Olen aina pitänyt terveydenhuollossa toiomivia olkoot lekureita tai hoitsuja, niin TYHMINÄ. Niitten umpiluuhun ei uppoa mitään ja ovat aina koulutuksen tarpeessa oli asia mikä hyvänsä. Lopputulos on aina nolla.
Kolmoisritti, olisikohan tuo väittämäsi hiukan liioiteltu? Sairaanhoitohenkilökunnalta vaaditaan kaiken aikaa enemmän ja vähemmällä rahalla. Siinä sivussa pitäisi myös päivittää vinhaa vauhtia muuttava lääketieteellinen tieto.
Perusteettomalla liioittelulla ei voiteta mitään - vaan hävitään paljon.
Vuosikymmenien mittaan olen joissakin tilanteissa törmännyt syrjinkareiseen suhtautumiseen, mutta en koskaan terveydenhoitohenkilöiden - en hoitajien enkä lääkärien - puolelta. Suhtautuiminen on ollut asiallista ja ammatillista. Näin myös esimerkiksi 1990-luvun alussa sen puolen vuoden aikana, jona mieheni Max taisteli aggressiivista syöpää vastaan - selviytymättä siitä.
Oma kokemukseni on tietysti vain minun henkilökohtainen. Joku toinen on varmasti kokenut asiattomuutta - tiedän kyllä sellaisesta. Ei siis pidä yleistää suuntaan eikä toiseen. Tärkeintä on vaatia terveydenhuoltohenkilöstön koulutuksen kehittämistä niin, että sateenkaariväen erityisyys ja tarpeet sisältyvät siihen.
Ainakin Pohjois-Savon sairaanhoitopiiri ja Savon ammatti- ja aikuisopisto (täydennys-)kouluttavat hoitajia myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymyksistä - ovat kouluttaneet jo monta vuotta. Tarkoittanee että ongelma oikenee pikku hiljaa.
Myös hoitotyössä toimivat ihmiset ovat - ihmisiä. Toiset ymmärtävät ihmiselämän monimuotoisuutta luonnostaan, ilman erillisiä kursseja ja koulutuksia. Toiset taas ovat kotitaustansa, uskontonsa, asenteidensa tai muun ideologisen näkemyksensä vankeja, eikä heihin tehoa minkään asian päähän pänttääminen. Kannettu vesi ei kauan kaivossa pysy.
Joihinkin koulutus ja tietämyksen kasvattaminen puree, joten toivottavasti inhimillisen elämän koko kirjoa käsitellään nykyisin opiskelun aikana kaikkialla ja riittävän laajasti.