työvitutus
Olen ollut samassa duunissa jo ihan tarpeeksi kauan. Useamman vuoden. Työni vituttaa minua jo niin suuresti, että olen varsin valmis pääsemään tästä eroon mitä epätoivoisimmilla tavoilla. Tarpeeksi rankkoina päivinä koen olevani valmis päättämään päiväni oman käden kautta ennemmin kuin olemaan töissä. Erityisen huonosti asiat minulla ei kuitenkaan ole, en ole kuitenkaan todellisuudessa niin masentunut, seurustelen, on katto pään päällä, ihania ystäviä jopa kivoja naapureita ja työkavereita ja tulen jotenkin toimeen taloudellisesti.
Työni kuitenkin saa minut kärsimään, kokemaan itseni orjuutetuksi ja alistetuksi, myös ilta-aikaan painottuvat työaikani rajoittavat sosiaalista elämää ja minkään harrastamista. Saan myös jatkuvasti tapella työvuoroista, jotta saisin työtunteja tarpeeksi saadakseni vuokran maksetuksi. Työnantajan mielestä ts. saan olla kiitollinen jokaisesta tunnista, joka minulle annetaan.
Työpanostani/ olemassaoloani ei arvosteta juurikaan, minkäänlaisia etenemis- tai kehittymismahdollisuuksia ei ole olemassa. Osa työkavereistani on myös täysin turhautuneita, tosin asiaa lieventää että monet eivät tee tätä päätoimenaan.
Olen sen verran TURHAUTUNUT, että päivän päätavoite on saada itsensä töihin asti, pysyä hengissä koko työpäivä ja vielä jaksaa kotiin asti nukkumaan. Elän päivä kerrallaan ja odotan sitä suurta päivää, että pääsen pois tästä helvetistä. Helvetillä tarkoitan työn puuduttavaa ja pakkotahtista luonnetta.
Voisitteko te hyvin koulutetut, fiksut ja filmaattiset ranneliikeläiset neuvoa minua, miten toimia tässä tilanteessa.
Olen kyllä hakemassa opiskelemaan, mutta työtä tarvitsen kuitenkin elättääkseni itseni.
Esimiehille on turha puhua mistään aiheesta, asiat ei parene sillä miksikään. Heidän tehtävänsä on kyttääminen ja oma työpanoksensa työpaikalla hengailu, jatkuvat ylimääräiset lomat, sairaslomat ja omien yksityisasioidensa vatvominen työajalla. Irtisanoutuminen ei tule kysymykseen, ennen kuin on muutakaan tiedossa. Olen kyllä yrittänyt hakea vaikka minne..., ei ole huolittu.
Jos nyt edes joku voisi ymmärtää, kun kärsin.
Vaihda duunia.
Et kertonut, millaista työtä teet ja millä koulutuksella, ei ole tietysti tarpeellistakaan. Yksi mahdollisuus on ryhtyä opiskelemaan, onhan se yhä tavallisempaa aikuisiässäkin. Voi joko kouluttautua lisää omalla alalla tai etsiytyä jonnekin ihan muualle. Jälkimmäisessä tapauksessa voi olla hyödyllistä hakeutua ensin ammatinvalinnanohjaukseen.
Opiskelijan toimeentulo on niukkaa, tosin kirjoitat, että et nykyisinkään vietä mitään kulutusjuhlaa. Osa opiskelijoista tietenkin rahoittaa osa-aikatyöllä elämistään, mutta se kysyy voimavaroja. Jos työssä ei ole mitään näköaloja, voi olla viisainta irrottautua siitä.
Olet siis hakenut muihin töihin, mutta vielä ei ole tärpännyt? Tähän voisi olla syynä esim. koulutuksen puute, se että olet hakenut alalle joille et ole sopivin hakija, tai sitten se, että hakemuksissasi et ole jostain syystä onnistunut kertomaan osaamisestasi ja näin saamaan potentiaalista työnantajaa kiinnostumaan. Jos tuntuu, että oma työnhakuprosessisi on umpikujassa, kannattaaa tosiaan ottaa yhteyttä esim. työvoimatoimiston ammatinvalinnanohjaajiin, kuten tuossa yläpuolella ehdotettiinkin, ja saada sitä kautta tilanne selkiytymään.
Työ vie sen verran suuren osan elämästäsi, ettei ole ihan yhdentekevää, missä ja minkälaisissa olosuhteissa sen ajan viettää. Kannattaa siis pyrkiä hankkiutumaan eroon tuosta nykyisestä mahdollisimman nopeasti ja etsiä uusi suunta...
Tuolla asenteella kun työpaikkaa, nykyistä tai tulevaa, lähestyy, niin voi olla varma, että kiville menee!
Jos ihmettelet, miksi uuteen työpaikkaan ei ole huolittu, niin syy selviää lukiessa tekstiäsi. En noin negatiivisesti suhtautuvaa tyyppiä itsekään palkkaisi työyhteisöni ilmapiiriä pilaamaan.
Mutta onhan meillä työttömyyskortisto, jonne voi sijoittua kun ei omasta mielestä sopivaa työtä ole tarjolla. Siitä viis, mihin kyvyt riittävät. Vaatiahan aina saa, - vaikka pääministerin paikkaa, vaikka älykkyys korreloi paremminkin kengännumeroon kuin pituuteen!
No jo on ilkeää puhetta Möttöseltä. Tuskinpa sitä nyt kukaan työhakemuksessaan valittaakaan, että pelastakaa mut, kun elämä on paskaa!
Jos suurin ongelma on työ, silloin on kyllä toden teolla ryhdyttävä katselemaan muuta paikkaa. Työtä kyllä riittää, ei ehkä mitään luksusta, mutta varmasti sellaista, jossa voi tuntea olonsa paremmaksi kuin tuossa nykyisessä paikassa.
Voisi myös olla hyvä, jos menisit juttelemaan jollekin pahasta olostasi. Ehkä saisit siten voimaa elämänmuutokseen. Ei kannata odottaa sitä, että olet toden teolla masentunut, koska silloin et välttämättä enää jaksa hakea apua.
Kuule ei sinulla Möttönen ole sinne nakkikioskiisi noilla surkeilla myynneilläsi varaa palkata edes tuntiapulaista puristamaan sinappeja makkaroiden päälle, joten tämä on väärä keskustelu sinulle. Lisäksi olet taas unohtanut, ettei siihen koppiin edes mahdu kahta työntekijää kerralla. Viimeksi rekrytoimasi thaimaalainen lukio-opiskelijatar litistyi kuoliaaksi sinun ja sen neljäkymmentä vuotta vanhan kylmäkaapin väliin, ja asian poliisitutkinta on kesken. Vaimosi käski myös lähettää terveisiä, ettet saisi syödä neljää laatikkoa mustamakkaraa ainakaan raakana, koska tämän keväisestä laihdutuskuuristasi on lääkärin mukaan vielä 70 kiloa haihduttamatta, etkä ole suostunut sitä kuluttaaksesi kävelemään kotiin hakaniemestä korsoon.
Kuuden eri ammattikoulutuksen ja 25 vuoden työhistorian voimalla uskallan väittää, että työpaikan vaihto kannattaa keskimäärin 5 - 6 vuoden välein. Urautuminen tiettyihin rutiineihin, työpaikan pakonomaisuuteen ja "näin meillä on aina tehty" - menttaliteettiin tekee lähes jokaisesta ihmisestä työtyytymättömän. Työ alkaa tuntua pakolta, vastenmieliseltä. Toisaalta siihen mennessä on antanut jo kaiken osaamisensa työyhteisölle, on turhautunut tekemästään työstä, panoksestaan ja uraputken hidastumisesta... Koulutus työn ohessa saattaa parantaa tilannetta, toisaalta antaa mahdollisuuden etsiä uutta, mielekkäämpää työtäkin.
Itse olen työhistoriani aloittanut 16 vuotiaana (samaan aikaan koulussa olleena). En ole koskaan tuntenut olevani velvollinen olemaan valmistumisesta eläkeikään samassa paikassa. Jos työ maistuu puulta, keskustellaan ensin työnantajan kanssa mahdollisista muutoksista töihin ja sen rutiineihin, jos sillä ei ole vaikutusta, sitten lähdetään hakeutumaan muualle.
Tietysti raha ratkaisee, mutta tarvitseeko jokaisen työpaikan olla rahasampo - joskus jopa hampurilaispaikan kassalla voi olla viihtyisämpää ja kiireettömmpää kuin tunkkaisen toimiston hälinässä ja jatkuvissa ylitöissä.
Omalta kohdaltani viimeisen työpaikan vaihto ratkesi liiallisella ylityön määrällä - keskimäärin 70 h / viikko, vaikka sopimuksessa oli 38,5 h/ vko. Miksi tehdä työtä, joka vie elämän ja aiheuttaa vain mielipahaa... Ei raha merkitse 100%:n onnea - paitsi niille, jotka eivät osaa erottaa elämästään omaa parastaan yrityksen parhaasta...
"En noin negatiivisesti suhtautuvaa tyyppiä itsekään palkkaisi työyhteisöni ilmapiiriä pilaamaan."
Möttönen, sama pätee sinuun näillä sivuilla. Sinua ei kaivata ilmapiiriä pilaamaan.
Ennen, CaB, vasarasi varsi katkeaa ja sirppisi terä tylsyy, kuin saat minut vaikenemaan!
Voithan toki aina perustaa oman sivuston, jolla sateenkaarilipun sijaan hulmuaa edellä mainitsemillani työkaluilla komistettu punarätti. Tuo aikanaan niin ihailtu ja ihannoitu symboli kun sattuu nykyisin olemaan tietämäni mukaan vapaasti käyttöön otettavissa.
Möttönen, pidä turpasi kiinni! Uskomatonta kuinka voit olla noin pahansuopa ja ilkeä! Just sun kaltaisten vuoksi työssä uuvutaan ja on paha olla, kun empatian puute on tuota tasoa!!!
Entäpä yrittäjyys?
Siirryin viitsen vuotta sitten yrittäjäksi, enkä ole katunut hetkeäkään. Huomattavan pitkän työuran päätin lopettaa, koska työpaineet kasvoivat jatkuvasti, pari burnoutia, henkilöstösuhteissa oli vakavaa kitkaa, kellokortti tuntui todella ärsyttävältä. Vaikka teki työtä kuinka ahkerasti ja antaumuksella, ei se näkynyt lopulta muussa, kuin ettei haukkuja tullut. Kukaan ei koskaan kiittänyt tai antanut tunnustusta. Irtisanouduin siitäkin huolimatta, että palkka oli todella hyvä. Vuosiloma pisin mahdollinen. Muitakin etuja oli.
Ryhdyin yrittäjäksi. Tarvittiin huomattava asennemuutos. Se toki onnistui - viiveellä. Palkka putosi murto-osaan, lomaa pidän, jos ehdin.
Nyt olen pitkälti oman aikani herra. Toki asiakkaat sanelevat reunaehdot. Tänään aamun työrupeaman jälkeen kävin keskellä päivää urheilemassa ja istuskelin myös kaikessa rauhassa rantakahvilassa. Illalla saatan tehdä vielä pari tuntia töitä. Harrastuksille ja perhe-elämälle on jäänyt aikaisempaa runsaammin aikaa.
Yrittäjyys on taitolaji. Siinä joutuu ottamaan riskejä aivan toisella tavalla kuin työntekijänä. En suosittele oikopäätä hyppäämistä työntekijän roolista yrittäjän rooliin. Valmistelut on tehtävä todella perusteellisesti ja melkoisesti osaamistakin hankittava. Onnistuminen tuo erittäin paljon tyydytystä. Epäonnistumisesta voi seurata kipeästi tuntuva konkurssi.
Ihanaa, että syyllistäminen ja tuomitseminen ei ole kuollut vaan on täysin hengissä!
Olen ymmärtänyt, että työuupumus ja -pahoinvointi on aika yleistä nykyaikana. Väitän, että kaikkia vituttaa duunissa aina sillöin tällöin. Ja sekin on jännää, että jokaisessa paikassa on se yksi paska joka tekee kaikkensa pilatakseen toisten fiilarit.
Mun resepti löytyy asenteesta. Jos elämä ei ole pelkkää työtä, vaan ihmisellä on oikeasti myös yksityiselämää ja työ koetaan eräänlaisena tapana saavuttaa jotain johon tarvitaan esim. rahaa niin tuska ei ehkä ole niin hirveä. Sen verran ainakin lieventää, että tulee seuraava nousukausi ja työntekijän markkinat.
Mulla on ollut sama duuni jo pian 30 vuotta. Siihen aikaan mahtuu kaikkia mahdollisia fiiliksiä laidasta laitaan. On ollut muutamaan otteeseen pitkiäkin jaksoja, jolloin olen vakavissani hakenut muuta työtä ja olisin saanutkin, mutta en sittenkään ole vaihtanut. Uupumus ja turhautuminen ovat olleet niin pahoja, että... No, enpäs kuvailekaan enempää.
Miten olen päässyt noista paskamaisista fiiliksistä?
Kun työntekijöillä fiilis on tarpeeksi huono, alkaa tapahtua. Tehokkuus laskee, sairastelu lisääntyy jne. Elleivät työntekijät itse protestoi, ylempi johto tarttuu asiaan elleivät sitten ole ihan tyhmiä. Minun tapauksessani ylempi porras vaihtui ja tilalle tuli uusia tuulia. Kaikenlainen nipotus ja vähättely ovat poissa. Nyt tiedän olevani yritykselle arvokas ja saan käyttää myös omaa päätäni, jopa kehittää omaa työtä. Niin minulla kuin työkavereillanikin on ollut jo pitkään hyvät fiilikset, hyvä yhteishenki ja yritys menestyy paremmin kuin koskaan.
Kokemuksesta tiedän, että uupuneena ja turhautuneena on vaikea nähdä asioita asioina. Yhtä vaikeata on tehdä päätös tilanteen muuttamiseksi. Jokainen tarina on erilainen ja näitä tarinoita Suomessa riittää.
Jaksamista!
On niin rattoisaa rupattelua täällä, että ajoittain voisi kuvitella lueskelevansa Tiedonantaja-vainaan yleisönosastoa!
Vaan jällenpä kerran saan todistettua, ettei sananvapaus ole kummoisessakaan kunniassa vasemmiston piirissä, ellei suostu olemaan heidän kanssaan kaikessa samaa mieltä.
Mistäkö moinen väite? Kysykääpä vaikkapa tuolta Petri-pojalta!
Siis eihän tässä ole kysymys sananvapaudesta, vaan empatiasta ja sen puutteesta. Empatia ei käsittääkseni ole vain vasemmistolainen ilmiö - tai no tarkemmin ajatellen...
Kuulostaa siltä että sinäkin olet töissä etelä-pohjanmaalla kepulaisen runkkarin ikeen alla.
Möttösellä on kyllä aika paha asenneongelma. Möttönen tekee kyllä noilla tarinoillaan enemmän hallaa oikeiston maineelle kuin karsein uusliberalismin nimeen vannova Jorma Ollila - klooni.
Eikä työstressi/uupumuus ole mikään poliittinen kysymys, vaan ihan oikeesti ihmisten elämää koskettava kriittinen asia. Eria asia tietty on, et kaikenlaiset Möttösen kaltaiset oikeistofasistit tulee sit kirkumaan, et ei saa valittaa, kun työtä kerran on, pitää vaan purra hammasta ja puurtaa perseensä ruvella, ettei vahingossakaan nauttis elämästään.
Työnteon mentaliteetti alkaa menemään nykyään taas kohti jotain 1900- luvun alun meininkiä, kun puurrettiin 15 tuntia tehtaissa huonolla palkalla. Siis nykyään vaan vaaditaan enemmän ja annetaan vähemmän, kun kätevänä verukkeena voidaan käyttää "Kiina- ilmiötä" ja muuta sontaa. Sit pitäis vielä olla koulutettu 25 eri työhön, sekä jokaiseen pitää olla koulutusta vähintään yliopistotasolta.
Niin sekä tietty sitä työkekemusta pitää olla 25- vuotiaalla vähintään se 10 vuotta....
Ohhoi. No, työnteon kestää, kunhan tietää rajansa ja ihan kuolemanvakavasti sitä ei ehkä tarvi ottaa.
Way to go, Möttönen.Vaikkakaan en jaa ihan kaikkia mielipiteitäsi niin silti tällä pitää olla sana vapaa.
Oikeesti itse olen hyvin suorapuheinen ja minua ärsyttää juuri sellaiset hysytteliät jotka pyörtyvät kuulessaan hieman suoraa puhetta.Sorry ass fairys...
Mutta tällä tyypille joka on niin burnout hommistaan...ota vuorotteluvapaata, niin minä tein jä lähdin 8kk tropikkiin sukeltelemaan, lenkkeilemään ja ottamaan muuten vaan relaasti.
Life is too short to burn fuses over job. Rahaa sinä paloi mutta hei! ei niitä täältä mukaansa kumminkaan saa kun estraadilta poistutaan.
Kaikki jotka nyt vetävät herneet nenäänsä tästäkin kommentista: Up your doses with that Valium.
DKNY, jos itse ratkaiset psyykenongelmasi jenkkityyliin pilleripurkin avulla, niin älä kuitenkaan oleta että muutkin tekee niin. Niele sinä vaan sitä Valiumia, ota oikein kourallinen!
Missä osaa viestissäni ilmoitan omavan pyskeenongelmia?lääkityksellä, puhumatakaan että tarvitsisin lääkitystä??
Kuten kirjoitin yleensä ilmoitan hyvin suoraan mitä ajattelen joten ei pääse tulemaan mitään suurempia onglmia kasaantumaan.
Osansa jopa pomoni....
Hyvät ihmise suurin osa ihmismielen onglemista on hoidettavissa ihan logikan ja asioiden tärkeysjärjestykseen asettelulla. Mielenterveys ongelmat/sairaudet ovat taas ihan eri juttu, mutta puhun ihan tavallisista arki ongelmista.
Olen huomaavani sellaista uus avuttomutta ihmisissä ja kyksyä ratkaista ongelmiaan itse.
Keskustelun aloittaja ilmoitti olevan `suhteessa´ joten aivan yksin hän ei tässä maailmassa ole, miksi siis ei kerro murheistaan hänelle?
Pahoittelen kir.virheitä yllä olevassa viestissä....valittevasti kahvitauko ei ole paras hetki komentoida vastauksianne..
Siispä pahoittelut ja koittakaa saada tolkku, mutta nyt menoksi.
Ymmärrän sinua hyvin. Olen itsekin aika burn-out ja turhautunut. Työpaikkoja ei ole niin vain saatavilla eikä kukaan halua ehdoin tahdoin vaikeuksia. Totta on myös se, että ihmisten valinnanvapaus on kaventunut, puhutaan jopa uusorjuudesta. En usko, että pelkkä myönteinen asenne auttaa, jos työkuorma on liian raskas ja siitähän burn-out useimmiten johtuu eikä työntekijästä. Suomalaiset ovat mielestäni( yleistys) kyllä hyvin masokistista sakkia. Työ on kaikki kaikessa ja sitä tehdään vaikka terveys menisi kunhan työnantaja on tyytyväinen-ja hänhän on, koska palkkamenot ovat raadattamisella pienet. Sitten näkee niitä pallomahaisia ja kroonisen ummetuksen omaavia miehiä ja naisia katukuvassa pilvin pimein, joilla on vatsavaivaa ja närästysvaivaa ja syömisongelmaa( ei voi syödä sitä eikä tätä, kun maha on sekaisin). Laktoori-intoleranssi on suomalaisten kansantauti eikä se kuitenkaan ole sitä...
Ongelmana on usein johtaminen, mihin ei useinkaan voi vaikuttaa. Monet ovat johtajia, koska he tietävät pääsevänsä helpommalla ja usein ovatkin patalaiskoja( näin ainakin minun työpaikassani) He lähtevät ensimmäisinä pois töistä. Minun pomoni sanoi kerran: "hyvä, ettei minun tarvitse tehdä tuota!"
Toinen asia on se, että homoilla on vaikeampaa duunissa kuin heteroilla, koska heitähän kiusataan( vrt . työministeriön tutkimukset). Tiedän joitakin itsemurhia.
Neuvoni on: tee vain pakolliset ja unohda työmoraali. Ota säännöllisin väliajoin sairaslomaa: minun työpaikallani on yksi työntekijä( se en ole minä), joka on enemmän poissa töistä kuin töissä ja hän on tehnyt sitä monta vuotta.
Jos on lääkärintodistus, niin ei voi irtisanoa. Tee osapäivätyötä, jos se on mahdollista, niin olosi helpottuu heti.
Tunnen ongelmasi oikein hyvin!
Itse kyrpiinnyin duuniini jo vuosia sitten. Sinnittelin silti vielä vuosia siellä. Olin töissä valtion 100%:sti omistamassa kuljetusyrityksessä palvelutehtävissä.
Firmassa oli ainakin 2000 "suojatyöpaikkalaista" joilla ei ollut muuta tekemistä kuin etsiä tuottavaa työtä tekevistä virhitä.
Talollekkin olisi edullisempaan maksaa heille palkkaa ilman "työvelvotetta" ja säästää heidän ympärilleen rakennetusta reksiviitasta.
Oli todella turhauttavaa kun koko tuottava henkilöstö nipistettiin minimistäkin minimiin ja asiakaspalvelu unohdettiin kokonaan. Hallinto sen kuin paisui, muun henkilöstön vähentyessä. Samoten turvallisuus ja kaluston kunnosta hulehtiminen jätettiin lähes retuperälle.
Paineita tuli koko ajan lisää kun meitä syyllistettiin kaiken aikaa, jos yksikin oli jossain päin suomea mokannut. Kaikki oltiin syyllisä, eikä tapauksia yksilöity. Samalla työn määrä monikertaistui. Enään ei ollut aikaa perehtyä yhteen asiaan perusteellisesti. Vaadittiin ihan mahdottomia!!
Lähimmät esimiehet oli mun entisiä työkavereita, jotka duunarista olivat edenneet tehtäviinsä ja olivat vittumaista vittumaisempia. Ilman mitään koulutusta henkilöstöhallintoon. Me oltiin niille pelkkiä räsynukkeja, joita sai heitellä mielensä mukaan. Ikään kuin meillä ei olisi minkäänlaisia tunteita tai sielua.
Jos tarvitsin välttämättömiin menoihin työvoron vaihtoa, niin aina se tehtiin mahdollisimman vaikeaksi ja minulta vaadittiin korvaukseksi kohtuuttomia.
Samoten jos he tiesivät esim. jonkun ostaneen velaksi asunnon tai olevan muuten taloudellisissa vaikeuksissa, niin tilannetta käytettiin heti hyväksi. Esim.. jos et suostu tähän tai tähän, niin sitten ei ole yli- ja pyhätöitä tiedosssa. Todella törkeätä henkistä kiristystä. Onneksi eivät pystyneet minuun tällaista pahemmin kohdentamaan.
Peruspalkka siinä firmassa tuli aina oikein, mutta lisäansiot, jotka oli n. 30% tuloista oli lähes aina jossain kohtaa kirjattu "vahingossa" väärin ja joka kerta duunarin tappioksi. Kun näistä soittelit ja yritit korjailla niitä, niin olit pelkkä narisija.
Viime syksynä minulta yritettiin mm. "nussia" kuuden tunnin ylityöt (yhdeksän tunnin palkka), piku kirjausvirheellä. Kun en suostunut siihen, niin pyhätuntini pantiin minimiin.
Olin esim. koko viime joulun töissä ja sain normaalijaksoon verratun palkan. Perseennuolijat ym. pyrkyrit sai tuplasti pyhätöitä, ja viettivät joulun kotonaan.
Ammattiliitto (SAK:laine) toimi kuin mafia. Joka kerta kun käännyit ongelmissasi heidän puoleen, niin he käänsivät selkänsä. Olihan vittumaisimmat esimiehenikin todellisia ay-aktiiveja. Mutta kun erosin ammattiliitosta, niin ensimmäisen kerran oltiin mina kohtaan aktiivisia.
He tekivät kaikkensa toteuttaakkseen uuden "pisteytysjärjestelmän" joka käytännössä koski vain minua. Tipuin tehtävistäni siihen, mistä firmassa aloitin.
Tämä saatanan liitto on olemassa vain itse itseään varten. Ei muuten ole lakkoillutkaan kymmeniin vuosiin ja jokainen luottamusmies siirtyy liiton toimitsijaksi kautensa jälkeen.
Liiton "työntekijöiden" määrä on kaksinkertaistunut samalla kun jäsenmäärä puolittunut.
Lisärasitteena tässä firmassa oli toinen homo, jolla oli hirveä tarve kännipäissään informoida omasta sukupuolisesta suuntautumisestaan työkavereilleen ja samalla kertoa myös minusta. Minulla ei ollut tässä asiassa mitään itsemääräämisoikeutta ja omat yksityiselämääni liittyvät arkaluonteiset asiat levisi pitkin firmaa. Tälle kusipäälle ei auttanu mitkään saarnat, että informoin itse itsestäni, kelle katson sen tarpeelliseksi. Tämä kusipää ei kehtaa nykyisin enään naamaansa näyttää Hesan homopiireissä. On sen verran mokaillut ja kaikki sen tuntee.
Tilanteeni muuttui osaltani mahdottomaksi ja ratkaisin sen sanoutumalla irti ns. "varmasta" työpaikasta. Kuitenkin se työpaikka olisi tuhonnut minut sisältä päin lopullisesti kaikkine sitoutumis ym. ohjelmineen.
Olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Tulevaisuudesta en tiedä varmasti, mutta uskon että tekevälle työtä löytyy.
Nyt haluan pitää vähän vapaata ja nauttia elämästä. Talouskin siihen antaa mahdollisuuden.
Suuria en toivo eikä palkka ole tärkeintä, vaan työn sisältö. Yksi asia on ainakin varma, isoon taloon en enään mene.