Lapsi

Kertoisitteko ajatuksistanne lasten saamiseen liittyen.
Koetteko sen yhtenä elämän tavoitteena?
Itse en ole oikein koskaan tiennyt, pitäisikö sen olla tavoitteena.
Nyt sitten numeroitakin on jo lasissa enkä tiedä ihan vieläkään. Mietin, olenkohan jättämässä yhden ikäänkuin velvollisuuden täyttämättä. Lohduttaudun sitten, että luonto olisi kai ohjannut, jos niin olisi ollut tarkoitus.
Mulle on tainnu olla aina aika selvää etten halua lapsia. Ei sen takia ettenkö pitäisi lapsista, mutta en ole koskaan kokenut haluavani äidiksi. Nyt se alkas olla iänkin puolesta vähän myöhästä. Nuorempana olin enemmän tekemisissä lasten kanssa ja mulla on huomattavasti nuorempi sisko jota hoivailin. Taisi silloin tulla tyydytettyä äidilliset tarpeet. Enkä ole katunut sitä,että lapset on jäänyt hankkimatta.
En minä lasten saamista ole elämän tavoitteeksi ottanut,mutta nyt kun ympärillä on jatkuvasti joku/joitakin raskaana, paljon perheellisiä yms. niin olen alkanut miettiä asiaa enemmänkin. Olen isosta perheestä, tykkään lapsista ja minusta on mukavaa, kun on noita sukulaislapsia. Luulen, että tykkäisin olla vanhempana, mutta haluja jarruttaa hieman se miten ja kenen kanssa--kun lesbosuhteessa ei voi luottaa vahinkoon ;). Adoptiota olen eniten harkinnut, mutta se kai on aika mahdotonta, ellen sitten valehtelisi itsestäni ja parisuhteestani. Voisin myös aika luontevasti olla toinen vanhempi, jos kumppanilla olisi pieniä lapsia, joilla olisi tilausta sille toiselle vanhemmalle. Nykyinen kumppani tuskin haluaa lapsia, joten sekin hieman jarruttaa lapsiasiaa. Voipi olla, että sitten neljänkympin korvilla, kun muu ei ole onnistunut, yritän tulla raskaaksi. Toivottavasti silloin löydän jonkun kiltin homomiehen, joka haluaa jakaa vanhemmuuden.
En ole koskaan halunnut lapsia, mutta nyt kun on kolmen- ja neljänkympin puolivälissä niin on tätä tullut mietittyä. Pitkään luulin etten edes pidä pikku vintiöistä kunnes tätiys muutti sen mielipiteen. Niin tosissani en ole ollut että jotain asian eteen tekisin ja vahingossakaan en raskaaksi tule. Eli en halua äidiksi
Nykyisessä elämäntilanteessani opiskelujen ja muutenkin elämän epävarmuuden keskellä lapsen/lasten hankkiminen tuntuu aika kaukaiselle ajatukselle. Toistaiseksi en osaa sanoa varmuudella, haluanko lapsia vielä joku päivä, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvemmin siltä, että en halua. Mutta mistäs sitä tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Vannomatta paras siis.

Mutta ei, en siis koe sitä elämän tavoitteena. Eikä lasten saamisen pitäisi olla kenenkään velvollisuus, vaan pikemminkin oikeus: mahdollisuus tehdä lapsi tähän maailmaan niin halutessaan ja pyrkiä huolehtimaan hänestä parhaan kykynsä mukaan.
Hmmm... Itse olen hyvin lapsirakas, ja olen melko varma siitä että joskus 10-15 vuoden sisällä hankin lapsen. En tiedä jos silloin tulen olemaan suhteessa naisen tai miehen kanssa, ihan sama minulle.
Erilaiset ihmiset suhtautuvat elämään ja sen "tarkoitukseen" hyvin eri lailla (duh... tietenkin). Minun mielestäni elämän tärkeimmät asiat ovat tunteet ja onni. Lapsen saaminen on varmaan hyvin kaunis asia. Elämääsi liitetään toisen ihmisen elämä ja se voi olla sekä pelottavaa että hyvin antoisaa. Joku on valmis sitoutumaan ja saada lapsen, toiselle se on samantekevää... Joku ei ehkä yhtään halua lasta...
  • 7 / 10
  • Herukka
  • 11.12.2005 13:48
Ei ole aivan yhdentekevää, millaiseen kuvioon lapsi otetaan ja millaiseen ei. Eivät kahden tai useamman naisen, kahden tai useamman miehen, tai molempien sukupuolien muodostamat epämääräiset joukot ja lössit voi koskaan turvata lapselle samanlaista turvaa kuin miehen ja naisen muodostama oikea perhe. Lapsi tarvitsee sekä äidin että isän, jotta hänestä kasvaisi tasapainoinen aikuinen, ja jotta hänen lapsuutensa olisi onnentäyteinen.

Yhtä hyvinhän lapsi kasvaa jo kadullakin, kokonaan ilman mitään huoltajia, kuin joissain lesbokommuuneissa, muissa määrittelemättömissä poppoissa tai hämärissä hängailujengeissä. Lesbosuhteessa eläminen on kuitenkin aina melko yhteiskunnanvastaista kapinakulttuuria, ja se kuluttaa siinä mukana roikkuvan lapsen voimavaroja juuri silloin, kun niitä eniten tarvittaisiin kasvamiseen eheäksi ihmiseksi.
Herukka, millaisessa pers..eiku perheessä itse kasvoit?? Et ole kovin "eheä". Ui sinäkin sillivesille. Lepakkolaakso ei ole kaltaisillesi.
Voi pyhä lehmä sanon minä.

"Eivät kahden tai useamman naisen, kahden tai useamman miehen, tai molempien sukupuolien muodostamat epämääräiset joukot ja lössit voi koskaan turvata lapselle samanlaista turvaa kuin miehen ja naisen muodostama oikea perhe."
Epämääräiset?! Samanlaista turvaa? Oikea perhe?

"Lapsi tarvitsee sekä äidin että isän, jotta hänestä kasvaisi tasapainoinen aikuinen, ja jotta hänen lapsuutensa olisi onnentäyteinen."
Höpö höpö!!
Aivan normaaleja ja onnellisia ihmisiä syntyy esim. niistäkin lapsista joiden isät jättävät äidin jo ennen lapsen syntymää, tai vanhemmat eroavat lapsen ollessa pieni, tai jos toinen vanhemmista kuolee!

Omat vanhempani ovat eronneet kun olin pieni, enkä ole isääni kovin useasti nähnyt, tästä huolimatta minulla on ollut erittäin ihana ja onnellinen lapsuus, tämän minulle on taannut minua rakastava ja tukeva äiti. Ja koen myös olevani tasapainoinen, ehkä karkeasti sanottuna myös paljon tasapainoisempi kuin monet hetero ystäväni (tällä en tarkoita, että heterot olisivat epätasapainoisia kaikki, mutta tilastoistakin näkee, kuinka homojen ja heteroiden erotilastot ovat aivan eriluokkaansa. Heteroista lähes jokatoinen avioliitto päättyy eroon!!!).
Onko lapsen helpompi kasvaa heteroperheessä, jossa vanhemmat riitelevät, sitten eroavat ja tämän jälkeen metsästetään uutta elämänkumppania - minunkin ystäväpiirissäni ja tuttavieni ystäväpiireissä on _useita_ pariskuntia joiden lapset saavat sitten nuorina tai murrosikäisinä katsoa, kun oma äiti tai isä raahaa parikin kertaa kuussa uuden miehen/naisen yökylään, tai kun äiti/isä juoksentelee treffeillä tuon tuosta... Todella tasapainoista ja turvallista elämää, täydellistä, hah hah!
Minunkin kummityttöni on kokenut elämänsä erittäin turvattomaksi ja itsensä riittämättömäksi, kun äiti eronsa jälkeen parin vuoden kuluttua alkoi laukata baareissa tiheään tahtiin tutustumassa miehiin - miten monet kerrat tämä kummityttöni tuotiinkaan minulle yökylään, jotta äiti sai mennä omia menojaan. Tämän lisäksi kummityttöni joutui kärsimään siitä, miten äiti sitten vähäväliä seurusteli lyhyitä jaksoja eri miesten kanssa. Tyttö oli erittäin masentunut, kun hänen äitinsä oli jatkuvasti menossa ja miesten lumoissa, hän jäi taka-alalle ja oli useita viikonloppuna pois kotoansa jotta äiti sai muhinoida rauhassa uuden miehensä kanssa. Ja näitä kummityttöni äidin kaltaisia ihmisiä on järkyttävän suuri osa väestöä, ei kaikki yhtä pahoja, mutta samankaltaisuuksia lieveilmiöitä löytyy vaikka millä mitalla!!!
Pitänee vielä se kertoa, että kun minä sitten puutuin tähän hetero ystäväni rientohin ja kerroin kuinka lapsi kärsii, sain vain kuulla kuinka minulla ei lapsettomana ihmisenä ole oikeutta tulla arvostelemaan hänen kasvatustapojaan.

Minun mielestäni lapsi tarvitsee ympärilleen rakastavia ihmisiä, rauhallisen ja tasapainoisen ympäristön. Nämä asiat voi aivan loistavasti tarjota myös homo- tai lesbopari. Kun lapsi kokee itsensä tärkeäksi ja rakastetutksi ei ole mitään syytä sille, että lapsesta tulisi epätasapainoinen ja surullinen. Sitäpaitsi, suurinosa lapsistakin on hyvin suvaitsevaisia, itse tunnen erään lesboparin jolla on kaksi lasta ja joiden lapsilla on paljon ystöviä, toisella tarhassa, toisella koulussa, eikä epäkohteliaisuutta ole tarvinnut sietää - paitsi muutamalta idiootilta vanhemmalta ihmiseltä jotka kyllä ovat myöhemmin tulleet pyytämään anteeksi omia jyrkkiä mielipiteitään huomatessaan kuinka samalla tavalla onnellisia ja ihania nämä naisparin lapset ovat kuin heteroidenkin lapset.:)
Siitä "lapsi tarvitsee isän" asiasta: Eihän lesboäitien lapsi kaivossa kasva. On varmaan miessukulaisia olemassa, miespuolisia kavereita, ym. Saattaa olla hyvä idea, että lesbopari päättää ennen lapsen olemassaoloa, kuka se enemmän vakituinen "setä" voisi olla, mutta ei sekään ole pakko. Jostain syystä kaveripiirissäni on kaksi ihmistä, joiden yksi vanhemmista kuoli nuorena, ja puoliso jäi kasvattamaan lapsen yksin. Täysin tasapainoisia molemmat. Tosin se, jonka isä jai sitä yksin kasvattamaan, sai myöhemmin tietää että yksinhuoltaja isä oli saanut kaikenlaisia paineita antaa lapsensa muille sukulaisille kasvattavaksi, koska "eihän mies yksin voi lasta kasvattaa." Tyhmiä ennakkoluuloja vilisee kaikkialla. Lapsi tarvitsee vain sen, että joku joka rakastaa sitä pyyteettömästi on huolehtimasta siitä tasaisessa ja turvallisessa ympäristössä.

"Lesbosuhteessa eläminen on kuitenkin aina melko yhteiskunnanvastaista kapinakulttuuria"

Ajat ovat muuttuneet aika rajua tahtia, eikä tämä ole minusta enää ihan totta. Ehkä vielä 80-luvulla oli vielä mahdollista tehdä kapinaa pelkästään olemalla lesbo. En ainakaan nyt itse voisi väittää olevani yhteiskuntavastainen kapinallinen.. Anarkistit hirttäisivät minut.

Äiti jopa väittää, että 89 vuotias isoäitini tulee suhtautumaan jopa vielä lempeämmin tähän lesbo asiaan, kun on lapsenlapsenlapset olemassa...takoittaakohan se sitä, että lapsenteko on yhteiskunnanvastaista kapinakulttuuria vastaan oleva teko? Mihinköhän semmoinenkin johtaa...? :)