Miksi ei tärppää?

Juttelin erään nuoren miehen kanssa kaikenlaista. Tulivat puheeksi myös parisuhteet. Hän kertoi etsineensä jo pitkään suhdetta toiseen mieheen siinä onnistumatta. Minusta hänellä ei sosiaalisten taitojensa ja habituksensa suhteen pitäisi olla pienintä vaikeutta solmia suhdetta toiseen mieheen. Kyselin, että mikä oikein mättää. No se mättää, ettei löydy miestä, joka ei tupakoisi ja olisi kohtuullinen alkoholin kanssa.

Jäin miettimään keskustelun jälkeen, että onko tosiaan niin ettei vapaalla jalalla ole lainkaan nuoria tupakoimattomia ja raittiita homomiehiä? Vai ovatko he kuolleet sukupuuttoon?

Juhani

Ainakin omassa tuttavapiirissäni ei ole yhtään tupakoivaa homoseksuaalia. Ja osa on ihan sinkkuja, eli on kai niitä olemassa. Vaikka itse en polta enkä pidä tupakanhajusta erityisemmin, minulla kriteerit oli parinvalinnassa kyllä aivan muualla kuin tupakoimattomuudessa - nimittäin ensisijaisesti siinä, että löytäisi miehen, johon voisi oikeasti luottaa, ja joka olisi emotionaalisesti sen verran tasapainoinen, että pystyisi parisuhteeseen. Ehkä tämä raittiita miehiä etsivä lapsukainen voisi lopettaa niissä homopaikoissa roikkumisen ja harrastaa jotain kehittävämpää.

Eiköhän tämä taas niitä yleismaailmallisia valituksenaiheita, samaa kai kaikilla heteroiden ihmissuhdepalstoilla puidaan. Toiset eivät vaan millään löydä sitä kumppaniaan. Tuskin on kyse siitä, että hyviä ei olisi tarjolla, koska joku niitä aina kuitenkin löytää. Peiliin katsominenkin on välillä hyväksi. Tai sitten on vaan käynyt niin kurjasti, että se ainoa oikea on kuollut jo nuorena, eikä koskaan ole ehtinyt tavata.

Jos on kovat vaatimukset, täytyy elää niiden mukaisessa todellisuudessa. Jos persoonat ja kemiat osuvat muuten yksiin, tupakoinnista niuhottaminen ei kyllä lupaa kovin hyvää parisuhteelle, missä tärkeintä on minun mielestäni toisen hyväksyminen, eikä ehtojen lateleminen. Eli sitä omaakin vaatimustasoa kannattaa miettiä :)

1) Tupakoimattomat ja raittiit homot eivät käy kapakoissa
2) Nettitreffipalstoilla on käytännössä 10 ilmoittajaa vuodesta toiseen
3) Normaalin ( heteron ) näköinen ja oloinen ei kiinosta ketään tosielämässä niin paljon että viitsisi lähestyä ja ottaa selvää asiasta kun on mahdollisuus saada turpaan samalla sekunnilla.

Eiköhän tuossa noita syitä ole jo riittävästi. Turha kait tuota nyt on ihmetellä...

"Jos persoonat ja kemiat osuvat muuten yksiin, tupakoinnista niuhottaminen ei kyllä lupaa kovin hyvää parisuhteelle, missä tärkeintä on minun mielestäni toisen hyväksyminen, eikä ehtojen lateleminen."

Lähes viiden vuoden empiirisen tutkimuksen perusteella voin allekirjoittaa tuon BearTrapin kommentin. Minähän tietysti tupakoin, ja silloinen kumppanini taas ei - ei sen puoleen, hänelle riitti puoli pulloa siideriäkin päihtymykseen. Aluksi olimme ajatuksissa yhteisillä linjoilla, hän ei puuttunut tupakointiin, enkä minä hänen "tyttöjen iltoihin". Jossain vaiheessa alkoi kotiin ilmestyä milloin minkäkinlaista "lopeta tupakointi" - esitettä ja lomaketta. Kun se olisikin ollut suoraa puhetta vasten kasvoja ja soveliaassa tilanteessa - mutta myös (tupakoimattomia) ystäviä/kavereita käytettiin apuna manipuloinnissa. No, sukset menivät ristiin myöhemmin - myönnän olleeni rauhallisempi sen jälkeen, kun se "jokapäiväinen kitinä tupakanpoltosta" loppui. Hänellä kun ei ollut mitään havaintoa siitä, että työni voisi olla stressaavaa ilman tupakasta syyllistämistäkin. Ja se juominen - jos viikonloppuna otti useamman kuin kaksi olutta, alkoi olla jo kotona juopon maineessa.

Nykyiseni (täysin tupakoimaton) tiesi jo ennen seukkaamisen alkua, että tupakkaa palaa (silloin neljä askia päivässä), tässä yhteisen 2,5 vuoden aikana hänen sisaruksensa ovat lopettaneet tupakoinnin - minulta se on vähentynyt vajaaseen askiin päivässä - mutta paheistani huolimatta en ole kuullut sanaakaan siihen suuntaan, että minun pitäisi lopettaa...

Toki tiedän itsekin tupakoinnin haitat ja vaarat - saarnaamattakin - olen itse vain huomannut, että kinkkinenkin tilanne töissä laukeaa nopeasti, kun käy vetämässä "hermosavut". Saati, että olen kahdesta pahasta valinnut sen pienemmän - mielestäni. Toinen vaihtoehto (tupakoimattomana) olisi verenohennuslääkkeet. No, molemmat ovat kemiallisia aineita - myrkkyjä, mutta vanhan lihamestarin sanoin: Savuliha kestää pidempään ;)

Liiallinen niuhottaminen niin juomisesta kuin tupakoinnistakin on ärsyttävää - vaikka niuhottaja olisi ulkonäöltään, varallisuudeltaan, sivistykseltään, ÄÖ:ltään, ja kaikilta muilta ominaisuuksiltaan kuinka huipputyyppi tahansa. Jokaisella meillä on paheemme, mutta suhdetta ei ylläpidetä pitkään siitä paheesta saarnaamalla.

BearTrap laittoi myös tuon "vaatimukset ja niiden mukainen todellisuus". Tottahan se on, jos taivaita havittelet, saat olla varma, että melkolailla yksinäisen ihmisen hommaa sellainen on. Ja parisuhdehan on toisen huomioimista, kunnioimista, arvostamista ja rakastamista - ei tuomitsemista ja syyllistämistä. Ja jos tässä olen väärässä, niin tiedän mistä kiviä löytyy - vapaasti saa kivittää.

Oh my God! Voiko todellakin joku polttaa neljä askia tupakkaa päivässä... voisi kuvitella, että höyry nousee siinä tapauksessa jo takapuolestakin. Oma miesystäväni lopetti tupakoinnin noin kaksi vuotta sitten, ilman että erityisemmin saarnasin. Oli polttanut parisenkymmentä vuotta. Ehkä taisi olla paremminkin omat terveellisemmät elämäntavat, jotka vaikuttivat häneen tupakoinnin lopettamispäätökseen. Tosin homma hoitui sitten loppujen lopuksi Zybanin avulla. Nythän joissan EU maissa on tulossa (vai joko on) tupakka-askeja, missä on kuvia tupakanaiheuttamista sairauksista. Eiköhän viimeistään silloin pitäs alkaa raksuttaan oma itsetuhoisuus.

... jatkaa 60:n sätkän päivävauhtia...

Mun mielestä se toinen pitää hyväksyä paheineen ja hyveineen. Kaikki yritykset muuttaa tai manipuoloida ovat suhteelle tuhoisia. Muuten olen sitä mieltä, että lähtökohtaisesti on parempi mitä lähempänä puolisoiden näkemykset tietyissä perusasioissa ovat toisiaan. Esim. tupakointiin voi liittyä se, että ei harrasta liikuntaa tai kiinnitä erityisemmin huomioita ruuan terveellisyyteen jne. Jos sitten toinen taas urheilee säännöllisesti ja sen myötä miettii syömisiään voivat erot elämäntavassa ja mm. fyysisessä olemuksessa ja suorituskyvyssä aiheuttaa ongelmakohtia. Alkuihastuksen jälkeen erot voivat iskeä tietoisuuteen vasta melko pitkälläkin viiveellä. Kokonaisuus se on kuitenkin, joka ratkaisee. Ja monesti on hyvä edes yrittää kurkistaa sen ensivaikutelman taakse. Kyllähän moni urheilua harrastavakin röökaa.

Mulle itselleni, tupakka ja tupakansavu aiheuttaa selkeää fyysistä pahaa oloa joten toivoisin, että kumppani, jos sellaista nyt koskaan enää on, olisi viimeinkin savuton. Mutta toiveet on toiveita, ei vaatimuksia. Kannattaa kuitenkin miettiä mistä tinkii ja miksi.

"Nythän joissan EU maissa on tulossa (vai joko on) tupakka-askeja, missä on kuvia tupakanaiheuttamista sairauksista."

Juu ja itsestään sammuvia tupakoita on koekäytössä jossain päin maailmaa - meillä Suomessa on taas nämä itsestään sammuvat tupakoitsijat ( kiitos suomalaisen viinakulttuurin ja alkoholiveron, sekä Viron naapuruuden ja kulkuyhteyksien).

"Eiköhän viimeistään silloin pitäs alkaa raksuttaan oma itsetuhoisuus."
Mitä enemmän meillä on tietoa käyttämistämme aineista, sitä vaarallisimmiksi ne ovat muuttuneet. Tupakka tappaa - hitaasti kylläkin. Niin tappaa viina, ruoka ja lisäaineet. Stressikin tappaa. Yksinäisyyskin tappaa...

Ei tupakoinnista kannata raittiitten repiä herneitä nenään, siinä saattaa aiheuttaa itselleen turhaa stressiä, joka on omiaan
lisäämään riskiä kuolla.

Mutta palataan aiheeseen...

sunshine kirjoitti: "Mun mielestä se toinen pitää hyväksyä paheineen ja hyveineen. Kaikki yritykset muuttaa tai manipuoloida ovat suhteelle tuhoisia."

Olen itsekin joissain keskusteluissa täällä tuonut esiin senkin seikan, että kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen kiire siihen suhteeseen. Ei haluta opetella tuntemaan toista ihmistä tarpeeksi hyvin, saati aleta miettimään suhteen syvempää olemusta. Hyvä parisuhde on kumppanuutta, urhautumista, kompromisseja, ystävyyttä, rakkautta, vastoinkäymisiä, surua, iloa, astioiden ja pyykin pesemistä, imurointia, romanttisia kynttiläillallisia, yllätyksiä ja ennenkaikkea yhdessä yrittämistä. Ennenkaikkea on opeteltava unohtamaan itsensä ja opeteltava katsomaan elämään yhdessä eteenpäin.

Yksinomaan tupakka ei kyllä voi olla este suhteen alkamiselle - syitä on muitakin. Ja kuten joku aikaisemmin jo totesi - peiliin katsominenkin kannattaa. Itselleen sokea ihminen ei välttämättä tunnista omia virheitään, mutta löytää niitä pitkät listat muista.

Älkäämme siis syyllistäkö potentiaalisia kumppaneita, rakkaimpiamme, läheisimpiämme, ystäviämme - yksinäisyys (nuorena tai vanhana) tuntuu yhtä pahalta.

Valitsin mieheni myös maun mukaan. Hän ei maistunut tupakalle. ;-)

Juhani

Juhani, hyvä pointti - siis tuo maun mukaan valinta ;) Syytä tosin on muistaa, että makujakin on monia - kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Ja ainahan se on ajateltava potentiaalisen parisuhteen osalta kuinka sitä "pitkässä juoksussa" mennään.
Jossain vaiheessa kuitenkin molemmilla alkaa olla vanhenemisesta johtuvia vaivoja, haittoja ja oireita. Nekin pitää osata ottaa huomioon.

...

<Kirjoittaja on piilottanut kirjoittamansa viestin>

<Kirjoittaja on piilottanut kirjoittamansa viestin>

Vastakohdat täydentävät sitä mitä rikkovatkin.
Järki ja rakkaus ei kulje käsi kädessä vaikka "käytännön" syistä yleensä päädytään olemaan yhdessä pidempään....yksinäisyyden pelosta, tottumuksesta.
Hassua sinänä, kuitenkaan kukaan ei voi satuttaa niin kuin ihmisen jota rakastaa.
Ihmisuhde on kriisi mihin ajaudutaan. Yht´äkkiä sitä ei voi elää ilman toista vaikka kuinka olisi ollut yksin ja tullut toimeen.

Mutta miksi ei tärppää...Kenties mato ei ole koukussa tarpeeksi...ööö tiiiviisti?
Tai kalavesissä vikaa...?
Vieheessä vikaa jos mieleistä saa? Joskus se kaikista väärin on se oikea, ainakin hetken.Sydän on siitä hassu ettei se ihan oikeasti särjy, lopullisesti ainakaan. Keuhkot saattaa kärsiä kolmen askin päivävauhdissa jos pitää mennä tupakallekin käsi kädessä.

Joskus nämä jutut voivat alkaa varsin pienesti ja yksinkertaisesti. Puhemies meidät vain esitteli toisillemme. Minulla ensimmäinen ajatus oli, että en varmaan tuollaisen tyypin kanssa mene yhteen. Jakauskin oli keskellä päätä. Alettiin hiljalleen tutustua toisiimme. Sovittiin, että vuosi katsotaan, tuleeko koko yhteiselosta mitään. Päivä kerrallaan. Käytönnön asiat pistivät meidät lopulta asumaan yhteen. Tarpeelliset tavarat olivat aina väärässä kämpässä toisella puolella kaupunkia. Melkein päivälleen vuoden kuluttua muutimme yhteen. Siitä oikeasti alkoi toistemme todellinen opiskelu. Siihen on sisältynyt kaikkea mahdollista mitä parisuhteessa ikänä voi tulla eteen, ilkeitä sukulaisia myöten. Nyt niitä yhdessä olon vuosia on sitten yli kolmekymmentä.

Emme ole koskaan pitäneet hyvänä ilmaisuna sanaa rakkaus. Meillä se on ollut enemmänkin tykkäämistä, yhdessä viihtymistä, kiintymistä. Se kaikki on hitaasti lisääntynyt, eikä sitä ole oikeastaan huomannutkaan. Aivan pieniä asioita. Tuntuu vain hyvältä olla yhdessä. Ei sen kummempaa.

Alkuun luulimme, että olemma hyvin samanlaisia. Tuntemisen myötä selvisi, että olemmekin ihmisinä huomattavan erilaisia. Hyvä, vai paha? Enpä tiedä.

Juhani

Vaihteeksi samaa mieltä Alexisin kanssa :)

Mä näen valinnan osuuden näin. Ihastuksen tai rakkauden kohdetta ei varmasti voikaan valita, en minä myöskään. Valinta ja päätöksenteko ovat ajankohtaisia siinä vaiheessa, kun ollaan muuttamassa yhteen tai muuten syventämässä suhdetta. Päässä saatta pyöriä sellaisia kysymyksiä kuin onko hän tarpeeksi vastuullinen ja luotettava, ovatko hänen tunteensa yhtä vahvoja jne. Kokonaan toinen juttu on pystyykö järkiperäiseen päätökseen. Väittääkö joku, että ei olisi ajatellut tälläisiä? Jos kaikki on tapahtunut kovin nopeassa tahdissa sudenkuoppia saattaa olla enemmän kuin suhde kestää. Kuten moni jo edellä mainitsikin, sitä tutustumista toiseen- se joko lopettaa rakkauden/ihastuksen tai syventää sitä. Ehkä jokaisella pitäisi olla viisas vanha mummu joka välillä hieroisi todellisuutta päin nassua - eli joku joka ulkopuolisena näkisi kirkkaamin, mutta olisi rehellinen :)

Eli ei siis ihastuksen/rakkauden kohteen valintaa, vaan sen valintaa voiko tuon tyypin kanssa elää.

Tupakoinnista vielä. Tupakointihan on nimenomaan oma valinta. Se ei ole kuten silmien väri tai hiustyyli, joita myös olen kuullut käytettävän parinvalinnan kriteerinä. Tässä mielessä savuttomuus on mielestäni omassa luokassaan.

Mä luulen että niitä suht raittiita ja tupakoimattomia miehiä on vaikka pilvin pimein täällä Suomessa. Mutta kun mielää täällä homo yhteisössä valitettavasti jyllää tuo pinnallisuuden kultturi.
Pitäis olla adonis kroppa, ja mallipojan kasvot
Ja senttejä paljon alapäässä. Niillä eduilla pääsee eteenpäin meidän piireissä. Valitettavasti.

Olisikohan yhtenä syynä yksineloon ihan vain mukavuudenhalu? Yhteiskunta ei enää leimaa sinkkuja epäonnistuneiksi ja säälittäviksi reppanoiksi. Ilman parisuhdettakin voi elää täyttä elämää, pitää yllä sosiaalisia suhteita ja tehdä itseään kiinnostavia asioita. Aamulla ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa sanomalehteä eikä wc-vuoroa, kotona ei voi tulla epäreilusti kohdelluksi.

On yksinään eläminen sitten valinta tai ei, ainakin se on yleistä. Suomessa 39% 2,4 miljoonasta asunnosta oli yhden hengen asuntoja v. 2004, ja trendi on nouseva. Miljoonan yhden hengen asunnon raja menee rikki lähivuosina.

Tältä pohjalta kun lähtee seuranhakuun, niin kynnys toiseen ihmiseen tutustumiseen voi olla aika korkealla. Baareissa jos käydään niin liikutaan kaveriporukassa. Siinä ohessa jos muistaa tarkkailla muita ihmisiä, niin yleiskuva tosiaan näyttää humalahakuiselta ja savuiselta. On niitä poikkeuksiakin, mutta sitten voikin iskeä mukavuudenhalu. Ja kuinka edustavan ja nokkelan kuvan sitä itsekään pystyy enää itsestään loihtimaan esiin pikkutunneilla. Oikeastaan tekee vain mieli nukkumaan. Kaikki muut vaihtoehdot ovat todennäköisesti huonompia.

Ehkä pandoilla ja sinkuilla on tiettyjä yhtäläisyyksiä keskenään. :-)

Juksteri puhuu asiaa. Kyllä se mukavuudenhalu on yksi varsin suuri tekijä tässäkin yhtälössä. Ja sitten on paljon meitä, tupakoivia, ryppyisiä, pikkulihavia, joille ei periaatteessa ole homobaareissa tilausta, mutta jostain löytyy aina se joka kainaloon tartuu ja jää.. ;)

En polta, en näytä homolta enkä heteroltakaan, enkä juokaan itseäni umpihumalaan juuri koskaan. Paukkumäärissä 5 on maksimi ja baareissakin olen useimmin täysin alkoholiton. Varsinaisissa homobaareissa käyn harvoin, enkä koskaan yksin, vaan yleensä jopa heteroiden kanssa. Muutama poikkeus toki on. Mutta yksin en ole koskaan - siis minulla on joku tuttu mukana ja heistä suurin osa ei tiedä taipumuksistani - eikä asia heille kuulukaan niin kauan, kun kumppania ei ole olemassakaan.

En tahtoisi ketään alkoholistia tai narkkaria, mutta en savunhajuistakaan kumppanikseni. Tosin lihavuus ja vammaisuus ovat kumpikin varmasti samanlaiset karkoittajat kuin minulle nuo päihteet.

Olen nyt muutaman päivän ajan harrastanut ajatusleikkiä. Ihmisten ilmoilla kulkiessani olen tavallista terävämmin katsellut ympärilleni ja laskenut kuinka monta ulkoisesti miellyttävää miestä näen, siis sellaisia joiden kanssa voisi kuvitella olevansa suhteessa -jos ne muut kuin ulkoiset asiat olisivat myös miellyttäviä. Varmaankin aurinkoisen tammikuun vaikutusta tämä ajatus! Tulos on n. 20-30 miestä/päivä. Aluksi luku tuntui hämmästyttävän suurelta, mutta sitten aloitin rationalisoinnin. Ei tarvinnut ottaa mukaan kuin yksi tekijä ulkonäön lisäksi ja tuosta 20-30 miehen joukosta jäi jäljelle vain 0-2 miestä. Jos siis väite siitä, että homoja on 5% väestöstä pitää paikkansa. Siitä sitten pohtimaan a) kuinka moni jäljelle jääneistä on vapaa ja b) kiinnostus molemminpuolista niin hokkus pokkus- aika vähiin käy. Että on se homojen vähyyskin vaikuttava tekijä. Mutta eihän se mikään este tietenkään ole! Pitää varmaan ostaa uusi sateenkaarinauha ranteeseen, edellinen kun jo hukkui :)

Kyllä vakavasti otettavia kundeja on olemassa vaikka kuinka. Olen monesti ihmetellyt mistä ja millaisia poikia toiset oikein etsivät, kun parin löytäminen tuntuu olevan monelle niin vaikeaa. Mulla on ihan päinvastainen ongelma, olen ollut sinkkuna pitkän suhteen jälkeen pari viikkoa ja jostain on ilmestynyt niin monta ehdokasta yhtäaikaa, että tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että kohta väkisinkin jotakuta sattuu, varsinkin kun luulen että tahtoisin itse olla välillä hetken vapaa ja elää nuoruutta. Niin, eikä heistä kukaan tupakoi. Toivottavasti löydätte toisenne..

Kiire on myös paha juttu. Puhun omasta kokemuksesta. Otin sen ensimmäisen, jolla oli samoja intressejä kuin minulla, ajattelematta ulkonäköä, ikää tai muuta "pinnallista". Nyt roikun suhteessa, josta haluaisin pois, sillä kys. henkilö, jota en missään tapauksessa halua satuttaa, ja jonka luonteesta pidän, ei vedä minua fyysisesti puoleensa millään tapaa ja suuren ikäero tuomat ajatusmaailmojen erot ovat liikaa.

Tyhmä kysymys .. miksi roikkua suhteessa toisen kanssa josta ei pidä? Keskustele asiasta... Käy nimittäin loppupeleissä terveyden päälle moinen..