tunnepurkaus
Onkohan tällaisella "päähänpotkitulla" ihmisellä mitää mahdollisuutta suhteeseen tai mihinkään....onneen taikka elämään
Isän kanssa ei ole kunnon isä-poika suhdetta, se lähti kun olin jotain kolme. Äiti tappoi itsensä kesällä. On aikasta yksinäinen olo. Sitten kun ei voi olla sitä mitä on niitten ihmisten kanssa, jotka välittää oikeasti, etääntyy kaikista ihmissuhteista. Sitä alkaa olla jo 25 eikä mitään suhdetta kenenkään kanssa. Sitä ajattelee, että ei kelpaa, kun ei ole siitä tasapainoisemmasta päästä. On koulukiusaamista, äidin alkoholismi,väkivaltaa,toisen kiveksen menetys,masennusta.....sitä tuntee itsensä niin riittämättömäksi ja epäkelvolliseksi yksilöksi. Tuntuu vaan siltä ettei kuulu minnekkään.
Oli vain pakko kirjoittaa jotain jonnekkin.
Tuollaisista asioista kannattaisi varmaan käydä keskustelemassa ammatti-ihmisen luona.
Täällä altistat itsesi turhaan myös mahdollisille pahantahtoisille kommenteille.
Voi Markus :( Voimia! Olen varma että kaikille meille täällä on rakkaus odottamasssa jossakin sopivaa esilletulo-hetkeä. Yritetään jaksaa odottaa.
En ole ammattiauttaja, mutta suosittelen jotain mukavaa harrastusta. Se, että tietää jossain olevan jotain sellaista, jonka tekemisestä tykkää, auttaa kummasti. Tämä yksilö on pärjännyt pitkälle tietokonepelejä käpystelemällä. Toki elämässä muutakin kuin se harrastus (tai harrastukset), mutta ihmisellä pitää olla jotain omaa tekemistä. Viisaat tahot väittävät muuten liikunnan harrastamisen kohottavan itseluottamusta ja muuta hyvää. Tämä on ihan maallikon neuvo ja voit jättää sen huomioimatta, jos sinulla on jo harrastus.
ankh wedja seneb! (= elämää, ehjyyttä ja terveyttä!)
Monet taistelevat suurtenkin vaikeuksien kanssa elämässään. On hyvä, että voimme kantaa taakkojamme yhdessä. Mielestäni tällaisista aiheista voisi hyvin keskustella ja avauksesi on jo hyvä kontaktinottona.
Rakkauteen vaaditaan avointa mieltä antamaan ja saamaan. Rakkaus - kun sen aitona ja voimallisena kohtaa - voittaa mitkä aidat ja muurit tahansa. Olen sen itse kokenut! Rakkauden ulkopuolelle ei ole suljettu ketään.
markus olet vielä nuori ja ehdit elämässä tehdä paljon asioita, melkein vaikka mitä. kannattaa pitää elämästä kiinni ja mennä joukkoon tummaan mukaan, vaikka tuntuisi miltä. omat tunteet eivät ole totuus, vaan voivat olla jopa väärässä.vanhempasi eivät enää ole sanomassa mitä tulisi tehdä tai mitä ei saisi tehdä.
suhde tai bf eivät ole ainoa asia maailmassa, mitä tavoitella. moni homomies elää yksin. siihenkin tottuu. ilman sitäkin siis voi elää.
mitä siis neuvoksi? tee juuri niitä asioita, joista haaveilet tai mitä haluaisit tehdä mutta et ole uskaltanut mene johonkin ryhmään, vaikka liikkumaan. minunkin elämäni on koko ajan "prosessissa" tai "vaiheessa", mutta yritän silti tehdä minua kiinnostavia asioita. jos ei tänään huvita liikkua, niin ei se maailmaa kaada, teen sitten huomenna. olen vapaa.
olen itse listannut aina silloin tällöin tavoitteitani ja asioita joita haluan tehdä.
paljastan sinulle eilisen "listani", jonka nimi on: "mitä minä haluan":
mm.
- urheilla
- olla ahkera
- olla rentoutunut
- tehdä oman suoritukseni, viis toisista
( ei ole hyvä vertailla itseä toisiin)
- löytää "oma juttu"
katso elokuvia niin unohdat oman pahan olosi hetkeksi.
olen siis keski-ikäinen, jos se tieto sinua helpottaa...
Hyvä, että kirjoitit. Toivottavasti helpotti oloasi edes vähän. Olet kokenut hirveän raskaita asioita... hirveän paljon tuossa on yhdelle ihmiselle kannettavaksi. :-( Olen samaa mieltä kuin joku muukin tänne kirjoittanut, että voisi tehdä hyvää voida käydä puhumassa noista tuntemuksista ja ajatuksista jollekulle psykologille tai psykoterapeutille. Se ainakin voisi olla turvallinen askel omana itsenään olemiseen ja sen harjoitteluun. Kannattaa, jos mahdollista, valita sellainen terapeutti, joka persoonana tuntuu sinulle sopivalta.
Kuulostaa siltä, että nuo sinun kokemuksesi ovat niin kipeitä (olisivat kenelle vain), etteivät tuollaiset "aloita uusi harrastus" -tyyppiset neuvotkaan ole ehkä parhaita mahdollisia.
Pahinta on kun hyvin yleisesti monet ihmiset kovien koettelemustensa jälkeen alkavat ajatella, että ehkä he jollain tasolla ansaitsevatkin nuo kokemuksensa, koska ovat niin huonoja pohjimmiltaan, vaikka siitä ei ole kyse. Jokainen on arvokas ja rakastamisen arvoinen ihminen - maailma vaan on helevetin epäoikeudenmukainen.
Toivon sinulle kaikkea hyvää elämään.
Itse olen elänyt rankkaa elämää, joten voi hiukan kuvitella tuota tunnepurkauksen ilmapiiriä. En niinkään suosittelisi ammattiauttajaa, vaan ennemmin ystävän hankkimista. Voimia sinulle, Markus!
Eiköhän sitä useampi ellei kaikki jossain vaiheessa tunne, että
ei kuulu minnekään. Riittämättömyyden tunne ei sekään taatusti
ole kovin vieras kenellekään.
Joku tuossa mainitsi, että elämä on epäoikeudenmukainen.
Ei se ole. Elämä on elämää. Ikäviäkin asioita tapahtuu ja ennalta
odottomatta, mutta tapahtuu myös hyvää ja kaunista koko ajan.
Jokaisella on mahdollisuus. Ratkaisu voi tosiaan löytyä siitä,
miten asennoituu tapahtuneeseen ja tulevaan sekä siitä,
että pyrkii ja pakottaa itsensä näkemään oman napansa ulkopuolelle.
Niin kauan kuin on elämää on mahdollisuuksia.
opettele myös tekemään työtä päämääriesi eteen. se palkitsee ajan myötä.
Katso suoraan eteenpäin, valitse oikea tie ja se on vain Jumalan tie. Vain Jumala voi auttaa. Väkivaltaiset tietokonepelit, turhat elokuvat, ahdistuneisuus, yksinäisyys ja pinnalliset toverit eivät auta sinua oikeaan suuntaan. Meidän ryhmässä monella miehellä on ollut samanlainen tausta. Nämä rikkoutuneet homoseksuaaliset nuoret ovat nyt lopultakin eheitä, lopultakin tarmokkaita, lopultakin aktiivisia, lopultakin optimistisia miehiä.
Mikaleli, tämä "meidän ryhmä" on siis mikä?
Ja ei todellakaan ole mitään syytä, miksi homoseksuaaliset nuoret eivät pääsääntöisesti olisi alun alkaenkin eheitä, tarmokkaita, aktiivisia ja optimistisia. Katso vaikka Yhteiskunta-osiosta Time-lehden juttua koskeva keskustelu ;)
Uskonto saattaa joillekuille olla ratkaisu ulospääsyksi umpikujalta tuntuvasta tilanteesta, mutta on varsin kapealle pohjalle rakennettu tapa suhtautua elämään. Useimmiten pysyvä ratkaisu ongelmiin ja elämän sisältö löytyy paljon "maanläheisemmistä" asioista!
ööömmm... Olen tavallaan samaa mieltä Public Eyen kanssa; Joillekin uskonto voi ehkä auttaa toisille taas ei.
Markus; viestisi liikkutti minua, ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Ammattilaisen kanssa puhuminen vaikuttaa minusta hyvältä idealta; Terapeutti auttaa sinua auttamaan itseäsi, sillä loppujen lopuksi sinä olet ainoa joka tiedät mitä tahdot. Onnea sinulle!
Mik... mikä nimesi sitten loppujen lopuksi lieneekään, et viitsisi kääntää tätä keskustelua miksikään saarnatilaisuudeksi.
Näitä juupas-eipäs keskusteluja hihhuliuskovaisuudesta on ollut aivan riittämiin, olen varma siitä, että sellaisia kaipaavat löytävät kyllä niille tarkoitetun foorumin. Täällä keskustellaan asiallisesti homouteen liittyvistä asioista.
kiitos kaikille vastannaille.
Liikuntaa harrastan jonkin verran....salia ja juoksemista.
Olen miettinyt tuota ammattiauttajaa, mutta se jää siihen, ettei saa aikaiseksi.
Oli paljon mielessä asioita mitä olisin tähän kirjoittanut, mutta en saa niitä nyt ulos.
Suoraan sanottuna mielialasi ei parane vaikka kuinka puhuisit ammatti ihmisille sillä niille puhuminen on sama kuin puhuminen seinälle paitsi, että ne kehottavat sinua hankkimaan elämän. Tiedän tämän sillä itse olen yli vuoden käynyt terapiassa ja joka kerralla saan vaan kuulla kuinka minun pitäisi hankkia elämä.
Ihmissuhteet väsyttävät sinut samoin yksin oleminen. Harrastuksia tai ei niin ei sitä jaksa pitkään.
Ja niille jotka sanovat, että kyllä se todellinen rakkaus jossain tuolla odottaa. Paskat. Ensiksi pitäisi hankkia upea vartalo ja sitten pitäisi olla iloinen ja avoin mieli ja käydä kymmeniä ellei satoja ihmisiä läpi, että löydät jonkun josta edes hieman pitäisit ja joka pitäisi sinusta. Jos löydät lopulta jonkun ja sitten elät suhteess ehkä muutaman vuoden ja tulee ero niin vaivut masennukseen ja itsesääliin ja mietit mikä meni vikaan ja miksi hän lähti. Ilman rakkautta pääsee elämässä paljon helpommalla jos vain jaksaa olla hieman enemmän yksin, mutta mikäs siinä. Yksinhän sitä lopulta on teki mitä teki! Ja kuitenkin kuolee, ei sille mitään mahda.
Yrität hankkia ystäviä ja rakkautta ja siinä samalla tehdä töitä,e ttä saisit rahaa elämiseen ja lopulta huomaatkin jo olevasi eläkkeellä ja mietit mihin kaikki vuodet menivät. Sitten yrität viimeisillä vuosiilasi ottaa menetettyä aikaa kiinni, mutta turhaan sillä lähtiessäsi talvea karkuun jonnekin etelän lämpöön saat sydänkohtauksen kentällä ja kuolet. The end! Ei siinä ole enään väliä oliko sinulla rahaa, ystäviä tai sitä rakasta! Paitsi ehkä hautajaisissa on enemmän porukkaa, mutta ei se sinua enään kosketa.
Just niin. Ja mitä nopeemmin tommoset ihmiset kuin jepet poistuu
myrkyttämästä muiden mieliä sitä parempi.
Äläs nyt, sunshine ;)
Tuo jepettimen teksti oli niin hyvä, että se suorastaan pelasti päiväni ja sai suorastaan auringon näkymään raskaan pilviverhon läpi. Tyyppi on varmasti töissä jossain mainostoimistossa ja jos ei ole, niin mars mars pyrkimään. Eikös suomalaisia mainoksia tehdä nykyään juuri tuolla mentaliteetilla. Puuttuu vaan lopusta se etelänmatka/puhelinliittymä/sidupullo/rättikauppa/whatever, jota kukaan ei sitten sen jälkeen muistakaan, kun itse mainos oli niin hyvä.
No joo, olihan toi suomalaisesta rokkilyriikastakin tuttua
kaikki menee päin mäntyä, mutta mussa mitään vikaan ole
-vuodatusta. Mulla vaan on alati paheneva allergia sitä kohtaan.
Terapeutteja on monenlaisia. Jos terapeutti todella käskee asiakastaan "hankkimaan elämän" on kyseessä huono terapeutti. Omalla kohdallani kahden vuoden terapia on ollut jollain tavalla elämälle pelastava kokemus. Kannattaa kuitenkin jonkin verran harjoittaa valikoivuutta ja etsiä itselleen terppa, jonka kanssa henkilökemiat natsaavat.
Itse hiukan varauksella suhtaudun sellaisiin neuvoihin kuin "aloita uusi harrastus" tai "maalaa olohuoneeseen pirteämmät seinät". Joskus tuollainen, mitä toimintaan pakenemiseksikin kutsutaan, vaan ei kanna pitkälle. Kokemusta on. Sometimes you just got to deal with that shit... On vaan tämä yksi elämä ja joskus sen eläminen täydesti edellyttää oman mielen tutkiskelua ja uusia suuntien etsimistä turvallisessa ihmissuhteessa. Oli se sitten ystävä tai terapeutti.
Ystävien ja kanssaihmisten niskaan ei vaan kannata
alkaa liikaa kaatamaan omaa pahaa oloaan. En tarkoita,
että ei saisi kertoa kun menee huonosti. Tarkoitan sitä,
että musertavasti, ei rakentavasti yritetään siirtää oma
paha olo muiden hartioille. Pahimmassa tapauksessa tämä
ilmenee syyllistämisenä. On valitettavan yleistä.
Sivullista tai ystävää aletaan syyllistää siitä,
että hän ei tiedä mitään "pahasta elämästä" tai "vastoinkäy-
misistä. Syyllistetään siitä, että toinen kiinniittää huomiota
myös positiivisiin asioihin. Ts. syyllistetään muita siitä, että
omasta mielestä puolitäysi lasi on jo melkein tyhjä.
Tämä on kertakaikkiaan väärin ja vain osoittaa missä
ongelman syy on -itsekkyydessä.
Onkohan kenelläkään palstalaisista kokemusta tälläisestä?
Eikä se terapia auta vaikka olisi minkälainen terapeutti, jos
ei ole valmis ottamaan apua vastaan.
sunshine, jos minun kommenttini pitäisi poistaa niin samalla pitäisi poistaa myös "ELämä on mahtavaa! Ihanaa, että olen elossa! Siis aivan ihanaa!"
Kaikki ovat varmasti sitä mieltä, että kaikista keskustelu palstoista tulsi todella tylsiä jos kaikki mielipiteet olisivat samanlaisia.
Jos ei sano mikä vaivaa se satuttaa kanssaihmisiä ja jos sanoo jotakin niin homma menee samalla kaavalla.
He miettivät mikä on hätänä kun poika toisinaan sulkeutuu koko maailmalta. Siinä ei tarvitse ketään syyllistää,kanssaihmiset huolestuu ja ehkä syyllistävät itseään, joka saa taas oman olon syyllliseksi.
On mullakin vaikka mitä kuvioita! Jos ystävää kaipaat, lähetä sähköpostia. :)
elämän voi nähdä absurdina tai siedettävänä. ei se todellakaan ole kaikille hyvää, vaan joillakin on enemmän vastoinkäymisiä kuin toisilla ja he joutuvat tekemään enemmän työtä päämääriensä eteen. jos sukulaisista ei saa tukea-kuten en minäkään- niin taustalla on usein vanhempien omat ongelmat ja mielisairaudet.
minä olen nyt vasta saanut nähdä että toinen vanhemmistani on valitettavasti mielisairas ja se selittää kovasti minunkin voimattomuuden ja toivottomuuden tunnetiloja. se synnyttää myös ahdistusta kun omainen sekoilee ja vaikka kuinka yrittää auttaa ja miettiä miten auttaa, niin se ei auta eikä mikään asia muutu paremmaksi. koko ajan on mielessä, miten käy ja miksi tilanne on tämä ja miten se on mahdollista. vanhusten sekavuudet ja psykiatriset ongelmat ovat tavallisia. niitä ei hoideta, koska kunnat säästävät ja pakottavat lääkäreiden laittamaan kotiin 3 päivän päästä, koska sen jälkeen tulisi erikoissairaanhoidon kallis lasku kunnalle...
ammatti-auttajia kuin ei ole ( kunnalla ei ole resursseja ja lääkärit muuttavat täältä pois koko ajan eikä hoitotakuu toimi ).
olen törmännyt siihen todellisuuteen, johon olen halunnut ottaa eroa ja nyt halusin löytää suhteet uudelleen sukuuni, mutta ei sitä kukaan kaipaa, koska he eivät halua. he eivät halunneet eivätkä halua olla tekemisissä minun kaltaisteni kanssa.
Miesmies kirjoitti, "joillakin on enemmän vastoinkäymisiä kuin toisilla".
Tätä ajattelutapaa mä juuri kritisoin. Se ei johda mihinkään muualle kuin
pimeyden syviin syövereihin, loputtomaan tuhoavaan synkkyyteen.
Ei jokaisella ole päihde- tai mielenterveysongelmia lähipiirissä, se on totta.
Mutta on muunlaisiakin ongelmia, joiden vaikutukset ovat yhtä lailla pahoja
ja laaja-alaisia.
Erilaiset vanhempien, suvun, auktoriteettien paineet ja ladatut odotukset,
häiriöt tunteiden ilmaisussa jne jne.
Eikä tarvita edes ongelmia lapsuudesta, työpaikoilla voi syntyä tilanteita,
jotka ajavat yksilön kriisiin. Jne jne.
Pointti edelleen: pyrkikää katsomaan oman napanne ulkopuolelle.
Ei kaikki tapahdu just pelkästään teille ja teitä varten - ei paha eikä hyvä.
ootte tekin sisäistäneet sen sairausleiman, kun ei tarvitse kuin vähän vinkaista et on ongelmia, niin heti tarjotaan ammattiauttajaa, joka on a) kallis ja b) hyvät terapeutit on jo aikaa sitten täynnä, koska on "in" mennä terapeutille purkamaan traumojaan. siellähän juoksee joka ikinen "julkkis" ja lehdestä saa sitten lukea yhteenvedot.
haven´t y noticed that?
Hmm.. Aioin muiden mukana vastata, että kannattaisi kokeilla ammattiauttajaa. Muta täytynee muistaa, ettei se ole koko ratkaisu. Lopulta ammattiasuttajaa enemmän itseäni eteenpäin omissa murheissani ovat kannattaneet ystävät... Ihmiset, joille voinut itkeä, huutaa, raivota, hukkua mustiin vesiin. Ihmiset, jotka ovat vain kuunnelleet ja kannattaneet, kun omat jalat eivät ota kantaakseen. Sellaisia ihmisiä oikeasti on olemassa ja se on tuhat kertaa enemmänn kiuin yksikään terapeutti (henk.koht. mielipide).
Kuitenkin ammattiauttaja voi olla hyvä alkusysäys. Toisilla toimii ja toisilla ei. Itsellä on vuoden kokemus ammattiauttajan luona käymisestä. En tiedä, onko siitä ollut apua, kun ongelmani tuntuvat olevan niin syvällä ja niin solmussa pinnan alla, että epäilen, voiko niihin kukaan kajota..Mutta ammattiauttajalla on eväät näyttää uusia ovia ja ehkä vaihtoehtoja, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Toinen hyvä on mahdollisuus sanoa ääneen asioita, joita pään sisällä pyörittelee. Mielestäni osin hyvä ystävä ajaa tässä saman asian. Suosittelen kuitenkin ainakin kokeilemaan. En osaa muiden paikkakuntien tilanteesta sanoa, mutta itse pyysin eräällä ihan muulla lääkärikäynnillä lopuksi, että voisinko mä sada lähetteen psykologille, kun ois tarvetta saada purkaa ajatuksia. N. kuukauden kuluttua sain ajan tk-psykologille, jossa olen käynyt sitten. Ensimmäiset puoli vuotrta on ilmaista joka tapauksessa, näin määrää laki. Sen jälkeen pohditaan muita vfaihtoehtoja. Eli ota vaikka joskus, kun olet muista syistä lääkärissä käym´ässä tms. niin asia puheeksi. Hän varmasti pistää pyyntöä eteenpäin.
Kirjoituksesi kosketti kyllä itseänikin paljon. Surullista, ettemme voi kantaa toistemme taakkaa, vaan jokaisella on omansa kannettavana. Aivan varmasti olet rakastamisen arvoinen ihminen, sun täytyy ensin hyväksyä se itsessäi että sitä olet... Puhu. Jollekin. Ystää, terapeutti, kuka nyt vaan... Siitä on hyvä lähteä... Pienin askelin. Lämpimiä ajatuksia sinulle :)
vähän pistää mietityttämään tuo mikalelin kommentti, rikkoutuneet homoseksuaalit, eheys....mitä sillä halutaankin tarkoittaa? uskonto tosiaankin voi auttaa jotakuta, mutta jos kokee ahdistusta jo ennestään kannaattako sitä hakea lisää oppien "orjuuttamasta" kirkosta ja kokea vielä suurenpaa riittämättömyyden tunnettta. Ja Markukselle KIITOS että uskalsit tulla esiin, toivottavasti nämä kommentit täällä auttaa edes hieman, olet kenties auttanut monia omalla rohkeudellasi. Toivon kaikkea hyvää ja kyllä se elämä lutviutuu omiin uomiinsa, onni on loppujan lopuksi kovi pienissä asioissa
En tiedä että olenko nyt kovinkaan pätevä kommentoimaan tätäkään threadia mutta kirjoitan nyt pari omaa ajatustani kumminkin.
En ole itse joutunut kokemaan noin kovia, mutta jotain kuitenkin mikä on monesti laittanut miettimään elämää ja ihmissuhteita. Lähetteen psykologille/psykiatrillekin olisin saanut, mutta en sitten viitsinyt mennä sinne koska uskon että pahemmassa jamassa oleviakin on ja siksi toisekseen olisin saanut odotella aikaa kuukausitolkulla.
Olen kroonisesti epäluuloinen, pelkään ihmisiä, tunnen itseni riittämättömäksi ja olen aina tuntenut olevani ulkopuolinen. Eli ikäänkuin olisi niin että ihmiset ovat tuolla, ja minä seison tässä ja katselen heitä etäisyyden päästä. En ole ikinä tajunnut osaa ihmisiä liikkellepanevista voimista, ja tunnen olevani vajavainen siinä suhteessa. Näitä asioita pohtiessani kävin pariin otteeseen hyvinkin syvällä mutta en kuitenkaan niin syvällä että olisin vakavasti harkinnut mitään peruuttamatonta. Se, mitä käteeni noista retkistä jäi, oli tieto siitä että kukaan ei pysty näkemään ajatuksiasi, ja toisekseen se että jokainen elää tässä maailmassa vain itselleen. Ei kenellekään muulle.
Sen jälkeen kun tein tuon "nerokkaan" päätelmän on oloni ollut paljon parempi. En enää oleta että muut voisivat ratkaista ongelmani, tai että kaipaisin muita tukemaan matkallani. Ja omavaraisuuden varaan olenkin sen jälkeen elämääni rakentanut. Ystävilläni on toki sijansa maailmassani, mutta en oleta että he pitäisivät minua pystyssä sitten kun jotain tapahtuu. He saattavat olla apunani, mutta kestän itsekin omat vaivani.
Monille tämä varmaan tuntuu hyvin itsekkäältä ajatusmallilta, mutta se on kuitenkin toiminut hyvin tähän asti. Kukaan muu ei voi enää rajoittaa tekemisiäni tai halujani, vain minä itse. Ja matka minuuteeni jatkuu...
Ystävät tottakai ovat korvaamaton apu. Mutta rajansa kaikella.
Olen itse ollut tilanteessa, jossa toisen ongelmat ovat alkaneet
liikaa kaatua minun päälleni. Yhteydenottojen jälkeen tunsin
itseni todella kulutetuksi ja ärsyyntyneeksi. Siinä vaiheessa
suosittelinkin hänelle ammattiapua, jonka puoleen hän sittemmin
vihdoin kääntyi.
Ystävä voi tukea ja kuunnella, mutta ystävät kuten kumppanikaan
eivät ole ensisijaisesti hoitajia eivätkä mielenterveysalan ammattilaisia.
Siten ongelman pitkään jatkuessa on kaikkien etu, että kärsivä
ihminen saa asiantuntevaa apua. Kuten Miia kirjoittikin, ammattilainen
pystyy tarjoamaan vaihtoehtoja eri tavalla. Ammattilaisen mielipidettä ja
näkemystä ongelmien syystä on myös haastavampaa mitätöidä kuin
(maallikko) ystävän.
Jokaisella on huolensa ja ongelmansa. Mutta, jos samat asiat
alkavat hallita elämää vuosi vuoden jälkeen ei tilanne ratkea enää
itsestään tai ystävien avulla. Hyvin todennäköisesti ei.
miesmies: "ootte tekin sisäistäneet sen sairausleiman, kun ei tarvitse kuin vähän vinkaista et on ongelmia, niin heti tarjotaan ammattiauttajaa, joka on a) kallis ja b) hyvät terapeutit on jo aikaa sitten täynnä, koska on "in" mennä terapeutille purkamaan traumojaan. siellähän juoksee joka ikinen "julkkis" ja lehdestä saa sitten lukea yhteenvedot."
Mielestäni ketjun aloittaneen kokemukset kuulostivat sen verran heveiltä jutuilta, että kyseessä on kaikkea muuta kuin vinkumista jokapäiväisistä ongelmista... Ajattele nyt, molempien vanhempien menetys, hylkäämistä, väkivaltaa, sairautta jne. :-( Yksikin noista syistä olisi minusta riittävä syy hakeutua ammattilaisen juttusille. Halu puhua on riittävä syy. Minä aina suosittelen ammattilaisen luona käymistä niille helpommallakin selvinneille. Itse ainakin olen aidosti hyötynyt. Vaikka tottahan sekin puoli on, että ne merkityksellisemmät asiat tapahtuvat terapiasuhteen ulkopuolella ja terapiassa tapahtuvat muutokset pitää itse viedä terapian ulkopuoliseen elämään. Eikä terapiassa kukaan voi muuttaa sinua, kaikki on lopulta omaa ansioita, mutta joskus muutokseen ei vain pysty yksin.Terapiasuhde on hyvä ponnahduslauta ja ainutlaatuinen tilaisuus itsetuntemuksen ja -hyväksynnän lisäämiselle.
Missä muualla kuin onnistuneessa terapiassa on meidän kulttuurissamme mahdollista syvimpien salaisuuksien ja häpeällisimpien kokemusten jakaminen luottavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä? Edes läheisimpien ystävien kanssa ei ole mahdollista olla täysin rehellinen minun mielestäni. Loukkaaamatta ja hämmennystä aiheuttamatta. Ja sitä paitsi edes muilla kuin terapeuteilla ei oikein tunnu edes olevan käsitteitä kaiken sen tapahtumisen ja lainalaisuuksien kuvaamiseksi, mitä mielessä on.
Mieli on kaunis.