My body's broken yours is spent

Kello on jotain nolla vuonna miekka, en edes muista koska olisin herännyt näin tuhottoman, syntisen aikaisin. Kello on melkein yhdeksän aamulla, ja paatuneelle iltavuorolaiselle se on aivan käsittämätön ajankohta. Silmät ei meinaa pysyä auki ja pitäisi ravata luoja ties missä tänään. Lääkäri, postit, hakemaan tavaroita, ainakin osa niistä, asuntoa vinkumaan, työpalaveri. Motivaatio on kadoksissa eikä huvittaisi tehdä mitään mutta pakkohan se on. Toivon että ne ohjaisivat sieltä terkkarista jollekin joka osaa auttaa eikä lykkäisi pelkästään niitä pirun lääkkeitä.

Olisi suuri tarve päästä puhumaan jollekin, sitä on viivytelty jo niin pitkään kun on ajatellut etten tarvitse apua. Ja jos en mene, äiti tappaa minut. Onhan se sillekin rankkaa olla alinomaa tyttärensä terapeuttina ja kuunnella miten ahdistaa ja on paha olla. Tosin helpompi se on suhtautua kun on itse käynyt läpi samat asiat vaikka ikää on reilut kaksi vuosikymmentä enemmän. Meillä kulkee suvussa alkoholismi ja depressio, ainakin äidin puolelta. Isästä en sitten tiedä mutta jotain vikaa siinäkin on pakko olla kun ei yhteydenpito kiinnosta.

Olenpa angstinen. No, ehkä sen voi antaa anteeksi, tässä tapauksessa. Olisi tietty mukavaa tehdä kerrankin iloinen ja energiaa pursuava bloggaus että voi kun elämä on ihanaa ja ihanaa kun on kesä sun muuta mutta nyt ei pysty. Sitten kun on asunto ja pääkoppa kunnossa, teen sellaisen ihkuiluentryn että oksat pois, näette vaalenapunaista vielä vuoden päästä. Ja apua, pitäisi olla siellä pirun hakunilassa viimeistään yhdeltätoista eli nyt on pakko laittaa vauhtia tähän kahvinlipittämiseen ja ketjutupakointiin.