Miten kertoa vanhemmille?

Siitä on kohta kolme vuotta, kun myönsin itselleni, että vastoin aikaisempia oletuksia pidän sittenkin enemmän naisista. En ole vieläkään kertonut asiasta vanhemmille, vaikka se onkin usein mielessä ja kieltämättä välillä vaivaa aika lailla.

Olen sinkku, joten siinä mielessä kertominen ei ole akuutti asia. Mutta se aiheuttaa minulle ristiriitaista oloa, kun joudun salaamaan näinkin olennaisen asian itsestäni. Salailu tekee myös kommunikaation suppeammaksi ja etäännyttää meitä toisistamme. Esim. ennen äidin kanssa pystyi suht. hyvin puhumaan rakastumisista ja sydänsuruista. Mutta eipä ole pystynyt enää, kun koko vähäinen naissuhdehistoriani kaikkine tunteineen on täytynyt pitää täysin salassa.

No miksen sitten vaan mene ja kerro? Siksi että vanhempani sattuvat olemaan melkoisen konservatiivisia ja kapeakatseisia ja TOSI homofoobisia ihmisiä, toinen vielä himouskovainen. Heidän mielestään homoseksuaalisuus on hirveä synti ja muutenkin tosi kieroutunutta ja perverssiä. He ovat niitä ihmisiä, jotka nähdessään esim. TV:ssä homo/lesboparin (ja tarkoitan nyt oikeita ihmisiä, en mitään TV-sarjojen fiktiivisiä hahmoja) nyrpistävät nenäänsä, että hyi miten ällöttävää. Ja pällistelevät, että on tämä maailma hulluksi mennyt, kun homot ja lesbotkin saavat mennä naimisiin keskenään. Sit heillä on vielä sellainen näkemys, että lapsen homoseksuaalisuus on jollain tapaa myös vanhempien syytä, on jotenkin epäonnistuttu kasvatuksessa. Tuskin heidän loppuelämänsä riittäisi sen ymmärtämiseen, että mun lesbouteni ei ole heidän syytään, eikä se ylipäänsäkään ole mikään onnettomuus.

Joskus haaveilen, että voisin viedä tyttöystävän vanhempien luo kylään yhtä mutkattomasti kuin aikanaan poikaystävän, ja kaikilla olisi mukavaa keskenään. Taitaa jäädä ikuiseksi utopiaksi minun tapauksessani.

Olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne, jotka olette jo tulleet ulos kaapista vanhemmillenne ja tiesitte ennakkoon ulostulon olevan vaikea.

Hei! Itse olen samassa tilanteessa, että pitäisi kertoa vanhemmille, mutta kynnys on korkea. Tilanne on vaan sinällään kiusallinen, että ikää tulee koko ajan lisää ja luonnollista kait monen mielestä on, että ihmisellä on kumppani tai ainakin joskus on ollut. Itse olen seurustellut jo useita vuosia ja nyt poikakaverin kanssa elämme ns kaksoiselämää. Olen ajatellut, että ikinä en muuta miehen kanssa saman katon alle, mutta iän karttuessa sitä mieli vaan muuttuu. Ensinnäkin ihan taloudellisesti kahden asunnon pitäminen ei ole järkevää ja toisaalta aina toinen asunto on tyhjillään. Eli tiedän hyvin tuskasi, koska itselläni tilanne on sama. Joskus tuntuu, että olen aivan lopussa asian peittelemisen vuoksi kuoren alta kun löytyy pehmeää. Vanhemmille olisi kuitenkin viesti saatava niin, että hekin voisivat elää asian kanssa. Voimia Sinulle ja kaikille muillekin ketkä tämän asian kanssa painivat.

Minä kerroin äidilleni seksuaalisesta suuntautumisestani itseasiassa noin kuukausi sitten. Se oli hyvin vaikeaa, koska siinä samassa paljastui monta muuta asiaa mitä äitini ei ollut koskaan tiennyt. Kirjoitin hänelle kirjeen, tavallaan "oma elämänkertani" muodossa. Siinä tuli monta äidille karumpaa asiaa luettavaksi ennen tuota "kaapista tuloa", joten ehkä se ei ollut ykköshämmästelemisen aihe.
Toisaalta äidille kertomista lievitti se, että olen aina tiennyt hänen suht lempeän asenteen seksuaalivähemmistöihin. Hän sanoikin, että rakastaa minua, olin mikä olin, kunhan olisin onnellinen.
Sen jälkeen asia ei olekkaan ollut esille ollenkaan. Joten en tiedä, miten äitini suhtautuu asiaan nyt, vähän pidemmän ajan jälkeen.

Hmm, pikkuveljelleni (kohta 15v.) en ole vielä tohdinnut kertoa, ehkä vähän myöhemmin.
Isäni kanssa en ole pahemmin syvällisiä koskaan jutellut, etenkään vanhempieni eron jälkeen. Kerron asiasta hänelle sitten, kun on joku ihminen josta kertoa.

Olen itse myös miettinyt kirjeessä kertomista, jos se olisi helpompaa kuin kasvoista kasvoihin. Tosin siinä on se huono puoli, että sinä päivänä kun tiedän kirjeen olevan perillä, istuisin taatusti aamuvarhaisesta puhelimen ääressä kyttäämässä, koska he ovat lukeneet kirjeen ja koska se järkyttyneenvihainen puhelu tulee. Enkä varmasti pahemmin nukkuisi edellisenä yönä.

Oikeastaan hankalinta salaamisessa on ne kyselyt ja ihmettelyt poikaystävän puuttumisesta. En ole neljään vuoteen seurustellut miesten kanssa, joten aika ajoin vanhemmat kyselevät, että onko mulla ketään miestä kiikarissa. Äiti jopa joskus säälittelee, että voi voi, kun niitä miehiä näyttää olevan niin vaikea löytää. Ja kun en ylipäänsäkään halua miestä seurustelukumppaniksi, tulee aika ristiriitainen olo.

mä kerroin porukoille pari viikkoo enne joulu. mulla oli kanssa aika vaikee tilanne, kummatkii on pappeja ja olin saanu sen käsityksen että ne suhtautuu negatiivisesti. ja samassa kaupungissa asuminen salailuineen on aika hankalaa.

ensin kerroin broidille ja se ymmärsi asia ja kehotti kertomaa se pikimmiten. onni oli se että hän kysy että haluunko ett hän ois kotona ku kerran, "erotuomarina", tottakai se kävi.

kerroin sitten äipälle ja se kuunteli ja sano omat kommentit, jotka oli yllättävän positiiviset. äippä kerto sit faijalle ja faija soitti mulle yks ilta ja sano että rakastaa mua silti siinä missä ennenkii..

sen jälkee oli jonkuu aikaa hiljasta asian kanssa, kunnes he oli päässy kunnolla asia yli ja pystyttii jutella asiasta asiallisesti..tällähetkellä välit heihin tuntuu olevan vähintäänkin yhtä hyvät kuin ennen. ja suhtautuminen on ollu TOSI positiivista, kaikista peloista ja ennakkoluuloista huolimatta...

kukapa, äiti tai isä tai sisaruksita, voisi lakata rakastamastaan omaa lastaaa...olkoot hän mitä on...mä en ainakaan usko...

Jos ei kerro, ei ole lähellä - vaan kaukana. Mitä se sellainen lähimmäisyys on?

Rokkihomo: Olet oikeassa, kertomatta jättäminen etäännyttää. Mutta et tunne vanhempiani, joten et tiedä mistä puhut. Joskus ajattelen suojelevani heitä, kun en kerro, etteivät järkyty liikaa. Ehkä olen liian kiltti...

Mä en ole pystynyt kertomaan asiasta kenellekkään oikeastaan. Vaikka yksi kaveri koulussa sanoikin ihan avoimesti että on Bi ja ylpeä siitä on mun silti jotenkin vaikea ilmaista sitä.

Vanhemmilleni en voi kertoa missään nimissä, sillä jo nyt huonot välit mm. faijan kanssa huonontuisivat vain lisää ja lentäisin todennäköisesti ulos himasta. Faijan mielestä se että pitää samasta sukupuolesta on sairaus. Monet taistelut olen hänen kanssaan asiasta käynyt kertomatta kuitenkaan mikä itse olen.

Suosittelen lämpimästi kaikille vanhemmilleen ulostuloa pohtiville teosta Malla Parkkinen: Ulos kaapista, Like 2003. Siinä on useita myönteisiä ulotulotarinoita vanhemmille sekä minun tieteellnen artikkelini siitä, miten vanhat psykoanalyyttiset vanhempia syylistävät teoriat ovat perusteettomia.

Lisäksi kirjassa on Kati Mustolan mielenkiintoinen artikkeli lesbouden ja homouden historiasta.

Monet nuoret ovat tulleet esiin turvallisesti kirjan avulla. Se on hyvä olla käsillä sillä hetkellä kun kerrot itsestäsi vanhemmillesi.

Olen vasta päsemässä perille omasta suuntautumisestani. Se tuli minulle itselleni aikamoisena järkytyksenä kun rakastuin palavasti yhteen tyttöön noin vuosi sitten. Ensin ajattelin etten koskaan kertoisi kenellekään, antaisin asian olla ja katsoisin miten asiat etenevät jos tuo tyttö vaikkapa olisi ollut poikkeustapaus. Asia oli kuitenkin sen verran vakava ja painoi minua niin että oli puhuttava. Niin minä sitten itkin äidilleni onnettomuuttani. Kerroin että olin ajatellut asiaa tarkoin ja etten vain pelleilyt, asia oli vakava eikä mikään trenditempaus. Tavallaan äiti jo arvasi mitä olin sanomassa, hän tuntee minut niin hyvin. Sanoin että olin onnettomasti rakastunut ja hän kysyi " poikaan vai tyttöönkö"? En oikein luule että hän otti sen vakavasti, olinhan jo ennen sitä sanonut ettenhän voi olla varma suuntautumisestani kun silloin en vielä koskaan ollut ollut rakastunut keneenkään... No... Painotin vakavuuttani ja sanoin että on hyvin mahdollista että tämä ei ole poikkeustapaus. Oikeastaan olen varma etten ole hetero. Se vasta suututtikin äitiäni. Lapsuudentraumat ja yksinäisyys tulivat siinä sitten esille. Ja miten sitten kertoo olevansa bi kun kuulee että nykymaailma on sekoittanut pääni kun kaikki naivat kaikkia ja kaikki ovat nymfomaaneja... Asia on sairas ja häntä kuvottaa kanssani puhuminen tästä aiheesta. Kivaa, joo... Äitini on hyvin tunteellinen ja ylireagoi helposti, kuten minäkin... Muistan kun hän vielä ala-asteella sanoi ettei se mitään jos on homo taikka lesbo. Paradoxaalisesti kyllä äitini paras ystävä on homo. Hän pitää sitä kuitenkin epänormaalina, miten nyt hänen oma tyttärensä...Keskustelimme pari kuukautta sitten viimeksi. Hän ei saanut yöunta silloin... luulen kyllä että hän on rauhoittunut nyt. Emme ole keskustelleet pitkään aikaan. Hän yrittää kyllä kääntää päätäni mutta ei siinä ole mitään kääntämistä. Äitini tulee entisestä neuvostoliitosta, hänelle tätä asiaa ei ole helppoa ymmärtää... Äiti piti perhekokouksen, isä oli yllättynyt mutta on ainoa perheestäni jonka kanssa voin oikeasti puhua kaikesta tästä... Hän otti sen yllättävän hyvin. Veljeäni ei voisi kiinnostaa vähempää hän sanoo... hän kummastelee kyllä eikä usko homosexuaalisuuteen muttei ole mikään homofobi. Emme kyllä koskaan keskustele tunteista joten ihan sama... Haluaisin vain pystyä puhumaan äitini kanssa... vaikka nyt ei kyllä ole mitään mistä puhua... No jaa.. eivät he minua kuitenkaan kiellä. He rakastavat minua. Se on pää-asia

"Joskus haaveilen, että voisin viedä tyttöystävän vanhempien luo kylään yhtä mutkattomasti kuin aikanaan poikaystävän, ja kaikilla olisi mukavaa keskenään."

Minun tapauksessani edes tämä ei ollut mutkatonta vaan he ovat suhtautuneet aika militantisti kaikkeen mikä minussa viittaa parisuhteen muodostumiseen, oli kysymys heteroseksuaalisuudesta tai homoseksuaalisuudesta.

Ja kun minä olen 36-vuotias niin he jaksavat mesota vielä sellaisesta että minulla on viinaa jääkaapissa. Äiti oli niin että "et kai sinä JUO"!?

Minulla on ollut jo lapsesta asti sellainen tunne vanhempien kanssa että he ovat kiristäneet ruuvin niin tiukalle että se on katkennut, eli jos minä vaikka sanon "palvon Saatanaa ja potkin hautakiviä ympäri" tai "minä seurustelen naisen kanssa" tai että "minulla on työpaikka jossa minä menestyn ja teen rutkasti rahaa ja minua arvostetaan sikana omalla alalla", niin aina on jokin väärin, aina on jotain kritisoitavaa, ihan sama lopulta tekikö oikein tai väärin.

Siksi ei kannata edes yrittää.

He ovat muuten antaneet minulle porttikiellon koko siihen lääniin missä he asuvat ja he todella tarkoittavat sitä mitä sanovat. Äiti sanoi että hän hylkää minut kostoksi siitä että hänet hylättiin aikoinaan (evakko)lapsena.

"Olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne, jotka olette jo tulleet ulos kaapista vanhemmillenne ja tiesitte ennakkoon ulostulon olevan vaikea."

Ruuvi on poikki ja mä voin olla ihan rennosti. What, me worry? Ei katsos, mulla ei ole mitään paineita, mun vanhemmat ovat niin idiootteja että jos ja kun minä ikävä kyllä olen lähtöisin niistä mä en voi mokata itseäni enää yhtään pahemmin! Ei ole kato mitään paineita!

Opiksi ja ojennukseksi oma tarinani. Olin pitkään vanhemmilleni vihainen muutamasta homovihamielisestä letkautuksesta joita murrosiässä kuulin, ja päätin ettei tuollaiset ihmiset ansaitse kuulla minun parhaista puolistani yhtään mitään. No sitten vuosien kuluessa tajusin että haluan pitää heidät elämässäni ja sehän sitten edellytti ulostuloa. Ja kyllä oli vaikeaa saada sanat suusta siinä kahvipöydän ääressä vaikka miten olin varma identiteetistäni ja oikeuksistani. Lievä pettymys sitten oli kun asia ei vanhemmille tullut yllätyksenä, eikä sitä ainakaan päin näköä mitenkään mollattu. Sisarukseni tiesivät tilanteen aikaisemmin ja heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia. Niin kävi, että perhedynamiikkaan tuli muutos parempaan päin ja kun tuli oma asiani kaapista, niin samalla tuulettui jotenkin koko perheen ilmapiiri. Olisi kannattanut tehdä aikaisemmin, mutta joskus asiat menee näin.

Sen verran jäi murrosiän kokemukset hiertämään, että ihan iholle ei vanhemmillani ole tulemista. Omat asiat pidän erilläni, mutta se on osa aikuisuutta ja oman elämän elämistä. Oli muuten hassu tunne kun luin Ulos kaapista -kirjasta, että kahvipöytä oli monille muillekin ollut just se paikka jossa asiat selvitetään. Tutusta tilanteesta saa jonkinlaiset raamit, ja kaikki tietää kuinka käyttäydytään. Jos lesbous ei olisi ollut ok, olisi välit menneet poikki. "No ehkä vielä puoli kuppia" sanoo äitini vieläkin kun kahvitellaan pitkän kaavan mukaan.

voi! Mäkin kerroin kahvipöydässä! :O
=)

Joo, tuo Ulos kaapista-kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea. Varmasti saa jotain käytännön vinkkejäkin.

Itse en ymmärrä tuota vanhemmille ulostulemisen ainaista painottamista!

Vanhemmat ovat murrosiässä elättäjiämme, mutta kun on taloudellisesti omillaan ja luultavasti asuu vielä eri paikkakunnalla, niin miksei voisi kertoa? Jos vanhemmat hylkäävät, mikään ei muutu, koska he ovat olleet siinä vaiheessa jo pitkään henkisesti etäisiä.

Eikö olisi VÄHÄN tärkeämpää että tulee ystäviensä ja työkavereidensa kanssa toimeen? Päivittäisen pärjäämisen ja mielenterveyden kannalta. Niiden kanssa sitä aikaa vietetään kuitenkin. Itse en tapaa omia vanhempani kuin kerran pari vuodessa, kun asun 550 km päässä heistä. Välimme ovat varovaisen kohteliaat ja ystävälliset, mutta eivät he tunne minua enää, useimmat ystäväni tuntevat minut paremmin. En ole enää heidän kullannuppunsa, ollut 15 vuoteen, vaikkemme koskaan pahemmin riidelleet, teini-iän ovien paiskomisia lukuunottamatta. Mitä sillä on väliä? Vanhemmat ovat tärkeitä elämän alkuvaiheessa, mutta aikuiset joiden elämää tai valintoja he ohjailevat ovat hyvin säälittäviä.

Itse en siis ole tullut kaapista, tiedän että vanhempani eivät hyväksyisi. Mielelläni järkyttäisin heidän pikku maailmaansa, mutta syy miksi käyn heidän luonaan on se, että tapaan niillä reissuilla lapsuudenkavereitani ja sisaruksiani, joita en muuten tapaisi ja jotka kyllä tietävät.

Joo, toi kaapista ulos kirja oli hirmuisen hyvä tapa kertoa omasta lesboudesta sisarelle ja herättää keskustelua ja vieläpä yllättyä positiivisesti kun potikin itse pahinta "homofobiaa"!!!! Ja sen oon huomannut myös ystävien kohdalla...
Mutta mun äiti on jo niin iäkäs että taitaa elellä omassa "uskossaan" hamaan tappiin asti!! Toki puhun avoimesti naisystävästäni ja siitä mitä tehdään yhdessä, tehköön sitte omat johtopäätöksensä...
Ja oon samaa mieltä että on hyvä et ystävät ja lähimmät työkaverit tietää.....

Kaapista ulos tuleminen, homo- ja lesbokansan ikuisuuskysymys. Itse olen puolikaapikas. Äidille kerroin kaksi vuotta sitten ja siinä kävi ihan samalla tavalla kuin jollakin muulla oli käynyt tällä palstalla. eli vaikka äiti mulle murkuikäisenä sanoi, et ole mitä olet kunhan olet onnellinen. Hän lähetti mulle töihin tekstiviestin, jossa oli pettynyt kaikkiin elämänvalintoihini ja lesbouteni kuulemma kruunaa kaiken. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut paljon parempi olla hiljaa. Äiti ei koskaan kertonut isälle, joka on rasistisin ja homofobisin mies, jonka tunnen.

varmaan 90%kavereistani tietää, että seurustelen toisen naisen kanssa. ja systeri tietysti.

Kaapista ulos tulemisesta ei saisi tehdä aidon homusden mittaria. Jokainen tekee niinkuin parhaimmaksi kokee. Mulle tämän hetkinen tilanne on ihan hyvä, tosin vielä onnellisempi sitä olis, jos vois viedä tyttöystävän kotiin näytille. Tyttöystävän perhe taas tietää ja hyväksyy hänet ja hänen äitinsä rakastaa mua kuin omaa tytärtään, vaikka onkin välillä vähän kankea, mut viimeistään pikku maistissa muistaa mainita, kuinka ihana olen ja kuinka onnellinen hän on meidän puolestamme. Ensi kuun lopulla viimeinkin pääsemme muuttamaan yhteen, kyllä sitä on jo odotettukin :D ihanaa

Päätin tulla ulos kaapista vanhemmilleni näin reilusti yli kolmikymppisenä lesbona. Kerroin asiasta ensin äidilleni, joka ehdottomasti kielsi kertomasta asiasta isälleni ja sanoi olevansa iloinen, jos yleensäkin vaikenisin koko asiasta. Hänen mukaansa varsinkin isän olisi vaikeaa ymmärtää. Itse en ollut asiasta niin varma, koska mielestäni isä on aina ollut heistä kahdesta se ilhmisläheisempi. Niinpä sitten aloin katua sitä, etten ollut kertonut molemmille yhtäaikaa. Keskustelin asiasta erään ystäväni kanssa, jonka jälkeen tulin siihen tulokseen, että myös isällä on oikeus tietää. Kun kerroin hänelle tulos oli juuri se, mitä olin ajatellutkin. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi "että ei haittaa, voit olla ihan rauhassa eikä tarvitse ainkakaan hänen reaktiotaan pelätä." Äitini siis olisi halunnut kieltää kertomisen oman konservatiivisuutensa ja suvaitsemattomuutensa takia. Hän on muutenkin ihminen, joka haluaisi kontrolloida kaikkia. Vieläkään hän ei halua asiasta kuulla eikä puhua. Toteaa vain, että eikö riitä, että ollaan sentään vielä puheväleissä, kun hänen mukaansa voisi olla toisinkin. Sanoo myös, ettei viitsi sanoa mitään, kun saattaisi sanoa vain jotain typerää. Eli siis kauniisti kiertäen ei hyväksy asiaa. No minä olen jo omillani niin mitäpä tuosta. Toisaalta tämmöinen vaikenemalla asiat lakkaavat olemasta ei koskaan ole ollut minun tyyliäni. Helpompaa olisi itselleni ollut, jos olisin tästäkin jo aikaisemmin kertonut.

Itse olen päättänyt tulla kaapista ulos sitten kun asun omassa kämpässä ja olen taloudellisesti riippumaton vanhemmista. Haluttaisi tulla jo aikaisemmin. Arvelen heidän reaktionsa olevan myönteisiä mutta kun ei koskaan tiedä. Siks oliskin helpompaa tehdä se sillä tavalla että on paikka jonne mennä jos kotiin ei oo asiaa.

Hei Marianna (nrolla 1)!

Sinulla on siis kuitenkin joskus ollut mieskin, tai useampia? Ehkäpä et sentään olekaan mikään lesbo alkuunkaan, mutta olet vain tällä hetkellä jotenkin ulalla siitä, mitä haluaisit olla? Olet ehkä saanut liikaa vaikutteita kaikista tv-sarjoista ja kaikenlaisten glbt-lössien banderolleista. Se, että olet seurustellut vakavasti miehen/miesten/pojan/poikien kanssa edes joskus aiemmin elämässäsi, osoittaa jo yksinäänkin, ettet ole lesbolaisuuden vanki ehdottomasti, peruuttamattomasti ja toivottomasti, vaan että nykyinen tilasi on ehkä pikemminkin reaktiota johonkin, ja että suotuisissa olosuhteissa kykenet suhteeseen miehenkin kanssa. Nuo suotuisat olosuhteet vain tulisi jotenkin (mutta miten, en ole otsekään lainkaan viisaampi, enkä osaa antaa neuvoja) tavoittaa uudelleen. Lähinnä tulisi mieleen, että sinun olisi ehkä hyvä käydä keskustelemassa elämästäsi psykiatrin kanssa, sekä puhuakin lesboajatustesi sijasta nimenomaan uskonasioista sen vanhempasi kanssa, joka on (luonnehdintaasi lainaten se) "himouskovainen". Ehkäpä ajatuksesi siten selkenevät ja seestyvät ajan myötä, ja tämänhetkinen horjumisesi jää ohimeneväksi.

Neuvoisin, että älä ihmeessä 'tule ulos kaapista' enää kenellekään, sillä elämässä vain yksinkertaisesti on paljon asioita, joita ei tarvitse kailottaa julki. Homous ja lesbous ovat juuri tällaisia asioita: mitä ikinä oletkin, elämäsi laatua ei varmasti heikennä se, että otat vanhempasi huomioon etkä järkytä heitä ylenmääräisellä avoimuudella. Kyllä monilla heteroillakin on elämässään ollut vähemmän kunniakkaita suhdeviritelmiä, joista vaietaan viisaasti.

Ymmärrän hyvin, että etenkin oman lapsen 'suuntautuminen' samaan sukupuoleen kuin tämä itse on, on vanhemmille tuskallinen asia. Tässä taannoin (en nyt muista tarkkaa päivämäärää, mutta arkistoista kai tämäkin keskustelu olisi vielä kaivettavissa esiin) Ilta-Sanomien nettikeskustelupalstalla eräs lukioikäinen 'ïtsensä löytänyt' pojanviikari aloitti keskustelun otsikolla "Pojasta homo, perhe sekaisin?". Hänellä oli maailmanloppuakin suurempi ongelma: hänen poikaystävänsä oli 'tullut ulos kaapista' vanhemmilleen, ja tämän johdosta veijari oli ollut ulkoruokinnassa hieman toista viikkoa. Keskustelusta muotoutui vilkas, puheenvuoroja käytettiin useita satoja, ja kaikenlaista näkemystä esitettiin puoleen ja toiseen, mutta ehkäpä kaikkein parhaimmin vanhempien ajatukset ilmaisi eräs äiti, keski-ikäinen, ehkäpä n. 50-vuotias, jonka yli 20-vuotias poika oli kuljeskellut jo monta vuotta avointa homoelämää viettäen pitkin kaupunkia. Hän kirjoitti jotakuinkin näin (ei sanatarkka sitaatti): "Onhan hän tietenkin edelleen oma poikani, emmekä ole mieheni kanssa katkaisseet välejämme häneen kuten jotkut ovat kuulemma vastaavassa tilanteessa tehneet, mutta kyllä tämä muodollisesta hyväksynnästämme huolimatta on sellainen asia, mitä tuskin kukaan vanhempi omalle lapselleen toivoo."

Uskon vakaasti, että kunhan aikaa kuluu, elämääsi ilmestyy ehkäpä aivan yllättävältäkin suunnalta uutta ja merkityksellistä sisältöä, joka antaa sinulle muuta ajateltavaa, ja nyt niin ylitsekäymättömältä tuntuva ongelma poistuu itsestään. Ehkä sinulta vain vaaditaan nyt luonteenlujuutta ja kärsivällisyyttä, mutta selviät kyllä lopultakin kaikesta kuiville.

Heipä hei Armando, oletko sinä ollut lesbolaisuuden vanki? Vai ihanko heterovapaa? Jos joku vanhemmilleen lesboudestaan kertomista miettii, sinä haluat syyllistää ja uhkailla. Täällä kukaan ei ole ihmisiä "viettelemässä" homoseksuaaliksi, mistähän aatemaailmasta kumpuaa tuo halu heteroksi viekoittelemiseen? Tämä viimeinen oli sitten retorinen kysymys.

En ota kantaa kenenkään ulostulon tarpeellisuuteen vaan ainoastaan Armandon peittelemättömän homofobiseen kirjoitukseen.

Armando syyllistyy kirjoituksessaan kaksinaismoralismiin. Lesbotuntemusten pitäisi olla ehdottoman varmoja, kun taas pelkkä seurustelu miehen kanssa on riittävä osoitus heteroudesta. Homoseksuaalisuus on Suomessakin poistettu sairausluokituksesta, joten suosiva asenne ja ohjaaminen terapiaan ei ole perusteltua.

Millä perusteella lapsen erilainen seksuaalinen suuntautuminen on automaattisesti vanhemmille tuskainen asia? Koska vanhemmat toivovat lapselleen kaikkea parasta, mikä ei aina onnistu, kun yhteiskunnassa on joitain Armandon kaltaisia kehäpäättelijöitä? Vai itsekkäistä syistä, koska todennäköisyys saada lapsenlapsia on pienempi?

Marianna pyysi omakohtaisia kokemuksia. Minusta ei ole reilua eikä auttavaista vain tuputtaa omia ennakkoluuloisia mielipiteitään. Tärkeintä kai on ihmisen oma elämä ja omat tunteet, jotka tosiaan muuttuvat elämän aikana.

Homoseksuaalisuus on edelleen tieteellinen mysteeri, mutta sen ei tietääkseni ole todettu johtuvan televisio-ohjelmista. Lisäksi seksuaalisuus on enemmän kuin vain kolmijaottelu: homot/lesbot, biseksuaalit ja heterot. On myös seksuaalisia fantasioita, joita ei välttämättä koskaan toteuteta. Pelkät naisfantasiat eivät tee naisesta lesboa, siinä Armando on oikeassa.

Kaikki tekevät elämässään virheitä, ja niistä voi ottaa opikseen. Ehkä kysyjäkin päätyy heterosuhteeseen enkä usko, että kukaan olisi tästä valinnasta pahoillaan.

Onhan se totta ettei lesboksi tai homoksi siksi kannata alkaa, että se on muodikasta tms, vaan AINOASTAAN silloin jos on pakko, eikä halua taakseen katsoa. Ei kannata leikitellä vakavalla asialla. Automaattisesti olet monien muiden silmissä "huonompi" lopun ikääsi ja kaapista ulos tullut on ikuisesti "se lesbo" vaikka alkaisikin taas heterosuhteeseen. Mieti tarkkaan oletko valmis siihen, onko sinun pakko toimia niin.

Armando kirjoitti: "Sinulla on siis kuitenkin joskus ollut mieskin, tai useampia?"

Kyllä, minulla on ollut yksi vakava poikaystävä, sitä ennen tapailin paria miestä, joiden kanssa en kuitenkaan mennyt suutelemista pidemmälle. Minä vaan en koskaan nauttinut seksistä poikaystäväni kanssa, vaikka kysessä olikin kokenut, hellä ja huomaavainen mies, ja henkisesti monella tapaa ihana ihminen. Pidin poikaystävääni hyvännäköisenä ja minun oli hyvä olla hänen lähellään, mutta sen enempää fyysistä vetoa en tuntenut oikeastaan koskaan, seksi tuntui lähinnä ikävältä velvollisuudelta, jota yritin parhaani mukaan vältellä (eikä sitä minun jatkuvan haluttomuuteni takia paljon ollutkaan). Voisi sanoa, että rakastin poikaystävääni enemmänkin kuin veljeä. Naisten kanssa on ollut toisin. Se nyt vaan on niin, että seksi miehen kanssa ei ole minun juttuni, vaikka en todellakaan ole koskaan ollut mikään ns. miesvihaaja, ystävistänikin noin puolet on miehiä.

"Ehkäpä et sentään olekaan mikään lesbo alkuunkaan, mutta olet vain tällä hetkellä jotenkin ulalla siitä, mitä haluaisit olla?"

En ole ulalla. Jos luit aloitustekstini tarkkaan, huomasit, että kerroin siinä myöntäneeni olevani lesbo jo lähes kolme vuotta sitten. Ja olihan siitä merkkejä jo paljon aiemminkin. Eli minulla on ollut vuosikausia aikaa pohtia näitä asioita, ja olen varma omasta suuntautumisestani. Eikä kyse ole siitä, että nimenomaan HALUAISIN olla lesbo, minä vaan olen mitä olen.

"Ehkä sinulta vain vaaditaan nyt luonteenlujuutta ja kärsivällisyyttä, mutta selviät kyllä lopultakin kaikesta kuiville."

Sinähän puhut, kuin lesbouteni olisi yhtä kuin alkoholi/huumeriippuvuus.

Hmm kirjoitti: "Onhan se totta ettei lesboksi tai homoksi siksi kannata alkaa, että se on muodikasta tms, vaan AINOASTAAN silloin jos on pakko, eikä halua taakseen katsoa. Ei kannata leikitellä vakavalla asialla."

Tietääkseni en ole koskaan antanut ymmärtää tällä foorumilla, että olisin lesbo, sen takia että se on olevinaan jotenkin muodikasta. Ei se todellakaan niin mennyt, että olisin tehnyt tietoisen päätöksen "ryhtyä lesboks"i ollakseni trendikkäämpi. Kyllä oma seksuaali-identiteetti on paljon isompi ja monimuotoisempi asia kuin jonkun muoti-ilmiön seuraaminen.

Hyvä. En tiedä onko trendilesboja mutta trendibiseksuaalisuutta on naisilla paljonkin. Yritetään herättää miesten huomiota baarissa suutelemalla keskenään ym... vaikka ei todennäköisesti haluta aidosti ja pakottavasti seksiä naisen kanssa.

"En tiedä onko trendilesboja mutta trendibiseksuaalisuutta on naisilla paljonkin. Yritetään herättää miesten huomiota baarissa suutelemalla keskenään ym... vaikka ei todennäköisesti haluta aidosti ja pakottavasti seksiä naisen kanssa."

Kyllähän sellaisiin naisiin aina välillä törmää baareissa. Mutta jos suuteleminen toisen naisen kanssa on pelkästään keino herättää miesten huomiota, eiköhän ko. nainen koe itsensä ihan heteroksi.

"Sinähän puhut, kuin lesbouteni olisi yhtä kuin alkoholi/huumeriippuvuus." - tai seksiaddiktio. Tosiasiassa nämä eheytyneet, joihin Armandokin kuuluu, elävät selibaatissa. Ihan
mukavaa varmaan sellainen kastraattielämä, jos sen valitsee omasta tahdostaan. Muuten se voikin olla oikea helvetti :D

Suomalaiseen perinteeseen kuuluu luonnollisesti myös kateus ja vahingon kierrättäminen eli tässä tapauksessa syyllistäminen, mikä johtuu seksuaalisesta frustraatiosta. Sehän voi tutkimusten mukaan aiheuttaa jopa väkivaltaista käytöstä. Sen lisäksi minä luulen, että Armandolla on yksinäistä siellä omassa helvetissään ...

Palaan alkuperäiseen asiaan eli ulostuloon.

Itse tulin rytinällä kaapista suvulleni. Suhteeni, johon olin satsannut paljon, oli päättynyt ja olo oli muutenkin rikkinäinen.

Olin asettanut itselleni aina etappeja, milloin kertoisin homoudestani. Syystä tai toisesta jokainen etappi - valmistuminen, ensimmäinen työpaikka jne. - menivät aina ohi ilman, että uskalsin kertoa mitään.

Eniten pelkäsin isäni asennetta. Hänen isänsä oli tuomittu homoseksuaalisesta käytöksestä 50-luvulta, mikä oli saanut isäni kylän lasten hampaisiin. Häneltä ei ymmärrystä homoille riittänyt. Toinen tapaus oli veljeni, kunnon punaniskakasvatuksen saanut jörrikkä.

Aloin sommitella koneella pitkää kirjettä vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Tuhersin itkua ja kirjoittelin, pyyhin ja korjasin, kunnes sain aikaan jotakin, joka kertoi mielestäni kaiken. Olin juuri aikeissa tulostaa vestin ja lähettää kopion jokaiselle postissa, kunnes tajusin, ettei minulla riittäisi ikinä rohkeus postittaa kirjeitä.

Tein sen, minkä jokainen 2000-luvun mies tekee. Lähetin sähköpostia.

Pariin päivään en uskaltanut vastata puheluihin, sillä pelkäsin perheen reaktiota. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja vastata 'isä ja äiti soittaa' -puheluun. Se oli isä.

En olisi ikinä uskonut, millaiseen avarakatseisuuteen pohjoissuomalainen mies voi yltää. Juttelin isän kanssa kaikesta asioista ja puhelun mottona oli hänen kannaltaan vain se, että hänen lapsensa minä olen eikä asiat siitä minnekään muutu.

Veljeltäni tuli viesti 'Vaatii vähän totuttelua. Veljiä ollaan silti.' Totuttelua kesti kolme päivää ja sen jälkeen kaikki oli kunnossa.

Kun myöhemmin löysin nykyisen mieheni, oli ihanaa viedä hänet kotiin näytille. Viikonlopun vierailun jälkeen, juuri silloin kun olimme lähdössä kotiin, äiti nyhti minut hihasta syrjemmälle ja sanoi: 'Kun me isän kanssa ollaan maksettu siskojen häät ja veljenkin, niin eilen ollaan isän kanssa puhuttu, että jos te menette joskus naimisiin, niin kyllä me osallistutaan kustannuksiin'.

Nyt olen sukuni jäsen ilman mitään ongelmia. Äitini otti asiakseen kertoa asiasta kaikille serkuille ja kumminkaimoille, yhdessä poikaystävän kanssa ollaan kierretty häät ja hautajaiset, mökkeilty veljen perheen kanssa ja käyty rantalomalla ulkomailla.

Viimeiseksi asiasta kerrottiin tänä kesänä pitkän välttelyn jälkeen 90-vuotiaalle isoäidille. Tämä vanha ja vanhoillinen maatalon emäntä totesi lyhyesti: ' Maailmas on kaikenlaasta. Niin mä olen vähän tuumannukki että ne pojaat on sellaasia.' Ja petasi meille vuoteen samaan sänkyyn.

Omasta kokemuksesta olen huomannut, kuinka suurin osa ulostulopeloista on aiheettomia. Kyllä ihmiset elämää ymmärtävät. Ja omia lapsiaan.

Armando, taidat olla hyvinkin ahdistunut kaappihomo, kun tuollaisia kirjoitat? Yleensä kaltaisillasi tyypeillä harmittaa kovasti juuri se, kun jotkut uskaltavat elää, rohkenevat olla avoimesti sitä mitä ovat. Jokainenhan tekee omat ratkaisunsa elämässään, mutta salailu ja itsensä kieltäminen ei taatusti ole hyvän ja tasapainoisen elämän perusta.

Oli mielenkiintoista lukea kirjoittajien tarinoita ja kommentteja. Kaikenlaisia tarinoita toki maailmaan mahtuu, mutta uskon että suurimmat ongelmat ja uhkakuvat luomme itse. Oman kokemukseni mukaan ajatteleva, järkevä ihminen, loppupelissä ymmärtää erilaisuutta ja sen, että kenelläkään ei ole oikeutta kieltää toisen ihmisen onnellisuutta tai puuttua siihen kanssa siellä ja mitä siellä sängyssä puuhataan. (tark. silloin kun se tapahtuu kahden täysi-ikäisen ja täysissä ymmärryksessä olevan yksilön yhteisestä sopimuksesta). Ainakin minun maailmani on ollut hyvin suvaitsevainen, josta olen tietenkin hyvin kiitollinen.

Omaan "kaapista ulos tulemiseen" ei liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa. Suurin pelkoni oli "konservatiivisen arvomaailman" omaava isä, mutta tuo pelko sitten osottautui aivan vääräksi, sillä homoseksuaalisuuteni ei tuonut mitään ristiriitaa meidän väliseen kanssakäymiseen.

Mitä olen muidenkin homoseksuaalien ulostulo-tarinoita kuunnellut, jotenkin on muodostunut sellainen kuva, että juuri äidit, (ja naiset ylipäätään) ovat loppujen lopuksi paljon suvaitsemattomampia ja ymmärtämättömämpiä erilaisuutta kohtaan. Miehillä tämä homottelu ja meuhkaaminen on vain jonkinlaista sosiaalista sijaistoimintoa yhteisön hyväksytyksitulemisen rituaalissa (joka tosin on käsittämätöntä), mutta siis loppupelissä he ovat hyvin suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä.

Oli miten oli, rohkeasti vain elämään ja tekemään elämästään ja maailmasta parempi paikka, ja siihen mielestäni kuuluu avoimuus! Kyllä se niin on, että "erilaisuuden arkipäiväistyminen", seksuaalisten vähemmistöjen nävyvyys, vähentää pelkoja ja ennakkoluuloja ja paljon onnettomia ihmiskohtaloita. Suvaitsevaisuus ei lisäänny, jos "erilaisuudesta" vaijetaan ja se kielletään.

Elämä toi eteeni ihanan miehen, johon rakastuin. Ymmärsin, että koska tämä mies tulisi olemaan elämässäni pitkään ja että rakastan häntä, minun on ennemmin tai myöhemmin kerrottava homoudestani ja suhteestani vanhemmilleni ja sisaruksilleni.

Olen kasvanut perheessä, jossa tunteita ei koskaan näytetty. Koskaan ei halattu, koskaan ei sanottu, että rakastaa. Välittäminen oli ilmapiirissä, mutta koskaan sitä ei tuotu julki. Sinä iltana, kun vanhemmilleni kerroin, voin todella pahoin, olin ollut jo pidempään ahdistunut tilanteesta. Kerroin vanhemmilleni homoudestani ja siitä, että olen voinut pahoin, koska olen joutunut salailemaan asioita. Haaveilin, että he olisivat voineet ymmärtää. Että olisi sanottu, kiitos kun kerroit, me toivomme sinun parasta ja rakastamme sinua. Että olisit onnellinen, niin mekin olemme puolestasi. Todellisuudessa asiasta vaiettiin ja asia lakaistiin maton alle. Emme koskaan puhu mistään mikä liittyy homouteeni. Miehestäni vanhempani eivät kysy mitään, eivätkä elämästäni muutenkaan. Puhumme lähinnä säästä ja työhöni liittyvistä asioista. En osaa kuvitella, että koskaan mieheni kanssa yhdessä tapaisimme vanhempani. Tilanne olisi aivan liian absurdi. En voisi koskaan uskoa, että tilanne olisi heille ok.

Kuitenkin olen tyytyväinen, että kerroin. Vältyn aina tyttöystäväuteluilta. Olen varma, ettei kenenkään suku ole niin mahtava, etteikö siellä sukujuhlissa olevasta miesparista supistaisi ja haukottaisi henkeä selän takana. sellainen tuntuisi pahalta, enkä siksi halua kertoa kaikille. En koe, että olisin tullut yhtään läheisemmäksi omien vanhempieni kanssa paljastukseni jälkeen, päinvastoin. Nyt aistin lähinnä sietämisen ja pettymyksen ilmapiirin.

Olen Johannes, 20, Lahdesta. Tässä mun tarina:

Tulin äidille ulos viime jouluaattona. Vein koiran kävelylle hänen kanssaan ja yritin kakaista "totuuden" ulos, mutta äänihuuleni vaan jähmettyivät paikkalleen. Alkaessani jo menettää toivoni kävelyn loppuosuudella, päästin ulos legendaarisen äitimäoonhomon. Äiti halasi ja vähän itkikin mun kanssa ja me sitten kierrettiin vähän pidempi lenkki ja juteltiin asiasta. Seuraavana aamuna äiti jo kertoi isälle ja puolille sisaruksista, joten nyt oon totaalisesti ulkona. Ulos tuleminen oli helpottavaa, mutta myös pelottavaa, koska enää ei ollut mahdollisuutta palata takaisin kaappiin, missä oli suojassa.

Olin ennen ulos tulemista ottanut vähän etäisyyttä äitiin, koska meillä oli läheiset välit ja pelkäsin haavoittuvani, joten kaapin ovien auettua suhteemme parani hetkellisesti. Ennen ulos tuloa äiti oli uskovaisena aina ottanut vastakkaisen kannan mediassa esiintyviin homoihin, eikä hän ole missään vaiheessa sen jälkeen ilmaissut minulle etsivänsä tai hakevansa uutta tietoa homoseksuaalisuudesta, joten en tiedä mitä mieltä hän nyt on, ja tuntuu ettei häntä kiinnosta. Viime vuosina vanhemmillani on ollut niin paljon ongelmia, että me lapset emme ole saaneet aitoa tukea ja huolenpitoa muutenkaan samalla tavalla kuin ennen. Heikkoina hetkinä on turhauttavaa kun ei ole ketään joka osaisi antaa neuvoa ja välittäisi. Nyt suhteeni äitiin on taas viilentynyt. Olen tavallaan menettänyt lopullisesti sen välittömän yhteyden äitiin, mikä minulla oli varhaislapsuudesta kaapista ulos tulemiseen asti. Yhteydenpidostamme alkaa tulla entistä mekaanisempaa kun juttu ei enää näytä luistavan. Surullista.

Isä otti ulos tulemiseni pelottavan rennosti. Jos saa kuulla oman poikansa olevan homo, ja on aina sanonut tälle miten se on syntiä ja tehnyt pilaa hänen kaltaisistaan, ei silloin kuulu mennä iloisena sunnuntaikirkkoon, kestitä lähetyssaarnaajia päivällisellä ja olla muutenkin näyttämättä eleelläkään ymmärtävänsä, miten paljon tämä pojalle merkitsee. Isä oli aina halveksunut homoja; nyt minä olin sellainen ja ihan kuin siinä ei olisi mitään selittämistä tai ristiriitaa! Myöhemmin isä istutti minut tuolille, oli varmaan lukenut jonkun kirkon oppaan homoseksuaalin kanssa toimimisesta, ja sanoi että hän rakastaa minua ja hyväksyy minut täysin sellaisena kuin olen. Hän sanoi ymmärtävänsä, että en voi vaikuttaa homoseksuaalisuuteeni, mutta ystävällisesti ohjasi minua olemaan käyttäytymättä taipumukseni mukaisesti (elinikäinen selibaatti, koska masturbaatiokin on kielletty mormonikirkossa) ja sanoi, että ei voisi ikimaailmassa antaa periksi pyhissä uskomuksissaan. Hän myös sanoi, että voisin halutessani tuoda mahdollisen "ystävän" perhepäivälliselle, mutta se olisi hänelle erittäin vaikeaa. Sen jälkeen isäni ei ole kertaakaan puhunut homoudesta (puhuminen varmaankin vain yllyttää syntiin, kieltäminen on helpointa); äitini tosin mainitsi, että isä toivoi aluksi, että kokeilisin terapiaa. Mielestäni pahinta isän lähestymistavassa on juuri tämä "rakkaus", että hän on meistä se myötätuntoinen auttaja, joka toivoo minulle eheyttä. Ihan mielettömän alentavaa! Nykyään otan yhteyttä isääni lähinnä käytännön asioiden hoitamisessa, eikä hänkään tunnu haluavan sen syvempää ystävyyttä.

Vanhemmille ulos tulo oli omalla kohdallani kaikkein ratkaisevin. Yksi mieleenpainuva ulos pakottaminen tapahtui kyllä Englannissa kun menin työporukalla yökerhoon: kännipäinen työtoveri alkoi koko työryhmän edessä tivaamaan olenko homo, koska hän oli kuullut yhdeltä varastohuoneen tyypiltä oli jotain sen tapaista. Sanoin joo pienellä viiveellä ja varauksella, ja se tyyppi alkoi lässyttämään jotain siitä miten tänä päivänä se on ok kaikkialla ja ihan turha pidätellä tollasia tietoja (niin, eihän kellään ole muuten mitään puhuttavaa työpaikalla!) ja joku toinen kutsui mua sen idoliksi ja sankariksi ja muut vaan tuijotti kuin olisin joku sirkuspelle.

En jaksa enempää laittaa. Kai tästä se nyt ainakin käy ilmi, että ulos tuleminen on monitahoinen asia, joka joka tilanteessa aina erilaista. Itse olen ilnoinen, että olen ulkona kaapista, koska tunnen, että nyt voin elää rehellisesti itseni ja ympäristöni kanssa, mutta ei tämä ihan ilmaista lystiä koko aika ole ollut ;)!

Ite olen ollu aina meänsuvun friikki. Se joka meni yliopistoo. Se joka kerää barbeja. jne. No en lukenu edellisiä kertomuksia. Heinäkuussa oli mun äiskän ikäpolven epämuodolliset sukujuhlat, joihin tulevaa tätiä haetttiin junalta. Matkan aikana autossa (Ford Escrt, äiskällä on aina oltava Ford) juna-asemalle (30km Savon metsämaisemia) sanoin äiskälle: mitäs sinä tuumaisit jos minä joskus seurustelisin naisen kanssa (ottaen huomioon että olin leikkinyt heteroa sitä ennen)? Siihen äiskä, "ei kai siinä mittää sen kummempaa". Mitään väliä ei tietenkää ollu asialla että äiskä ite on seurustellu naisten kanssa.

Uskovaisille ihmisille nämä asiat ovat keskimääräistä vaikeampia. Kyllä aika voi tässäkin auttaa. Omasta lapsesta on kuitenkin kysymys.

Veljeni kanssa oli kolmen vuoden täydellinen välirikko hänen saatuaan vahingossa tietää identiteettini. Veljeni ja perhe ovat syvästi uskovaisia. Aikaa kului ja monen vaiheen jälkeen suhteet ovat palautuneet aivan hyviksi. Heidän perhejuhliinsa saamme nykyisin aina yhteisen kutsun. Jos menen yksin, saan varsin tarkkaan selvittää, miksi emme tulleetkaan yhdessä. Veljeni soittelee nykyisin suoraan miehelleni kysellen apua ja neuvoja erinäisiin asioihin.

Juhani

Mie kerroin perheelleni, vanhemmilleni ja sisaruksilleni reilut pari vuotta sitten kun tutustuin tyttöystävääni, nykyiseen kihlattuuni. Kerroin asiasta kaikille
eri aikaan, perhettä kun oli miltei mahdotonta saada saman katon alle kun kaikki asuivat silloin ympäri Suomea. Jännittihän se aivan p'''''''sti mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Myös tyttöystäväni kertoi parin viikon seurustelun jälkeen. Meillä se oli aikamoinen järkytys ensi alkuun, esityisesti isälleni mutta äitini otti asian todella hyvin! Yllätyin aivan itsekkin. Olihan se yllätys kaikille koska vain kuukautta aikaisemmin olin päättänyt suhteeni silloiseen poikaystävääni. Seurustelu päättyi aika töksähtäen, mulla tuli vain pinna täyteen sitä peittelyä. Tunne vahvistui hetki hetkeltä enkä jaksanut tilannetta enää kun käyttäytymiseni oli minulle niin selvää..kulkiessani poikaystäväni kanssa kiinnitin enemmän huomiota tyttöihin ja ehkäpäs salaa haaveilinkin ;p..poikaystäväni otti sen huumorilla ja heitteli ilmoille ehdotuksia kimppakivasta. Jeah, right.

Nykyään seurustelustamme tietää molmepien perheet ja ainakin minulla tietääkseni koko suku. Ehkä isovanhempia lukuunottamatta (mulla ei ole kauhean läheiset välit sukulaisiini) niin ja kaverit ja ystävät myös.

Ensi alkuun oli kauheata hehkutusta muilla joka paikassa mutta nyt häly on jo laskeutunut :)

Tunnen, että me ollaan todella onnekkaista sillä olen kuullut kaikenlaisia tarinoita ihmisiltä että kuinka muut ovat kaapista ulos tulemisen ottaneet.

minea.

Hei,

Tiedän, ettei vanhemmille kertominen ole välttämättä helppoa. Siihen voi kuitenkin yrittää valmistautua. Keräsinkin alle joitakin linkkejä, joista saattaa olla apua. Toki tiedän, että olosuhteet Suomessa ovat aivan erilaiset kuin Yhdysvalloissa. Silti ajattelin, että oheisista materiaaleista voi saada ainakin ideoita. Miksei meillä muuten Suomessa ole vastaavia sivustoja omasta kulttuuristamme ja näkökulmistamme rakennettuna?

Onnea ulostuloon!


http://www.seta.fi - En löytänyt suoraan materiaalia aiheeseen liittyen, mutta kannattaisi ehkä soittaa ja jutella sosiaalisihteerin kanssa aiheesta. Luulisi, että kyseiseltä taholta voisi saada tukea vanhemmille kertomiseen.

http://www.yhteys.org/ - Kirkollinen järjestö, joka tukee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia. Järjesti juuri Kallion kirkossa Armon lapsi -tapahtuman. Ehdotan lämpimästi yhteydenottoa, sillä saattaa pystyä tarjoamaan neuvoja ja tukea uskonnollisessa kontekstissa.

http://www.pflag.org/ - Yhdysvaltalainen järjestö Parents, Families and Friends of Lesbians and Gays, joka tukee sekä vanhempia että lapsia. Heillä on ulostuloon liittyvää materiaalia sivuillaan.

http://www.hrc.org/Template.cfm?Section=Coming_Out&Template=/ContentManagement/ContentDisplay.cfm&ContentID=27259 - The Human Rights Campaign -niminen järjestö, joka pyrkii edistämään LGBTQ-oikeuksia. Heillä on myöskin ulostuloon liittyvää materiaalia sivuillaan.

Tiesin ennakkoon ulostulon olevan vaikeaa. Ulos olen tullut sukulaisistani vain äidilleni joka kertoi sisarelleen.

Kerroin viinilasin vauhdittamana tokaisemalla etten usko voivani rakastua mieheen. Äidin suurin huoli herttaisesti oli että voihan niitä lapsia aina adoptoida=) Eli hän otti asian todella hyvin vaikka varmasti jonkinmoinen shokki kuitenkin oli, aiemmin ei ollut saanut mitään vihjettäkään siihen suuntaan että hänen ainut lapsensa voisi olla muutakin kuin hetero.

Äidille kertominen oli helppoa, vaikea osuus on edessä päin. Isä ja muut sukulaiset. Rohkeasti aion kuitenkin vain tokaista sanat ulos suustani ja katsoa miten naisen käy. Toivon että hyvin mutta en ole varma, luulen etteivät kaikki sukulaiset tule ymmärtämään yhtä hyvin kuin tätini joka oli todennut että sama ihminen minä silti olen, tykkäsin naisista tai miehistä. En kuitenkaan jaksa enkä pysty elämään kulissia jostain mikä ei ole totta. Se yksinkertaisesti vie liikaa voimavaroja.

Toivon onnea matkaan Marianne, helppoa ei ole mutta sanoisin että sen arvoista kuitenkin!

Minä kerroin vanhemmilleni kun tapasin nykyisen rakastastettuni.Eli suhteita naisiin oli ollut ennen tätä,mutta en halunnut olla kaapissa koska halusin että vanhempani ja sisarukset kerta kaikkiaan tietävät missä mennään.Sanoa pläjäytin sen ilmaan vailla mitään ennakkovaroitusta.Äiti rupes itkemään ja Isä nauramaan!Alkuun oli hankalaa asioiden sulattelussa mutta nyt kultani on yksi perheenjäsen.Sisarukset ei reagoinu oikein mitenkään,kai ne tiesi jotenkin.Mulle siis kävi hyvin:)

mulla on tosi ahdistava tilanne.lähes kaikki muut "tärkeät/tutut ihmiset"tietää paitsi vanhemmat.
otin heti sen kannan että en ala salailemaan asiaa jos jotain se häiritsee niin byebye.
kertominen ei ole edes ollut vaikeeta mutta nyt tuli seinä vastaan ku pitäs sitten kertoa vanhemmille.ei se nyt ihan pakollista olis koska asun eri kaupungissa mutta asia ahdistaa.joudun salailemaan asioita enkä voi vanhempien luona olla omaitseni.
epäilen että asia tulee aiheuttamaan jonkinlaisen hässäkän perheessä joten siksi pelottaa
en haluisi riitoja tai että vanhemmat pitää mua "outona"/muuttas käytöstä&suhtautumista muhun ym.sama tyttöhän mä oon ku ennenki.mutta kun kaikki ei välttämättä ole samaa mieltä:/luulen että asiasta vaietaan ja sitä salaillaan enkä haluisi sellastakaan.
tilanne on tosi vaikea ja ahdistava

neuvoja?

Minä kerroin ikään kuin vahingossa. Olin päättänyt kertoa vasta, kun asuisin muualla enkä olisi heistä rahallisesti riippuvainen - kirjoitettuani, yliopistossa jne... kuitenkin toisena lukiovuonna sitten yhtenä sunnuntai-iltana luin netissä jotain sarjakuvaa, jossa oli lesbohahmo, ja ajattelin, että onpa se hassua, että vanhempani eivät tiedä seksuaalisesta suuntautumisestani. Tekstasin kaverilleni (oli vuoden 2003 maaliskuu, 30.3.2003 to be exact), että kerronko vanhemmille, vastaus oli että sooner or later ja parempi sooner. Menin keittämään itselleni kupin teetä, vanhemmat alkoi suunnata omaan huoneeseensa, äiti oli vain enää keittiössä. Se oli juuri menossa, kun laskin teekupin pöydälle (käsi tärisi liikaa) ja sanoin "Äiti". Totta kai se vastasi: "Niin lapseni?", raukkaparka. "Minä olen lesbo." Tästä eteenpäin tarina alkaa muistuttaa Uppiksen tarinaa - kiellettiin mainitsemasta talossa, kertomasta sisaruksilleni, käskettiin varjelemaan silloin-11-vuotiasta veljeäni (miltä?!) jne. mutta vielä sillä "sinä olet vasta 17 -vuotias... se voi mennä ohi" lisällä. Asiasta ei puhuta edelleenkään, ellei sitä haluta vihjailuin käyttää minua vastaan perheriidoissa ("aika paljon me ollaan sinussa suvaittu!") ja niin edelleen. Itse yöllä olin vielä niin adrenaliinihöyryissä, että kävin tunnin ajan pyöräilemässä kovaa ympäri kaupunkia, jotta sain unen. Aamulla isä tuijotti minua aika tyhjä ilme kasvoillaan, kunnes noin 10 minuutin kuluttua totesi, että on se meidän tyttö kyllä ihan äitinsä näköinen. Äiti siihen, että "no niin on. minä tässä mietinkin, että mitä sinä sitä tuijotat."

Sisko, jolle olin kertonut jo aikaisemmin, totesi että äitille olit sitten kertonut, ei olisi kannattanut, kaappia ei ole ennen kuin on kenenkään kanssa seurustellut.
Isoveljelle en ole koskaan itse sanonut, se käyttää sitä naljailuun aina silloin tällöin. Varmaan sisko mainitsi sille.

Minusta on äärimmäisen loukkaavaa, ettei perheeni - siskoani lukuun ottamatta - vieläkään kykene puhumaan seksuaalisesta suuntautumisestani lähimainkaan luonnollisesti. He eivät osaa edes suhtautua luontevasti siihen, jos olen käynyt tanssimassa homobaarissa tai jos jollain ystävälläni on samaa sukupuolta oleva seurustelukumppani.

Mutta joo, paskatkos siitä.

Kun olin 16-vuotias äidille selvisi, että seurustelen tytön kanssa. Sotahan siitä seurasi. Aika samanlaista paskaa sain niskaani kuin goy: media aivopessyt, kaverit vaikuttaneet, mene terapiaan, oot niin nuori, älä kerro sisaruksille, isä ei kyllä ymmärrä jne jne. Sitä vaan jatkui ja jatkui. Olin aivan käsittämättömän ahdistunut ja sekaisin, olinhan juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin vasta itsekin tajunnut pitäväni tytöistä. Koita siinä sitten pitää puoliasi aikuista, suorasanaista, tempperamenttistä äitiä vastaan. Asiasta kiisteltiin kuukausikaupalla, mutta aina suljettujen ovien takana, automatkalla ja sen sellaisissa paikoissa, sisaruksethan eivät saa tietää.

Se meni niin pitkälle, että en halunnut olla missään tekemisissä pelkästään äitini kanssa, jos vain pystyin asiaan vaikuttamaan joku toinen oli äidin lisäksi aina paikalla. Nyt myöhemmin, kun muistelen sitä aikaa, en ymmärrä, miten oikein edes jaksoin ja selvisin. Mutta enhän minä hyvin voinutkaan ja silloinen tyttöystäväni sai kyllä kärsiä sekasorrostani. Onneksi hänen vanhempansa suhtautuivat asiaan ihanasti ja olivat kaikin puolin normaaleja. Kun aikaa kului ja olimme satuttanet toisiamme tarpeeksi, pääsimme äidin kanssa sitten hiljaiseen sopimuksen. Minä seurustelin edelleen tytön kanssa, äiti ei enää kommentoinut asiaa, mutta paheksui silti ilmeillään, asennoillaan, kehonkielellään.

Kun sitten erosin tyttöystävästäni ja seurustelin vuosia poikien kanssa, äitini oli tietenkin aivan ekstaasissa. Hänhän oli ollut oikeassa: se oli vain nuoruudenvaihe ja olen nyt parantunut. Sitten tapasin toisen tyttöystäväni ja kerroin hänestä äidilleni. Onneksi olin silloin jo vanhempi ja varmempi itsestäni, sillä äitini oli tyrmistynyt.

Tällä kertaa riitelyä kesti onneksi vain yhden illan ajan. Sisarukseni, joille olin kertonut suuntautumuksestani jo aikaisemmin ja jotka olivat ottaneet sen aivan loistavasti, olivat kotona. Kun pikkuveljeni kuuli äitini asenteesta, hän suuttui valtavasti ja laittoi jauhot äidin suuhun. Olin itse niin kauhistunut, että vain itkin ja itkin. Ihmeellisesti äitini sitten yhtäkkiä näki valon ja tuli sanomaan, että rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, mutta että hänellä ja isällä menee vain vielä aikaa asiaan totutteluun.

Kyseisen illan jälkeen äitini on käyttäytynyt hyvin, vaikka toisinaan vieläkin huomaa, miten vaikea paikka asia hänelle on. Mutta minulle onkin tärkeää, että hän on nyt kohdannut asian ja yrittää tosissaan tulla sinuiksi seksuaalisuuteni kanssa. Kun vielä seurustelin toisen tyttöystäväni kanssa, saatoin jutella ja esitellä hänet vanhemmilleni ja kaikki sujui mainiosti. Isäni on aina tiennyt asiasta, mutta hän ei ole koskaan puhunut asiasta minulle. Tiedän, että hänen on vaikea sitä hyväksyä, mutta tiedän myös sen, että hän rakastaa minua ja antaa minun elää elämääni, miten parhaaksi näen. Vaikka seksuaalisuuteni on ollut kipeä asia vanhempieni ja minun välilläni vuosikausia uskon, että ajan kanssa he pystyvät hyväksymään asian täysin. Tällä hetkellä suhteeni vanhempiini on todella lämmin.

Kiitos vielä teille, jotka olette kertoneet omista kokemuksistanne. Voimahali!

Kai se kertominen on vaan sen testaamista hyväksyykö vanhemmat ja jaksaako ne rakastaa "epätäydellistä" lastaan.

Ei ne aina jaksa. Siksi koska kristillinen kirkko ja seiurakunnat omine perinteineen pitää syntinä. Tärkeätä on, että elämässä ei löydy mitään, mikä tuottaa häpeää suvulle tai perheelle ( kunnia). Tää häpeäkysymys on 1 tärkee juttu meillä perheissä. Kasvot tulee säilyttää eikä mustia lampaita haluta hyväksyä sukuun. Ryyppäämistä ei pidetä niin pahana.

Mun isä sano mulle, kun värjäsin hiukset, kesken ruokailun et: " vittu, mikä sä luulet olevas!" Se oli eka ja ainoa kerta, kun se sano sanan vittu. Mä lamaannuin ja olin hiljaa ja söin pelon vallassa enkä puhunu mitään enkä ees kattonu ku lautaseen, koska mun isä oli entinen nyrkkeilijä. Sit se ite kuolas telkkarin ääressä bodareitten perään. ( fuck you!) En ois ikinä voinu kuvitella alkaa seurusteleen jonkun kundin kaa ( eikä niitä ees ollu mailla ei halmeilla siihen aikaan )joskus 16 tai 18 v. Pakko oli vaan olla ja elää ja oottaa, kun on aikuinen ja pääsee pois kotoa eli vasta joskus 21 v. Aatelkaa mitä se on ollu! Sitäpaitsi koulussa sai pelätä, ettei tuu turpaan! Kävihän mulle niin, et mut eristettiin, kun mulla kerrankin oli kaveri, jonka kanssa me vaan hengailtiin kahestaan et haukuttiin homoksi ja kaikki oli mua vastaan ja menetin senkin kaverin sitten. Mä sain traumoja siitä. Sit mun penkkareissa kirjotettiin teksti et ei käytä ees raidallisii housuja! Mä elin kiusaamisen pelossa!

Oon kuullu et se on samaa edelleen niissä kouluissa ja nuorten kesken. Jos vähänkin uskallat olla erilainen niin et pääse kapakassa vessaan. Jengi tulee sanoo, et sä et pääse vessaan, kun sul on tollaset kuteet. Tää on 2000 lukuu!

hei. yritin etsiä keskustelua aiheesta, kuinka säilyttää välit vanhempiin, jotka eivät voi hyväksyä lapsen homoutta. itse kerroin jo muutama vuosi sitten rakkaudestani naiseen, halusin tulla mahdollisimman aikaisin kaapista ulos, sillä välit vanhempiini ovat olleet aina läheiset. tiesin että erityisesti äidilleni, joka on uskovainen, asia on kova paikka, mutta toivoin hänen jossain vaiheessaa kuitenkin muuttavan mieltään, mutta ei. äitini kyllä sanoo rakastavansa minua kaikesta huolimatta, ja kyllähän sen uskon, mutta homouden hyväksyminen olisi minulle ja kumppanilleni tärkeää. olen hyvissä väleisissä edelleen vanhempiini, mutta kumppanini niin kuin minäkin kärsin siitä etten ole oman äitini ja ja hänen jumalansa edessä hyväksytty, ja äitini siis rukoilee ja toivoo sisimmässään minun "paranevan". tavallaan ajattelen että jokainen saa uskoa mihin haluaa ja itse tiedän tekeväni oikein, mutta onko pappien tyttärellä tai kellään muulla ymmärrystä siitä kuinka uskovaisen äidin saa ymmärtämään että homous ei johda helvettiin. onko esim. kirjallisuutta, jossa perustellaan raamatun opein että rakastaminen ja välittäminen on tärkeintä ja ihmisen seksuaalinen suuntautuminenkin on jumalan suomaa ja luomaa. onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten niistä selviää?

Eliisa-80... tuolta arkistosta selaamallahan jotain aiheeseen liittyvää voi löytyä, kuten nämäkin linkit:

http://ranneliike.net/arkisto.php?act=rthrd&thrdid=3229

http://ranneliike.net/arkisto.php?act=rthrd&thrdid=2639

Varmaan googlettamalla löytyy lisää keskusteluja muualtakin kuin täältä ranneliikkeen puolelta. Lisäksi löytyy runsaasti kirjallisuutta, jossa
homoseksuaalisuutta käsitellään. Kirjavinkit löytyvät: http://ranneliike.net/artikkelit.php?alue=kirjat


Kuitenkin (eri lähteistä johtuen) suosittelen suodattamaan teksistä ääripäät pois, silloin juttu loksahtanee kutakuinkin kohdalleen...

Noin yleisesti ottaen, heitän mielenkiinnosta tähän keskusteluun yhden uuden ajattelemisen (miettimisen / muistelemisen) aiheen, koskien näitä, miten ja
milloin kertoa vanhemmille suuntautumisestaan.

Milloin ja miten vanhempanne yleensä kertoivat teille seksuaalisuudesta (jos kertoivat ollenkaan) ja miten seksuaalisuudesta on kotonanne puhuttu,
miten (asiallisesti) asiaa on käsitelty (jos ollenkaan)?

Pointtini on se, että osaavatko vanhemmatkaan käsitellä tätä aihetta - edes heteropiireissä - luontevasti ja sopivan laajakatseisesti, vaiko onko se
perinteinen "kukka ja mehiläinen" - juttu vieläkin voimissaan? Vai onko vanhemmilla yleensäkään aikaa ja osaamista nykyisin lasten kasvatukseen tällaisissa asioissa? Jääkö tiedon jakaminen koulun (yksipuoliseksi mainittuun) opetukseen ja Internetin hakukoneisiin?

Koululle ja hakukoneille jää omassa tapauksessani, mutta on niitäkin perheitä, joissa on nuorempia tai maailmaa nähneitä tai muuten vain nykyaikaisia vanhempia, jotka puhuvat asioista lastensa kanssa.
Oma äitini olisi luultavasti vältellyt moisia kysymyksiä tai suuttunut. Meidän perheessä ollaan ehkä vähän häveliäitä.
Tosin eipä ole ollut tarpeenkaan, en ehkä edes halua tietää hänen käsitystään seksuaalisuudesta. Koulun seksuaalisuuden käsittely oli kyllä jotain...sanoin kuvaamatonta eikä millään hyvällä tavalla. Se oli sekavaa, vähemmistöjä ei käsitelty ja opettaja vain kertoi, ettei oikeastaan itsekkään niistä tiennyt ja peruskoulusta lähti ihmisiä, jotka uskoivat esim. homouden olevan sairaus...

Suoraa vaan :D