Suhteesi koululiikuntaan?

Millainen oli suhteesi koululiikuntaan? Mikä oli liikunannumerosi?

Karmeinta mitä koulusta jäi mieleen. Siinä suhde koululiikuntaan. On mennyt useita vuosia ennen kuin olen taas innostunut liikunnasta. Syynä pelkästään koululiikunnan aiheuttama inho liikuntaharrastuksia kohtaan.

jos jostain koulussa tykkäsin niin liikunnasta, ainut vaan että aina minulla oli "sukset" ristissä liikunnan opettajien kanssa, minä olisin halunnut pelata ja muutenkin kaunoluistelu ja telinevoimistelu ei ollut minua varten.

Järkyttäviä muistoja. Korista tai lentopalloa sisällä, fudista ja lätkää ulkona. Ei vaihtoehtoja. Mä aina siinä rupusarjassa joka oli pakko ottaa jompaankumpaan joukkueeseen. Niinpä sitten lintsasin ja oikein hyvin kävi :)

Säälittää vaan tyhmien opettajien puolesta - multa ja monelta kaltaiseltani meni vuosia ja taas vuosia koulun jälkeen ennen kuin hiffasimme, ettei vika ollut urheilussa ja kuntoilussa vaan maikassa. Nyt sitten hiihdän, laskettelen, käyn kuntosalilla, pyöräilen ja pelaan sulkista ihan innolla!

Muistelen, että 15 vuotinen pojan nulikka sai ensi tiedot homoseksuaaleista juuri jumppamaikalta terverystiedon tunnilla. Miehet lykkäävät peniksesä toisen miehen peräsuoleen. Voitte ajatella miten siinä ulostekin haisee.

Siis tällaista sukupuolivalistusta 1970-luvun alussa. Kuitenkini asia oli hyvin tiedossa aínakin sille opettajalle. Olen myöhemmin miettinyt olikohän sen omakohtaisesti kokenut.

Koululiikunta oli aika tuskallista. Lentopalllo sentään sujui, mutta tuo 70-luvun opetuskaan ei liene ollut parasta mahdollista. Kävi kuitenkin niin, että innostuin lukion jälkeen urheilemaan: hiihtoa, pyöräily, kuntosali, tennis etc. Kävin muutama vuosi koulusta päästyäni vanhassa kotikunnassa ja myös liikuntakeskuksessa kuntosalilla. Käytävällä vanha viikunnaopettajani tuli vastaa, ja tervehdin. Täti katsoi minua äimän käkenä, vastasi toku mutta ei tainnu tuntea. Taisin olla aika tavalla muuttunut siitä pulskanpuoleisesta kömpelyksestä ;))

G

Syksyllä pesäpalloa, loska-aikaan kori-ja lentopalloa, talvella jääkiekkoa, keväällä telinevoimistelua ja loppukevät jalkapalloa. Tätä suunnilleen koko peruskoulu. No ehkä kerran suunnistusta ja uimahallissa naapurikaupungissa. Ilo liikunnasta tapettiin hyvin koululiikunnan avulla. Vielä kolmekymppisenäkin nämä tulevat kurjina muistoina mieleen, onneksi nykyisin osaa jo liikunnasta taas nauttia.

En tykännyt. Olin se kömpelö ja tumpelo tapaus, joka aina valittiin viimeiseksi joukkueisiin. Muutenkin ärsytti liika kilpailuhenkisyys, kun luokkatovereiden joukosta aina löytyi muutama tapaus, jotka ottivat toinen puoli luokkaa vs. toinen puoli luokkaa väliset pelit vähän liian tosissaan.

Sittemmin olen löytänyt liikunnan ilon ihan oikeasti, mutta joukkuelajit eivät vieläkään ole minun juttuni, tuskin ovat koskaan.

Mielenkiintoista muuten, miten paljon ihmisillä on huonoja muistoja koululiikunnasta. Keskusteletpa asiasta missä vaan, suurimmalla osalla on huonoja kokemuksia, näin ainakin minä olen huomannut.

Olen tehnyt saman huomion. Sääli, sillä joillakin saattaa koulu tappaa kiinostuksen liikkumiseen. Sehän on oikeasti kivaa. En nyt lähde postimaan, mihin muuhun koulu tappaa kiinnostuksen. Omista ajoistani on niina kauan, että ainakin toivoisin monen asian muuttuneen.

Liikunnanopettaja oli melkoinen nilkki. Hän sanoi, että se joka tekee voltin sukeltaessaan kerroksista saa ylennyksen numeroonsa ja minä tein sen. Liikunnanopettaja sanoi että "katsoin sillä hetkellä muualle" eikä edes se, että kaverit vakuuttivat minun tehneen voltin riitänyt!

Voitin suunnistukset aina. Kerran kuitenkin minulla oli 39°C kuumetta ja sanoin, etten voisi osallistua. Opettaja sai minut kuitenkin maaniteltua. Sinä vuonna olin kolmas.

Numeroani en muista, olisikohan se ollut seiska? Kukaan ei saanut kovin hyvää numeroa liikunnasta koskaan.

Opin inhoamaan liikuntaa koulussa. Ei olis kannattanut opetella. Heti koululiikunnan loputtua aloin liikkua enemmän.

Liikka oli koulussa kamalin aine, pelkkää tustaa ne joukkuelajit kun itse pitää vain yksilölajeista. Aikuisuus on ihanaa, kukaan ei voi enää pakottaa tuollaiseen.

Kyllä se peruskoulun pakkoliikunta tappoi kaikki halut liikkua myös vapaa-ajalla. Numeroksi koitui "7" joka taisi olla aika vakio kaikilla niillä, jotka edes ilmaantuivat tunneille.

Eipä silti, koulumatkat taittuivat koko peruskoulun ajan fillarilla, joten liikuntaa kyllä tuli 2*5km päivässä :-)

Tämä tapahtui tuolla kahdeksankymmentäluvulla, tiedä sitten, miten nykyään liikuntatunneilla kuunnellaan yksilöitä - veikkaan, että aika heikosti ja ne pakolliset tunnit kahlataan läpi naama irvessä.

Pelkkää pakkopullaa se koululiikunta on ollut ... 60-luvulla koulussa saattoi olla ( kuten minullakin oli) entinen toimiupseeri poikien liikunnanopettajana... tahtimarssia ja muita "sotilaallisia" ryhmäliikkeitä jo alle kymmenen vanhana...

Mä pidin koululiikunnasta, eikä se koskaan ollut pakkopullaa! Etenkin yleisurheilu ja hiihto olivat omien harrastusten takia lähellä. Olin niin koulun pesä -ja koripallojoukkueissa ja edustamassa yleisurheilu -ja hiihtokisoissa. Opettajat olivat oikeastaan kaikki ihan mukavia ja reiluja.

Numerot taisivat olla 10-9.

Useiden muuttojen vuoksi ennätin läydä kahdeksaa eri koulua ja siis kahdeksan eri liikuntamaikan tunneilla. Numeroni vaihteli seiskan ja kympin välillä, vaikka taitoni olivat samat läpi vuosien. Numero riippui aina täysin opettajasta: Yksilölajien arvostajilta sain kerran kympin ja kerran ysin. Jääkiekon, koripallon ja jalkapallon arvostajilta sain aina vain seiskan, koska en sietänyt ja siksi osannut noita lajeja. Olin mm. pesäpallossa, lentopallossa, uinnissa, kuntotesteissä ja juoksulajeissa aina parhaimpien joukossa, mutta täysi nolla silti niille opettajille, joiden mielestä kunnon miesten urheilua ovat vain nuo kolme joukkuelajia. Oli myös selvää, että jos et ollut kiinnostunut joukkuelajeista niin riski joutua kiusatuksi kasvoi huikeasti. Joinakin vuosina oli yhteiset liikuntatunnit rinnakkaisluokan kanssa ja tuolloin pelkäsin jo etukäteen liikuntatunteja ja sitä, minkälaista kiusaa oli tiedossa. Edelleen muistelen katkerana liikuntatunteja, mutta pidän kuitenkin liikunnasta aikuisena kun voin itse valita lajini:-)

Kuulun siihen ryhmään jonka elämäntehtävä oli yläasteella väheksyä kaikkea ja kaikkia (kilpa)urheiluun liittyvää. Tämä ominaisuus yhdisti monta tyttöä kultaisessa teini-iässä. Kumma juttu mutta tykkäsin kuitenkin pallopeleistä paljon, ja ainoat nautinnolliset hetket liikuntatunneilla tuli jalka-, pesä-, kori- ja lentopallon parista vaikka en ollut niissä mitenkään hyvä. Yleisurheilu oli kauheaa, samoin voimistelu ja hiihto. Vasta viimeaikoina on tullut taas tarve liikkua ja syssyllä pitääkin etsiä joku poppoo jossa voisi taas juosta pallon perässä. Kenttä liikkuu

Olen täällä tainnut pariin otteeseen purkaa ahdistustani sadistisista opettajista. Yllättävää kyllä koululiikunnan kohdalla kävi niin hyvin, että kohdalleni sattui ainoastaan yksi sadistinen sotahullu-piiskuri.

Tämä tapaus oli silloin kun menin kolmannelee luokalle. Teloin käteni niin pahoin, että jouduin lykkäämään koulun alkuakin parilla viikolla. Sitten kun käteni oli leikkauksen jälkeen kolmioliinassa, poikkimenneet luunpäät naulattuna yhteen, tämä sadistinen militari-intoilija pakotti minut osallistumaan pesäpallon pelaamiseen ja laittamaan räpylän kolmioliinassa roikkuvaan käteeni. Ja vieläkö joku epäilee, että suomen kouluissa ei ole sadisteja opettamassa?

Muuten olen pitänyt liikunnasta, ja ollut jopa opettajan suosikki. Jopa siinämäärin, että lukiossa kävin koko vuoden aikana kahdella liikuntatunnilla ja sain numerokseni 8 :) Mutta siihen toki vaikutti se, että opettajani tiesi, että harrastin telinevoimistelua ihan tosissani ja jopa pärjäsinkin siinä. Että semmoista...

Taidamme me koululiikunnan traumatisoimat olla enemmistönä tosiaan :). Se on jännä asia,että muksuna lähes jokainen liikkuu suhteellisen paljon (ainakin vielä ennen pleikkareita :D), mutta sitten se jää johonkin murrosiän kynnyksellä.

Kun kuuluu kerhoon, joka ei ole hyvä oikein missään liikuntalajissa (noh, uinti sujui ja pidän siitä yhä), oli aina siihen viimeisten joukossa joukkeita valittaessa ja muutenkin hyvin epävarma itsestään, niin tulihan niistä tunneista piinaa. En suonaisesti osaa syytttää opettajia. Jokainen heistä oli ihan pätevä omalla tavallaan.. Myös se lukion tiukkapipo,mutta reilu urheiluhullu. Opettajaa enemmän siihen vaikutti luokkakaverit. Opettaja taitaa lopulta olla aika voimaton sen suhteen, että mitkä ovat luokan sisäiset hierarkiat. Niitä kun ei muuteta pelkällä joukkueiden valintatavanvaihdolla. Oli miten oli, niin liikunta oli pitkään pakkopullaa, suorituspaineet valtavat enkä vieläkään halua olla mukana joukkuepeleissä.

Liikunnan suhteen ratkaiseva muutos oli, kun hankimme koiran. Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka etsivät hyvää motivaattoria liikkua. Kyllä se kuntokin kummasti alkaa nousta, kun melkeimpä päivittäin käy koiran kanssa lenkillä... Metsäpolkuja, sivuteitä,pururataakin. Reipas kävely luonnon keskellä on osoittautunut myös henkireiäksi rauhoittua ja selvittää omia ajatuksiaan. Nykyään liikkuminen tuntuu jopa ihan mukavalta :)

Painajaismaisin aine koulussa puutöiden ohella .

Ikuista pesäpalloilua vuodesta toiseen , ei ihmekkään jos ei liikunta vielä nykyäänkään pahemmin maistu .

Minä vain rakastin koululiikuntaa. sattu kivat ja hyvät opettajat... Kyllähän tietysti lähes jatkuva sählynpeluu jossain vaihees vitutti mut muistaakseni meillä olis jopa yläasteella aina vaihtoehto, jos ei halunnut sählyä pelata. Lukiossa olikin sitten todella mahtava ja ammattitaitoinen liikunnanopettaja. Tosin liikunta on ollu aina sydäntä lähellä niin ei mitään ongelmia

Mun arvosana liikunnassa oli aina tyyliin 8. Olin liikunnallinen, mutta en osannut pelata mitään joukkuepelejä. Tykkäsin lapsena ja nuorena hiihtää, uida, pelaa sulkapalloa ja purjehtia. Nämä oli vapaa-ajan harrastuksia... Koululiikunta oli hirveetä, hävetti aina kun ei osannut, todellisuudessa en edes halunnut osata. Ei vaan kiinnosta pelata jotain vitun potkupalloa, korista ja sählyä...
Ai niin ala-asteella harrastin balettia. Siitä(kin) vittuiltiin rankasti yläasteella.
Isot traumat on jäänyt koko ex-kotikaupungista ja etenkin yläasteajoista.

Liikunnanopettajamme oli täysi natsi. Hän pakotti meidät hiihtämään sodanaikaisilla suksilla keväällä paskapellossa, kun lumet olivat jo sulaneet. Tämä tarina on tosi. Lisäksi talvella oli vain vaihtoehtona jääkiekkoa, jota inhosin/inhoan ja jouduin siitä hyvästä kävelemään kaukaloa ympäri joka vitun kerta. Kesällä ei ollut muuta kuin koripalloa [liian harvoin, koska pidin siitä] ja jalkapalloa, jota myös inhosin yli kaiken. Olin kateellinen tyttöjen liikunnalle, kun siellä pelattiin pesäpalloa. Ainoa laji, jota todella olisin halunnut pelata. Vituttaa vielä jälkeenpäinkin.

Minun liikuntanumero oli ala-asteella 9, samoin yläasteella ja lukiossa opettaja olisi välillä 9, välillä 10! Nyt jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että nainen meitä tyttöjä!?
Minulle ei ole jäänyt traumoja koululiikunnasta, nautin oikein tunneista. Kamalinta olivat kemia, fysiikan ja matematiikan tunnit, kun en ymmärtänyt ja opettajana vanha pieni ukonkäppänä, joka haisi (tupakalle, ketjupolttaja, ummehtuneelle, ei varmaan käynyt usein pesulla).
Parasta liikuntatunneilla olivat pelit ja jopa yksilölajit, opettajamme kannustivat heikommatkin mukaan, eikä ketään sorrettu, jos tyttö ei oikein osannut olla mukana tai ymmärtänyt. Semmoiset opettajat ovat harvassa.

en varsinaisesti inhonnut koululiikuntaa, mutta en niin kamalasti siitä pitänytkään. syynä siihen oli liika yksilölajien määrä. tyttöjä kun ollaan, olihan se pakko aerobicata, voimistella (pallojen, narujen ym.hilavitkuttimien kanssa) sekä tietysti luistella (ei missään nimessä mitään pelejä, vaan piruetteja ja vaakoja ym.). myös pakkohiihto ja -suunnistus olivat tuskaa, samoin kuin -yleisurheilu sekä -telinevoimistelu.kun vielä pakotettiin tekemään niin ja niin, että tulee hyvä numero, oli se hirveää! koulun ulkopuoliset harrastukset kun muisti mainita mahdollisimman usein opettajille, numero pysyi hyvänä :D

Vihasin, vihasin ja vielä kerran vihasin. Hyi hitto! Ja lintsasin aina kun vain voin. Kauhistuksen kanahäkki: liikunnasta ei päässyt vielä lukion jälkeenkään vaan sitä oli 3 vuotta lisää amiksessa. Mulla on kevyet traumat siitä aineesta, kun olin asenteeni ja tumpelouteni ansiosta sekä open että muiden silmätikku. En tiedä kauheampaa kouluainetta kuin liikunta. Numero oli kokonaisuutena 7-8. Meillä eriteltiin eri lajeja, ja pallopelit taisi olla 5-6, yleisurheilu ja kuntotestit taas jopa kiitettäviä.

Vihaan kaikkia pallopelejä (olen pianisti ja muutaman kerran ovat sormet nyrjähtäneet liikuntatunneilla lento- ja koripallossa), koordinaationi on ihan surkea (en ole oppinut tanssimaan mitään tai opi yksinkertaisimpiakaan askelsarjoja) enkä tykkää ryhmätyöskentelystä yleensäkään. JOukkuepelitunneilla mulle huusi sekä ope että muut oppilaat, eli vihasin tunteja itse ja samoin niillä tunneilla vihattiin minua. Onneksi se on ohi!!!

Joo en tykännyt.

Yksittäisistä muistoista pahin on kun sain jotain 15 leukaa kuntotestissä ysillä. Se oli ryhmän paras tulos ja opettaja oli luvannut yli kymmenen leukaa vetävälle pullon limua. No eipä tullut tarjoamaan. Ehkä maikka vaan unohti koko jutun, mutta tunsin itseni ihan mitättömäksi. "Homomaisuuteni" oli ilmeisesti tärkeämpi juttu kuin suorituskyky, joten mulla ei ollut mitään mahiksia olla tasavertainen muiden kanssa. Tää siis 2000-luvulla!

ja numero oli 7 tai 8, tasan koska en pitänyt sählystä, koripallosta, futiksesta tai lätkästä, eikä me juuri muuta tehtykään

Vihasin sitä yli kaiken. Koulussa oli tasan kaksi ainetta, joista en pitänyt ja joissa en menestynyt; liikunta ja käsityöt. Yläasteella ja lukiossa oli vielä kaiken lisäksi vastenmielinen vanha natsi liikunnanopettajana, joka tuntui pitävän miesten hyvää kuntoa maanpuolustukseen verrattavissa olevana velvollisuutena. Ala-asteelta on syöpynyt mieleen pakollinen telinevoimistelu, kieputtelu ja keikuttelu parin metrin korkeudessa, johon opettaja tuntui olevan aivan erityisesti mieltynyt, koska sitä oli niin useasti. Osa joukkuepeleistä, kuten pesäpallo, olivat ok samoin uinti ja suunnistus, mutta niitä oli vain muutaman kerran vuodessa.

Kiitos ala-asteen liikunnanopettajan, joka oli täysi natsi, VIHASIN sitä.
Haukkui epäonnistuneita, huusi, halvensi ja muutenkin oli täysi sadisti.
Kerran jopa nauroi kun olin saanut pallon tunnilla suoraan munille.
Olin muutenkini epävarma itsestäni.. no ei todellakaan parantanut oloa ja omaakuvaani.

Liikuintatunnit olivat niitä iänikuisia telinevoimistelua ja puolapuita. Pesäpalloa ja jääkiekkoa. Totaalisen tumpelona ja täysin ilman minkäänlaista käden ja silmän koordinaatiota liikunnan saldo oli negatiivinen.

Pesäpallossakin pallo osui minuun useammin kuin minä mailalla palloon.
Liikunnan numero oli useimmiten 6-7 välillä. 8:lla oli 5 kun totaalisesti kypsähdin ja pistin koko vuoden hanttiin. Sain kulumaan 1800m:n juoksuun 3h 45min-- ennätys sekin :-)

Nyttemmin kun aloitin uudestaan opiskelut ja samalla oppisuunnitelmaan kuuluu liikunta ja terveystieto, päätin ainakin kokeilla tunteja ilman ennakkoluuloja.
Yllätys, yllätys.. tällainen 30 lähentelevä homppeli jopa nauttii liikuntatunneista.. eikä vähiten seuran takia :-)

Avoimesti on tullut kokeiltua kuntosalia, sählyä, tennistä ja jopa sauvakävelyä (ts. dementiahiihtoa) jota olen jopa alkanut harrastamaan omalla vapaa-ajalla.

Opettaja kyllä pilasi mielenkiinnon liikuntaan pitkäksi ajaksi, meni pitkään tajuta että liikunnasta voi jopa nauttia..

Liikunnasta tosiaan voi nauttia. Itse liikuntaesteisempänä vihasin liikuntaa, sillä tiesin sen lajiksi, jossa en koskaan voisi menestyä. Olisin muuten kai napannut viimeiseksi numerokseni arvosanan 8 ennen lukiossa tapahtunutta keskeytystäni, ellen olisi tuhonnut sitä liian nopealla Cooperin testin alkuvauhdilla. Keuhkoni eivät koskaan ole jaksaneet juoksuani.

Minulle tuli alakarvat muita jätkiä ennen. Suihkuun meno oli kauheaa. Kauheaa. Kauheaa...

No en käyny suihkussa, ennenku jätkät vähän kasvoi.

Älä muistuta. Juuri kun siitä on päässyt eroon.

Numero vaihteli 6-7-8.

(Hei kamoon eihän kellään voi olla liikunta 6?!?!? Kyllä voi.)

Traumaattinen. Liikuntanumero 6-7. Heti ensimmäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti, kokonaista 12 v koululiikunta on aiheuttanut minulle vatsakipua ja ahdistusta. Mukavimpia koulupäiviä olivat liikuntatunnittomat päivät. Liian kilttinä oppilaana en uskaltanut edes lintsata liikuntatunneilta. Ala- ja yläasteella olin julkisen vittuilun kohteena liikuntatunneilla oppilaiden ja opettajien taholta, kun en osannut mitään. Lukiossa sentään hieman sivistyneempää toimintaa, mutta silti ahdistavaa.

Kuutonen maksimissaan. Mulla ei o minkäälaista koordinaatiota. Mua ei o luotu mailan varteen. Kahvikuppikin putoo. Oon klassinen homo, inhosin nimenomaan joukkuelajeja. Viimeisenä valittiin ja silti istuin vaihtopenkillä, onneks. En vieläkään ymmärrä, mikä niissä joukkuelajeissa heteroja kiinnostaa. Lienee se tyhjän puolesta taistelemisen halu, joka multa puuttuu.

Vihaan koululiikuntaa. Koskaan en ole tykännyt liikunnasta, mikä on pakko liikuntaa. En pidä siitä, että joudun pelaamaan inhottavien ihmisten kanssa tiiminä. Olen enemmänkin sellaisia ihmisiä, joka harrastaa liikuntaa yksin tai sitten kaverini kanssa, ilman että joku liikunnanopettaja tulee viereen kyhjöttää että tuo on väärin ja noin ei saa tehdä. Koululiikunta oli yksi helvetti mulle, ja on edelleen.

En koskaan pitänyt koululiikunnasta. Kai silläkin oli ylevät kasvatukselliset tavoitteet, mutta minusta liikuntatunnit eivät olleet mukavia. En sitten tiedä, mihin suuntaan homma on 1980-luvun jälkeen kehittynyt.

Hyvä huomio, smo.

Itsekin vihasin koululiikuntaa (ja koulua ylipäänsä), mutta nyt opettajan ollessani huomaan, että asiat ovat muuttuneet kouluissa aika täysin 80-luvulta. Siksi usein ärsyttääkin se, että tämän päivän koululaitosta kritisoidaan niiden kokemusten perusteella, mitä ihmisillä on omasta kouluajastaan. Kannattaisiko tämän päivän hallitusta syyttää siitä politiikasta, mitä vaikkapa Sorsan hallituksen aikana harjoitettiin. Kannattaako nykypäivän K-ryhmälle kertoa, ettei pitänyt 1970-luvun mainosten Väiskistä..?

Kansakoulusta en muista. Keskikoulussa vihasin ja laskin minuutteja. Lukiossa lintsasin.

Ensi-ihastukseni ala-asteella oli luokan jalkapallotähti, joten yritin ainakin vaikka jalkapallosta en tajunnut mitään mutta ***:lla oli maailman sinisimmät silmät! Jostain syystä olin hyvä lentopallossa - osasin syöttää jotain hankalia kierrepalloja joita kukaan ei saanut kiinni. Muutoin lentopallo oli ufoa enkä vieläkään tiedä mikä on kierrepallo. Pesäpallo oli kivaa; pallo lyötiin harvoin kentän takalaidalle ja sai rauhassa pelata ristinollaa sinisilmän kanssa..

Auts...
Yläasteella liikunnanopettaja oli naapuri, ja lukiossa mutsin kouluaikainen luokkakaveri... Kaikki siis saatana välitettiin kotiin. Kun kerran väitin, että ei mulla oo suksia, opettaja sanoi, että äitisi muuten just sanoi ostaneensa sulle sellaiset. Auts.

Lukion viimeisenä vuonna sitten kyllä helpottui, kun meitä oli kolme kaverusta rinnakkaisluokilta jotka sukelsimme, ja minulla oli ajokortti ja jopa auto. Käytiin sitten liikunnan kaksoistunneilla kolmestaan Kallvikissa dyykkaamassa...

Suurimmaksi osaksi minulle jäi hyviä muistoja koululiikunnasta. Tunnilla viihtyminen riippui tosin toki pitkälti lajista. Jalkapallo ja koripallo olivat tylsää pelattavaa ja telinevoimistelu ärsyttävää. Sähly, jääkiekko, suunnistus ja yleisurheilun tietyt muodot sen sijaan kuuluivat suosikkeihini, ja muut lajit sitten menettelivät. Lähes kaikki liikunnanopettajani lukeutuivat myös suosikkiopettajiini.

ite olen aina tykännyt koululiikunnasta. Tiettyjä lajeja vihaan edelleen, esimerkiksi telinevoimistelu, en ikinä ymmärtänyt sen ideaa, mutta mielestäni koululiikunta on oikeasti tärkeää kouluissa ja hyvä paussi opiskeluun päivässä. Sitä pitäisi olla enemmänkin ja lajeja pitäisi olla enemmän. Liikunta on terveellistä ja kaikkea kannattaa ainakin kokeilla :)

Varsin nuivat muistot jäi koululiikunnasta. Ala-asteella meininki muistutti enemmän armeijaa kuin koulua. Piti seistä asennossa pituusjärjestyksessä, kävellä tahdissa yms. Yläasteella meininki oli opettajasta johtuen hieman rennompaa, mutta suoraan sanottuna pelkäsin jokaisella liikuntatunnilla, kun oppilaat riehuivat ja mölysivät niin kovin, olivat väkivaltaisiakin. Lukiossa lintsasin suurimman osan liikuntatunneista. Opettaja (joka oli myös tunnettu pesäpalloilija) antoi silti arvosanaksi seiskan suorapuheisuudesta, kun totesin hänelle pesäpallon olevan mielestäni sieltä minne aurinko ei paista. Koskaan en oppinut ymmärtämään tuloksien mittaamista ja niillä kilpailemista. En ikinä tajunnut, miksi pitää mitata kuka hyppää pisimmälle tai juoksee nopeiten. En ymmärrä sitä vieläkään.

Liikuntatunneilla olin tietysti aina se kömpelöin ja hitain tyyppi, joka valittiin urheilujoukkueisiin viimeisenä. Muistan koululaisten keskuudessa olleen viikkoja yleisenä hämmästelyn aiheena, kun kuudennella luokalla kerrankin ehdin 2 tunnin aikana perille asti 5 km hiihtomatkan päähän ja takaisin. Yleensä muut hiihtäjät tulivat minua vastaan ennenkuin ehdin perille.

Koululiikunta jätti sellaiset arvet, että minun on edelleenkin erittäin vaikea suhtautua positiivisesti liikuntaan tai terveellisiin elämäntapoihin ylipäätään. Sellaista liikuntaa kuitenkin toisinaan harrastan, jossa ei mitata tuloksia ja kilpailla niistä - esimerkiksi lenkkeily.

Oon miettinyt et oliko se yks meidän liikuntamaikkamme pedofiili, koska se kerran jäykisteli shortseissaan omaa kulliaan pururadalla, jonka kaikki varmaan huomas, tai sit itsensäpaljastaja. Toinen ope tarkisteli meidän pikkupoikien verkkareista et oliko meillä alushousuja vai ei, jotka oli kiellettyjä. Oltiin rivissä ja se kurkki housujen kauluksista sisälle. Tirkisteli kai millaiset vehkeet kelläkin oli....pikkupojilla siis. Meillä oli niin huonot varusteet koululla enkä mä koskaan saanu kunnon urheiluvarustetia kotontakaan et mua ei liikunta koskaan oikein uponnu. Se tehtiin tosi tylsäksi: eihän jokainen voi olla kiinnostunu vaikkapa jääkiekosta. Furtis on paljon kivempaa, mut se ei ole koskaan ollu koluliikunnassa mikään ykköslaji. Sama asia yleisurheilun kanssa. Jotain Cooperin testiä väännettiin hampaat irvessä. Must suomalaiset ottaa jokaisen asian tosikkomaisesti ja se pilaa ilon. Must koululiikunnassa oppilaita kohdeltiin epätasa-arvoisesti. Must voimistelu oli melko mukavaa, mut se loppu aika lyhyeen.

Jälkikäteen mietitytti, et miksei huonoille liikunnassa järjestetty tukiopetusta. Ei ollu koskaan minkäänlaisia tekniikkakursseja.

Monilla oli vaikeuksia pakolliseen suihkuun menemisen kanssa. Jos kerta haluaa mennä himaan ja käydä pesulla siellä, miksei sitä sitten sallittu?

Pääliikunnanopettaja oli koulumme vihatuin ja pilkatuin ope.

Olen epänormaali liikkuja. Onnistuin välttelemään koululiikunnan aika tarkasti epäillyn sydänvian vuoksi, joka ei lopulta pitänytkään paikkansa. Kun kaverini alkoivat seurustella tyttöjen kanssa, kasvattamaan keskikehoa kaljan avulla ja lopettivat kaiken kuntoliikunnan, vasta silloin minä aloin kiinnostua kuntoilusta. Toki lapsena kuntoilua tuli maatilan tehtävissä aivan riittävästi. Silloin ei puhuttu lapsityövoiman väärinkäytöstä mitään. Tukkimetsällä jne. Kuntoilu on jatkunut tähän päivään asti. Vähintään kolme kertaa viikossa salilla, mieluiten neljä. Tietokoneen pilaaman selän pidän kunnossa levytankoharjoituksilla. Koholla ollut verenpaine on laskenut alle tavoitearvon. Syy siihen löytyi vuoden alusta aloittamastani intensiivisestä pyöräilystä salilla. Lääkäri kehotti jatkamaan molempia harjoituksia.

Jooh... Oon aina luistellut. Ala-asteesta lähtien oon treenannut koulun ulkopuolella ja jotenkin se ajatus vain jäi muhimaan, ettei mun "tarvitse" tehdä liikkatunneilla mitään, koska mulla on kuitenkin koulun jälkeen treenit. Oon ollut todella ylimielinen koululiikuntaa kohtaan.
Todella usein keksin syitä olla osallistumatta liikuntatunnille. Todistukseen numerot tuli lähinnä siltä pohjalta kun joskus satuin tekemään jotain ja luistelin omalla ajallani.

Vihasin jalkapalloa, pesäpalloa, korista, jääkiekkoa, ringetteä...
Luistelutunnit oli kaikista pahimpia. Luisteltiin aina luonnon jäällä missä meni omat luistimet pilalle/suoraan teroitukseen. Ei pysynyt pystyä, jää oli epätasaista, liian kovaa ja liukasta (luonnon jäällä ja hallijäällä on todella suuri ero. Myös hallien eri jäillä oli eroa ) + me pelättiin aina jääkiekkoa/ringetteä mitä en vieläkään voi sietää.

Parhain muisto on lukioajalta, vapaaehtoisen liikunnan kurssilta jolloinka pidin itse luistelutunnin koulukavereilleni. Opetin alkeita ja kokeiltiin muodostelmaluistelun peruskuvioita. Tällätavalla myös sain pakollisen kurssin läpi ja pelastunut vapaaehtoisen kurssin ;D

... Tiedän että hirveesti oli omaa asennevammaa.. mutta toisaalta silloin ala-asteella niin olihan se aikamoinen urakka olla koulun liikuntatunneilla, koulussa ja siihen päälle treenit joita oli paljon jo silloin.

Vihasin koululiikuntaa yli kaiken. Ala-asteen voikkamaikka tuntui sadistiselta ja yläasteen liikunnanopettaja oli lisäksi homofobikko.