Vaikeus mieltää romantiikkaa miesten välillä
Olen homo, mutta minulla kesti aika kauan se tajuta. Olin jo aikuinen, kun asia vasta valkeni. Asia on tavallaan selvä, mutta silti minulla on hirveän vaikeaa jotenkin nähdä "romantiikkaa" miesten välillä. Ymmärrän kyllä sen, että okei pikkuveli reagoi tällaiseen juttuun, eikä naisiin, vaikka miten toivoisin ettei se ole niin. En voi sitä tahdonalaisesti muuttaa, vaikka vuosia toivoin ja kuvittelin siihen pystyväni, minulla oli heterosuhteita.
Mutta minun on hirveän vaikea mieltää miesten välistä romantiikkaa edelleen. Se tuntuu jotenkin keinotekoiselta ja suorastaan hölmöltä, ehkä jotenkin koomiseltakin. Ikään kuin, että se ei tulisi minulta luonnostaan. Vaikka seksuaalisuus tuleekin, ymmärrän ettei minun seksuaalisuuteni ole heteroseksuaalisuus. Kun taas naista kohtaan minulle helposti tulee romanttisia ajatuksia ja helliä ajatuksia, mutta sitten se seksuaalinen, alkukantainen veto taas puuttuu. Mulla on aina ollut näin. Ihan kuin mut olisi jaettu kahtia, tunteet sanoisi toista ja alakerta toista. Mua jotenkin kalvaa se, etten voi nyt jotenkin luontevasti yhdistää näitä asioita.
Onko kellään ollut samankaltaisia kokemuksia tai tuntemuksia? Onko niistä päässyt myöhemmin eroon, onko niistä tarvetta päästä eroon voidakseen muodostaa pysyvän parisuhteen?
Omalla kohdallani oli nuorempana niin, että sellainen (viattomampi) fyysisen läheisyyden halu, hellät tunteet ja ihastuminen kohdistuivat aivan toisenlaiseen ihmistyyppiin kuin ne alkukantaisemmat halut. Romantiikka ja erotiikka elivät paljolti omaa elämäänsä, mutta sittemmin ovat kyllä löytäneet toisensa. Molemmissa tapauksissa kyse kyllä miespuolisista, mutta uskon ymmärtäväni sen, mitä tarkoitat.
En minä tiedä, voiko tuota yhdistämistä jotenkin edesauttaa yrittämällä.
Itse en omasta kaksijakoisuudesta voi sanoa kovin kärsineeni, mutta voin kuvitella, että se voi haitata kokonaisvaltaisen suhteen syntymistä.
Arvoisa "minulla oli heterosuhteita"-humppakuukeri, varmastikaan et ole homo, vaan olet biseksuaali tms.
Meille homo-miehille asia on kyllä selvä ihan nuoresta pitäen - aivan kuten heteroseksuaalisesti suuntautuneillekin.
Pähkimiset ja kahtiajakautumisjutut ovat juuri tyypillisiä biseksuaaleille.
Ilmeisestikään et ole ymmärtänyt, kun et homomies ole, että mies on miehen kanssa tosiaankin ihan niin kuin kaksi miestä on keskenään, eikä siitä tietenkään pidä hakea mitään naisellisia juttuja.
Jollain miekkosella vaimonsa kanssa se romantiikka voinee olla kukkapuskaa, lepohetken antamista vaimolle ja tehdä itse kotitöitä, kylpylälomaa tms, mutta toisen miehen kanssa romanttista voi olla vaikka mennä yhdessä savusaunaan ja avantouinnille, tai viikon vaellukselle rämpimään tai olusille lähelmistä yms. miehisempää. Romantiikkahan on yhteistä rakkauden tunteiden jakamista ja osoittamista rakkaaan kanssa, sellaista mistä tietää toisen pitävän ja eritoten sellaista, mistä molemmat pitää niin pirusti että päässä ja joka puolella mielihyvä soi.
Meille homoille tämä seksuaalisuus ei ole vain pelkästään mikään nivus"vaiva", vaan ihan koko miehuuden asia, päästä varpaisiin. Kyllä suutelu näin mies miehen kanssa on tosi nautinnollista ja romanttista. Ja mieheneä mieskumppanin kanssa ajatukset yhtyvät tavan takaa kaikinpuolin tosi mukavasti. Se vaan on se jokin oikea, aito asia, mikä sen oikean sukupuolen ihmisen kanssa tuntuu niin kunnolla kaikinpuolin.
Toki on syytä ymmärtää se, että seksuaalisuus ja tunteet ovat asioita, jotka tässä omassa identiteetissä kehittyvät ja kokemuskarttuvat elämän myötä, niistä selvistä alkutekijöistä. Eihän kukaan tiedä, eikä voi tietää, miltä rakastaminen tuntuu, ennenkuin rakastaa, eikä ennen kuin rakastaa pidempään. Eikä kukaan voi tietää, miltä rakastelu toisen ihmisen kanssa tuntuu, ellei ole rakastellut toisen kanssa, ellei ole rakastellut pidempään.
Tunteet ja seksuaalisuushan ovat ihan koko elämän kestävä matka, sillä kunkin oman identiteetin tiellä ja mieluusti toki toisen ihmisen kanssa jaettavalla ja rakennettavalla tiellä, sattumusten, tunteen palojen, orgasmien, riitojen, kaipausten, läheisyyden, tutuksi tulemisen, rakastumisen ja rakastamisen, ... myötä.
Tunteissa, rakastamisessa ja rakastelussa on hyvä kuunnella itseään ja sekä toista, eli sekä itsetyydytys että yhdessä nauttiminen, hyvässä tasapainossa.
Romantiikkaa joko on, tai ei ole. Sen kyllä näkee ja tuntee siitä, tuntuuko toisen kanssa ja ajatteleeko kaikkea muutakin hyvää, kuin vain nivus"vaivoja".
Se keskittyminen pelkästään penikseen kertoo lähinnä siitä, että seksuaalisuus on jäänyt puolitiehen tai jostain ruuvi&mutteri-asista on tullut pakkomielle. Tai että on viettänyt liikaa aikaa pornon ääressä ja seksi on pudonnut jonnekin runkkaus-rotkoon.
Kyllä homomieheen kokonaisuus toisessa miehessä vetoaa, mieltä myöten. Kyllä siinä yhdytään ajatuksin, tuntein, nautitaan henkisistäkin orgasmeista ... eikä tarvitse pallejakaan aina tyhjentää, jotta olisi ihan helvetin hyvä olla yhdessä.
Seksuaalisuuteen liittyvä rakkaus ja romantiikka ovat eri asia, ihan selvästi, kuin "vain" läheisten tai ystävien rakastaminen.
Kannattaa nauttia siitä, kun työviikon jälkeen nukahtaa toisen kainaloon, ... hieronta puolin ja toisin tekee hyvää, ... jutella mukavista asioista, kokata ruokaa yhdessä ... aamulla on kiva punkassa venytellä yhdessä ... ja toki hyväillä ja halia, tai painiakin, ... niskaan koskettelu tuntuu hyvältä, samoin pakaroiden hyväily ... ja romantiikkaan kuuluvat mukavat yllätykset ... toki miesten romantiikka on erilaistakin; onhan se jo lähtökohtaisesti typerää ajatellakin että miehen kanssa olisi kuiten naisen kanssa ... tai no, kyllähän ne naisetkin keskenään piereskelevät, haisevat hieltäkin ja työrasvoilta ja ryyppäävät romanttisesti.
Romantiikkaa, näin miesten kesken, on ihan pirun hyvin siinäkin, kun nauttii siitä että toinen tuhisee, tai jopa kuorsaa vieressä - ihan onnessaan, samassa punkassa, tai retkiteltassa, ... ja aamulla, kainalot ja munat tuoksuu kesähieltä ja saa kahvia, ilman että tarvitsee mitenkään lirkutella, vaan voi olla ihan miehisesti romanttinen, suoraan eilisestä kupista.
http://40.media.tumblr.com/ec244967374ce070a2802e67ae90b331/tumblr_nf61rjHg5h1tkne0mo1_500.jpg
Ja sitten jos toisen ihmisen kanssa ei oikein tunnu paljoa muulta, kuin jonkinlaiselta puolinaiselta runkkauksen jatkeelta, niin ei vaan ole ne oikeat ihmiset tai saattaa koettaa yrittää olla jotain muuta, mitä ei oikeasti ole. Eihän esim. biseksuaalin kannata yrittää olla homo tai hetero, koska hän ei kumpaakaan luonnostaan kykene olemaan. Silloin kannattaa rehellisesti olla sitä mitä on, ihan sitä itteään. Tuskinpa yhtä useamman ihmisen kanssa oikeasti voi olla ihan kunnolla rakkautta, eikä romantiikkaa ihan toden teolla.
Ehkä et ole vain löytänyt sitä oikeaa, rakastunut?
Tosin kun Human antaa toistuvasti olettaa, biseksuaalisuuteen kuuluvat myös tunteet hyvinkin oleellisesti. Biseksuaalille tärkein on ihminen, ei sukupuoli. Tietysti on niitä, jotka "harrastavat" seksiä AC/DC, mutta eivät kykene sitoutumaan tai ihastumaan omaan/vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti myös ns. "kaappihomot" ovat vääristäneet kuvaa biseksuaaleista.
Kyllä se oma tie löytyy, koko elämä aikaa etsiä. Määritelmät ovat hyviä, omat tuntemukset vielä parempia.
Älä ainakaan kuuntele Humania...
Ymmärrän ehkä tavallaan mitä tarkoitat. Jotenkin uskon (pahoittelen jos olen väärässä) ettet ole vielä rakastunut; se muuttaa asioita paljon - palat jotenkin loksahtavat paikoilleen, ja mitkä tahansa "roolit" teillä onkin, se tuntuu oikealta. En huolehtisi siitä liikaa.
En usko että miesten välisissä suhteissa on lopulta mitään merkittävää eroa heterosuhteisiin verrattuna. Koska harva meistä näkee yhtä paljon helliä suhteita miesten kesken kuin miesten ja naisten välillä, se voi aiheuttaa vaikeuksia kuvitella hellää homosuhdetta, mutta se kyllä tulee ihan luonnostaan kun aika koittaa.
Se on se heteronormatiivisuus jonka takia itsellänikin tuntuu nololta katsoa sarjoja tai leffoja joissa miestenvälisiä suhteita romanttisenakin.
Voi olla että ei ole sopivaa tyyppiä tullut vastaan tai sitten olet jonkin sortin bi joka rakastaa naisia mutta seksi miesten kanssa kiinnostaa myös mutta ei mitään henkistä. Kinseyn asteikolla voit olla 1-5 välillä tosin eipä sitä miksi itseään kutsuu kannata miettiä tosin kumppanin haussa olisi hyvä määrittää mitä hakee.
Itse olin pitkään samankaltaisessa tilanteessa. Tiesin jo esimurrosikäisestä asti olevani homo ja tätä vastaan taistelin lähinnä yhteiskunnan ja ympäristön paineiden vuoksi. En sortunut ikinä heterosuhteisiin ja elinkin pitkään kaapissa toteuttaen itseäni pelkästään homoseksin - en miesten välisen romantiikan - kautta. Näin toimin vuosia, kunnes tapasin ensirakkauteni ja loputkin estoni katosivat. Ehkä olet vasta oman homoelämäsi alussa, eikä siinä ole mitään pahaa, jos kaikki vastaantulevat miehet eivät sytytä romanttisesti. Toivottavasti kuitenkin törmäät oikeaan ihmiseen joskus ja toivottavasti vielä oikeana hetkenä ;)
The Man That I Am With My Man - Hidden Camera
The man that I am with my man
His warm coals heat toes
A shower cleans the surface and holes
Water, soap and hands
I sit while he stands
Over me I can hardly see
That he is peeing on my shoulders and knees
A warm, wet yellow breeze
He towels my head until dry
And leads me to his bed opened wide
For my penis, nose, fingers and feet
Body, worn and set for sleep
Taking out my hand
He lifts me up and we both stand
We could be in the army or the Klan
'Cause when we're brothers in blood
I think we're brothers in band
Solid is the rock of my man
Solid is the rock of my man
Solid is the rock of my man
The man that I am with my man
Tamed but feeling no blame
Taking my red wishes in hand
Until my eyes have closed
The man that I am with my man
Pulled, poked and probed
His tongue licks my armpits and chest
Warm, red, soft and wet
Making a cut with a knife on my hand
Then he uses his tongue, licks, swallows and grins
On my knees, I do the same to my man
Blood juices loosen me up in me, I feel man in man
Taking out his hand
He lifts me up and pets my head
We could be in the army or the Klan
'Cause when we're brothers in blood
I think we're brothers in band
Solid is the rock of my man
Solid is the rock of my man
Solid is the rock of my man
The men, they are men with their men
Raised in an army camp
Spit on my tarnished hands
And pull at my underpants
I'll be the man who I am with my man
Dressed in borrowed clothes
He softens my deep blues with his thighs
The fear of ocean underside
Taking out their hands
They lift me up and we all stand
We may be in the army or the Klan
'Cause when we're brothers in blood
Then we are brothers in band
Taking out his hand
He lifts me up and we both stand
We could be in the army or the Klan
'Cause when we're brothers in blood
Then we are brothers in band
Tämä on mielenkiintoinen aihe. Parisuhde taitaa keikahtaa helposti toisaalta kaveruudeksi tai toisaalta fuck buddyilyksi, jos tätä ei haldaa. Tarvitseeko kaikkien osatakaan romantiikan elementtejä, on oma kysymyksensä. Humppakuukeria asia taitaa vaivata. Eli otaksun, että hänelläkin mieli sanoo parisuhteen olevan tavoitteellista.
Jopa humanilta, sälän joukosta, löytyi ihan jänniä pointteja siitä, mitä miehisyys on ja miten "miehinen samannapaisuus" voi parisuhteessa toimia (verrattuna siihen perinteiseen "erinapaisuuteen"). Lisäksi kirjoituksessa oli mielenkiintoista mietintää siitä, että mitä "romantiikka" oikeastaan on ja hahmotetaanko sitäkin tällä hetkellä itse asiassa eniten naisnäkökulmasta (pop-kulttuuri jne).
Samaa sukupuolta olevien ihmisten keskinäinen hellyysaspekti on itsellenikin edelleen hankala. Olen yrittänyt "rokottaa" itseäni immuuniksi nihkeydelle katsomalla elokuvia, dokumenttejä, osallistumalla yöelämään. Ehkä mieleen jäänein versio miesten välisestä rosoisesta suhteilusta oli elokuva Plata Quemada. Katsomisen arvoinen ihan muutenkin.
Törmäsin tuossa taannoin miesten väliseen paritanssiin. ;) Se tuntuisi olevan jonkinlainen allegoria ja mittari tässä asiassa. Vielä ei vastaan ole tullut hyvää esimerkkiä siitä, miten kaksi miestä voivat ilmentää sukupuoltaan, keskinäistä vetovoimaansa ja yhteistyötä ihailtavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Ehkä paritanssi on typerä allegoria.
Lopulta ehkä kyse on juuri esimerkin puuttumisesta tässäkin asiassa. Mutta hyvä, että, Humppakuukeri, nyt tiedostat seksuaalisuutesi. Siitä kai se rakentaminen lähtee.
Nyt kun vuoden päästä luonnolliset avioperinteet saadaan palautettua ja Suomi-Leijonatkin, kuten leijonat luonnossakin, voivat virallistaa parisuhteensa myös urosten kesken
http://picsit.fi/k/2014/06/26/UrosLeijonaPari.jpg
Kannattaisi tosiaan panostaa, häähumuijakin ennakoiden, panostaa paritanssi-taitoihin meilläkin
Tangohan on se perinteinen miestenkeskenkin tanssi, hyvin tunteellisesti, Agentiinan satamakaduilta, tappeluineen päivineenkin:
https://www.youtube.com/watch?v=ve5Kt_ULxFI
https://www.youtube.com/watch?v=-6-6kN79oIA
Ja tangohan on tosi hauskaakin
https://www.youtube.com/watch?v=W5hhRw0oUX0
Pietarilaiset jätkät tangoaa
https://www.youtube.com/watch?v=RwxurS0j3qw
- mites Suomi-miestemme tango-rintama vastaa? ; )
slovari-tangoa
https://www.youtube.com/watch?v=_3G56xAgn30
ja miehisyyden koko tunnekirjo
https://www.youtube.com/watch?v=zpAXs3xo7sw
Olen ihmetellyt, mitä tuo Manskun DTM:kin oikein kuppaa, kun niillä olisi niin tilaisuus käynnistää samesex-tango -kulttuuri täälläkin. Oivallisesti tunteelliseen tangoon sopiva interiööri, josta saisi alkuiltoihin ja sunnuntai-iltapäiviin tuvan täytettä.
Jenkeissä muuten Suomi-talolla naisetkin tanssivat tangoa
https://www.youtube.com/watch?v=V_5zotcwhbs
Tässon kaikenmoista paria ja sooloa tanssimassa
https://www.youtube.com/watch?v=BKuSr5LpCFY
Ja lindyhop on ihan ihq-romanttisen miehisen homoa
https://www.youtube.com/watch?v=uFLaQXcsvys
Pannaas tähän komeasti vielä homo&hetero -tanssiparikin salsaamaan
https://www.youtube.com/watch?v=0j0cJCDnYnc
https://www.youtube.com/watch?v=RAVHGZJzAok
Ehkä tuosta näkyy sitä eroa, mitä löytyy miestenkesken ja mitä naismiesjutuissa ei ole.
Humanille: Ei se tarkoita, että olisi hetero, jos on ollut heterosuhteita. Joillakin (kuten minä) on vain niin vimmattu tarve ollut olla normaali, että on vääntänyt väkisin. Sellaisia tapauksia on maailmanhistoriassa lukemattomia.
Läheisyys itsessään tuntuu hyvältä, siihen kun yhdistää sen miten vapaata ja helppoa heterona oleminen periaatteessa on, kaikki on rakennettu heteroita varten ja koko yhteiskunta hurraa suhteellesi, siinä missä homoudella buuataan (kuvaannollisesti) niin kyllä siinä voi tulla illuusio onnellisuudesta. Seksi ei tunnu kovin hyvältä, mutta kun kaikki on muuten turvallisesti ja hyvin, "niin kuin pitäisi", on naiseen syvä platoninen rakkaus + läheisyys, kaveripiirit, menot ja meiningit.. niin se voi tuntua onnellisuudelta, ainakin jotenkin. Ei siihen mikään biseksuaali tarvitse olla.
Minä en vain sitä romanttiikka lähinnä siksi osaa nähdä kai, kun on noita miespuolisia kavereita paljon (heteroita) joista monet on tosi pitkäaikaisia, 20 vuottakin. Monista huomaan jotakin pientä purnausta kun homoutta on niin paljon mediassa ym.. pientä vastustushenkeä. Lähinnä jos naiset eivät ole kuulemassa. Ja siinä on se, että mietin että osaanko mä olla enää sitten miesporukoissa, kun siihen on tavallaan tottunut ja tulee ihan selkärangasta miten miesporukoissa ollaan. Olen kuullut että monille homoille se on jotenkin hankalaa, he pelkäävät tälläsiä äijäköörejä, kun taas mulle ne on kavereita. Ja kaverit ja heteromiesten hyväksyntä ja arvostus on tavallaan kaikki kaikessa mulle, vaikka mietinkin joskus että hyväksyisikö ne mua *oikeasti*. Mutta kun en voi tietää, tuntuu vaan jotenkin ettei homoa sitten pidetä enää "miehenä" vaikka millainen olisit, jos tulee laajemmin kaapista.
Ja mietin ehkä että häiriintyykö se mun sosiaalinen taito olla näiden ihmisten kanssa, jos jotenkin jos annan vallan tämmöisille ajatuksille, rupean ajattelemaan toisia miehiä jonain hellyyden kohteina. Seksuaalisuus on mulle tosi pieni asia, jota mietin oikeastaan vain tosi harvoin, en päivittäisessä elämässä kuin harvoin. Pelkään varmaan muutosta, itsessäni ja muiden käytöksessä. Nyt mulla on helppo olla miesporukoissa, mutta onko sitten enää? Hyppy tuntemattomaan, seurauksia ei voi tietää. Pelkään sitä että menetän kaverini, sitä että en osaa enää olla luontevasti äijäporukoissa, heteroporukoissa. Tai jotain tuollaista. En oikein itsekään tiedä, olen aika pahasti kaapissa edelleen vaikka olen jo aikamies, jotkut yksittäiset ihmiset joihin enemmän luotan tietää.
Tuntus että jotta mies voi pitää miestä jotenkin "omana kultana", ruusunpunaisten romanttisten ajatusten kohteena jne.. niin pitää olla jotenkin todellisuudesta vieraantunut, ajatusmaailma vähän kummallinen.. koska eihän ihmisten väliset sosiaaliset porukat ja vuorovaikutustilanteet sillä tavalla toimi. Äijät on äijiä, ämmät on ämmiä. Toiset Marsista ja toiset Venuksesta, niin sanotusti. Sosiaalinen meininki ja kaveriporukoiden kemia on ihan erilainen. Heteromiehet voivat välittää kyllä kavereistaan kovasti, mutta se on sellaista hieman erilaista. Heteromies voi nälviä kaveriaan koko ajan. Mutta sitten puolustaa tätä hurjasti katutappelussa (minua on kerran puolustettu ja olen kerran puolustanut, onneksi on puhumalla yleensä selvitty) jos joku käy ilman syytä kimppuun kadulla ja kaveri on alakynnessä. Miehet tuntevat empatiaa toisia miehiä kohtaan, mutta se on vain erilaista. Siinä missä tytöt kyllä ovat sanallisesti mielin kielin toisilleen ja läheisyys ei ole tabu, mutta se välittäminen voi olla hyvin näennäistä, selän takana juorutaan eikä mitään todellista lojaalisuutta välttämättä ole.
Että osaako tällaisen kummallisen suhtautumisen toisiin miehiin sitten laittaa syrjään itsestään, kun ollaan normaaliporukoissa, eikä sen oman kumppanin kanssa. En tiedä, kun en ole kokeillut. Muutos pelottaa, pelkään omaa itseäni, sitä että muutun sellaiseksi mistä en enää pidä. Just sellaiseksi ärsyttäväksi homoksi joka alkaa iskemään heteromiehiä, tai luo jotain kummallisia silmäyksiä kavereihinsa. En halua olla sellainen, en vain tiedä että jos alan ajatella romanttisesti jotenkin jotakuta miestä, että muutunko mä jotenkin sitten muutenkin. Sellaiseksi mieheksi, josta muut miehet (heteromiehet) eivät pidä.
Nyt tietenkin sanotaan, että jos kaverit eivät hyväksy, he eivät ole oikeita kavereitasi. Mutta ei se ole niin mustavalkoista. Kyllä ne on mun oikeita kavereita. Ei mua oikeen esim. monien naisten hyväksyvät sanat liiemmin lohduta tai lämmitä, naisporukoissa alkaa vaan tympiä helposti, kun monilla jutut on yleensä niin rasittavaa vatvomista, huumori on vääränlaista (ei naurata), puhutaan jostain ihmissuhdesotkuista, vaatteista ja meikeistä eikä vois vähempää kiinnostaa. En haluaisi olla se homo, jonka kaikki kaverit on vain naisia tai toisia homoja. Nämä kaikki asiat liittyy yhteen jotenkin, pelkään muuttumista ja muutosta, omassa käytöksessäni ja muiden suhtautumisessa. Tavallisessa päivittäisessä elämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Anteeksi huono ulosanti, en oikein osaa tätä pukea sanoiksi. Mutta asia painaa mieltä kyllä pahasti ja olen ihan tosissani. Mä olen varmaan niin epävarma ja miellyttämisenhaluinen ihminen, että jos olisin todella ollut 50/50 biseksuaali, niin varmastikaan en tällaisia olisi lähtenyt edes miettimään, vaan ollut visusti koko ikäni naisen kanssa, kerran sellainen mahdollisuus olisi ollut. Mitä järkeä mun sillon olisi alkaa muuta miettimään, jos kerran on vaihtoehto olla sellainen, mitä olen aina halunnutkin olla?
Jotkut kaiketi ajattelevat elämän ilmiöitä lokerikkona ja suoraviivaisina hierarkioina, ja jokaisen pitäisi mahtua johonkin yksittäiseen lokeroon kokonaan: jos teet tai olet tehnyt niin, kuulut tuonne ja jos näin, niin tuonne. Koska kuulut tuonne, et voi olla tätä, koska tänne, et voi olla sitä.
Mutta elämä ei pohjaudu luokitusjärjestelmään tai excel-taulukoihin. Eikä sitä voi kuvata MAOL-taulukoiden kaavoilla.
Seksuaalisen suuntautuneisuuden ja siihen liittyvien asioiden suhteen minä näen asian siten, että ihmisellä on synnynnäinen seksuaalinen suuntautuneisuus (joka on jotain täyden heteroseksuaalisuuden ja täyden homoseksuaalisuuden välillä) ja elämän mittaan muovautunut seksuaali-identiteetti. Noista ensimmäinen "vetää tikanpojan puuhun". Jälkimmäinen vaikuttaa siihen, kuinka korkealle. Joskus siinä puun juurella rähistään muille tikanpojille ja yritetään estää näitä kiipeämästä puuhun, kun omakin mieli olisi, mutta puuhun kipeäminen pelottaa.
Samoin voi romantiikankin nähdä ja kokea niin monella tavalla - kuten tuolla ylempänä jo todettinkin. Mutta ei vaikkapa yleisesti hyvinkin romanttiseksi miellettyä suuteluakaan kaikki koe romanttisena asiana. Tällaisiin asioihin löytyy kyllä oma polku, jos vain antaa löytyä. Oikealle romantiikalle ei ole muotoa sen paremmin kuin erotiikallekaan.
humppakuukeri, sun epämiehekäs valivali-ajatusmaailmasi on kyllä selvästi sellainen, että et sä homo-mies kyllä ole. Etkä heterokaan.
Meillä kullakin on tämä synnynnäinen identiteetti, jolla mennään ja joka ei ole mikään "suuntautuminen". Eikä meillä heteroilla ja homoilla ole pitkiin aikoihin juurikaan ollut ongelmia olla ihan sinut identiteettimme kanssa, muittenkin ihmisten kanssa, kun identiteettimme on ja tulee mukavasti tuolta selkärangasta, pääta ja varpaita myöten koko miehekkäällä mitalla - mutta biseksuaalit varmaan pähkivät sitä kahtiajakautuneisuuttaan hamaan maailman loppuun asti, kun he eivät ole yhtään heteroita, eivätkä kykene homo-miehiä olemaan.
Romantiikkaa on, romantiikkaan pääsee hyvin käsiksi, romantiikka-osalliseksi, ihan olemalla romanttinen, miehenä miehekkäästi romanttinen, eli ihan homosti. Selvästä hyvästä asiasta ei kannata tehdä mitään itsetarkoituksellisen epäselvää tai se menee ihan täysin bilalle.
sinulla humppakuukeri ei tosiaan ole miehistä ymmärrystä, kun kirjoitat tälläistä:
"Tuntus että jotta mies voi pitää miestä jotenkin "omana kultana", ruusunpunaisten romanttisten ajatusten kohteena jne.. niin pitää olla jotenkin todellisuudesta vieraantunut, ajatusmaailma vähän kummallinen.. koska eihän ihmisten väliset sosiaaliset porukat ja vuorovaikutustilanteet sillä tavalla toimi. Äijät on äijiä, ämmät on ämmiä."
Homo-miehinä, mies miehen kanssa ei todellakaan olla missään "ruusunpunaisten ajatusten keskellä", vaan ollaan juurikin sitä äijä äijän kanssa.
Luonnollisestikin.
"Identiteetti (latinan sanasta idem ’sama’) tarkoittaa psykologiassa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään. Identiteetin perustana ovat ihmisten omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa"
- tämä olisi toivottavaa myös Humanin kohdalla.
Persoona (lat.) tarkoittaa näyttelijän naamiota tai näytelmän henkilöä. Olemme vuorovaikutustilanteissa rooleissa, joiden avulla tulkitsemme omaa ja muiden sosiaalista toimintaa ja reagoimme tilanteeseen mielestämme soveliaalla tavalla. Muut tarkkailevat puolestaan tätä naamiota ja reagoivat siihen. Roolit voivat olla annettuja tai itse luotuja. Toimimme samoissa tutuissa kaveripiireissä ennustettavalla tavalla. Naisten kanssa eri tavalla kuin miesten kanssa. Mitä tapahtuisi, jos tapaisit yllättäen nuoruutesi kaveriporukat? Alkaisitko toistaa silloin sen aikaista minääsi, valtasuhteita, sukimisjärjestystä, elää uudelleen nuoruuttasi vai toisitko esille jotain uutta itsestäsi?
Kiitos tekstistäsi Humppakuukeri. Vaikka tilanne taitaa tuntua tukalalta, niin kykenet ruotimaan sitä asiallisesti, loogisesti ja rehellisesti. Hienoa jälkeä.
Monikaan ei tunnu hahmottavan tilannettasi. Ehkä osin oikeutetusti. Luulen, että yleisellä tasolla ihmisten ja yhteisöjen rajapinnat ovat sumeammat, kuin miten ne toisinaan itselle hahmottuvat. Joskus rajapinnat ovat todellisuudessa huomattavasti jyrkemmät, kuin mitä moni nykyään tuntuu ajattelevan ja toiset saavat näpeille. Kaikki eivät elämänpiirinsä tähden koskaan tule ehkä tällaista näkemään.
Kokemukseni perusteella olet oikeassa "leimautumisilmiöstä". Tämäkin voi toki olla henkilökohtainen piirre. Ilmiö on tosiaan jotenkin ehkä sukua lojaalisuudelle. Lojaalisuus on iso sana. On vaikea rikkoa miesporukoissa sijaitsevaa lojaalisuutta tietoisesti. Kun kyseessä on lapsuuden kaverit, tuo lojaalisuus voi olla niin syvä, että toveruutta voi olla huolimatta mielipiteistä. Mukaan tulevat myös esimerkit ja mallit. Miesporukoissa esimerkillisyys voi sijaita hyvin eri paikoissa kuin ympäröivässä maailmassa. Mutta itse asiassa joskus suvaitsevaisuus yllättääkin.
Sama "leimautuminen" koskee myös homoja.
Heteromiesten ja homomiesten, miksihän sitä kutsuisi, "fokukset" (?) ovat vääjäämättä osin eri asioissa muokaten molempien keskimääräisyyttä, vaikka tätä ei tunnuta haluttavan myöntää tai käsitellä. Yhteisö osin ruokkii tätä omaa keskimääräisyyttään. Ja riippuen kenen kanssa aikaansa viettää, tulee lähemmäksi tätä keskimääräisyyttä itsekin.
Ja olet oikeassa siinäkin, että näiden kahden maailman välillä voi olla haastavaa luovia. Jo pelkkä siirtyily voidaan tulkita epäluotettavuudeksi. Ja se on itsellekin outoa joskus.
Ongelmaksi ei kuitenkaan koidu pitkäaikaisten kavereiden muuttuminen sukupuolisiksi. He ovat leimautuneet kavereiksi, eikä tämä muutu. Mutta oma käytös voinee muuttua, koska "fokus" voi vähän siirtyä, ja sitä myötä samaistuminen (esim. lapsiasioissa) kärsii. Tai ei halua aiheuttaa väärinkäsityksiä tai "tunkeilla". Ja muiden käytös voinee muuttua "vieraskoreammaksi". Se on sääli. Muutoksen pelkääminen on oikeutettu. Mutta kumpaa sitten loppupelistä arvostaa: muuttumatonta "heteromaailman" tukipilarina oloa vai mahdollisesti muuttunutta "oman maaillmansa" tukipilarina oloa? Ja lopulta: kerroit tai et, viimeistään, kun olet yli 3-kymppinen, parisuhteeton tai lapseton mies, niin suurin osa spekuloi jo.
Tilanne on epäreilu monella tapaa.
Itse olen viime aikoina tuumaillut, että viime kädessä kyse on ylpeydestä. Täytyisi nöyrtyä muiden edessä myöntämään perustava erilaisuutensa. Äärimmäisen vaikeaa. Etenkin, jos on koulittu tietynlaiseksi.
Omalla kohdallani ristiriita on johtanut siihen, että suhteet 2:een lapsuuden kaveriin ja lapsuuden kotiin ja ihmisiin ovat hiljentyneet. Luulen, että tämä kumpuaa itsestäni enimmäkseen. Ehkä epäreilua puolestaan heitä kohtaan. Pesäero tuntuu ainoalta keinolta säilyttää suoraselkäisyys, hmm, jonkinlainen integriteetti, koska en toisaalta halua valehdella. Ylpeys? Vai huomioonotto ja suojelu? Lojaalisuus. Samahan se. Parempi olisi varmaan ollut, että jos kerran pesäero tulee joka tapauksessa syntymään, niin se syntyy avoimista lähtökohdista. Vaikea sanoa.
"Change. You gotta love it." (Jodie Foster).
Tietyssä pisteessä muutoksia taitaa tulla tekipä liikkeen mihin suuntaan tahansa tai vaikka jäisi itse paikoilleen. Haavoittumisia voinee tapahtua niin tai näin.
Mutta itselle tärkeiden ihmisten pysyminen omassa elämässä lienee suuri voimavara. Ehkäpä se nöyryys kannattaa. Mutta kuinka epäreilua, että tällaiseen nöyryyskouluun joutuvat vain jotkut!
humppakuukeri kirjoitti: "Ei mua oikeen esim. monien naisten hyväksyvät sanat liiemmin lohduta tai lämmitä, naisporukoissa alkaa vaan tympiä helposti, kun monilla jutut on yleensä niin rasittavaa vatvomista, huumori on vääränlaista (ei naurata), puhutaan jostain ihmissuhdesotkuista, vaatteista ja meikeistä eikä vois vähempää kiinnostaa."
Sä liikut väärässä naisseurassa. Tai liian nuoressa naisseurassa. Me nelikymppiset puhutaan tieteestä, kulttuurista, urheilusta (omasta) ja varsinkin yhteiskunnasta ja politiikasta, rakkaudesta, kuolemasta, rahasta ja terveydestä sekä ajoittain musiikista, seksistä, viinasta, miehistä, naisista ja lapsista. Meidän seurassa on ajoittain myös homomiehiä puhumassa edellä mainituista aiheista.
SaintJudy, älä ole aina niin tekopyhä.
Suuntautuminen on ainakin täysin väärä ja virheellinen sana meidän itse kunkin emotionaalisseksuaalisuudesta.
Yksikään meistä _ei_ suuntaudu heteroksi, homoksi, trans-ihmiseksi, eikä etenkään biseksuaaliksi - eli ei valita, ei voida valita noista, ei voida vaihdella noista, vaan niistä vain yhtä ollaan itsekukin, eikä muuksi siitä muututa, ei muuksi suuntauduta. Esim. biseksuaali on aina, läpi elämänsä sitä itteään, biseksuaali, eikä hän voi suuntautua, ei voi muuttua heteroksi, eikä homoksi. Heteroa kiinnostaa läpi elämänsä vain eri sukupuoli, homoa kiinnostaa läpi elämänsä vain sama sukupuoli ja biseksuaali on läpi elämänsä sekä erin että saman sukupuolen perään, eikä siitä muuksi muutu - bisse voi vain vaihtella toteutusta, mutta ei voi vaihtaa kahtiajakoista kiinnostustaan.
Mutta esim. ammattialalle tai opiskelualalle suuntaudutaan, valitaan tietoisesti vaihtoehdoista. Sitä taas seksuaalisuudessa ei kukaan voi tehdä.
Samoin, Homo-Miesparina ei ole sitä naisellisuuten, ei naisiin liittyvää lainkaan, koska kaksi miestä ei ole naisia, vaan ollaan kaksi Miestä.
Miesten keskinen romantiikka on miehistä, miesten keskistä romantiikkaa, eikä siitä pidä pakkomielteisesti yrittää etsiä tai tavoitella mitään naisellista romantiikkaa. Naisellista romantiikkaa löytyy sitten sieltä heteromaailmasta ja osin myös biseksuaalisuudesta.
Suuntautuminen ei edellytä (tietoista) valintaa, vaan viittaa suuntaan ja kohdistumiseen. Ei nyt viitsitä pilata tätä(kin) keskustelua tällä täysin aiheeseen liittymättömällä väännöllä.
Minä olen kyllä sitä mieltä, ettei romantiikassa tarvitse olla jakoa "miehiseen" tai "naiselliseen". Varmaan on jotain gaussin käyriä romantiikan luonteen arvioimiseen, mutta on hyvin henkilökohtaista, minkä itse kukin kokee hyväksi tyydyttämään "romantiikan nälkää".
human: Korjasin wikipedian sitaatilla käsitystäsi identiteetistä, en suuntautumisesta.
Hassua kyllä, ymmärrän romantiikan jokseenkin raskassoutuiseksi taidesuuntaukseksi, jossa ihmisen pimeä puoli ja henkimaailma on läsnä: myrskyävät meret ja jylhät vuoristomaisemat kuvastavat ihmisen mielenliikutuksia. Minulle maisemana tuo on hyvin maskuliininen. Romantiikka nykypäivänä mielletään kai enemmän "naisellisina piirteinä", jotka koetaan jotenkin höttöisinä tai vähempiarvoisina, kun taas maskuliinisuutta korostetaan vakaana ja arvokkaampana tunteina. Maskuliinisuuteen kuuluu kuitenkin samalaiset kulttuurisinonnaiset mielikuvat ja pinttymykset kuin feminiiniin "roolin". Homomaskuliinisuus on usein ylikorostettua ja ylikompensoitunutta: ollaan erityisen herkkiä reagoimaan mihin tahansa "naiselliseen" viittaavaan, kuten vaikkapa Human toistuvasti osoittaa. Kysymys on kuitenkin tasapainosta, jossa maskuliiniset ja feminiiniset, tai niiksi ymmärretyt piirteet, yhdistyvät yhdessä persoonassa. Joskus herkkyys on hyvinkin miehekäs piirre, kovuus vahvuutta selviytyä naisena. An accident, Dolores, can be an unhappy woman's best friend..
Tunteet, joilla osoitetaan kiintymystä toiseen eivät ole sukupuolisidonnaisia ja kysy suuntautumista. Kyse on perustunteista, joita toivottavasti on jokaisessa ihmisessä. Kaipuu rakkauteen ja halu tulla rakastetuksi on inhimillistä. Romanttisissa eleissä on kulttuurisidonnaisia piirteitä, joissa korostuvat yhteiskunnan omat normit ja rajoitukset, jotka osaltaan määrittelevät miten tulisi toimia. Miehen odotetaan kosiovaiheessa olevan se aktiivinen osapuoli, nainen viettelyn kohde. Näiden roolien sovittaminen homosuhteisiin voi olla hankalaa, jos omaa vahvat mielikuvat yhteiskunnallisista normeista. Tuntuu siltl, mitä pidemmälle vapautumisesta edetään, sitä enemmän homomaskuliinisuus ja eri lokerot korostuvat. Tämä näkyi heti homoliikkeen ensimmäisinä vuosina, nyt taas uudestaan erilaisina maskuliinisina ja fetisoituneena mieskuvina.
Kiitos viesteistä. Yesmanin kirjoituksesta sain erityisesti paljon irti. Ylpeydestäkin siinä on varmaan kohdallani kyse, on juuri koulittu tietynlaiseksi eikä halua olla se erilainen, tyyppi joka vaatii erityiskohtelua, eikä pysy ruodussa. Ja kyse on osittain tosiaankin lapsuuden kavereista, sellaisista jotka on tuntenut ennen kouluikää. Kaikki on yhdessä koettu, menty koulutietä eppuluokkalaisina, tapeltu ja sovittu, oltu vuosia samassa urheiluseurassa, juotu ensihumalat, puhuttu miten ollaan ihastuttu tyttöön X (vaikka en tainnut sitten niin ollakaan, mikä selvisi paljon myöhemmin). Paljon enemmän ne on mun kavereita kuin kukaan muu, varmaan koskaan. Harmi etten voi varmaksi tietää, hyväksyisivätkö he. Puheiden perusteella voi olla vähän nihkeätä, toisaalta ei se hyväksyminen kai täysin mahdotonta ole?
Toivon että voisin kertoa ja kaikki voisi olla kuten ennen, oltais me jätkät vaan eikä mitään homoutta kukaan muistaisikaan. Vaikka siitä kerran silloin puhuttiin. Ettei kukaan alkaisi miettiä porukassa, että voiko nyt näin ja noin olla, kun tuo onkin sellainen.
Mutta pelkään ettei näin kävisi, vaan etääntymistä tapahtuisi ja menettäisin parhaat kaverini. Enkä voisi saada vastaavia uusiakaan. Joutuisin tyytymään johonkin akkojen ja/tai pelkkien homojen porukoihin. Miesten hyväksyntä on heteromiehillekin hyvin tärkeätä, se että kaverit hyväksyy ja pitää hyvänä tyyppinä. Se on oikeastaan paljon tärkeämpää kuin naisten miellyttäminen, heteromaailmassa. Kaverit on aika tärkeitä, ei se parisuhde ja seksi ole kuin pieni osa elämää. Kyllä ne naisetkin tuntuu valitsevan sen miehen joka on miesporukassa pidetty, vaikka saattavat sanoa aluksi jotakin muuta. Mies, joka ei kelpaa muiden miesten kaveriksi, harvoin kelpaa naisillekaan, muuta kuin nimenomaan kaveriksi. Kaikki tuntuu katsovan sitä, mitä herrain klubi on asiasta X mieltä. Tuntuu että heteromiesten hyväksyntä on koko yhteiskunnan mielestä joku ylin arvostuksen mitta, ja ne jotka muuta väittävät vain valehtelevat itselleen.
Odotetut reaktiot ja toimintatavat voivat vahvistaa kaveripiirin yhteishenkeä, mutta omalle persoonalle jää vähön tilaa ellei omia vahvuuksiaan saa tuotua itselleen ominaisella tavalla esille. Ehkä tärkeämpää on, että ei toimi kuin missikandidaatti uimapukukierroksella - josss pelkistää persoonansa vain seksuaaliobjektiksi vaan toiminnallaan ottaa vastuun porukan tavoitteiden eteenpäin ajamisesta omilla vahvuuksillaan. Onnistunut lopputulos luo niitä tunnetiloja, joita miehet keskenään jakavat ja muistelevat pitkään. Näistä kokemuksista on puhuttu myös ns. talvisodan henkenä. Tänä päivänä en pidä naisiakaan niin valistumattomina, että "rakastuvat renttuihin". Ehkä rehellisesti omaa persoonaansa esille tuova ihminen on viehättävä.
Kylläpä ne naiset ns. "renttuun" edelleen tänäkin päivänä usein rakastuu, tosin renttu on kovin vaikeamääritteinen sana. Mutta siis maskuliiniseen ja tietyllä tavalla särmikkääseen, miehiseen ja voimakastahtoiseen. Rentusta tulee ehkä mieleen epäluotettavuus tai systemaattinen vastuunpakoilu, ei välttämättä kuitenkaan sellaiseen. Mutta siis semmoseen Clint Eastwood (nuorena.. ja se näyttelijä, ei hänen roolihahmonsa) -tyyppiseenhän monet naiset yhä lämpiää, jos julkisuudesta hakee jotain tunnettuja esimerkkejä. Se on ajaton miesmalli, aina muodissa vaikkei muka virallisesti olekaan. Mies joka ei trendejä tai kuvia kumartele, ei pyytele anteeksi vaan on oma miehinen itsensä. Eipä se suoraan junttia tee, tällainen mies voi olla hyvinkin lukenut ja tietoviisas. Monesti vaan tietyt ihmiset haluaisivat leimata tällaisen miehen juntiksi.
Sellaset miehet ajattelee aina vain pelkästään toisten miesten hyväksyntää, naisten hyväksyntä tulee sivutuotteena. Avoin maksuliinisuuden osoittaminen on 2015 epämuodikkasta noin virallisesti, ja on laskusuhdanteessa, näennäisesti. Kuitenkaan mitä tuntemiani naisia ja sivusta seurailemalla olen kattonut, niin se tahtoo se kumminkin useammin kuin harvoin mennä niin, että puhutaan miten haluttaisiin kiltti ja tunteellinen, ehkä femiininenkin mies. Karski ja korskea mies ärsyttää näitä naisia, mutta saa salaa silti sydämen pamppailemaan ja useesti on tultu "toisiin aatoksiin" tai tehty "poikkeus" mitä tuttuja naisia seurannut vuosien ajan.
Nämä nyt siis vaan minun havaintojani maailman menosta ja siitä miten asiat eivät aina ole sitä miltä näyttävät, eivätkä välttämättä muutu niin paljon mitä ehkä voisi luulla. Mutta eivätpä kyseiset pariutumisen lainalaisuudet minua koske. Itsekki kyllä vierastaisin kovin neitimäistä miestä, varmaan häpeäisin viedä kotiin, jos joskus kehtaan ylipäänsä viedä ketään miestä kotiin kumppaninani. Niin luulen että minun vanhemmat olisi vähemmän musertuneita, jos se mies ei olisi aivan sellainen akkamainen, vaan edes yrittäisi olla ns. kunnon kaveri, tai semmoinen normaali.
"Tuntuu että heteromiesten hyväksyntä on koko yhteiskunnan mielestä joku ylin arvostuksen mitta, ja ne jotka muuta väittävät vain valehtelevat itselleen."
Homomiehen hyväksyntä on sitten pulmallisempaa...
#polite#irony
"..toisaalta ei se hyväksyminen kai täysin mahdotonta ole?"
Itse sain myöhemmin tietää, että toisen lapsuudenkaverini uudempi hyvä kaveri on meikäläisiä ja että hänen myötään lapsuudenkaverini on tullut itse asisassa viettäneeksi enemmän aikaa homobaareissa kuin esim. minä. Noin niinkuin sidekickinä.
"Joutuisin tyytymään johonkin akkojen ja/tai pelkkien homojen porukoihin."
Niin, no. Mitkä ovat tämänhetkiset vaihtoehdot? Jatkaa miesporuokoissa kantaen salaisuutta ja tuntien syyllisyyttä? Tällainen jos mikä vieraannuttaa pikkuhiljaa. Mutta "akkojen/homojen" porukatkaan eivät välttämättä ole optio, koska saatat huomata, ettet osaa niissäkään olla "oikein", vaan aiheutat lähinnä hämmennystä ja huomiota...
"No man's land" voi sekin olla ihan jännä paikka katsella maailmaa, mutta ei siellä näyttäisi montaa muuta olevan. Jotkut ovat tämänkin asian kanssa ok.
Viimeisissä viesteissäsi näyttäsi olevan huomioita, joita tulee tehtyä lähinnä "no man's landistä" käsin. Ulkopuolelta.
Yksi mahdollisuus oman olemisen rakentamiselle on, että pyrkii ottamaan erilaiset ihmiset ja erilaiset ympyrät vastaan yrittämättä sulloa niitä mihinkään lokeroihin, ei itseäänkään. Ei sekään helppoa aina ole, mutta parhaimmillaan palkitsevaa. Liekö se sitten oloa "No man's land" -vyöhykkeellä tai ainakin sukua sille. Lokeroita(kin) kokeilleena tämä nykyinen liukusävyjen maailma tuntuu itse asiassa aika vapauttavalta. Toki siihen auttaa luottamus itseensä ja itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.
Tiedän kyllä, miten iso kynnys voi olla oman seksuaalisen suuntautuneisuuden paljastaminen iän ympärillä olleelle kaveripiirille. Sellainen voi tuntua hypyltä tuntemattomaan paksussa sumussa. Ei voi tietää mitä edessä on. Toisaalta sitten on tämä kuuluisa mukavuusalue - ja sen ulkopuoli, missä kerrotaan kaiken jännän tapahtuvan (
http://www.iltasanomat.fi/kamalaluonto/car-1288885663613.html ). Onko sitä tyytyväinen nykyeloonsa vai kokeeko, että toisinkin voisi olla. Toisaalta, mikään ei välttämättä lopulta muutukaan.
Niitä "homojen porukoita" on niitäkin monenlaisia.
***
Jos trendejä seuraavia tahoja on uskominen, niin nyt jonkinlainen "avoin maksuliinisuuden osoittaminen" olisi taas hienoisessa nousussa. Siitä kielisi nu-lad -ilmiön nousu - joskin se kaiketi lähinnä flirttailee alkuperäisen raivoheteroutta ja -maskuliinisuutta edustaneen lad-kulttuurin kanssa (
http://nyt.fi/a1305953284319 ).
Osaksi kyse lienee omasta suhtautumisesta, kuten smo tuo esiin.
Suureksi osaksi kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten itse maailmaa hahmottaa. Kyse on siitä, miten oma vertaisjoukko sen tekee. Asia käy ilmi sitä kautta, että sinulle uskoudutaan. Mitä porukka arvostaa, mitä dissaa. Myös äkkijyrkät tahot voivat sisältää timantteja. Tämän hahmottaminen voi olla vaikeaa, jos ei ole päässyt näkemään tiettyjä asioita tai kokenut samaistumista tiettyyn suuntaan. Asia on toki tavallaan mukavuusaluekysymys, joskin toisen mukavuusalue voi olla toiselle epämukavuusalue.
Suureksi osaksi jakautuminen "porukoihin" lienee "soveltuvuusasia". Jos et vastaa tietyn tahon muottia, sinua ei lähestytä tai noteerata. Et ehkä tule koskaan edes näkemään kyseistä maailmaa.
Käytännössä voi olla mahdotonta ennustaa todellista suhtautumista esim. homoihin ja mitä vaikutuksia ryhmän jäsenen homoudella voi olla. Itse olen kokenut, että silloin tällöin, jos vertaiseni "haistaa" asian, jotkut alkavat osin tiedostamattomasti soveltaa eri lainalaisuuksia minuun. Yleensä sitten sovelletaan "vieraskoreampaa" ja "helpommalla päästävämpää" ja "läpi sormien katsovaa" shittiä, vähän, kuten suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen tai juveniiliin yksilöön. Nämä tällaiset lienevät niitä muutoksia, joita Humppakuukeri pelkää.
"Mutta "akkojen/homojen" porukatkaan eivät välttämättä ole optio, koska saatat huomata, ettet osaa niissäkään olla "oikein", vaan aiheutat lähinnä hämmennystä ja huomiota... "
Niin mutta en mä välttämättä oikeen halukka. Olen millainen olen, kai meitä muitakin on tällaisia. En ole ikinä tunnistanut niin sanottua "homokulttuuria" omakseni. Esim. euroviisut, Madonna, erikoiset drinkit, ns. "trendikkyys" tai joku sisustushöttö ei vois vähempää kiinnostaa. Enkä aio kyllä alkaa väen väkisin jotain tämmöisiä juttuja omaksumaan. Naisten seurassa olen ollut paljonkin vaikka kaveripiiri on miespainotteinen, koska kumminkin monia tuttavapariskuntia on ja onhan sitä ollut vaikka mitä illanistujaista mihin naiset osallistuvat. Ja olen ollut ihan yksinkin iltaa pari kertaa viettämässä useamman naisen porukassa. Enkä kyllä tiedä tylsempää, taikka yhtään naista joka olis esim. hauska. Standup-koomikoistakaan kovin moni ole nainen, eikä varsinkaan hauska. Pahantahtoinen juoraminen ja salaisuuksien kertoilu tuntuu olevan verissä, (vaikka eivät kaikki naiset sellaisia tieten ole). Suksikoon kuuseen, oon mielummin yksin sitten jos pitää olla joku "tietynlainen" ollakseen "oikea homo". Jostain mitä näitä julkkishomoja minkä edesottamuksia nähnyt mediasta niin moni vaikuttaa hyvin rasittavilta henkilöiltä. Ainoita joista saanut järkevän kuvan on joku AP Liukkonen, Haavisto ja muutama muu.
Tietystikään en sanoisi näin suorasti kellekään päin naamaa, mutta nimimerkin ideahan lienee se että voi sanoa mitä oikeasti ajattelee.
Kuulostat kyllä ihan "normihomolta", jotka eivät "tunnista" ns. "homokulttuuria" "omakseen" - ihan näin nimimerkin takaa sanottuna. Hassu ajatus sinänsä, että tuo stereotyyppinen mielikuva homoista elää vielä ihan homojenkin keskuudessa.
Ehkä se ei olekkaan stereotypia?
..."oon mielummin yksin sitten jos pitää olla joku "tietynlainen" ollakseen "oikea homo". Jostain mitä näitä julkkishomoja minkä edesottamuksia nähnyt mediasta niin moni vaikuttaa hyvin rasittavilta henkilöiltä. Ainoita joista saanut järkevän kuvan on joku AP Liukkonen, Haavisto ja muutama muu."
Julkisuudesta homoiksi bongaa ne, jotka jotenkin homoiksi tunnistaa tai on tunnistavinaan, niin kuin tavallisessakin elämässä. Suurin osa julkisuudenkin homomiehistä on enemmän tai vähemmän tavallisia "perusperttejä", siinä missä heteromiehistäkin, sterotypiat ei vaan osu kohdalleen. Parasta lääkettä mielikuvien oikaisuun ovat AP Liukkosen tapaiset kaverit, sitten kun ensimmäinen keihääheittäjä tai lätkäpelaaja tulee ulos kaapista, niin ollaan jo aika pitkällä.
Aikoinaan kutsuin naispuolisen heterokaverin tupaantuliaisiin, hän ei entuudestaan tuntenut muita homoja kuin minut ja oli kovasti utelias kuullessaan, että suurin osa tuparivieraista olisi homomiehiä ja homobaariinkin mentäisiin. Jälkikäteen tämä naiskaveri naureskeli, miten oli melkein pettynyt kun porukka oli niin "tavallista", en tiedä mitä karnevaalitunnelmaa oli odottanut :)
Ehkä.. vielä jonkinlainen lohdutuksen ja tsempin sananen...
Hellyys ja hellittely lienevät tosiaan vähän opetteluasioitakin (käytän nyt tätä sanaa, kun en tiedä, mitä romantiikalla tarkoitetaan). Mikäli ei ole vastaanottanut toiselta, itseään miellyttävältä taholta sopivalla tavalla hellyyttä, niin sitä lienee vaikea antaakaan. Mutta opettelu lienee mahdollista.
Kuitenkin, että tällainen opettelurosessi pääsisi ylipäätään alkamaan, vaatinee edes jonkinmoista "homoisaa" aktiivisuutta itseltä. Sillä todennäköisyys, että kaksi kaapissa olevaa, "homotiivistymiä" karttelevaa, ulospäin huomaamatonta ja miesten välisiä "huomionosoituksia" ymmärtämätöntä tai kavahtavaa tahoa koskaan pääsisi alkuun hellyyskoulussa, lienee hyvin pieni.
Siitä kumminkaan en olisi huolissani, että hellyyttä alkaisi tuntea ympäriämpäri, vaikka tällainen opetteluprosessi pääsisi käyntiin. Hellyyden tunteet näyttäis toimivan aika spesifisti.
"Olen millainen olen, kai meitä muitakin on tällaisia."
Kannattaa aina yrittää olla juuri mitä on. Ja kyllä on. Turvallista odysseiaa! Ja raportoi takaisin, jos kehität jonkin toimivan ratkaisun.
