Miten kaapissa olevat menestyvät?

...onko tilanne työelämässä se, että ne jotka ovat ulkona kaapista tulevat toimeen ja menestyvät urallaan paremmin? Siis jos ajatellaan kokonaisvaltaisesti.

Itselläni menee osa voimista siihen, että pitäydyn kaapissa ja suojelen näin itseäni. Koko elämästäni iso osa on piilottelua ja näyttelemistä. Olen kuitenkin tehnyt näin turvallisuuden ja rauhan nimissä, paljastumisen ajatus saa veret seisahtamaan, vaikka en ole erityisen homofobisen tuntuisessa työympäristössä. Kaupunki tosin on pieni.

Onko ketään sellaista, joka olisi elänyt hyvin visusti kaapissa, mutta silti ollut ammatissaan todella hyvä? Ahdistaako kaapissa piilottelu kaikkia yhtä paljon kuin minua? Olen hoitanut työni tähän asti keskimääräistä paremmin, mutta tämä vie voimiani ja välillä tuntuu että pakka leviää.

Kyllä ammatissaan voi olla hyvä, vaikka ei salaisuuksiaan julki huutelisikaan. Ei johtajan sihteerikään kaikista tempuistaan kerro. Monessa paikassa voi ura tyssätä kun homoksi paljastut. Riippuu mitä elämältää haluaa.

Viisas valhe on parempi kuin tyhmä totuus.

Työssä jaksamisen ja menestymisen kannalta on mielestäni tärkeää, että osaa erottaa työelämän yksityiselämästään. Tärkeää ei siis ole se, onko kaapista ulkona vai ei. Jos kaapissaolo vaikuttaa työpanokseen, niin silloin voi etsiä vikaa itsestään. Miksi ihmeessä homoutta pitäisi julistaa joka paikassa? Onko se niin ahdistavaa jos ei ihan jokainen tiedä homoudesta? Hui, nehän luulee mua heteroksi!

Edelliseen kommentoin sen verran, ettei työpaikalla omasta homoudesta kertominen todellakaan oo mitään julistamista tms. Mut sekä kertominen ja kertomatta jättäminen on monesti sellasta nuoralla tanssimista.

Pieni esimerkki:

Uudessa työpaikassa esim. monesti kysytään että seurusteletko. No, jos nyt satut olemaan homo ja sulla on poikakaveri, ni helposti päädyt vastaamaan vaan et "Joo, seurustelen". Määrittelyjä ei tarvii tossa kohtaa tehdä. Tai sit heti valehtelet, et "Ei, en seurustele". Sittenpä ei enää kysellä siitä ja pääset tod.näk. helpommalla.

Sit jos kerrot et seurustelet, ni heti oletetaan et sulla on tyttökaveri. Se jossain vaihees kuitenkin tulee eteen ku kysytään jotain et "No, mitäs sun muijas tekee työkseen?". Sit onkin jo kinkkisempää vastata. Joko korjaat et "Ei mul oo muijaa... vaan äijä". Tai sit alat valehteleen minkä kerkeet. Siltä tieltä ei sit ookaan paluuta. Ja omien valheiden muistaminen on tosi vaikeeta... ja vie hirveesti keskittymiskykyä.

Ei siinä siis mistään julistamisesta oo kyse. Joskus vaan tekee tilanteen tavallaan itelleen helpommaks jos kertoo mahdollisimman aikasessa vaiheessa - jos aikoo kertoo ollenkaan.

Oon ite poikakaverini kans kihloissa. Oon ollu työhaastattelussa sormi suussa ku on kysytty jotain tyttöystävästä. Sit oon miettiny et pitäiskö korjata heti, vai jättää korjaamatta - eli valehdella heti. Korjaamatta jättäminenkin kun on tavallaan jo valehtelemista. Kumpikaan vaihtoehto ei oo hyvä. Ois tyhmää (useimmissa tapauksissa) mennä heti kättelyssä kertomaan homoudestaan, mut sit toisaalta ottaa päähän ku rupee ns. turhaan valehtelemaan.

Sukupuolinen suuntautuminen on sellanen juttu, et monesti jotain siihen liittyvää tulee tosi nopeesti epäsuorasti puheeks esim. uudes työympäristös. Tarkotan tällä lähinnä just tollasii em. hetero-olettamukseen perustuvii juttuja - ihan viattomi ja vilpittömii kysymyksii, joita sul tehdään: Missä asut? Yksin? Kenen kanssa? Ai sä oot kihloissa? Hei, kato eiks oo hyvä muija toi!?

Kertomisen tai kertomatta jättämisen kanssa klaaraaminen se onkin taitolaji. Mulla itellä ei oo siihen mitään varsinaista linjaa. Kuitenkin pyrin siihen, et en valehtele kun vastaan kysymyksiin. En kuitenkaan lähe heti kertomaan uudessa työpaikassa et mulla on poikakaveri tms. Mut sit ku seurusteluasioista ruvetaan kyselemään (heti ekalla viikolla yleensä), ni sit koitan olla valehtelematta. Ja jos valehtelen, ni yritän muistaa et mitä oon millonkin valehdellu ja mitä kellekin. No, sekooks siin sit lopulta omaan näppäryyteensä ja karkaaks langat käsistä? ... Joo, just niin siinä käy.

Ainoo kestävä ratkasu ois kai se et A) joko aina puhuu täyttä totta, tai B) aina valehtelee samalla tavalla kaikille, eikä puhu kellekään totta. Kummassakin tapauksessa sosiaalisten suhteiden kusemisen todennäköisyys on suuri.

Meikäläisellä ei ole mitään vaikeuksia työpaikalla, koska olen ulkoisesti ns. heteronoloinen. Työyhteisö on tietyssä mielessä perinteisesti vanhoillinen, joskin nuoremmalle polvelle jonkin työkaverin homous ei varmastikaan ole iso asia, jos tämä on tässä suhteessa 'hajuton ja mauton'. Vanhemmalle polvelle asia voisi olla hieman hankalampi, kun heillä on ne stereotypiat kuitenkin mielessä. Monelle vanhemmalle ihmiselle siisti ja mukava 'valkokaulushomo' kun voi olla varsin uusi tuttavuus, kun ajatusmaailma on nahkaniittiviiksipulisonkikoppalakkilinjalla (Tom of Finland -stereotyyppi), joka nussii mennen tullen kaikea missä vain on pyöreä reikä. Vaikka McDonald'sin suklaadonitsia. Tämä sen vuoksi, että ennen kuin vasta 90-luvulla homoista alkoi olla enemmän asiallista juttua mediassa, varmat kontaktit tähän ihmistyyppiin tapahtuivat uutisvälähdysten ja lehtikuvien myötä ja niissä esiintyi aina ne rohkeimmat homot jossain paraatissa. Ja silloinhan paraatipukeutuminen on värikästä ja arjesta irtautunutta. Siitä jää sitten sivullisille stereotypia mieleen ja sen murtaminen viekin aikaa. Tai sitten vanhemman polven ihmisten stereotypia-käsitys on jotain neitimäistä selkärangatonta käsilaukkutyyppiä, jonka kädenpuristus muistuttaa löysää teepussinarua. Siitä jää heteroille käsitys pikkurilli ylhäällä viipottavasta kimittävästä homosta, jolla ei tosi paikan tullen ole mitään selkärankaa asiassa kuin asiassa, ja siksi tällaiseen tapaukseen voidaan suhtautua negatiivisesti työelämässä. Koska heteronoloiset homot (varmaankin enemmistö homoista) ovat olleet kulisseissa, ei tällaisesta tyypistä ole välttämättä muodostunut vanhemmille ihmisille käsitystä.

Pidän itseäni melko menestyvänä työssäni. Kaapissaolo ei ole minulle ongelma, kun en yleensäkään ajattele työelämässä seksuaalisuutta enkä toisi näitä asioita esille muutenkaan. Jos joku kyselee (usein ei) seurusteluasioista, sanon olevani sinkku niin kuin tällä hetkellä olenkin. Sehän on varsin yleistä nykyisin. Siihen se sitten usein jää. Työhaastattelussa tosin haastattelija oletti runsas 30-vuotiaalla miehellä olevan jo lapsia, mutta kun sanoin, että ei ole ja kun työhakemuksessa lukee 'naimaton', puhe perhesuhteista jäi sitten siihen.

Entisessä työpaikassani vastaavanlaisissa olosuhteissa oli eräs minua vanhempi 'kolleega', joka ei hänkään tuonut asiaa mitenkään esille, mutta hänen olemuksestaan saattoi päätellä asian laidan, vaikka muuten olikin kaikin puolin siisti ja mukava mies. Oli huvittavaa havaita, että minusta asiaa ei hoksattu ja niinpä minun kuulleni pohtivat ääneen kahvipöydässä, että onkohan hän homo vai ei? Joka tapauksessa päättyivät asiassa siihen lopputulokseen, että on. Mutta kun tämä henkilö oli omasta tahdostaan asian suhteen 'hajuton ja mauton' ja kaikin puolin asiallinen, suhtautuminen myös vanhemman polven taholta oli asiallista ja asia pysyi ns. julkisena salaisuutena, josta tämä kyseinen henkilö ei sitten ilmeisesti koskaan saanutkaan tietää.

Riippuu täysin työolosuhteen laadusta kannattaako tulla kaapista ulos. Ehkä jossain hampurilaisravintolan kassalla, jossa on paljon nuoria töissä, asia voi olla helppo, mutta jos työpaikassa on vahvasti perhekeskeisiä ja vanhempia ihmisiä, 'hajuttomuus ja mauttomuus' on ehkä paras vaihtoehto.

Itse olen muuten tässä asiassa oppinut olemaan kyselemättä ihmisten yksityiselämän seurustelusuhteista ja siviilisäädyistä. Ne kun voivat olla mitä moninaiset ja jossain määrin kiusallisetkin. Eniten kun tekisi mieleni päivitellä ääneen pitkiä heteroiden avoliittoja, jotka ovat juridisesti itse asiassa heikompia kuin homojen rekisteröidyt parisuhteet. Miksi eivät avioidu vaikkapa maistraatissa, jos kirkollisuus tökkii, vaikka on jo yhteinen iso asuntolaina ja ehkä jopa jo 'pullat uunissa' ja siten ovat tosi asiassa jo vahvasti sidottuja toisiinsa?

Olen minäkin miettinyt asian julkituomista työpaikalla, viime aikoina paljonkin. Mutta esim. jokin aika sitten kahvipöytäkeskustelussa tuli puheeksi tv:n Suuren seikkailun homojäsen ja sitä kautta yhden naapurissa asustava homopariskunta, joka oli hänelle selkeästi vaikea pala. Joten olen pitänyt suuni kiinni.

Näin siis valtiolla, pääasiassa akateemisesti koulutettujen työpaikalla. Kun joskus olin ravintolassa töissä, niin kyllä siellä oli avoimesti homoja, jopa ravintolanjohtajaa myöten. Mutta erästä ammoista opettajaani lainaten, "homous on ravintola-alalla perinne".

Ja työhaastatteluissa yli 30-v. naimaton ja lapseton mies katsotaan jo melko itsestäänselvästi homoksi. Siis jos sillä tekijällä on valinnassa merkitystä.

Oon itse alalla, jossa käytännössä kaikki miespuoliset on homoja. Täytyy sanoa, että se on tavallaan todella helppoa; vähän kuin olis jollain keitaalla. Ei tarvii koskaan selitellä mitään, koska kaikki heti olettaa homoksi eli muuten niin yleisen hetero-olettamuksen tilalla on homo-olettamus. Oon joskus miettiny, millaista heterolla miehellä olis tällä alalla. Takuulla kuitenkin helpompaa kuin homolla hetskuäijäalalla.

Homous ja miessukupuoli on todella ollu avuksi mulle menestymisessä, ne tuo mut esiin muuten naisvaltasella alalla. Kerran näinkin!

Homopoju - Siistiä! En oo koskaan tullut ajatelleeksi, mutta tuo on tosiaan aika erikoinen tilanne, ja tavallaan helppoa.

Mä päätin uudella työpaikalla tulla heti kaapista, eikä siitä (ainakaan mun korviin;) oo tullu mitään juttua. Sanoin vaan kenen kanssa seurustelen, kun oli sellainen esittelykierros. (Tähän väliin maininta: Olen nainen ja seurustelen naisen kanssa.) Tosin kukaan työtovereistani ei ole yli 35-vuotias... mutta nyt kun kuvioihin on taas tullut uusia ihmisiä, käy aina mielessä, että pitäisköhän sitä kertoa heti, vai onko joku muu jo heti kertonut... Kysyttäessä vastaan tietysti totuudenmukaisesti, mut jos eivät kysy, niin annanko asian olla? Mitä sitä turhaan kailottamaan.

Homopoju mikähän ala mahtaa olla kyseessä? Ei kait se suuri salaisuus ole..?

Joo. Akateemisesti koulutettu olen itsekin, kuten myös lähes kaikki työpaikallani. Kuitenkin ala on miesvaltainen ja tietty heteroseksistinenkin ilmapiiri ehkä vallitsee (miesten kesken sovinistiset asenteet).

Akateemisuus ei valitettavasti ole tae juuri mistään.

Itse kuitenkin elän kaapissa myös hyvin pitkälti vapaa-ajallani. Se alkaa välillä kiristää päätä aika reilusti, ehkä ongelmani ovat pikemminkin siellä.

Tämä pisti silmääni yhdessä tekstissä:

"... mutta hänen olemuksestaan saattoi päätellä asian laidan, vaikka muuten olikin kaikin puolin siisti ja mukava mies."

Siis homot ovat normaalisti epäsiistejä ja epämiellyttäviä?

Edellisen viestin lainaus oli minun tekstistäni.

En tarkoittanut, että homot olisivat epäsiistejä. Tarkoitin tässä yhteydessä sitä, että kyseinen henkilöllä ei ollut vaatetuksessaan, ihossaan tai hiuksissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa, esim. lävistyksiä, koruja, värjättyjä hiuksia tai muuten vain hompsahtavia vaatteita, jotka olisivat vihjanneet asiasta, vaan oli ihan tavallisesti pukeutunut toimistotyöntekijä. Sen sijaan tapa puhua ja hyvin lievä tiedostamaton 'body language' toi muille (siis heteroille) mieleen tämän vaihtoehdon, että henkilö voisi olla homoseksuaali.

Ettei vaan homopoju olis sturetti jollain lentoyhtiöllä =) ihan villi arvaus btw.

Ja vois opetella kirjoittamaan sanan Stuertti Oikein =)

Hih, en oo sentään ilmailualalla, vaan kauneusalalla.

Olen tämän ketjun alkuperäinen kirjoittaja, ja se pointti mikä mulla oli: Jos olen täysin kaapissa, siis että kukaan ei tiedä paitsi poikakaverini, eikö se jo vaikuta mielenterveyteeni niin paljon, että työnteko saatika sitten menestyminen käy mahdottomaksi? Varsinkin kun ammatissani (mainosala) olisi hyvin tärkeää jatkuva uusien kontaktien luominen. Tällä hetkellä opiskelen, mutta tulevassa ammatissa sosiaalisuuden merkitys korostuu opiskeluja enemmän.

Vai että kaapissa? Kun näitä monen monia viestejä lukee, joissa valitellaan, kuinka kamalaa on jos joku saa tietää, että olen homo, ja jo seuraavassa lauseessa valitetaan puolestaan sitä, että on niin kamalaa, kun ei saa olla avoimesti homo, niin alkaa tuntua siltä kuin monet eivät olisikaan edes siellä kaapissa, vaan pikemminkin joko sen kaapin ja seinän välissä tai pikemminkin kaapin alla!
Siellä kaapissakaan kun ei oikein uskalla olla, sillä jokuhan saattaa avata vaikka vahingossa oven, - ja mitä siitä sitten seuraisi?

Tuollainen mainostamisala on vaikea. Tietysti jos hankkii meriittinsä, näyttää että sun ideoimilla mainoksilla firma tuottaa parhaiten, ei sillä yksityiselämällä vaikutusta ole. Raha se on joka ratkaisee. Viisaat johtajat valitsevat ympärilleen ihmisiä, jotka parhaten vievät asiaa eteenpäin.

Itseasiassa perhekeskeiset nuoret aikuiset voivat olla heikommassa asemassa työnhaussa kuin vapaat. Olen nähnyt liian monta tapausta, joissa perhe on se elämän sisältö, työt on vain välttämätön paha klo 8-16. Ylitöitä ei tehdä, kun halutaan lasten ja aviopuolison luokse. Kuka sellaista haluaisi palkata muuta kuin säälistä.

"Olen nähnyt liian monta tapausta, joissa perhe on se elämän sisältö, työt on vain välttämätön paha klo 8-16. Ylitöitä ei tehdä, kun halutaan lasten ja aviopuolison luokse. Kuka sellaista haluaisi palkata muuta kuin säälistä."



Ai? Aika monikin, luulisin. Lähinnä kai siksi, että henkilö joka pitää huolta ihmissuhteistaan on todennäköisesti itsekin työkykyinen ja tehokkaampi pidempään. Onhan todettu, että burnout uhkaa selvemmin henkilöitä, jotka elävät ja palavat työssään eivätkä voi löytää mitään muuta mielekästä tekemistä. Itse lähinnä säälin ihmisiä joilla ei ole elämässään muuta sisältöä kuin työ. En todennäköisesti koskaan tule perustamaan omaa perhettä, mutta tulen kyllä aina pitämään huolen siitä, etten aseta työtä ihmissuhteiden edelle. Wanha klisee siitä, että se mikä elämässä OIKEASTI merkitsee joitain on toiset ihmiset, pitää kyllä paikkansa.

Totuus on, että menestyksen tärkeimmät tekijät ovat ahkeruus ja rakkaus siihe mitä tekee. Ei tarvita hyperälykkyyttä. Eikä perhettä. Ihmissuhteista on hyötyä, varsinkin jos tuntee ne "oikeat" henkilöt. Omaan perheeseensä ei saa käpertyä.

Toisaalta sanotaan että menestyvän miehen takana on nainen. Sattuneesta syystä tämä slogan ei kuitenkaan istu ranneliike.netin lukijoille.

Menestykselle on monta mittaria. Taloudellinen tilanne on vain yksi niistä, ja sanoisin ettei todellakaan se merkittävin. On tietysti totta, että eri ihmiset kokevat tärkeiksi erilaisia asioita.. mistä päästään siis takaisin juuri siihen, että menestykselle ei ole olemassa mitään objektiivista mittatikkua. :)

Threadin aloittaja puhui juuri työelämässä menestymisestä. Kyllä siihen on mittareita keksitty.

Itseasiassa ärsyttää tuo perisuomalainen asenne että mitään ei voi mitata (terveydenhuollon tasoa, menestymistä, onnellisuutta). Kyllä voi mitata!

Paremminkin tuntuu että EI HALUTA mitata. Sillä jos mittarit omalla kohdalla osoittaisivat ei-niin-hyvää suoritusta, voisi tulla syyllisyyden tunne, kun ei ole yritetty parastaan.

On totta, että threadin aloittaja puhuu viestissään juuri työelämässä menestymisestä, mutta threadin otsikko on kuitenkin "Miten kaapissa olevat menestyvät?". Eli siis miten menestyvät ylipäänsä - ei pelkästään työelämässä. On hyvä, että joku välillä muistuttaa pitäytymään aiheessa, mutta turhan nipottamisen voisi tietysti jättää pois. Keskustelut tuppaavat rönsyilemään niin keskustelupalstoilla kuin kasvotustenkin, ei siitä kannata liikaa huolestua.

Työelämässä menestymistä voi tietysti mitata vaikkapa palkkapussin suuruudella, tittelillä tai työtehtävien edellyttämällä kokemuksella ja tehtävien tuomalla vastuulla, mutta samanlaisia "objektiivisia" mittareita ei voida löytää ns. Elämässä Menestymiselle. Kukin määrittelee elämässä menestymisen omalla tavallaan, omista arvoistaan ja moraalikäsityksistään nähden. Menestyminen elämässä on täten ennemminkin subjektiivinen kokemus (monilla tosin menestymisen mittarit tietysti tulevat ulkoa, sosiaalisista normeista tai yleisistä odotuksista). Ulkopuoliset tahot voivat olla eri mieltä menestyksekkyydestäni, mutta kuten sanottua, heillä on siis vain omat mielipiteensä asiasta.

Mitä tulee terveydenhuollon tasoon niin sitä toki voidaan mitata. Onnellisuutta sen sijaan ei, ainakaan siis objektiivisesti. Täysin mahdotonta. Pelkästään ihmiselle sattunut suotuisa tai epäsuotuisa tapahtuma, vaikkapa 5-10 minuuttia ennen kysymyksen "Oletko onnellinen?" esittämistä, voi vaikuttaa hänen senhetkiseen onnellisuuden tunteeseensa ja antaa täten virheellisen kuvan hänen pitkäaikaisemmasta, elämäntilanteeseensa liittyvästä onnellisuudesta. :)


"Paremminkin tuntuu että EI HALUTA mitata. Sillä jos mittarit omalla kohdalla osoittaisivat ei-niin-hyvää suoritusta, voisi tulla syyllisyyden tunne, kun ei ole yritetty parastaan."

Se, ettei jollakin mittarilla suoriudu parhaan 10%:n joukkoon ei tarkoita sitä, etteikö henkilö olisi yrittänyt parastaan. Eri lähtökohdista ja eri resursseilla toimivilla ihmisillä on erilaiset edellytykset toimia ja näinollen eri mahdollisuudet onnistua. Edellinen kirjoittaja näyttää omaavan saman asenteen, joka on muutenkin valloillaan nykyaikana: jos henkilöä kohtaa epäonni (hänet esim. "saneerataan" ulos työpaikastaan) on hän ja vain hän yksin siihen syypää. Tällä tavoin ajatellen muiden on parempi olla, koska näin muiden ei tarvitse tuntea minkäänlaista sosiaalista vastuuta tai syyllisyyttä epäonnisia ihmisiä kohtaan - ovathan he itse syypäitä omaan epäonneensa.