Kilpa-urheilu - yhteiskunnan loinen

IS:n 2.9.2011 kolumnissaan työterveyslääkäri Juhani Seppänen kirjoittaa huippu-urheilun merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa.

- Guzenina-Richarsonin rohkeuden voisi rinnastaa ilmiöön, jota ei vielä yksikään suomalainen miespoliitikko ole uskaltanut tehdä. Sen kohde on yleisessä katsannossa terveenä pidetty ilmiö, urheilu. Miksi ihmeessä tässä maassa tulisi tukea urheiluksi kutsuttua toimintaa, sektoria joka valehtelee toimivansa aidon bisneksen periaattein, mutta on samaan aikaan äänekkäästi hinkumassa yhteisiä varoja toimintansa ylläpitämseen. Tämä koskee niin julkisista varoista tuettua urheilutilojen rakentamista kuin vekkauksesta kertyneiden rahojen saantia toimintaan, jonka taloudellinen pohja ei tähän jonninjoutavuuteen riitä. Kaljavetoinen viihdeurheilu ei edistä yhtään mitään hyvää tässä maassa.

Selkokielistä puhetta Seppäseltä. Juuri noin ajattelen minäkin. Pitää lähettää hänelle palautetta.

Opetusministeriön sivulta:
"Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa tukea esimerkiksi urheilujärjestöille, urheilutapahtumiin, liikunnan koulutukseen ja tutkimukseen, liikuntapaikkarakentamiseen, urheilun apurahoihin ja valmennukseen, kuntien liikuntatoimintaan, liikunnan kansainväliseen yhteistyöhön ja moniin muihin liikunnan eri toimintoihin."

Vuosittain tähän tarkoitukseen käytetään veikkausvoittovaroista 25 %, minkä lisäksi jaettavissa on 10 % korvamerkitsemätöntä rahaa, joka jaetaan vuosittain harkinnan mukaan.

En ole lukenut Seppäsen kolumnia enkä ministerin lausuntoa, mutta mielestäni on hieman kyseenalaista rinnastaa vaikkapa kainuulaiseen pikkukuntaan rakennettavan kaikenikäisille tarkoitetun kuntoliikuntahallin ja Leppävaaraan tulevan hiihtoputken, Olympiastadionin peruskorjauksen tai tamperelaisen jääkiekkoareenan rahoitus. Liikunta ja urheilu (kuten JuhaniV varmasti omastakin kokemuksestaan tietää) on muutakin kuin huippu-urheilua ja keihäsmiesten lennättämistä toiselle puolelle maapalloa valittelemaan kipeää pakaralihastaan.

Antamalla nuorille liikuntamahdollisuuksia heistä joitakuita pystytään ehkä pitämään poissa vielä tuhoisammista harrastuksista, ja viime aikoina liikunnassa on alettu jopa korostaa terveiden, savuttomien ja päihteettömien elämäntapojen merkitystä. Siitä olen täysin samaa mieltä, että alkoholiteollisuuden ja liikunnan väliset kytkökset olisi saatava jotenkin katkaistua. Sponsoreita täytyy löytyä muualtakin kuin kaljafirmoista, vaikka ne näyttävät hyvin tajuavan, että urheilun aktiivisimmat seuraajat kuuluvat sukupuoleltaan ja iältään juuri siihen kohderyhmään, jolle omaa tuotemerkkiä kannattaa tyrkyttää mahdollisimman paljon. Anniskelu ja kaljamainokset pois urheilutapahtumista ja -tiloista. Savuttomia ne taitavat jo pääsääntöisesti ollakin, eikä sekään ole suurempaa katastrofia aiheuttanut. Annetaan sitten minun puolestani vaikka niitä veikkausvoittovaroja jonkin verran lisää, jos kovasti kirpaisee.

PS: Esimerkiksi taiteen edistämiseen veikausvoittovaroista menee huomattavasti enemmän, eli vähintään 38,5 %. En vastusta tätä, mutta minusta tuntuu, että siinä kentässä jos missä olisi myös tilaa jonkinasteiselle perkaukselle.

Urheilu on parhaimmillaan rakentava ja yhdistävä voima. Emme koskaan saa tietää, että moniko lenkkipolkuja harrastuspohjalta kuluttava ajattelee itseään lassevireninä siinä jolkutellessaan. Usein myös urheilu toimii positiivisena voimana paikoissa, joissa paljon mikään muu ei sitten toimikaan.

Korkeimmalla kv-huipulla ei pärjätä "kaikki pelaa" -asenteella, vaikka se synnyttääkin katkeruutta huipun tuntumassa. Joissain tapauksissa homma voi vinksahtaa siinä, että urheilun kautta polarisoidaan yhteisöä sen sijaan, että yritettäisiin saada siitä innostumaan mahdollisimman monta erilaista segmenttiä.

Karu tosiasia on se, että tällä hetkellä idoli-efekti on suht hukassa tässä maassa. Se on sotkeutunut kansallissyntiin eli menestyshulluuteen, jolla on hyvin vähän tekemistä urheiluhulluuden kanssa. Kun joku pistää epäonnistumisen kipeä hanurinsa piikkiin, niin media alkaa rakentaa ristiä, johon yleisö voi urheilijan (tai pakaran) naulita. Urheiluhullu kansa tsemppaa ja on kiinnostunut silloinkin ei mene hyvin. Jos urheilusta tehdään vain valikoituja ihmisryhmiä kiinnostava juttu, niin silloin koko touhusta on sielu ja sydän hukassa. Tarvitaan lisää "nimmareita vonkaavia kersoja".

Tuntuu ettei Suomessa pysty tekemään mitään isompaa ilman julkista rahoitusta. Se on jonkinlainen maan tapa, jonka muuttamisessa tarvii pitää järki mukana, jos siihen pitää kajota. Veikkaus on monoliitti, jonka järjenjuoksua ei aina niin ymmärrä (edellyttäen että siellä vielä jokin juoksee). Tuosta 10% liikuteltavasta rahaosuudesta voisi jättää hiukan antamatta "viisi mehupilliä mämmissä"-installaatioiden tekoon ja lohkaista pari prosenttia urheilukulttuurin rakentamiseen. Eräs kv-huippujalkapalloilijamme sanoi lehdessä kesällä, että suomalainen urheilukullttuuri on kuollut. Olen sen verran eri mieltä, että pulssin voi erottaa jos tarkasti kokeilee tiettyjen lajien ja menestyjien kohdalla, mutta urheilukultuuriin kylmät raajat sinertää jo pahasti.

Muita tulonlähteitä miettiessä voisi vaikka jatkossa hiukan kiinnittää huomioita niihin (usein maksukykyisiin) yhteisösegmentteihin, joille meillä ei kukaan ole vielä älynnyt/halunnut/osannut suunnata minkäänlaista porkkanaa. "Pecunia non olet" eli "raha ei haise".

Minä en usko puhtaaseen urheiluun kilpatasolla. Miksi sellaista tulisi tukea?

Olen täysin samaa mieltä Kolmoisriitin kanssa. En näe yhtään syytä, miksi huippu-urheilua tulisi tukea. Urheiluun menevät varat käytettäköön tavallisten ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen. Hyvällä kunnolla on kansanterveydellinen merkitys, mutta yksittäisen dopatun hiihtäjän menestyminen "perkele, havuja!" -laduilla ei ole riittävä syy yhteisten rahojen haaskaamiselle.

Jos käsitys nykytaiteesta on "viisi mehupilliä mämmissä", olisi pikemminkin syytä syytää varoja taidekasvatukseen? Urheilu ja kulttuuri eivät ole toistensa vastakohtia - terve ruumis terveessä sielussa - nuo tuppaavat täydentää toisiaan.
Itseasiassa kuvataiteita voisi opettaa enemmänkin jo peruskoulu-lukio tasolla. Äidinkielen opetus näkyy lukemisen harrastamisessa ja ylipäätään kirjailioiden ja heidän ammattinsa kunnioittamisessa.

Huippu-urheilijoiden avustamisessa on kyse myös siitä, että halutaanko edistää heidän kykyä osallistua kansainvälisiin arvokisoihin Suomen edustajina. Näissä pippaloissa taso on niin kova, että tukea tarvitaan valmentajan, valmennusleirien, niihin liittyvien matkojen ja urheiluvälineistön tuottamiin kuluihin. Yksilölajeissa kaupallisten sponsorien löytäminen on ymmärtääkseni kaiken lisäksi haastavampi tapa rahoittaa lajia kuin joukkuelajeissa. Olen ymmärtänyt, että yhtiöt eivät välttämättä sponsoroi yksilöjä heidän tuoman pr-riskin vuoksi. Tämä pr-riski konkretisoituu sponsorille välittömästi, jos urheilija syyllistyy vilppiin tai ei sitten pärjääkään syystä tai toisesta. Pahimmillaan joudutaan vetämään niitä mustia verhoja esiin...

"Viisi mehupilliä mämmissä" oli tietysti yliampuva heitto, jollaiseksi sen tarkoitinkin.
Urheilun ja taiteen asettaminen toistensa vastakohdiksi on jonkinlainen assosiaatiovirhe. Minulle kumpikin kuuluvat samaan "kulttuurin" väljään määritelmään ja itse olen jo pitkään värkännyt projektia, jossa urheilu ja taide paiskaavat kättä (ja täysin ilman veikkausvoitto- tai muitakaan rahoituksia tai mitään virallista selkänojaa). Tuntuu hiukan oudolta, että esim. kuvataide mielletään kulttuuriksi "niille joillekin" ja vastaavasti urheilun seuraaminen, tukeminen ja osallistuminen katsottaisiin myöskin jonkun tietyn segementin jutuksi. Kumpikaan ei ole toiselta pois, vaikka tietysti rahoista käydään vääntöjä.

Toivottavasti kenelläkään ei enää ole sellaista käsitystä, että huippu-urheilijoille urheilu on jonkinlaista "oikean työn" sivussa tehtävää harrastelua. Jokainen urheilijan työjärjestyksen nähnyt tietää sen olevan toisin. Pelkät yksityisten sponsoreiden rahat eivät yleensä riitä täysipainoiseen harjoitteluun ja suorittamiseen eli urheilijan työhön.

Takana ovat ne ajat, jolloin joukkuelajien kausikirjoissa oli urheilijaesittelyssä rivi, jossa kerrottiin "oikea ammatti" (ja toisella rivillä myös siviilisääty, mutta se on jo toinen juttu). Sen voi lisätä, että on ollut loistava oivallus järjestää ammattiurheilijoille sen päätoimen (urheilu) ohella myös koulutusta, sillä ammatinvaihto on lähes jokaisella heistä edessä ennen keski-ikää, eikä kaikille ole tehtäviä valmennuksessa tai muuten urheilun parissa.

Aihetta sivuavana ajankohtaisuuna vielä, että Pohjoismaiden aitajuoksijoiden aateliin vuosikaudet kuulunut ruotsalainen Robert Kronberg (35) lopettaa muuten kilpailu-uransa ensi viikonlopun maaottelussa Helsingissä. Sen jälkeen Göteborgin yliopistosta urheilupsykologiksi valmistunut mies jatkaa erilaisissa valmennus- ja tukitehtäsissä. Kronbergissa on hieman renessanssimiehen vikaa, sillä hän on välillä toiminut myös muun kulttuuritoiminnan puolella ja ollut valmis monenlaisiten kultturiprojektien käyttöön kuin lukkari sotaan. Toivottavasti Robert jakaa valtavaa tietotaitoaan ja hyvää asennettaan myös tuleville urheilijapolville.

"Viisi mehupilliä mämmissä" oli tietysti yliampuva heitto, jollaiseksi sen tarkoitinkin.

Tietenkin oli, kun kysymys on taiteen arvottamisesta urheilun kustannuksella."Mehupillejä mämmissä" kuuluvat kaiketi näihin "tekotaiteelliset postmoderneihin kokeiluiluihin" - vaikka mämmi onkin mitä kansallisromanttista ruokaa.

Tennispalatsissa muuten avautuu 22. syyskuuta Akseli Gallen-Kallelan näyttely "Eurooppalainen mestari". Olisi kiinnostavaa tietää, saako museo jytkyn kävijämäärissä?

Tällä hetkellä betonoidut jakoprosentit veikkausvoittovaroista ovat:

- taiteelle 38,5%
- ruumiinkulttuurille 25%
- tieteelle 17,5%
- nuorisotyö 9%
- em. kohtien kesken jaettavaksi lisäksi vielä 10% liikkumavara

Nuo prosentit kertovat lopulta aika vähän, sillä esim. taiteen alla tapahtuu hyvin paljon erilaista (pääosin kai sellaista, johon ei liity mehupillejä ja mämmiä). Samoin tuosta 25%:sta menee rahaa niin huipulle kuin meidän mukavan pullean kansakuntamme liikuttamiseen.

Kyse on pitkälti myös arvo- ja makuasioista: kannattaako huippu-urheilua tukea jos menestystä ei tule? Entä pitääkö kotimaiselle elokuvalle jakaa rahaa, jos vastaajan mielestä Suomi-leffat eivät ole miellyttäneet sen jälkeen, kun niitä alettiin tekemään muutenkin kuin mustavalkoisena.

Pieneltä osin kyse on myös siitä mistä Veikkaus rahansa saa. Tuloja ei jaotella sen mukaan, että Loton tuotto menisi kulttuurille ja vedonlyöntirahat urheilulle (tiettävästi Tulosvedossa ei ole ollut kohteena esim. taidenäyttelyn kävijämäärien arvausta tai superkaksarissa kahden katsotuimman leffan veikkausta). Tiedossa ei myöskään ole, että miten paljon vaikutusvaltaa Veikkaus vaatii vastapainona (veikkaisin ettei ihan hyväntekeväisyyspohjalta hommaa vedetä).

Varmasti rahaa menee joka sektorilla myös "rönsyihin", mutta vain puhtaasti ydinalueisiin keskittyminen olisi paradoksaalista, sillä noin laajemmassa mittaakaavassa kultturiahan yritetään juuri rikastuttaa eikä pönkittää muutamaa monoliittia. Jos tuki jaettaisiin vain oikein merkittäviin juttuihin, niin esim. urheilussa se tarkoittaisi sitä, että tukea riittää vain niille jotka ovat jo huipulla ja muut joutuvat hankkiman varat lahjojensa kehittelyyn muualta. Luotettavien kristallipallojen vaikean saatavuuden vuoksi on myös mahdotonta keskittää tukea myös takuuvarmasti lupaaville nuorille urheilijoille, joiden osalta voidaan luvata ettei loukkaantumisia tule eikä ura muutenkaan voi keskeytyä.

Kuten edellä kirjoitin, tässä maassa on hyvin vaikea toimia ilman ainakin osittain julkista rahoitusta, jonka saatavuuteen voidaan luottaa. Veikkauksen serkun eli Raha-automaattiyhdistyksen kohdallahan on jo käynyt niin, että RAY:n avustusten arvaamattomuuden vuoksi sosiaali- ja terveysjutuissa on jouduttu tekemään karsintoja tai kaatamaan laskua valtion suuntaan (esim. pelastushelikopteritoiminta).

Pidän huippu-urheilua lähinnä viihteenä, samoin veikkauspelejä. En näe suurta ongelmaa siinä, että viihdetoiminnan avulla rahoitetaan viihdetoimintaa. Sen sijaan se, että urheilua tuetaan myöskin verovaroista, on mielestäni paljon suurempi yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmana pidän sitä siksi, että koen yhteiskunnan tekevän sellaisia arvomääritelmiä, että millainen elämäntyyli on yhteiskunnan mielestä oikein. Mielestäni yhteiskunnan ei tulisi puuttua moisiin moraalikysymyksiin millään tavalla, vaan vastuu niistä pitäisi jättää ihmisille itselleen. Jos minä valitsen epäterveellisen elämän, osallistun veropotin kerryttämiseen keskimääräistä suuremmin alkoholi-, tupakka- ja makeisveroin ja haluan elää lyhyemmän elämän, mielestäni yhteiskunnalla ei pitäisi olla siihen mitään sanomista. Minun arvoni ja yhteiskunnan arvot eivät tässä kohtaa.