Mietin hetken, että pitäisikö tämän aiheen olla tuolla terveys- ja hyvinvointiosiossa, mutta päädyin sitten kirjoittamaan tänne. Aihe on minusta kumminkin laajempi, nimenomaan asenteiden ja yhteiskunnan arvojen suhteen.
Työssäni olen törmännyt aivan kummallisiin ja outoihin asenteisiin. Niin outoihin, että jos perhe-elämä ja taloudelliset seikat antaisivat myöten, niin kouluttautuisin vaikka infektiohoitajaksi. Ei sillä, että sairaalabakteerit ja antibioottiripulit sinänsä kiinnostaisivat, mutta terveydenhuoltoalan työntekijät kaipaisivat kyllä kipeästi HIV:n suhteen asennemuutosta ja enemmän koulutusta.
Aika usein käy niin, että jos potilaalla on pitkään jatkuneita, monenlaisia infektio-oireita, tehdään paljon kaikenlaisia tutkimuksia, ja sitten siellä loppupäässä lääkärille saattaa ehkä juolahtaa mieleen testata HIV. Tämäkin riippuu erikoisalasta, lääkäristä ja osastolla vallitsevasta hoitokulttuurista.
Joskus sitten käy niin, että oireiden taustalta löytyykin se HIV, ja usein pitkälle edenneenä. Ja voitteko kuvitella, että vielä vuonna 2013 sain kuulla tällaisia kommentteja: "HIV, siis silläkö potilaalla? Eihän se ole edes sen näköinen eikä sen oloinen!!!!" (Niin siis minkä näköinen? Minkä oloinen?) "No siis ei se vaikuta yhtään edes homolta!" (Niin siis...no jos ei se sitten ole homo?) "Eikä se ole sen tyylinenkään, että se kävisi Venäjällä tai Thaimaassa, jos se kerran on hetero." (Eli suomalainen hetero saa tartunnan ainoastaan Thaimaassa?)
Asenteita kuvaavin on ehkä se suurin ihmetys, mikä herää silloin, kun ikäihmisiltä testataan HIV. Duodecimista lähtien meillä on Suomessa täysin selkeä ohjeistus sille, että mitään väestönryhmää ei pidä sulkea mielestään pois, kun epäselvän infektion syytä etsitään.
Meillä ollaan nyt sen uuden asian kynnyksellä, että myös HIV-positiiviset ikääntyvät ja he tarvitsevat palveluja ja hoitoa. Tämä on asia, mihin mielestäni Suomen terveydenhoito ei ole millään tavalla valmistautunut. Ei olla yksinkertaisesti ajateltu, että Suomen vanhimmat HIV-positiiviset ovat reilusti vaikkapa 80-vuotiaita.
On hienoa ja tärkeää, että nuoria valistetaan suojaamattoman seksin vaaroista. Mutta se ei mielestäni ihan riitä. Työikäisten, keski-ikäisten ja sitä vanhempien ihmisten keskuudessa elää sitkeästi se ajatus, ettei asia enää meitä kosketa. Ja pöyristyttävintä on hoitohenkilökunnan asenteet, että yhä edelleen asiakkaita ja potilaita voidaan diagnosoida ja hoitaa suurin piirtein ulkoisen habituksen perusteella.
Työssäni olen törmännyt aivan kummallisiin ja outoihin asenteisiin. Niin outoihin, että jos perhe-elämä ja taloudelliset seikat antaisivat myöten, niin kouluttautuisin vaikka infektiohoitajaksi. Ei sillä, että sairaalabakteerit ja antibioottiripulit sinänsä kiinnostaisivat, mutta terveydenhuoltoalan työntekijät kaipaisivat kyllä kipeästi HIV:n suhteen asennemuutosta ja enemmän koulutusta.
Aika usein käy niin, että jos potilaalla on pitkään jatkuneita, monenlaisia infektio-oireita, tehdään paljon kaikenlaisia tutkimuksia, ja sitten siellä loppupäässä lääkärille saattaa ehkä juolahtaa mieleen testata HIV. Tämäkin riippuu erikoisalasta, lääkäristä ja osastolla vallitsevasta hoitokulttuurista.
Joskus sitten käy niin, että oireiden taustalta löytyykin se HIV, ja usein pitkälle edenneenä. Ja voitteko kuvitella, että vielä vuonna 2013 sain kuulla tällaisia kommentteja: "HIV, siis silläkö potilaalla? Eihän se ole edes sen näköinen eikä sen oloinen!!!!" (Niin siis minkä näköinen? Minkä oloinen?) "No siis ei se vaikuta yhtään edes homolta!" (Niin siis...no jos ei se sitten ole homo?) "Eikä se ole sen tyylinenkään, että se kävisi Venäjällä tai Thaimaassa, jos se kerran on hetero." (Eli suomalainen hetero saa tartunnan ainoastaan Thaimaassa?)
Asenteita kuvaavin on ehkä se suurin ihmetys, mikä herää silloin, kun ikäihmisiltä testataan HIV. Duodecimista lähtien meillä on Suomessa täysin selkeä ohjeistus sille, että mitään väestönryhmää ei pidä sulkea mielestään pois, kun epäselvän infektion syytä etsitään.
Meillä ollaan nyt sen uuden asian kynnyksellä, että myös HIV-positiiviset ikääntyvät ja he tarvitsevat palveluja ja hoitoa. Tämä on asia, mihin mielestäni Suomen terveydenhoito ei ole millään tavalla valmistautunut. Ei olla yksinkertaisesti ajateltu, että Suomen vanhimmat HIV-positiiviset ovat reilusti vaikkapa 80-vuotiaita.
On hienoa ja tärkeää, että nuoria valistetaan suojaamattoman seksin vaaroista. Mutta se ei mielestäni ihan riitä. Työikäisten, keski-ikäisten ja sitä vanhempien ihmisten keskuudessa elää sitkeästi se ajatus, ettei asia enää meitä kosketa. Ja pöyristyttävintä on hoitohenkilökunnan asenteet, että yhä edelleen asiakkaita ja potilaita voidaan diagnosoida ja hoitaa suurin piirtein ulkoisen habituksen perusteella.