Huippu-urheilun kirous

Hiihtäjä Mika Myllylä on kuollut 41-vuoden iässä. Kuolinsyy on mitä ilmeisin. Sitä kukaan ei vain halua tässä vaiheessa sanoa ääneen. Olen hyvin surullinen Myllylän kuolemasta ja samalla vihainen huippu-urheilulle. Me olemme osa tuota valtavaa rahantekokoneistoa ja osaltamme syypäitä tapahtuneeseen. Meidän halustamme ja vaatimuksestamme joukko ihmisiä lähtee tavoittelemaan mestaruuksia kaikin käytettävissä olevin keinoin. He kantavat seuraukset, me vain voiton nautinnon. Haluamme viihdykettä. Näyttelijöitä tuossa tragediassa ovat urheilijat.

Huippu-urheilu on äärimmäisen raadollista. Myllylä on uusin huippu-urheilun uhri. TV1:n haastattelema urheilutoimittaja Kari Mänty totesi, että voiton hetkellä selkään taputtelijoita ja kavereita on vaikka millä mitalla. Kun ura päättyy, terveys katoaa tai jotakin menee vikaan, kaverit kaikkoavat välittömästi. Huippu-urheilulle kaikkensa antanut saakin jäädä yksin. Hänen saavutuksensa on enää merkintä urheilun historiassa. Ihminen saa mennä ja selvitä tai olla selviämättä. Urheilun kuluttajia se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mieleeni tulee tällaisten tapauksien jälkeen jälleen kerran työtoverini Juhani Järvinen, joka toi Suomelle useita komeita voittoja luistelussa. Hänet valittiin vuonna 1959 vuoden urheilijaksi ja suosituimmaksi suomalaiseksi. Näin ja koin läheltä sen alamäen mikä seurasi hänen huippu-urheilu-uransa päättymistä. Katkeruus oli varsin tuntuvaa. Alkoholi astui vahvana kuvioihin. Hänen elämänsä päättyi epämääräisissä olosuhteissa vain 49 vuotiaana vuonna 1984.

Juhani Järvinen ja Mika Myllylä ovat vain muutamat nimet huippu-urheilun surullisessa listassa.

Tiedän, että huippu-urheilu pyörittää mittavaa liiketoimintaa. Tuossa liiketoiminnassa muutama ruumis ei merkitse yhtään mitään. TV-kameroiden edessä muutama krokodiilin kyynel ja hetken kuluttua homma jatkuu entisellään.

Olen moneen kertaan ilmaissut sen, että huippu-urheilulta pitää ottaa yhteiskunnan taloudellinen tuki pois. Nuo rahat pitää ohjata meidän tavallisten ihmisten liikunnan kehittämiseen. Tuo satsaus on meidän omaan terveyteemme, eikä kaljaa kittaavien nk. penkkiurheilijoiden viihdyttämiseen.

Raha ja iso busines pyörivät vain tiettyjen lajien ympärillä. Dopingia ja "huippu-urheilun kiroja" esiintyy kuitenkin muissakin lajeissa.

Selkääntaputtelijoihin liittyvät samat lainalaisuudet kaikissa julkisuuden ammateissa. Millaista huomiota entinen huippu-urheilija sitten kaipaisi tai tarvitsisi? Pitäisikö sitä tarjota kaikille julkisuuden ammateissa olleille? Miksi vain heille?

Ihminen valitsee itse omistaako elämänsä uralleen vai jollekin muulle. Katkeruutta muita kohtaan omasta päätöksestä en ymmärrä. Katumuksen kyllä.

Kommenttini jatkoksi IL:n toimittajan Karri Lehtiön muistuma Mika Myllylästä vuodelta 2008. Siinä on paljolti samoja aineksia mistä minä puhuin Juhani Järvisen kohdalla.

http://www.iltalehti.fi/urheilu/2011070514010039_ur.shtml

Urheiluun liittyvän, lähes kulttimaisiin mittasuhteisiin yltävän henkilöpalvonnan kääntöpuolena on monelle joutua omakohtaisesti kokemaan urheilumenestyksen kertakäyttöisyys. Kun se on ohi, se on ohi, ja on jo joku toinen urheilija jota palvotaan. Juuri nyt valokeilassa on Mikael Granlund, kohta joku muu. En kuitenkaan usko Myllylän jääneen kavereitta koskaan, saati vaipuneen unholaan. Myllylälle tarjottiin töitä mm. kiinteistövälittäjänä sekä erilaisissa urheiluun liittyvissä tehtävissä; mahdollisuuksia, joita harvemmin annetaan lähiöissä ryypiskeleville, vailla ammattitutkintoa oleville alkoholisteille. Uskon, että auttavia käsiä on ojennettu paljon enemmän kuin monelle muulle, jolta vanha työ on lähtenyt alta ja päihteet alkaneet sitten maistua. Varsin mukavasta rivitaloasunnosta päätelleen myöskin rahallisesti Myllylällä olivat paljon paremmat lähtökohdat kuin monella ansiosidonnaiselta pudonneella.

En tiedä, rakensiko Myllylä itsetuntonsa ja identiteettinsä urheilumenestyksen varaan. Niin ei ole hyvä tehdä, mutta reaktionsa uran loppumiseen antaisi viitteitä siihen suuntaan. Ei ole helppoa elää, jos ainoana unelmana on ollut urheilumenestys, ja sitten se haihtuu. Unelmiemme ja tekojemme välissä kun on tämä maailma. Myllylän tarina on kovin surullinen. Toivottavasti Suomen kansakaan ei rakenna itsetuntoaan ja identiteettiään urheilumenestyksen varaan.

Kansallisen identiteetin kohottajana Myllylän ansiot ovat kuitenkin kiistattomat, ja viimeistään kuolemansa myötä hänet tullaan kanonisoimaan. Eikä Myllylä toki varsinaisesti kuollut ole niin kauan kuin hänet muistetaan ja niin kauan kuin hänen elämäntarinansa sisältää ihmisille sanoman. Ei hän ole kuollut, hän on vain lopettanut alkoholinkäytön.

Kuolema myy hyvin - huippu-urheilussakin!

Tämän päivän Iltalehdessä on 20-sivun erikoisliite Mika Myllylän kuolemasta.

Ongelmana on, millä lailla tuollainen itsetuhoinen kierre saadaan katkaistua. Yllättävää, miten tuollaisia pahuuden voimia löytyy joka puolelta kuten tuo doping, jossa on mukana monenlaisia henkilöitä: vääryys on pahuutta ja se voi nielaista kokonaan mukaansa ja hukuttaa. Ei tarvita kuin yksi ainoa virheaskel ja seuraukset voivat olla arvaamattomia.

Tuntuu, että urheiluhulluudesta puhuettaessa ovat menneet käsitteet sekaisin. Pitäisi puhua menestyshulludesta. Sitä vaaditaan hinnalla millä hyvänsä eikä sitä ainakaan edesauta se, että tappion hetkellä käännetään selkänsä ja aletaan jälkiviisaiksi.

Huippu-urheilussa tietysti yksi ongelma on siinä, että huipulle päästäkseen pitää useimmissa lajeissa eteenpäin pyrkiä teininä ja ura loppuu hyvissä ajoin ennen keski-ikää. Täysipainoinen opiskelu on mahdotonta ja sivutoiminenkin vaatii hyvää ajanhallintaa ja sitkeyttä - jos nekään auttaa. Aktiiviura loppuu ns. parhaassa työiässä, eikä koulutusta tai kokemusta urheilun ulkopuolisesta työelämästä ole kertynyt, eikä urheilun piiristä löydy duunia kaikille. Oma lukunsa sitten ne tapaukset, missä jonkun jäähdyttelevän urheilijan reppuun lorotetaan kaikki synnit ja toivotetaan hyvää jatkoa.

Yhtä viisastenkiveä ei ole, mutta pitäisi muistaa, että kultamitalissakin kultaa on vain ohut kerros pinnassa ja loppu on perusmetallia. Samassa suhteessa myös menestyksen hohto vaatisi perusasioiden hoitamisen jämerään kuntoon.