantapöytä jossain sopivassa paikassa. Netin kautta heitä tuskin tavoitetaan.

Varmaan erilaisia malleja on jo vuosien mittaan kokeiltu, mutta ne ovat kuihtuneet pois. Münchenissä koulutettiin vuosi sitten nuorempia homoja antamaan kotiapua vanhoille homomiehille. Pettymys on ollut aika suuri: tähän mennessä on löytynyt vasta kolme avun tarvitsijaa.

Münchenistä on tämäkin juttu.

80-vuotias eläkeläinen vie vierastaan vanhainkodin taka-ovelle ja moiskauttaa tälle läksiäissuudelman aivan valvontakameran edessä. Hän ei halua enää piilotella. Tähän saakka hän on vain vaieten kuunnellut, kun muut vanhainkodin asukkaat selvittelevät lastenlastensa tekemisiä. Vaietaan, kun pelätään syrjään joutumista.

Münchenissäkin on suunnitteilla senioritalo homoille. Seitsemän vanhaa, hoidon tarpeessa olevaa homomiestä muuttaa huhtikuussa 2008 omaan 260 neliön asuntoon. Tämä on sikäläisen aids-tukikeskuksen projekti. Paraikaa tehdään asuntoon tarpeellisia muutostöitä. Jokaiseen asuinhuoneeseen tulee oma pesutila. Asunnon muutostyöt maksavat 180 000 euroa ja kaupunki on tullut vastaan 50 000 eurolla.

Projekti käynnistyi tutkimuksesta: "Miten elän kun olen iäkkäämpi?". Useimmat pelkäsivät vanhainkotiin joutumista. Siellä joutuu vaikenemaan homoseksuaalisuudestaan. Vanhalle ihmiselle ovat hyvin tärkeitä oman elämän vaiheet. Niistä on pystyttävä puhumaan, eikä saa olla tunne, että joutuu piilottelemaan omaa elämää. Tähän asumiskommuuniin tarvitaan hoitoapua ja sinne lähetetään hoitajia, joille tämä homoteema on tuttu omasta elämästä.

Mutta: Vasta kolme miestä on ilmoittanut halukkuutensa tähän asuntoon. Vanhat homomiehet ovat vahvasti vetäytyneet omaan yksityisyyteensä. Useimmilla on huonot suhteet sukuun. Heitä on vaikea lähestyä tässä asumisasiassakin. Saksalaisten erityisongelmana on ollut, että monet joutuivat vielä 50- ja 60-luvuilla vankilaan homoutensa takia. He ovat katkeroituneita ja epäluuloisia.

Projektin puuhamies Theo Kempf kritisoi homopiirejä. Vanhuus on tabu, josta ei haluta kuulla edes puhuttavan. Homoilta puuttuu malli tai mielikuva siitä, mitä tarkoittaa olla vanha homo. Tv:ssä tai mainonnassa ei koskaan nähdä vanhaa homomiestä tai vanhaa lesbonaista. Homot ovat aina nuoria ja kovia bilettämään. Vanhaksi tulemista ei haluta edes ajatella.
http://www.ad-hoc-news.de/Marktberichte/de/14002175/Nicht-mehr-verstecken

Sivuhenkilöinä isoisäikäisiä yli 60-vuotiaita homomiehiä on vilahdellut jo pitkään myös kirjallisuudessa. Alla kaksi esimerkkiä:

PÄÄTEKIJÄ SCHATZ, Roman
NIMEKE Rakasta minut / Roman Schatz
JULKAISUKIELI suomi
JULKAISUTIEDOT Helsinki : [WSOY] : Johnny Kniga, 2006 (Juva : WS Bookwell)
ULKOASU 237 s. ; 21 cm
ISBN 951-0-31763-2 (sid.)

PÄÄTEKIJÄ NENONEN, Kari
NIMEKE Messias / Kari Nenonen
JULKAISUKIELI suomi
JULKAISUTIEDOT Helsinki : Jalava, 1989 (Loviisa : Painoyhtymä)
ULKOASU 284 s. ; 19 cm
SARJA/ISSN Jalavan scifi-sarja ; no. 10
ISBN 951-9201-73-4 (nid.)

Onko vanhana kauheaa?


Berliiniläisessä Siegessäule-lehdessä on marraskuussa teemana vanhuus. Lehdessä esitellään viisi vanhaa ihmistä. Monen mielestä olisi terveellistä, että homot ja lesbot näkisivät ympärillään myös vanhoiksi tulleita kohtalotovereita. Ehkä vanhenemispelot vähenisivät.

Rosa von Praunheim on 65-vuotias elokuvan tekijä. Hän on elänyt sekä nuoruuden, aikuisuuden että nyt menossa olevaa seniori-ikää. Hänellä on hieman perspektiiviä, kun hän miettii, onko vanhana kauheaa.

Hänen elokuvansa 1970-luvun alussa "Ei homo ole perverssi vaan tilanne jossa hän elää" hätkähdytti Saksassa, kun sitä katsottiin sekä itä- että länsipuolella. Siitä sodanjälkeinen homoliike sai piristysruiskeen. Elokuva näytettiin 1973 kansallisella tv-kanavalla, mutta kristillisdemokraattinen Baijeri kytki elokuvan ajaksi muun ohjelman päälle. Nyt Rosa von Praunheim on eläkeiässä, ja silti edelleen työkykyinen.

Hän sanoo, että nuoret pitävät vanhoja luotaantyöntävinä. Ilmeisesti he pelkäävät vanhenemista. Hän itse on kokenut vanhenemisen vapautumisena. Ei enää parin etsimistä, ei mustasukkaisuusdraamoja. Nuorena onnen hetkistä on usein joutunut maksamaan kovan hinnan. Hän on itse kokenut onnenhetkiä, mutta sekin on ajoittaista. Välillä menee hyvin, välillä huonosti. Hän on elänyt etuoikeutettuna: hän on saanut tehdä sitä, mikä innostaa ja kiinnostaa. Rahoitusta on löytynyt.

Entä onko ajatuksissa kuolema? Ei vaan nykyhetki on tärkein. Ei kannata murehtia tulevaa, vaan elää elämää. Ahdistus tulevaisuudesta ei ole rakentavaa.

Entä mitä mieltä olet nykyisistä nuorista? He ovat toisenlaisia kuin vanhempi sukupolvi, joka joutui taistelemaan oikeuksistaan. Nyt ollaan epäpoliittisia, individualistisia ja etsitään turvallisuutta elämässä. Mutta aikakaudet vaihtelevat: välillä progressiivista, sitten taas konservatiivista. Uusi aika tulee taas, kun nykynuorten lapset kasvavat omaan nuoruuteensa.

Rosa von Praunheim sanoo, että heitä pelotti nuorempina, että heistä tulee kuin heteroita. Silloin haluttiin, että homoilla on omat, erilaiset elämäntavat eikä kopioida heteronormeja. Haluttiin sillä tavoin muuttaa yhteiskuntaa, mutta toisin kävi. Nyt ollaan konservatiivisia, mennään homoliittoon ja lesbot haluavat lapsia. Perheidylliä.

1900-luvulla elettiin marginaaliin tungettuina ja se näkyi myös seksielämässä. Homovihamielisyys johti anarkistisiin elämäntapoihin. Nyt eletään samalla tavalla. Silloin oli vessaseksiä. Nyt sekin on kaupallistettu saunoihin ja klubien pimeisiin huoneisiin. Ei ole oikeastaan mitään, missä homot olisivat sanoneet: Haluamme elää omalla tavallamme ja omilla säännöillämme.

50% homoista elää erilaisissa parisuhteissa, ja pyrkii luomaan oman tapansa elää. Mutta erityisesti monet nuoret kärsivät homoalakulttuurista. He etsivät kestäviä ihmissuhteita, mutta sitten joutuvat alakulttuuriin, jossa kaikki on ohimenevää ja ihmisten sijasta mieleen jää muisto kalusta. Maalta muuttaneelle pari ensimmäistä vuotta on hienoa etsimisen aikaa, mutta sitten he joko löytävät tai kärsivät onnettomina.

Kun Praunheim oli nuorempi ja teki elokuviaan, tavoitteena oli, että yhteiskuntaa muutetaan, mutta ei ehkä niin, että saadaan vain seksin ympärille keskittyviä baareja. Vapaa seksi on saatu, mutta solidaarisuutta puuttuu. Vaikka promiskuiteetti on ihanaa, niin siitä huolimatta jokainen ihminen tarvitsee kuitenkin toisen ihmisen, jonka kautta hän näkee, että voi olla rakastettava.

Vanhenevien ihmisten asiat ovat nyt vahvasti esillä Keski-Euroopassa. Eilen illalla keskusteltiin Stuttgartin gayradiossa kaksi tuntia vanhenemisesta.
==========

Viime viikolla avattiin ensimmäinen homoille ja lesboille tarkoitettu hautaustoimisto Frankfurtissa. Nyt saa pyytää esim. sateenkaarenvärisen uurnan tai kukkakuvioin koristellun arkun. Tai voidaan hankkia poikkeuksellisesti pukeutuneita arkunkantajia. Tämä on ensimmäinen firma tällä alalla, sanoo Saksan hautausurakoitsijayhdistyksen edustaja.

Frankfurtin alueella asuu yli 6000 eläkeiässä olevaa homo/lesboparia. Jäljelle jääneen voi olla vaikea puhua tilanteesta tavanomaisessa hautaustoimistossa. Täällä sen sijaan henkilökunta kuuluu samaan vähemmistöön ja sureville pystytään järjestämään keskusteluapua ja -ryhmiä. Myös HIV-ihmiset ja yksinäiset saavat täällä tukea. Tässä toimistossa voi pyytää myös tuhkan sirottelun ilmaan, mereen, metsään, puutarhaan. Myös muistotilaisuudet järjestetään toiveiden mukaan.

http://www.rhein-main.net/sixcms/detail.php/4085330

Jos joku lippu oman arkkuni päällä pitää olla, olkoon se sateenkaarilippu.
Suomen historiallisen alueen valtaosaa miehittävän lahtarivallan lippu arkullani olisi vainajan häpäisemistä.

Kun kuolema alkaa olla käsinkosketeltava


Kuolemme joskus ja tiedämme sen. Monet kysymykset nousevat esiin. Miten valmistaudun kuolemaan? Joillekin Raamattu tarjoaa ylösnousemuksen ja uuden elämän. Heille kuolema ei merkitsekään kaiken loppua.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä konkreettisempana kuolema alkaa häämöttää. Ja se koskee myös homoja, joiden elämässä ehkä on ollut leimaa antavana huoleton elämänilo. Moni vanheneva on kokenut vanhempiensa kuoleman. Se on merkinnyt, että elämään tulee uutta realistisempaa näkökulmaa ja hän itse on seuraavana vuorossa. Joiltakin on kuollut elämäntovieri, joidenkin ystävät ovat kuolleet jo nuorina.

Usein sanotaan, että kuolema on tabuteema eikä siitä voi puhua. Onko niin? Voiko vanheneva lesbo tai homo kysyä toiselta samanikäiseltä, miltä kuoleman läheisyys tuntuu? Asiasta puhuminen ei välttämättä ole vaikeaa, mutta vaikeaa on se, että monet asiat ovat vielä kesken. Ei ole suunnitelmaa siitä, miten perintö hoidetaan, eikä siitä, miten viimeiset sairaalloiset vuodet vietetään. Ei ole suunnitelmaa siitä, mihin panen kirjastoni, joka minulle on ollut tärkeä. Milloin heitän menemään kaikki ne vanhat valokuvat tai pornolehdet, jotka aikanaan olivat tärkeitä. Suhteet sukulaisiin ovat usein huonot. Kuka on se, joka ensimmäisenä tulee asuntooni kun kuolen. Jos elän kumppanin kanssa, asia on ehkä kunnossa, mutta jos elän yksin, asia jää helposti hoitamatta etukäteen.

On hyvin vähän tietoa siitä, millainen vahojen homomiesten tai lesbojen sosiaalinen verkosto on viimeisinä elinvuosina. Epäilen, että monella ystävät ovat vähissä. Nuoruudessa kello tuntui käyvän hitaammin ja aikaa oli. Vanhuudessa ajan kulku ikään kuin nopeutuu. Vuodet vierähtävät, ja jäljellä olevia kesiä on yhä vähemmän ja vähemmän. Moni iäkäs taiteilija tai näyttelijä on sanonut elämänkerrassaan, että hän vihaa vanhenemista. Kun elämä on ollut hieno ja se on tuntunut tärkeältä, voi olla vaikeaa luopua siitä. Normaalille homolle ja lesbolle irtautuminen ei ehkä ole yhtä vaikeaa. Ongelma on, jos elämässä on jäänyt tekemättä asioita, joita välttämättä halusi. Jos halusi elää elämänsä eri tavalla, mutta olosuhteiden pakosta se olikin aivan toisenlaista.

Menneisyydessä kuolema oli lähempänä ihmisstä. Moni kuoli tauteihin jo 30-40 -vuotiaana. Nykyisin, jos on hyvät geenit, voi elää ilman dementiaa lähes sata vuotta.

Uskonto tarjoaa lohtua. Elämä ei lopukaan, vaan jatkuu kuoleman jälkeen. Se uskomus ón ikivanha. Haudoille tuotiin jopa elintarvikkeita, jotta vainaja selviäisi paremmin. Uskonnot ovat tarjonneet myös rituaaleja, jotka helpottavat kuolevan kohtaamista. Pelottavalta tuntuu kuolema ilman mitään kontakteja muihin ihmisiin. Kun kukaan ei käy katsomassa, eikä ketään kiinnosta ihmisen kuolema. Sellaisia kuolemia on paljon. Oman äitini kuolemasta joitakin vuosia sitten opin kuitenkin sen lohdullisen asian, että kuolema tulee vähitellen ja luonto kiiruhtaa apuun. Jo monta päivä aikaisemmin tietoisuus alkaa hämärtyä ja kuoleva joutuu unenomaiseen tilaan. Erään kuolevan aids-potilaan tukihenkilö kertoi kerran: "Pikku hiljaa hän etääntyi tästä maailmasta. Häneen oli vaikea saada yhteyttä. Yhtäkkiä hän saattoi havahtua ja kysyä: hei, olenko minä jo kuollut? Kuolema on sittenkin armollinen."

Kirkko on ainoa instituutio, joka kysyy: Miten voit ja millainen ihminen vainaja oli. Muut viranomaiset ilmoittavat kylmästi, että perunkirjoitus on pidettävä kolmen kuukauden kuluessa.

Idea tähän tekstiin tuli uusimmasta BOX-lehdestä.

On tuossa asiaa, mutta muutama kohta on sellainen, että mielestäni niitä ei voi oikein yleistää.

vaeltaja2006 kirjoitti:

> "Mitä vanhemmaksi tulee, sitä konkreettisempana kuolema alkaa häämöttää. Ja se koskee myös
> homoja, joiden elämässä ehkä on ollut leimaa antavana huoleton elämänilo. "

No jaa... Aika monelle homolle "leimaa antava" osa elämää on ollut lähes koko ystäväpiirin kuoleminen aidsin aikakautena. Itsekin olen vetänyt osoitekirjastani *runsaasti* nimiä yli. Pahin vuosi oli 1992, jolloin nimiä piti yliviivata muistaakseni 64. Lopetin uudenvuodenkorttien lähettämisen tuolloin: liian moni tuli takaisin merkinnällä "vastaanottaja kuollut". Enkä kuvittele olevani tässä suhteessa mitenkään erikoinen. Tai... ehkä Suomessa? En tiedä.

Omakin kuoleminen on ollut käsinkosketeltavaa useamman vuoden ajan. Nykytilanne on tähän verrattuna hyvä: entisen "elän ehkä huomiseen" sijasta voi jopa nähdä edessään tulevia vuosia.


> "Menneisyydessä kuolema oli lähempänä ihmisstä. Moni kuoli tauteihin jo 30-40 -vuotiaana."

Tässä tuppaa unohtua se, että homomaailmassa tämä menneisyys on niin lähellä kuin vuonna 1996. Useimmat 90-luvulla kuolleet homot olivat varmasti juuri noita 30-40 vuotiaita. Onkohan tämä aihe kovin etäinen Suomessa?

Muistan, kun ystävä Hollannista vuonna 1996 näytti ryhmävalokuvaa uudelta vuodelta 1989. Kuvassa oli komeita kolmekymppisiä homomiehiä 12 kappaletta. Ystäväni sanoi haikeana, että hän on kuvassa ainoa elossa oleva. Kaikki ystävät - myös puoliso - olivat kuolleet. Ja näitä tarinoita on todella paljon. Ne ovat (ulkomailla) homojen arkitodellisuutta aiheesta "kuolema". Kuolema ei ole (ulkomailla) homoille mikään etäinen asia, ei ainakaan niille, jotka ovat eläneet 80- ja 90-luvuilla.


> "Kirkko on ainoa instituutio, joka kysyy: Miten voit ja millainen ihminen vainaja oli."

Kysyy? Lähinnä olen ollut huomaavinani, että se lähinnä pakkosiunaa vainajat jos vain siihen kykenee - sekä puhuu heistä ylistäen ja kaunistellen, vaikka kuollut olisi ollut itse Hitlerin reinkarnaatio.

---

Jotenkin tuntuu siltä, että kuolema koettaisiin jonkinlaisena epänormaalina asiana. Eikö se kuitenkin ole ihan olennainen osa elämää?

EDIT: Typo.

Elävien tulisi elää, ei kuolla.

Maailma on epätäydellinen ja kuolemista on paljon. Ainakin maallinen vaelluksemme päättyy jokaisella meistä. Kun mietimme omaa kuolemaa, mietimme häviämistämme. Elämä on kuitenkin ikuista. Elämämme ei ole hävinnyt, vaan se on ikuisesti pysyvä. Muutenhan emme olisi edes eläneet. Katse kannattaa kiinnittää elämään, sillä se ei häviä. Elämän häviämistä ei ole.

Kristillisessä uskossa tämä todellisuus on kerrottu Jeesuksen Kristuksen sanoissa:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka u s k o o minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole."

Kaipaamme siirtyneitä rakkaitamme. Minä kaipaan. Emme voi myöskään asettua tuomitsemaan kenenkään elämää, sillä emme tunne sitä: elämämme on hyvänä vierelläkulkemista sen aikaa, kun olemme täällä. Tuon ajan toivo perustuu Jumalan kirkkauteen, joka pystyy valaisemaan pimeimmänkin pimeyden.

Jukan mainitsema tilanne on myös minulle erittäin todellinen. Kouluttauduin noihin aikoihin pitkällä kurssilla Münchenissä. Siellä tuli nopeasti melkoinen ystäväjoukko, jonka kanssa tehtiin kaikenlaista kivaa, kuten retkeilyjä vuoristossa. Sänkykiva ei kuulunut kohdallani asiaan, koska Suomessa minulla oli kumppani odottamassa. Pidin tuohon joukkoon tiiviisti yhteyttä. He kävivät myös kylässä Suomessa. AIDS räjähti tajuntaan suoraan ja kovaa. Menimme lomalle Müncheniin tapaamaan pariskuntaa. Vain toinen heistä oli lentokentällä vastassa. Kysyin missä hänen kumppaninsa on. Vastaus oli, että sairaalassa ja hänellä on AIDS.

Pian selvisi, että lähes kaikilla ystävilläni Saksassa oli hiv, paitsi yhdellä. Hän oli homopiireissä vähemmän haluttu ja itsekin oli varovainen. Aivan kuten yhdessä AIDSia käsitelleessä elokuvassa, hän on ainut heistä, joka jäi eloon ja elää edelleen. Kumppaninaan nykyisin hänellä on hiv-positiivinen henkilö, josta hän pitää kovasti ja huolehtii hänestä.

Ystäviäni alkoi kuolla tiuhaan tahtiin. Minua eniten raastoi se, että olin täysin avuton tuossa tilanteessa. En osannut kunnolla edes tukea ja lohduttaa heitä. Pahin isku tuli aivan joulun alla. Soitin Meksiko Cityyn toivottaakseni parikymppiselle ystävällemme hyvää joulua. Sisar vastasi puhelimeen: "He liv nomore." En pystynyt sanomaan juuri mitään. Nuo sanat polttavat vieläkin mieltäni. Sen jälkeen tarvitsin terapeutin kriisiapua, koska koin kuoleman olevan joka puolella. Erityisen pahalta tuntuivat parikymppisten nuorten miesten kuolemat.

Tuo kriisi oli tärkeä kokemus. Se oli minulle kasvun paikka.

Me, jotka olemme jääneet jäljelle aidsista, olemme kuin jotkin sotaveteraanit. Ne, jotka selvisivät sodasta olivat perheellisiä. Perheettömien elämä oli huonommin ja vei viina ja huumeet.

Miten meidän käy.

Tuolla naapurihuoneessa makaa aids-potilas lattialla. Minä en jaksa nostaa häntä pyörätuoliin, on kohta lattialla taas. Tuntuu siltä, että jos ei aids tapa, niin sitten uuvuttaa läheisen aids.