- 1 / 2
- JuhaniV
- 7.8.2011 9:16
Luen parhaillaan toimittajan ja poliittisen kolumnistin Risto Uimosen kirjaa Median mahti. Se on ilmestynyt tänä vuonna. Laaja teos käsittelee suomalaiseen mediaan liittyviä lähinnä poliittisia tapahtumia lähihistorian ajalta. Hän toteaa median olleen aikanaan tasavallan presidentti Kekkosen sylikoira. Tänä päivänä Suomessa uutisointi on kirjoittajan mielestä pääsääntöisesti sisäsiistiä verrattuna suuren maailman uutisointiin. Uimosen kriittiseen tarkasteluun joutuvat niin shekkivihkojournalismi (Seiska-lehti) kuin missiojournalismi, jota hän kuvailee seuraavasti:
- Alalle tulee silloin tällöin myös missiojournalisteja, jotka tuputtavat lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille omaa maailmankatsomustaan joko suoraan tai peitellysti.
Uimonen luettelee 1970-luvun stalinistitoimittajat, jotka "levittivät ilosanomaa sosialismin paremmuudesta". 1980-luvulla ympäristöaatteesta tuli muotia. Vihreä aalto iski sen seurauksena toimituksiin. Niihin rekrytoitiin journalisteja, joille oma maailmankatsomus oli journalismin objektiivisuutta tärkeämpi.
Tuorein missiojournalismin aalto koskee Uimosen mukaan homoja. Lainaan häntä suoraan:
- 2000-luvun missiojournalismia ovat toimituksissa edustaneet muutamat sukupuolisten vähemmistöjen (Uimonen tarkoittaa tässä kuitenkin seksuaalisia vähemmistöjä) kellokkaat. Se selittää osaltaan seksuaalivähemmistöistä kertovien juttujen määrän kasvua mediassa, joskin siihen vaikuttavat myös heterotoimittajien suvaitsevaisuus ja heidän arvionsa teeman kiinnostavuudesta, kuten myös yleinen asenteiden vapautuminen. Homojuttuja on ollut niin paljon, etteivät ne enää hyppää lukijoiden silmille. Teema on arkipäiväistynyt.
************
Onko homoliike (jos sellaisesta voidaan edes puhua) 2000-luvun "stalinismia tai viherpiiperrystä"?
Minun mielestäni Uimonen kritiikissään oikoo ja yksinkertaistaa todellista tilannetta. Yksinkö muka homot tai homotoimittajat ovat ylläpitäneet keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta tässä yhteiskunnassa? Kyllä homoihin kielteisesti asennoituvat äärisuunnat ovat olleet varsin aktiivisia asioiden esille nostajia. Ei siihen ole tarvittu homoja missiojournalisteja.
Olen toki huomannut kirjoittelun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä eri medioissa lisääntyneen aikaisemmista vuosikymmenistä merkittävästi. Ennen kirjoittelu oli 99,99% heteromissiojournalistien tuotetta. Nyt ollaan pääsemässä kohti jonkinlaista tilannetta, jossa homotkin ovat olemassa ja heistä kirjoitetaan samalla tavoin kuin heteroistakin. Uimosen kanssa olen samaa mieltä, että teema on arkipäiväistynyt. Omasta mielestäni näin on hyvä.
- Alalle tulee silloin tällöin myös missiojournalisteja, jotka tuputtavat lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille omaa maailmankatsomustaan joko suoraan tai peitellysti.
Uimonen luettelee 1970-luvun stalinistitoimittajat, jotka "levittivät ilosanomaa sosialismin paremmuudesta". 1980-luvulla ympäristöaatteesta tuli muotia. Vihreä aalto iski sen seurauksena toimituksiin. Niihin rekrytoitiin journalisteja, joille oma maailmankatsomus oli journalismin objektiivisuutta tärkeämpi.
Tuorein missiojournalismin aalto koskee Uimosen mukaan homoja. Lainaan häntä suoraan:
- 2000-luvun missiojournalismia ovat toimituksissa edustaneet muutamat sukupuolisten vähemmistöjen (Uimonen tarkoittaa tässä kuitenkin seksuaalisia vähemmistöjä) kellokkaat. Se selittää osaltaan seksuaalivähemmistöistä kertovien juttujen määrän kasvua mediassa, joskin siihen vaikuttavat myös heterotoimittajien suvaitsevaisuus ja heidän arvionsa teeman kiinnostavuudesta, kuten myös yleinen asenteiden vapautuminen. Homojuttuja on ollut niin paljon, etteivät ne enää hyppää lukijoiden silmille. Teema on arkipäiväistynyt.
************
Onko homoliike (jos sellaisesta voidaan edes puhua) 2000-luvun "stalinismia tai viherpiiperrystä"?
Minun mielestäni Uimonen kritiikissään oikoo ja yksinkertaistaa todellista tilannetta. Yksinkö muka homot tai homotoimittajat ovat ylläpitäneet keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta tässä yhteiskunnassa? Kyllä homoihin kielteisesti asennoituvat äärisuunnat ovat olleet varsin aktiivisia asioiden esille nostajia. Ei siihen ole tarvittu homoja missiojournalisteja.
Olen toki huomannut kirjoittelun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä eri medioissa lisääntyneen aikaisemmista vuosikymmenistä merkittävästi. Ennen kirjoittelu oli 99,99% heteromissiojournalistien tuotetta. Nyt ollaan pääsemässä kohti jonkinlaista tilannetta, jossa homotkin ovat olemassa ja heistä kirjoitetaan samalla tavoin kuin heteroistakin. Uimosen kanssa olen samaa mieltä, että teema on arkipäiväistynyt. Omasta mielestäni näin on hyvä.