Surullista tosiaan. Ehkä Richard Chamberlainin "kohtalo" kertoo jotain. Toki hänen oma uransa ei ole yleistettävissä, mutta Rupert Everettin tarina ainakin tukee Chamberlainin sanoja.
Vain aktiiviset keinot murtavat tämän muurin.
Harvat asiat korjaantuvat itsestään. Umpihankeen lähtevällä voi joskus olla raskas matka, mutta ei se latu sinne muuten synny ellei joku mene ensin. Niin arvostettu kuin haastateltu näyttelijä onkin, niin on mielestäni kategorinen virhe antaa perusteettoman syrjinnän kukoistaa. Pitkälle vietynä se menee siihen, että mitään ei kannata tehdä, koska ei se kuitenkaan onnistu. Huipulta on helppo huudella muille, että "ei tänne kannata yrittää, ei täällä ole kivaa".
Yhdysvalloissa -tuossa lököjen uimashortsien ja mini-bikinien höystämän kaksinaismoralismin kotimaassa- tilanne voi olla vähän ankeampi kuin läntisessä Euroopassa. Täällä asenneilmasto on tasaisesti päivittynyt ja moni laatuviihdettä tekevä tuotantoyhtiö on vähemmän fundamentalistisissa käsissä.
Olen vähentänyt suuren rahan leffojen seuraamista. Tuntuu ettei viime vuosina ole muutamaa piristävää poikkeusta lukuun ottamatta ole tullut kuin n. 1h 45min mittaista tusinakamaa, joka on yhtä yllätyksellistä kuin puristaisi hammastahnaa ulos tuubista. Monet leffat on sellaisia, ettei niistä keksi paljoa sanottavaa ja poliittinen korrektius on tappanut monta oivallusta. Melkein kuin katsoisi järven jäätymistä, maalin kuivumista tai nurmen kasvamista.
Valitettavasti Richard Chamberlain ja Rupert Everett eivät ole näyttelijöinä kovin kummoisia, joten katkeruuden voi lukea myös sitä kautta.
Nimien Alan Cumming, Sir Ian McKellan, Neil Patrick Harris ja Stephen Fry urat ja roolit blockbustereista art-house elokuviin kertovat toista, niin Hollywoodista kuin kaupungin homofobiasta. Tosin kaikki edellämainitut ovat luoneet ensin uraa muualla kuin Hollywoodissa. En osaa kyllä sanoa, onko kukaan edellämainituista "openly gay" näyttelijöistä näytellyt pääosaa romanttisessa heterokomediassa...jos "uran tyssääminen" merkitsee tuota. Richard Chamberlain teki kaapista käsin suurimmat roolinsa, kuten Okalintujen katolisena pappina.
Tietysti näyttelijälle on eduksi olla luoda päiväunia "molempiin suuntiin", biseksuaalisuus on ollut aina osa Hollywoodin luomaa tähtikulttia...pitää olla määritelmätöntä "sitä jotakin". Ehkä homo näyttelemässä homoa tekee roolista liian "todellisen". Homo-laulaja, homo näyttelijä jne. Kukaan ei kai kutsu arvosteluissa Bruce Willisiä heteronäytteliäksi, vaikka arvosteluissa saatetaan korostaa actiontähden miehekästä adrenaaliryöpytystä - aivan kuin varmistukseksi. Samalla logiikalla söpöä Meg Ryan leffaa romanttiseksi *hetero*komediaksi? Valitettavasti "tunnustautuessaan" homoksi, taiteijan työtä tulkitaan juuri sen määritelmän kautta.
Kun hetero näyttelee homoa, sitä kutsutaan näyttelemiseksi. Olisiko Brokeback Mountain ollut samanlainen menestys, jos näyttelijät olisivat olleet homoja? Kun homo näyttelee heteroa - sitä kai kutsutaan kaapiksi?
Saattaa olla näissä asenteissa myös vaikuttamassa ikä (Everett on 51 vuotias) ja tietenkin kuinka elämänsä ja ammatillisen uransa on kokenut. Toisaalta taas Ian McKellen on 71 vuotias. Hänellä on muistini mukaan aivan toisenlainen asenne homokysymykseen kuin Everettillä ja Chamberlainilla.
Minulla nousee karvat pystyyn keinotekoisista ihmiskuvista, joita homot viljelevät. Johtuu varmaan pienistä ympyröistä.
Näyttelijällä on se profiilinsa, joka tekee hänestä uskottavan vain joihinkin rooleihin. Sekä hänen julkinen minänsä että aiemmat roolit sanelevat tuon muotin. Jos työtilaisuuksista ei voi kieltäytyä niin ainakin omasta elämästään voi pitää suunsa kiinni.
Ei voi näytellä karskia miestä, jos kaikki tietävät näyttelijän olevan aktiivinen eläintensuojelija. Poliittisen roolinkin näyttely on hankalaa, jos näyttelijän jäsenkirja on tiedossa. Yleisö ei vaan lähde siihen näyttelijän rooliin mukaan, jos aiempi näyttelijän imago on ristiriidassa roolin kanssa. Yleensä näyttelijä jumiutuu yhden sortin rooleihin.
Toimii se toisinkin perin. Kotikadun Risto Autio meni eduskuntaan ja siitä seurasi pikapotkut näyttelijän työstä.
Monilla näyttelijöillä on tietty profiili roolien suhteen. Monilla se ei kuitenkaan ole vastentahtoinen, vaan varta vasten itse luotu: näyttelijä tuntee tietynlaiset hahmot omimmaksi alueekseen ja viihtyy niissä. Parhaat näyttelijät pystyvät kuitenkin eläytymään monenlaisiin rooleihin, eikä ole mitään syytä, miksi esimerkiksi juutalainen ei pystyisi näyttelemään vaikka Hitleriä.
Esimerkiksi Rock Hudson aikoinaan näytteli heterorakastajan rooleja erittäin vakuuttavasti, ja tosielämässäänkin mies pystyy olemaan sekä karski että eläintensuojelija. Aktiivinen eläintensuojelu vaatii aika paljon karskiutta, ja siihen liittyy huomattavan paljon oleskelua alkeellisissa olosuhteissa ja vaikkapa salametsästäjät eivät tavallisesti ole eläintensuojelijoita kohtaan mitenkään helläkätisiä.
Muuten, sekä kansanedustajan että näyttelijän ammatit ovat kokopäivätyötä. Ei tule mieleeni ketään, joka olisi onnistunut suoriutumaan kunnialla molemmista samanaikaisesti. Pelkkä yrityskin johtaisi jommankumman tai todennäköisesti molempien jäämiseen pahasti retuperälle.
