- 1 / 4
- JuhaniV
- 24.2.2018 20:08
Neuvostojoukkojen lähdön jälkeen vierailin ensimmäistä kertaa Virossa. Kävin virallisesti yhtenä monista Suomen edustajista keskustelemassa tietoliikenneyhteyksien rakentamisesta mahdollisimman pikaisesti Suomen ja Viron välille.
Se oli erikoista aikaa. Puutetta oli kaikesta. Mennessämme käymään meillä oli mukana mm. kahvitarvikkeita ja pikku tarjottavaa. Isännät koettivat järjestää meille parasta tarjottavaa, mitä heillä oli silloin saatavilla. Meitä kohdeltiin todella ystävällisesti. Silloin alkaneet ystävyyssuhteet jatkuivat pitkään. Saimme yhteistyössä hitaasti tietoliikennettä paranneltua. Miehittäjät veivät mukanaan sekä omat asiantuntijansa, että mittalaitteet. Merkittävää Viron kohdalla oli se, että he hyppäsivät suoraan uusimpaan tekniikkaan digitaalisine puhelinkeskuksineen, valokuitukaapeleineen jne. Heillä ei ollut rasitteena vanhaa tekniikkaa, jota me jouduimme käyttämään Suomessa vielä pitkään, kun kerran kalliit investoinnit oli aikanaan tehty.
Opin tuntemaan Tallinnaa. Opin tuntemaan suuttumukseen saakka suomalaiset juopot, jotka öykkäröivät niin laivoilla, kuin Tallinnan kaduillakin. Sitä oli suorastaan hävettävää katsella. "Porot" pohjoisesta olivat hyvin edustettuina. Kertaakaan minulle ei tästä asiasta sanottu mitään, vaikka luulen että sanottavaa olisi ollut paljonkin.
Käväisimme eräänä pääsiäisenä mieheni kanssa Tartossa, tavaten siellä muutamia tuttuja. He innostivat hankkimaan kodin Tartosta. Ihastuimme kaupunkiin, vaikka se oli siihen aikaan vielä hyvin köyhä ja harmaa, mutta avara. Rakennuksiin ei oltu kajottu moniin vuosiin. Historiaa ja kulttuuria oli paljon. Hankimme siis lopulta itsellemme toisen kodin Tartosta. Välimatka ja työt Suomessa aiheuttivat sen, ettei jatkuvasta asumisesta Tartossa tullut mitään. Huoneisto oli pitkään vuokralla.
Tallinna jäi myöhemmin vuosien ajan väliin. Kun saavuimme laivasatamaan, otimme heti taksin tai kävelimme bussiasemalle ja sieltä bussilla suoraan Tarttoon. Siellä suomalaisiin matkailijoihin törmäsi harvakseltaan. Yliopistossa opiskelee monta suomalaista. Heillä on omat piirit, joihin emme koskaan törmänneet.
Asuntoyhdistys on Virossa tyypillinen, eikä asunto-osakeyhtiö, kuten Suomessa. Meillä ja kahdella muulla perheellä oli tuossa kerrostalossa ylimmän asuinkerroksen huoneistot. Niiden yläpuolella oli tyhjillään vintti. Asuntoyhdistyksessä päätettiin tarjota kullekin ylimmän kerroksen huoneistolle mahdollisuus ostaa kohdalla oleva osuus vintistä. Kaupunki antoi samalla ensimmäisen luvan rakentaa huoneistosta kahden kerroksen penthouse-ratkaisu.
Vintin kauppa toteutui virallisen notaarin toimistossa. Kaikkien omistajien oli oltava paikalla henkilökohtaisesti. Notaari luki julki kaikkien perhesuhteet. Meidän kohdallamme kerrottiin olevamme rekisteröidyssä parisuhteessa. Ilmoitukseen ei reagoitu millään tavoin. Kaikkien allekirjoitukset papereihin ja asia oli sillä selvä. Mitään reaktioita tuosta tiedosta ei tullut koskaan. Se mitä he ajattelivat yksityisesti, sitä me emme tietenkään saaneet tietää.
Penthouse-ratkaisua emme koskaan rakentaneet, koska ammattitaitoiset rakennusmiehet Virosta tekivät töitä Suomessa. Muutama vuosi sitten myimme asunnon nuorelle yrittäjäperheelle, joka on tehnyt asunnosta sen millainen siitä pitikin tulla.
Tartossa sateenkaarielämä oli meiltä hyvin piilossa. Piti olla mukana verkostoissa, saadakseen tietoa tapahtumista. Kerran olimme menossa Annelinnan kaupunginosassa olevaan nettikahvilaan sähköposteja lukemaan. Ovella ilmoitettiin yksityistilaisuudesta. Katsoimme porukkaa hiukan ja huomasimme siinä jotakin kiinnostavaa. Myöhemmin oman verkostomme kautta saimme tiedon, että kahvilassa oli juuri tuolloin ollut homojen illanvietto.
Vuosia myöhemmin ajattelin tarjota Setalle kirjastomme sateenkaariosuutta. Setassa ei oltu lainkaan kiinnostuneita. Mukana oli monia tieteellisiä tutkimuksia ja muuta vakavamielistä aineistoa. Tarjosin kirjoja Setaa vastaavalle järjestölle Tallinnassa. OMA keskus otti mielihyvin lahjoituksen vastaan heidän kirjastoonsa liitettäväksi.
Minulla on hyvin lämpimiä ajatuksia ja tuntemuksia Virosta. Aivan ensimmäisinä vuosina kävin jokaisella matkallani koskettamassa kädelläni Pitkän Hermannin tornia, kunnioituksen ja arvostuksen osoituksena Viroa ja sen urheaa kansaa kohtaan.
Se oli erikoista aikaa. Puutetta oli kaikesta. Mennessämme käymään meillä oli mukana mm. kahvitarvikkeita ja pikku tarjottavaa. Isännät koettivat järjestää meille parasta tarjottavaa, mitä heillä oli silloin saatavilla. Meitä kohdeltiin todella ystävällisesti. Silloin alkaneet ystävyyssuhteet jatkuivat pitkään. Saimme yhteistyössä hitaasti tietoliikennettä paranneltua. Miehittäjät veivät mukanaan sekä omat asiantuntijansa, että mittalaitteet. Merkittävää Viron kohdalla oli se, että he hyppäsivät suoraan uusimpaan tekniikkaan digitaalisine puhelinkeskuksineen, valokuitukaapeleineen jne. Heillä ei ollut rasitteena vanhaa tekniikkaa, jota me jouduimme käyttämään Suomessa vielä pitkään, kun kerran kalliit investoinnit oli aikanaan tehty.
Opin tuntemaan Tallinnaa. Opin tuntemaan suuttumukseen saakka suomalaiset juopot, jotka öykkäröivät niin laivoilla, kuin Tallinnan kaduillakin. Sitä oli suorastaan hävettävää katsella. "Porot" pohjoisesta olivat hyvin edustettuina. Kertaakaan minulle ei tästä asiasta sanottu mitään, vaikka luulen että sanottavaa olisi ollut paljonkin.
Käväisimme eräänä pääsiäisenä mieheni kanssa Tartossa, tavaten siellä muutamia tuttuja. He innostivat hankkimaan kodin Tartosta. Ihastuimme kaupunkiin, vaikka se oli siihen aikaan vielä hyvin köyhä ja harmaa, mutta avara. Rakennuksiin ei oltu kajottu moniin vuosiin. Historiaa ja kulttuuria oli paljon. Hankimme siis lopulta itsellemme toisen kodin Tartosta. Välimatka ja työt Suomessa aiheuttivat sen, ettei jatkuvasta asumisesta Tartossa tullut mitään. Huoneisto oli pitkään vuokralla.
Tallinna jäi myöhemmin vuosien ajan väliin. Kun saavuimme laivasatamaan, otimme heti taksin tai kävelimme bussiasemalle ja sieltä bussilla suoraan Tarttoon. Siellä suomalaisiin matkailijoihin törmäsi harvakseltaan. Yliopistossa opiskelee monta suomalaista. Heillä on omat piirit, joihin emme koskaan törmänneet.
Asuntoyhdistys on Virossa tyypillinen, eikä asunto-osakeyhtiö, kuten Suomessa. Meillä ja kahdella muulla perheellä oli tuossa kerrostalossa ylimmän asuinkerroksen huoneistot. Niiden yläpuolella oli tyhjillään vintti. Asuntoyhdistyksessä päätettiin tarjota kullekin ylimmän kerroksen huoneistolle mahdollisuus ostaa kohdalla oleva osuus vintistä. Kaupunki antoi samalla ensimmäisen luvan rakentaa huoneistosta kahden kerroksen penthouse-ratkaisu.
Vintin kauppa toteutui virallisen notaarin toimistossa. Kaikkien omistajien oli oltava paikalla henkilökohtaisesti. Notaari luki julki kaikkien perhesuhteet. Meidän kohdallamme kerrottiin olevamme rekisteröidyssä parisuhteessa. Ilmoitukseen ei reagoitu millään tavoin. Kaikkien allekirjoitukset papereihin ja asia oli sillä selvä. Mitään reaktioita tuosta tiedosta ei tullut koskaan. Se mitä he ajattelivat yksityisesti, sitä me emme tietenkään saaneet tietää.
Penthouse-ratkaisua emme koskaan rakentaneet, koska ammattitaitoiset rakennusmiehet Virosta tekivät töitä Suomessa. Muutama vuosi sitten myimme asunnon nuorelle yrittäjäperheelle, joka on tehnyt asunnosta sen millainen siitä pitikin tulla.
Tartossa sateenkaarielämä oli meiltä hyvin piilossa. Piti olla mukana verkostoissa, saadakseen tietoa tapahtumista. Kerran olimme menossa Annelinnan kaupunginosassa olevaan nettikahvilaan sähköposteja lukemaan. Ovella ilmoitettiin yksityistilaisuudesta. Katsoimme porukkaa hiukan ja huomasimme siinä jotakin kiinnostavaa. Myöhemmin oman verkostomme kautta saimme tiedon, että kahvilassa oli juuri tuolloin ollut homojen illanvietto.
Vuosia myöhemmin ajattelin tarjota Setalle kirjastomme sateenkaariosuutta. Setassa ei oltu lainkaan kiinnostuneita. Mukana oli monia tieteellisiä tutkimuksia ja muuta vakavamielistä aineistoa. Tarjosin kirjoja Setaa vastaavalle järjestölle Tallinnassa. OMA keskus otti mielihyvin lahjoituksen vastaan heidän kirjastoonsa liitettäväksi.
Minulla on hyvin lämpimiä ajatuksia ja tuntemuksia Virosta. Aivan ensimmäisinä vuosina kävin jokaisella matkallani koskettamassa kädelläni Pitkän Hermannin tornia, kunnioituksen ja arvostuksen osoituksena Viroa ja sen urheaa kansaa kohtaan.
