Kadehditko heteroperheitä?
Hei kaikki kanssa ihmiset!
Onko kukaan törmännyt moiseen ongelmaan kuten itse olen eli näen heteroperheen jotenkin onnelisempana? Siis kaikkihan on vain ulkoisesti nähtävissä. Sitä, mitä tapahtuu seinien sisäpuolella on sitten jo monimutkaisempaa. Itselleni tulee vain tunne, kun näen ikäisiäni nuoria kolmenkympin molemmin puolin olevia äitejä ja isijä, että miksi itse en voisi olla tuossa. Nyt en tarkoita sitä, että lapsi olisi joku itseisarvo vaan olkoon yksi esimerkki, mitä ihailen heteroperheissä. Monesti myös tulee mieleen, kun työpaikalla kuuntelee niitä heteroperheiden laatuaikoja, että on tämä oma elämä niin paljon peitellympää. No toki tietysti nyt on hyvä heittää kommenttia, että tule pois kaapista. Näin olen osittain tehnytkin, mutta se oma kultajärki kyllä sanoo sen verran, että joka paikassa ei sitä kanna kyllä huudella. Eli miten näette tämän asian? Painiskeletteko koskaan näiden asioiden kanssa vai olenko minä ainoa?
Syksyä hyvät ihmiset ;-)
En tod voi sanoa kadehtivani heteroperheitä, varsinkaan jos katson sukulaisiani... Jos viikon kohokohta on lauantainen ostosreissu lähimpään Citymarketiin ja pizzan syönti Rossossa, ei hyvin pyyhi. En käsitä, mistä johtuu just se, että hetskuydinperheet tuntuu taantuvan ihan käsittämättömälle brains-off -tasolle, kun lapsia tulee. Kaikki kiinnostus uusia asioita ja aktiviteetteja kohtaan on hävinny, rutiinit toistuu samanlaisina eikä harrastuksetkaan kovin kummosia oo. Näin siis mun suvussa.
Kyllä mä vaan ainakin "kadehdin" heteroiden maailmaa. Surffasin tässä juuri deitti.netissä ja kokeilin piruuttani, mitä haku antaa tuloksia, jos hakisin naista. Olin aivan hämmentynyt: toinen toistaan mukavempia ja kivoja tyttöjä oli etsimässä seuraa. Löisyn elämäni "miehen", mutta hän olikin nainen. Hemmetti. Sama haku m-m:lle: "eka kerta", "kokeillaan", "tykkään pukeutua naiseksi" jne. Ei paljon mieltä ylentänyt ja sai mielen matalaksi. Ei oo kovin ruusuinen tulevaisuus, jos noita deittijuttuja on uskominen.
Totta kai kadehdin ja rankasti - jos sorrun itsesääliin ja haikailuun.
Mutta ei auta sääliä itseään. Se ei muuta minua heteroksi. Piste.
Homoudessa on hyvätkin puolensa. Ihminen joka on joutunut itsessään tuollaisen puolen näkemään, näkee mailmaa ehkä vähän viisaammin kaikin puolin.
Kateus ei kannata. Ja kyllähän homo voi perheen perustaa siinä missä heterokin, jos vain on viitseliäisyyttä. Vaatii homolta tietysti paljon enemmän, mutta mahdollista on jos oikein kovasti haluaa (esim. kohdunvuokraus tms.).
En sinänsä kadehdi keskiverto heteroperhettä, mutta toisinaan sitä miettii, että mites sitten kun olen vanha eikä minulle ole lapsia, eikä lapsenlapsia? On tietysti aivan turha kuvitella etteikö heteroydinperheessäkin olisi murhetta, tai kaipausta johonkin toisenlaiseen elämäntyyliin. Miltei jokainen ihminen jossain elämänsä vaiheessa haluaisi elää toisin kuin itse juuri sillä hetkellä elää.
Eikös se vanha klisee ollut, että sinkut kadehtii pareja ja parit sinkkuja? "Aidan toisella puolen on aina champagne pinkimpää" ;)
Olen onnellinen siitä että homona on tullut pohdittua elämää paljon enemmän ehkä kuin tavallinen hetero joilla on monesti hirvittävä paine löytää puoliso, hankkia tiilitalo ja lapsilauma kovalla kiireellä.
Sinkkuna onkin oikeasti aika käytännöllistä olla, tai lapsettomana pariskuntana. On mahdollisuus tehdä paljon sellaisia asioita joista lapsiperheen vanhemmat voivat vain unelmoida. Kun ei ole velvollisuuksia ja pakollisia rahareikiä niin paljoa.
Toisaalta olisi kyllä kiva olla lapsiperheellinenkin. Enkä näe mitään syytä miksi homous olisi esteenä siihen. Ystävällisen lesboystävän avulla saadaan lapsia maailmaan ilman isompia kikkailujakin. Tarvittaisiin vain puoliso ja omakotitaloalueen naapureiden järkytys...
Enpä osaa erikoisesti kadehtia monien heteroiden suosimaa perinteistä ydinperhemallia. Toisaalta - enpä minä sitä osaa nähdä ihan mahdottoman vastenmielisenä asianakaan. Itselläni ei kuitenkaan tuota lapsenteko- tai suvunjatkamisviettiä taida olla, mutta kylläkin halu johonkin pysyvään - niin kodin kuin ihmissuhteenkin osalta.
Tuossa ylempänä mainittiin siitä, että kiinnostus uusia asioita ja aktiviteettja kohtaan häviää ja elämään tulee rutiineita. Se ei taida kuitenkaan olla mikään "heteronomaisuus", vaan ihan yleensä ihmisen kasvamiseen ja aikuitstumiseen liittyvä piirre. Tietysti jälkikasvu tällöin saa suuremman mielenkiinnon muiden asioiden kustannuksella.
Sinänsä en näe mitenkään pahana, että joku pystyy saamaan mielihyvää Citymarketissa käymisestä ja Rosson pizzan syömisestä - niistä ihan arkisista asioista. En tiedä kuinka paljon parempi vaihtoehto on etsiä niitä elämyksiä hinnalla millä hyvänsä kaikilla keinoilla - niin, että mikään ei riitä. Jossain se raja viimeistään tulee vastaan.
Kadehdin joitakin nuoria heteronaisia, koska heillä on mahdottoman hyvännäköisiä ja -luonteisia miehiä.
olen ollut naimississa, 2 kertaa, nyt avoimesti homo. Molemmissä elämäntyyleissä on omat miinus ja plus puolet. En kaipaa takaisin hetero elämään, mutta jos eläisin uudelleen niin en tekiskään toisin.
En kadehdi keteroperheitä. Omalta kohdaltani perheinstituutio oli yhtäkuin perhehelvetti. Oli niitä mukaviakin aikoja, mutta jos perhe-elämä ajaa 16 vuotiaan homopojan itsetuhoisen masentuneeksi, lienee jossain ollut vikaa. Masennuksesta on vaikea nousta ja ajattelee niitä vammoja mitä perhe-elmästä tuli. Olen vieläkin niin vihainen.
Tältä pohjalta en yhtään osaa ihannoida heteroperhettä, heterous on edelleenkin liian hallitsevaa aivan joka asiassa ja heterouden syvin olemus tuntuu joillakin olevan sen oman heteroutensa todistaminen seksuaalivähemmistöryhmämme kustannuksella.
Ihanaa yleistämistä, mutta..
Sen kummemmin arvottamatta perhe-elämän onnea, voisin sanoa, että minusta ainakin joskus tuntuu siltä, että olisi ihan kiva jos olisi oma perhe - jokin turvallisuuden tunnetta luova yksikkö, jossa kaikkien perheenjäsenten hyvinvointi on riippuvainen (ainakin osaksi) toisten perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Ja perhe luo stabiilin perustan muulle elämälle, mitä joskus (tosin aika harvoin, lähinnä kun vierailen sisarusten luona) kaipailen sillai passing moment -tyyppisesti. Olisi ihan kivaa, jos olisi omia lapsia joiden kasvua seurata ja ohjata sekä nähdä millaiset asiat pikkuisen lapsivesan elämässä ovat tärkeitä ja ah niin lutuisia.
En panisi pahittekseni sitäkään, että olisin syntynyt heteroksi. Uskoisin olevani hyvä isä ja pitäväni välillä hektisesti yltyväksi perhe-elämästä.
Onneksi näen ja olen läheisissä tekemisissä sisarusten ja kavereiden perheiden kanssa, joten en jää ihan lehdelle soittelemaan. Omaa lasta en kuitenkaan homona haluaisi, mutta hetskuisänä en uskoisi olevani elämääni tyytymätön.
En ole kuitenkaan omaan elämääni homppelinakaan tyytymätön, joskus vain miettii millaista olisi jos olisinkin perheellinen mies.
Mielipiteeni on tosin varmasti naiivi, koska näen useimmiten kuitenkin vain ne hohdokkaammat hetket, enkä suinkaan niitä kello kolme yöllä kiirus-kiirus-retkiä lastenklinikalle tai kolmen tunnin käninöitä tikkarinsaannin tärkeydestä kolmivuotiaalle.
Eli pointti: olisin kateellinen perheellisille, jos olisin hetero - homona en.
En ole kateellinen. Ja tutut heterot ovat vakuuttaneet, että ei todellakaan kannata kadehtia heidän elämäänsä. Päinvastoin - he taas näkevät homoparin elämän jotenkin jännittävänä ja eksoottisena; täynnä juhlia, matkoja ja iltaelämää, jotka perheellisille heteroille ovat vain haalistuva muistikuva nuoruuden vuosilta. Lapsia en ole koskaan osannut toivoa, eikä lapsiperheiden näkeminen Prismassa aiheuta minkäänlaisia kadehtimisreaktioita - enemmänkin säälinsekaisia tuntemuksia.
Kadehdin heteropareja lasten hankkimisen helppoudesta, mutta en yhteiskunnan paineesta tehdä niin. Olen myös kade heidän seksuaalisuutensa kyseenalaistamattomasta hyväksynnästä, mutta iloinen saamastani ainutlaatuisesta perspektiivistä.
Minä olen tasapuolisesti kateellinen kaikenlaisille perheille ja pariskunnille.
Kun olen niin suvaitsevainen.
Kyllä se mielen haikeaksi ja surulliseksi vetää, kun samanikäiset heterokaverit alkavat vakiintumaan, menemään naimisiin ja saamaan lapsia. Itse en ole edes onnistunut löytämään kumppania. Joo, aika hyödyttömäksi koen itseni ja elämäni.
Voih, ei tulisi mieleenikään kadehtia heteroja!!! Lähinnä käy sääliksi kaikkia heteronaisia, kun eivät tajua mitä menettävät, kun eivät pääse tuntemaan toisen naisen pehmeää kosketusta... Ja sitten ne lapset vielä, niitäkin pitää väkipakolla hankkia omaksi ja muiden riesaksi. Heterolife sukkaa... Onneksi olen lepakko:)
En todellakaan kadehdi suomalaisten heteroperheiden tai homojenkaan elamaa siella konservatiivisessa pohjolassa. Vielakin puistattaa, kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani aarikonservatiivisessa kotikaupungissani. Tein elamani parhaimman ratkaisun muuttamalla pois Suomesta vuosia sitten. Nykyaan elelen yhdessa maailman vapaamielisimmassa maassa onnellisessa parisuhteessa mahtavan kundin kanssa.
Muistellessani lapsuuttani 80 -ja 90-luvuilla mieleeni tulee kuinka "onnellista heteroelamaa" monissa perheissa elettiin: alkoholismia, vakivaltaa, alistamista, kaiken erillaisuuden inhoamista, kateellisuutta. Tunteita ei ollut missaan nimessa lupa nayttaa. Itseasiassa tunnen ainoastaan muutamia ihmisia, joilla on ollut ns. onnellinen lapsuus&nuoruus ja kivat vanhemmat.
Valitettavasti ns. onnellinen lapsuus ja nuoruus tuntuu olevan vielakin jotenkin harvinaista siella susirajalla. Omien kokemuksieni perusteella en todellakaan voi sanoa olevani kateellinen heteroperheille.
Joku taalla mainitsi myos henkisen tilan huonontumisesta heterosuhteissa. Itse olen huomannut saman. Tosin monet suomalaiset heterokundit ovat henkisesti vajaavaisia jo ennen inttiin menoa saati sitten ennen vakavan seurustelusuhteen alkua.
Naille henkiloille on erittain vaikeaa keskustella tunteista, kayttaytya tai olla tekemisissa erilaisten ihmisten kanssa. Heidan ajatusmaailmansa on uskomattoman sulkeutunut ja esim. yleissivistys on uskomattoman huono. Kun nama ihmiset sitten purjehtivat avioliiton onnelliseen satamaan ja perustavat perheet on aikapommi valmis rajahtamaan.
Olen huomannut, että on helppoa kuvitella muiden parien olevan onnellisempia kuin he todellisuudessa ovatkaan. Ongelmista ei välttämättä puhuta muille kuin lähimmille ystäville ja osalla on tarve ylläpitää kauniita kulisseja, vaikka suhteessa myrskyäisi. Heteroilla on helpompaa hankkia jälkikasvua, mutta se johtaa myös siihen, että lapsia hankitaan hetken mielijohteesta tai suhteen pelastamiseksi. Huostaanottojen määrät ovat nykyisin erittäin korkeita ja suurin osa näistä tehdään juuri näissä idyllisissä heteroperheissä.
Eipä ole heteroiden elämä sen kadehdittavampaa kuin homojenkaan. Omista toiveista, tavoitteista ja haluista kai se "perheonni" on kiinni. Enemminkin tuntuu, että tämäkin juttu on saanut alkunsa jonkun gaysinkun miettiessä krapuloissan yksinäisyyttään.
Tuota omaa heteroliittoa kesti aikansa ( n. 10v). Lapsettomana liitto alkoi ja sellaisena se päättyi, olin vain jo teini-ikäisenä päättänyt, etten halua isäksi. (Omani kun ei ollut mikään mallitapaus). Ex-vaimoni tiesi homoudestani alusta asti, oikeastaan koko suhteen ajan kannusti ja patisti tulemaan ulos kaapista, joka sitten tapahtuikin. Erosimme ystävinä, pidämme edelleenkin yhteyttä, mutta ennen kaikkea, elän homosuhteessa, jossa molemmat nauttivat täysin siemauksin elämästä, kadehtimatta muita. Kumppanini äiti ja sisarukset kadehtivat ennemminkin meitä.
Mutta yhtä kaikki - tämä kateushan on perisuomalainen synti - joka ajaa kalatkin vesistä. Minkähän sukupolven aikana tuokin synti häviää?